Välillä ihan sekaisin

Niinhän taas kävi kuten usein ennenkin viime aikoina. Kirjoitan ja kirjoitan eikä tule valmista, väsähdän ja jatkan taas, kun on pieni väli. Minussa olevat ”Erikoisasiantuntija” ja ”Taiteilija” käyvät nyt kovaa taistelua joka päivä. Kumpikaan ei päästä toista rentoutumaan. Vanhan ihmisen elämä, eihän sen pidä olla tällaista, eihän? 

Myös tämä päivä alkoi varhain, kun tuskin olin nukkunut viime yönä vain pari lyhyttä silmällistä. Stressi on hiukan toisenlaista kuin se stressi, mistä olen viime aikoina kirjoittanut. Tarkka havainnoitsija sisälläni huomaa eron.

Aamulla olin jo ennen kello 6 hakemassa Arttua, joka lähti pariksi viikoksi isovanhempien luo Saksaan. Olin luvannut viedä hänet lentokentälle ja katsoa, että poika selviää siellä asioista. Lentokentällä oli valtava ruuhka, mutta kaikki pelasi hienosti. Teimme lähtöselvityksen yhdessä jo eilen. Nyt oli vain jätettävä matkalaukku. Seurasin Arttua aina siihen saakka, kun hän oli ohittanut turvatarkistuksen.  Sitten palasin ulos vesisateeseen ja autolle.

Välillä onkin tullut vettä melkein kaatamalla. Ihan hyvä, ehkä saan tämän tekstin valmiiksi. Ehkä en, sekin pitää hyväksyä. Mutta ei, alkaako aurinko sittenkin paistaa, siltä näyttää?

Alla olevan tekstin kirjoitin jo kahtena tätä edeltävän päivänä:

Aika ajoin tunnen olevani aivan sekaisin. Se nyt ei ole tänä vuonna ja menneinäkään vuosina mitenkään ainutlaatuista. On hienoa, inspiroivaa ja vapauttavaa päästä välillä ulos tästä erikoisesta tilanteesta.

Oma roolini tilanteessa, jossa toimin kiinteistönvälittäjänä, toisena myyjänä, asiakirjojen laatijana ja kaupan organisoijana ja samalla etsin itselleni uutta pesää, jonka pitää olla jo heinäkuussa vapaana. Toinen myyjäosapuoli ihmetteli ja sanoi, että asiahan on aivan helppo, mennään pankkiin, allekirjoitetaan, rahat siirtyvät tilille ja sillä selvä. Se ei todellakaan mene aivan niin.  Hän ei varmaan ymmärtänyt sitäkään, että valvon tässä myyjän roolin lisäksi myös ostajien oikeuksia. Saa nähdä, ymmärtääkö edes oma pankkini rooliani. Toisen omistajan ei tarvitse laittaa tikkuakaan ristiin muuten kuin hyväksyä tekoni ja odottaa kaupan toteututtua rahojen kilahtamista tililleen.

Mutta kirjoittamalla rentoudun eikä minun siinä tarvitse liikaa tehdä sitä samaa, mitä juuri nyt teen sekä hereillä että valvoessa koko ajan muuten, mietin, suunnittelen. Ajateltu on aina jo puoliksi tehty. Niin se oli jo työelämän aikana. Kaukana menneisyydessä. Meissä vanhoissa on siis aikamoinen voimavara, jolle ei kovin paljon anneta arvoa. 

Huolimatta kovista paineista, leijun hetkittäin (mutta realistina vain todella lyhyen hetken) jonkin pilven päällä.  Kunhan tämä juttu on ohitse ja olen sitten, missä olenkin, olen ainakin vapaa aloittamaan jotakin uutta. Minun ei enää tarvitse pelätä ikäviä viestejä. Pitkä osa aikuisen (oikeastaan vanhan) minun elämää erilaisine vaiheineen on lopullisesti ohi ja olen siinä, mihin olen jo vuosia halunnut mennä. Aluksihan yritin kovasti olla kuin ei mitään, mutta lopulta se kaatoi minut ainakin osittain. Tunsin, että epäonnistumiseni paistoi minusta läpi ja juuri se oli suurimpana esteenä edetä hyvin alkaneella eläkeiällä ja taiteellisilla ja historiaan liittyvillä harrastuksillani ja jopa toiveillani vielä opiskella.

Viimeisillä hetkillä, kun nk. kamelin selkä oli katkeamispisteessä, tänä keväänä, pelastuin. 

Joku lukijoistani saattaa kyllä tässä kysyä, että olenhan sittenkin tehnyt koko ajan paljon kaikenlaista. Niin. Miten oikein selittäisin sen kaiken? Menee psykologian puolelle. Aika näyttää, mitä haavoja minuun jäi ja miten niistä selviän. Tämä nyt meneillään prosessi ehkä auttaa tämän hetkisestä sekaisesta mielentilasta huolimatta minua vahvistumaan.

Loviisan retki

Lauantaipäivä oli sellainen, että sain unohtaa nämä asiat hetkeksi. Olin Markkulan sukuseuran retkellä Loviisan seudulla. Matkalle sain mukaan erään sukuseuralaisen täältä kotini läheltä ja siksi ajomatka Loviisaan sujui keskustellessa nopeasti ja rattoisasti. Olenhan monta kertaa sanonut, että me sukututkijat ja sukuseuratoiminnasta kiinnostuneet olemme omituista joukkoa. Siksi samankaltaisten seura on tervetullutta.

Tapasimme muut retkeläiset Valkon sataman vieressä vanhalla kansakoululla, jossa eräs sukuseuramme hallituksen jäsen asuu. Hän oli organisoinut retken todella loistavasti. Paikalle saapui Porvoo Toursilta bussi ja opas Ritva Suomalainen. Koska Valkon satama oli siinä silmiemme edessä, saimme ensin perinpohjaisen selostuksen Loviisan satamista. Satama kuuluu Helsingin Sataman piiriin. Valkon sataman katoilta olisi mahdollisuus nähdä Suursaareen asti. Nykyään sataman alueelle ei enää pääse vapaasti kiertelemään.

Meitä kierrätettiin ensin ympäriinsä Loviisassa ja sen ympäristössä. Loviisaan liitettiin 2010 alussa Pernaja, Liljendal ja Ruotsinpyhtää. Monessa kohdin saimme kuulla nimen eversti Nordström. Tämä oikeammin jääkärieversti Ragnar Nordström on vaikuttanut erityisen paljon tällä alueella. Hänen nimensä mainittiin useaan otteeseen retken aikana. Hänen vaiherikkaasta elämästään löytyy netistä paljon tietoa. Tässä linkki Ylen artikkeliin, jossa on myös filmi eversti Nordströmin elämästä. Hän näyttää vaikuttaneen koko Suomen alueella kuten myös entiseen Suomeen kuuluneilla alueilla kuten Petsamossa.

Retkemme vei meidät myös Strömforsin Ruukin alueelle, jossa joimme kahvit.  Aika tuolla kauniilla alueella oli silti melko lyhyt, jotta olisimme ehtineet paneutua alueeseen kunnolla. Tässä linkki alueen kotisivulle. Kappas vaan, siellä olisi jopa asuntoja myynnissä. Olisi ihastuttava paikka asua, mutta sieltä on sentään Helsinkiin matkaa noin 95 km. 

Ruukin jälkeen palasimme Loviisaan ja vierailimme erään talon pihalla, jossa Jean Sibelius on oleskellut nuorena miehenä. Talon omisti Jean Sibeliuksen isoisä ja lapsena hän vietti siellä aikaansa isoäitinsä luona. 1800-luvun lopulla hän sävelsi talossa Kullervoa. Talon kulmalta on hyvä näkymä Loviisan punatiilisen uusgoottilaisen kirkon suuntaan. Jatkoimme vielä bussin kyydissä ajelua Loviisassa kunnes sitten palasimme Valkoon koululle, jossa meitä vieraanvaraisesti kestittiin. Isäntä kertoi talon historiasta. 

Jälleen kotona

Kotitaloni tuleva omistajaperhe vieraili sunnuntaina. Lapsetkin olivat tällä kertaa mukana. Olen iloinen, että onnekas sattuma toi talolle uudet omistajat. Olen valmistellut kauppakirjaa ja hoitanut kaikkea siihen liittyvää asiaa. Oman asunnon hankinta on vielä jäänyt sivuseikaksi, mutta ehkä sitten, kun saan toivottavasti ensi viikolla hoidettua asiat myynnin suhteen, pääsen kunnolla etsimään uutta kotia itselleni ja tavaroilleni. Joinakin öinä olen herännyt selaamaan asuntojen myynti-ilmoituksia. Väliin heinäkuussa tulee vielä kovasti odottamani Karjalan matka. 

Ja pian on sitten viimeinen juhannus täällä.

Nyt

Niinpä, viime yönä mietin valmiiksi, mitä kaikkea pitää tehdä ennen muuttoa sinne jonnekin. Hassua, että vasta joulukuussa mietin samoja asioita, kun evakkoon lähtö oli suunnitteilla. Olisiko tämä aivojen tuhlausta? 

Puita ja muistoja

Minulla on enemmän muistoja kuin tuhatvuotiaalla - J'ai plus de souvenirs que si j'avais mille ans - I have more memories than if I'd lived a thousand years.  

Päivät hurahtavat käsistä eikä minulla koskaan riitä aika toteuttamaan niitä kaikkia asioita ja ideoita, joita singahtelee  sekä omien että muiden muistojen takaa. Tähän päivään.  Silloin tällöin mietin, voisinko koskaan enää sellaisessa ympäristössä, johon saatoin nuorempana ja aika ajoin myöhemminkin kaivata. Luostari, pieni kylä kaukana kaikesta, vieras maa. Toisaalta yksinäisyys ja yksinolo ovat nykyään rakkaita ystäviäni ja antavat minulle mahdollisuuden keskittyä niihin asioihin, jotka ovat minulle mieluisia.  Yhteys muuhun maailmaan on tänä päivänä mahdottoman helppoa. Tosin suurin osa tuntemistani ihmisistä on sen yhteyden ulkopuolella joko omasta tahdostaan tai syystä, etteivät omista tietokonetta, läppäriä, tablettia.  Osalle taas uudet sovellukset ovat liian vaikeita omaksua, sähköpostikin tuottaa suuria ongelmia. Silloin ei ole muuta keinoa kuin soittaa tai kirjoittaa.

Ivan Shishkin (1831-18989  Ruispelto. 1878. Tretjakov Galleria. Moskova

Soitankin kun minulla on asiaa. En jaksa turhaan rupatella niitä näitä puhelimessa. Toki teen sitäkin, mutta yleensä aiheen ja syyn ohessa. Töissä käytin vuosikaudet hyvin paljon sähköpostia, mutta vaikka oli kuinka huolellinen kirjoittaessaan, jo silloin huomasi, että ihmisten lukutaito oli huonontunut. Jouduin usein sanomaan soittajalle, että asiahan oli jo sähköpostissa.  Sähköposti säästi arvokasta työaikaa muuhun tärkeämpään ja nykyään se on joka puolella entistä enemmän käytetty menetelmä. Jos on kiireellistä asiaa, silloin soitetaan.

Merja Kalenius. Tammen juurella. 2006. Kuolemajärvi, Seivästö. Tammikon ulkoilmamuseo. Venäjä (entinen Suomen Karjala)

Monen edelleen vihaama Facebook, on loistava systeemi. Hyvää on myös se, että kaikki ovat siellä omalla nimellään eikä jollakin nimimerkillä, jonka taakse voi piiloutua.  Sieltä voisi löytää enemmänkin kavereita, jos he saisivat liitettyä profiiliinsa kuvan itsestään.  No, menee varmaan runsaasti aikaa, että olemme niin pitkällä, että ”ällöttävä naamakirja” omaksutaan laajemmalti. Nuorisohan on kuulemma jo sen hylkäämässä?

Taneli Eskola Hämeenlinnan Verkatehtaan korttitapahtumassa 11.9.2010.  Tämän kuvan yhteydessä en voi olla mainitsematta, että taustalla hymyilee toinen korttitaiteilija Päivi Mansikka-aho, jonka kanssa keskustelimme hetken. Kävi ilmi, että hänen juurensa ovat Tuusulassa, sieltä kirkon kulmalta (s. Yli-Antola) , jossa  minäkin olen aikoinaan asunut.

Aloin taas kirjoittaa tylsiä itsestäänselvyyksiä.  Anteeksi. Poikkesin eilen nopeasti Helsingissä kiertämässä Sinebrychoffin taidemuseon ”puut ovat runoja”-näyttelyn.  Vihdoin. Monta näyttelyä jää auttamatta väliin, mutta tämä piti nähdä.  Olinhan jo kerran viime kesänä sinne menossa. Näyttely on auki enää ensi viikon, joten olikin korkea aika singahtaa Helsinkiin.  Näyttelyssä on hienosti koottu vanhoja grafiikan vedoksia ja joitakin maalauksia neljän valokuvataiteilijan teosten rinnalle. Vanha idea sinänsä kun itsekin olen usein aikanaan innostuessani rinnastanut omia valokuviani jonkun taidemaalarin teoksiin.  Myös aihe luonto ja erityisesti puut koskettavat aina.  Taneli Eskolasta olen kirjoittanut aiemminkin eli 9.9.2012.  Tähän blogiini liitän pari vanhempaa kuvaa tapaamisista. Kunnioitan häntä erityisesti siksi, että vaikka hän on tohtoriksi väitellyt tutkija, hän kuitenkin tekee valokuvistaan postikortteja ja käy esittelemässä niitä postikorttimessuilla.  Meillä kun on tapana eristää taiteet ja tieteet omaan lokeroonsa korkeakulttuuriksi. Hyppäyksiä jopa eri tieteiden välillä saati niistä ulkopuolelle harrastusmaailmaan pidetään kyseenalaisina.  Minä olen myös tuntenut kokeneeni aikoinaan sanoiksi pukematonta halveksuntaa eri tilanteissa postikorttieni takia. Nyt ne ovatkin jääneet taka-alalle. Tosin tällainen taidenäyttely teki jälleen kerran omista ideoista ja haaveista läheisempiä. Sen seurauksena tuli tämäkin kirjoitettua, laihana lohdutuksena.

Olen sattumalta kuvannut tuolla alempana mainitsemallani  Loviisan vierailulla kirjasta samaa Shishkinin maalauksen kuvaa, jonka toisaalta myös sattumalta valitsin tänne ennen kuin kävin selaamassa kuvani.

Materiaalia kyllä löytyy ja aina voi aloitella niitä uusia projekteja. Tässä kirjoituksen lomassa kopioin valokuvakansioitani uudelle Seagate Backup Plus Drive-nimiselle ulkoiselle 1 teratavun (TB) kovalevyasemalle, jonka sain lopulta tilaamani pienemmän 500 gigatavun (GB) tilalle samaan hintaan, kun kuukausien odottelun jälkeen tuota toista ei saatu toimitettua.  Taidan saada nyt kaikki valokuvani, joita lienee useita satojatuhansia kopioitua tuolle uudelle asemalle.  Nyt niitä on usealla ulkoisella kiintolevyllä ja etsimiseen menee joskus aikaa. Menee varmaan jatkossakin, mutta nyt voin keskittää haun yhteen laitteeseen. Jos ne nyt lopulta kaikki mahtuvat siihen....

Taiteilija Nissinen heiluttaa meille jäähyväiset.

Männyt, tammet, koivut, omenapuut, kuvia niistäkin riittää. Sinebrychoffilla oli siis valokuvien joukossa inspiroivaa vanhempaa taidetta mm. valtavan suuri hiilipiirros venäläiseltä Ivan Shishkiniltä. Piirros kuvasi tuulen kaatamia puita. Shishkin toi mieleeni kaikki hänen hienot puumaalauksensa, jotka ovat aina koskettaneet minua, metsien ja puiden rakastajaa.

Mieleeni tulee aina myös vierailu Loviisassa pikkuserkkuni Helmin kanssa. Olimme tutustumassa Galleria Theodorissa erään valokuvaajaystäväni ja hänen miehensä taidenäyttelyyn Loviisan keskustan tuntumassa. Koska olimme jo sinne saakka menneet, halusimme nähdä enemmän. Riitta Nelimarkan Bongan linna oli suljettu, mutta gallerian pitäjä neuvoi meidät kaupungin ulkopuolelle. Sieltä löysimme taiteilija Kai Nissisen valtakunnan. Hän otti meidät ystävällisesti vastaan talossaan, joka aikoinaan oli ollut viinatehdas.  Talossa oli vaikka mitä katsottavaa ja tutkittavaa  ja taiteilijalla vaikka mitä kerrottavaa ja meillä kysyttävää. Hänen tyttärensä sattui olemaan Tuija Reinikainen, joka asui Tuusulassa ja on nykyään Tuusulan kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Tyttären keramiikkatöitä oli kaupan yhdessä talon monista huoneista ja kerroksista. Kumman paljon muuta vielä samana päivänä ehdimme, sillä ajoimme sieltä Anjalankoskelle, jossa vein Helmin veljensä luo ja menin tätiäni Kerttua tapaamaan.  Oli valoisa toukokuun päivä ja meillä riitti kummasti energiaa.

Pysähdyimme jopa paluumatkalla Ahvenkoskella, maisemassa, jota ei enää ole. Lopuksi vein Helmin vielä Pasilaan juna-asemalle. Shishkin liittyi tuohon käyntiin, koska taiteilija oli jossakin vaiheessa opiskeluaan (oletan) kopioinut tämän teoksia ja juutuin erään kopion äärelle sitä valokuvaamaan ja vertaamaan kirjassa olevaan kuvaan.

Olipa silloin ihana kevätsää!

Retkipäivän jälkeen aloimme suunnitella näyttelyä Loviisaan, mutta loppujen lopuksi päätimme toisin. Aivan hyvä niin, sillä pian tuon retken jälkeen kesäkuussa 2009, suuret muutokset omassa elämässäni odottivat minua keskittymään niihin. Näyttelyiden aika oli toistaiseksi ohitse.

Mutta puut. Kun nyt selailin valokuviani, näen, että minullakin on valtavan paljon kuvia puista. Mutta näin komeata kokoelmaa ei suomalaisista puista saa. Mutta eikö asia ole enemmänkin niin, että tehdään vaan omia kokoelmia ja projekteja omista valokuvista, vaikke ne eivät ehkä vedä vertoja kaikille, usein nykyään jopa käsitellyille, liian räikeille valokuville, joita Internet on pullollaan?

Muuten tuo aamulla päässäni soiva runon alku, jolla aloitin tämän postauksen, oli todella Charles Baudelairelta, rappion runoilijalta, nuoruuteni rakkaudelta. Mutta en löytänyt sitä vanhasta Pahan kukkia - käännöksestä.  Muistutan vielä, että alleviivatuista kohdista pääsee tutustumaan tarkemmin kohteeseen.

Ivan Shishkin. Tammia Vanhassa Pietarhovissa. 1891. The Museum of Academy of Arts. Pietari.