Engelin puutarhassa

Käyn aina välillä lyhyen hetken läpi lehtileikearkistoani, joka pääosin on vielä järjestämättä ja jääkin, kunnes joku päivä työnnän kaiken paperinkeräykseen. Tuohon arkistooni liittyvä toiminta on lähes järjetöntä (kuten moni muukin toimintani). Siellä nyt vain sattuu olemaan niin paljon aiheita, jotka voisivat tulla esille uudestaan. Useimmat lehtileikkeet ovat Helsingin Sanomista. Tilaajana löydän ne halutessani myös lehden arkistosta. Mutta se ei ole aina sama juttu.

No jaa, tämä kuva on puutarhastani elokuun alussa 2007.

Saan artikkeleista ideoita. Ne johdattavat minua sellaisiin aiheisiin, joita olen aina rakastanut. Tämän blogini aloitin jo viime marraskuussa, mutta sitten se jäi muiden asioiden jalkoihin kuten sanotaan.

Ja tällaiselta näytti meillä tasan 10 vuotta sitten eli tammikuun alkupuolella 2010. On siinä eroa tämänvuotiseen talvikesään.

 

”Voin keskellä sydäntalvea siirtyä aina halutessani keskelle kukkia ja kauniita kasveja, aivan kuin olisi kesä, mikä on erikoisen miellyttävää. Syyskuussa ja jopa lokakuussa saatoin tarjoilla vierailleni kirsikoita omasta puutarhastani ja antaa heidän itsekin poimia niitä, mikä herätti suurta ihmetystä.”

Näin kirjoitti Carl Ludvig Engel ystävälleen Carl Herrlichille Berliiniin joulukuussa 1835. Helsingin kaupungin suunnittelija, arkkitehti Engel oli rakennuttanut kaupunkiin myös talon itselleen ja perheelleen. Talo oli empiretalo Helsingin Bulevardilla numeroissa 18-20. Vieressä olivat myös hänen suunnittelemansa virkatalot Vanhan kirkon kirkkoherralle ja kappalaiselle. Engelin talo valmistui 1829 ja siinä oli yli kymmenen huonetta ja taloa ympäröi puutarha. Engel asui perheineen talossa vuodesta 1829 kuolemaansa vuoteen 1840 saakka. 

Kesäkuussa 2018, räikeä auringonpaiste ei ollut otollinen valokuville. Mutta tässä on Engelin oma hautakivi.

Kun talo aikaan purettiin, sen paikalle rakennettiin Svenska Fruntimmerskolanin rakennus, joka valmistui 1885. Ruotsinkielisten tyttöjen koulu oli ollut olemassa jo vuodesta 1844. Sen oli aikanaan vihkinyt runoilija J.L Runeberg. Zachris Topeliuksen tyttäret olivat oppilaina koulussa, ja se oli aikanaan Helsingin ainoa tyttökoulu.

Tässä koko perhe rivissä.

Uuden rakennuksen suunnittelivat Magnus Schjerfbeck ja Ludvig Isak Lindgvist. Talo seisoo vielä samalla paikalla, vaikka sitä on sittemmin laajennettu ja peruskorjattu. Nykyään talossa toimii ESH eli Helsingin Eurooppalainen Koulu (European School of Helsinki).

Engel kasvatti aikanaan puutarhansa kasvihuoneessa pelargonioita ja oleantereita, alppiruusuja ja hortensioita. Seinät olivat köynnöskasvien kuten passifloran, arolean, muratin ja maurandian peittämät (edellä olevien tietojen lähde: Helsingin Sanomat 25.5.2008).

Elokuussa 2007 rakkaiden kukkieni keskellä.

Isolla pihalla hänellä oli tuhansien kukkien kukkatarha. Kasvi, erityisesti kukat olivat hänelle rakas harrastus. Kasvien kanssa puuhailu antoi hänelle henkireiän työn lomassa. Suomen kesä on ollut silloinkin yhtä kaunis kuin nyt. Talvipuutarha pidensi kesää hiukan ja auttoi kestämään Suomen inhottavaa ilmastoa ja pitkää talvea. Näin hän on kirjoittanut ystävilleen Saksaan.

Lehtileikkeissäni on paljon taide-, arkkitehtuuri- ja kirjallisuusaiheita. Myös puutarha ja luonto ovat erityisen hyvin edustettuina. Kuljeskelin aikoinaan usein ympäri Helsinkiä, mutta en ehtinyt paneutua riittävästi yksityiskohtiin, joita riittää ympärillämme. Usein Vanhan kirkon puistossa mietin, missähän kohtaa Bulevardilla Engelin talo sijaitsi. Tiesin sen suunnilleen, mutta en tutkinut asiaa sen enempää. Suuri talo matalan puisen rakennuksen tilalla oli täysin erilainen kuin koko kortteli 1800-luvun puolivälissä.

Nyt etsin kuvia rakennuksesta. Ensimmäiseksi tuli marraskuussa lehdissä kiertänyt uutinen, joka koski koululaisten eräälle henkilölle aiheuttamaa meluhaittaa. Hän myös esitti, että koulu siirrettäisiin muualle. Nyt vasta osasin yhdistää sen tähän kouluun ja rakennukseen. Ko. Helsingin Sanomien 4.11.2019 julkaiseman uutisen pääsee lukemaan täältä. On jo aikoihin eletty!

Saksalaissyntyinen Carl Ludvig Engel (1778 – 1840) on kiehtonut monia muitakin minun lisäkseni.  Kirjailija Jukka Viikilä kirjoitti hänestä 2016 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneen ”Akvarelleja Engelin kaupungista”. Luin kirjan aikoinaan. 

Löydän nyt googlatessani myös Elo Sallan Tampereen yliopiston historiatieteen laitokselle 2007 tekemän pro gradu-tutkielman ”Koti Helsingissä, sydän Berliinissä. Saksalaissyntyisen Carl Ludvig Engelin sopeutuminen Suomeen”. Tässä linkki tutkielmaan, jossa sen kirjoittaja perehtyy Engelin persoonaan ja yksityiselämään. Lähteensä hän on käyttänyt mm. Engelin säilynyttä kirjeenvaihtoa, jotka on myös koottu kirjaksi. Tutkielma on erittäin mielenkiintoista luettavaa.  Luettuani sen, huomasin, että se on viety myös 2012 julkaistuun kirjaan, C.L. Engel - Koti Helsingissä, sydän Berliinissä. Hemmet i Helsingfors, hjärtat i Berlin. Kustantaja: Schildts.

Kittilän kirkkoa piti käydä kuvaamassa 2.2.2010.

 C.L. Engel on kiehtonut varmaan monia muitakin. Aloitin puutarhainnostuksesta ja voisin jatkaa myös monella muulla häneen liittyvällä asialla.  Ajatelkaa vaikkapa hänen töitään, joita on muuallakin kuin Helsingissä. Jopa Kittilässä on hänen suunnittelemansa puukirkko!

Pari vuotta sitten kesällä (2018) kävin jälleen kerran Hietaniemen valtavan suurella hautausmaalla. Tällä kertaa tarkoitukseni oli vihdoin käydä hautausmaan vanhassa osassa tutkimassa sinne haudattuja, joiden joukossa tiesin myös C.L. Engelin olevan.  Lähdimme liikkeelle aivan hautausmaan toisesta päästä, uudelta kappelilta, jonka ympäristössä ihmiset yleensä käyvät ensin.

Kiiruhdin lopulta kohti vanhaa aluetta, josta tämä hautausmaa lähti aikoinaan alulle. Helsingissä oli ollut Hietaniemeä aiemmin useita hautausmaita mm. Vanhan kirkon hautausmaa aivan vastapäätä Engelin kotia. Uusi hautausmaa Lapinlahden rannalla otettiin käyttöön 22.10. 1829 eli samana vuonna, kun Engelin talo Bulevardilla valmistui. Täältä löytyy koko hautausmaan kartta ja täältä vielä toinen. En liitä tähän kaikkia olemassa olevia linkkejä, joita kyllä riittää. Hietaniemen alueen hautausmaat vaativat useita käyntejä. 

Tuusulanjokikin oli melkein kokonaan jäässä 4.1.2010

Löysin Engelin viisi paatta käsittävän haudan ja monta muuta mielenkiintoista hautaa. Sinne on haudattu itse Engel, aiemmin kuollut puoliso Charlotte Sophie (1782–1831) ja kolme lapsista.

Viaton toiminta kuten lehtileikkeiden selailu johtaa valitettavan usein johonkin muuhun. Maailma on täynnä kiinnostavia persoonia, joiden inspiroimana voi jatkaa taas eteenpäin uusiin asioihin. Onhan sekin harrastus muiden joukossa. Se sopii erityisesti sellaiseen päivään, kun ei jaksa keskittyä muuhunkaan. 

Olen vuosien kuluessa kirjoittanut lukemattomista aiheista, jotka eivät koskaan taida loppua. Kirjakasani tuijottavat tälläkin hetkellä kohti selkääni kutsuvina, melkein huutaen minua ottamaan sieltä edes yhden kirjan käsiteltäväksi. Olen parantumaton hupakko!

Siinä minä tasan kymmenen vuotta sitten 4.1.2010

Hiljaisuuden aika

Hiljainen helmikuu hengittää ympärilläni. Kuljin keskellä päivää koko kylän läpi jalkaisin kampaajalle ja myöhemmin takaisin ja ihmettelin hiljaisuutta. Melkein ihmettelin, sillä eihän siinä ole mitään erikoista. Ehkä oma pääni oli vain hiljaa. Inspiraatiot eivät lennelleet, koska olin vain suorittamassa. Hiusten leikkaus, passikuvat viisumia varten, apteekki ja lopuksi kauppa. Pakkanen oli laskenut paljon aamusta. Olin pukenut liikaa päälle. Päiväsaikaan on turha lähteä kylille autolla, kun parkkipaikkoja on vähän. Kaiken lisäksi asun pitkän kylän pohjoispäässä ja nyt matka oli eteläpäässä. Koko alue on keskustaa. Suomalainen maalaiskylä Helsingin kupeessa, Hyrylä, Tuusulan keskusta.

 

Ihmisiä oli vähän liikkeellä. Autoja myös, suurin osa oli parkissa. Yksi ystävä käveli vastaan ja jäin hetkeksi rupattelemaan. Kun kevät tulee, Suomi muuttuu eloisaksi ja värikkääksi. Talveen kyllästyneet ja väsyneet ihmiset riisuvat paksut vaatteet yltään ja elämä on taas täynnä ihmettä.

Torjuin Puutarhalehteä kaupittelevan puhelinmyyjän muistaessani, ettei minulla ole enää puutarhaa ja että kaikki hyllyt ovat täynnä vanhoja puutarhalehtiä ja kirjoja. Niitä riittää siitäkin huolimatta, vaikka olen antanut osan pois. Ne ovat aarteita, kultakimpaleita. Puutarhan voi omistaa myös muulla tavalla kuin asumalla talossa puutarhan keskellä. Aivan sama on matkustamisen kanssa. Matkustaa voi kotona lähtemättä minnekään. Monella tapaa. Kaikilla ei ole varaa matkustaa kaukomaihin tai ylipäänsä paljon minnekään. Matkustaminen on tarjottimella useaa kautta. 

Rikkaan mielikuvituksen omaavalla ihmisellä on kuvittelutaidostaan paljon apua lähtiessään viettämään virtuaalielämää. Joku voi sanoa, etteivät virtuaalikokemukset voi koskaan korvata todellisuutta. Eivät varmaan täysin. En lähde kiistelemään siitä. Joka tapauksessa minulle jopa tämä kirjoittaminen toinen todellisuus.

Lähtiessäni eläkkeelle sain eräältä työtoveriltani pienen kirjasen, Lotte Möller: Ajatuksia puutarhasta. Kirja on ilmestynyt suomeksi Sirkka Salosen suomentamana Basam Books Oy:ltä 2008. 

Aloin äskettäin ohimennen lukea sitä uudelleen vuosien jälkeen. Luku ”Keltanarsissit” sai minut vaihtamaan Facebookin kansikuvaksi omalle sivulleni narsissien kuvan. Uskokaa tai älkää, niin minua kouraisi sydämestä, kun aloin lukea sitä kappaletta, varsinkin, kun siellä siteerattiin runoilija William Wordsworthin runoa ”The Daffodils”:

”I wandered lonely as a cloud

That floats on high o’er vales and hills,

When all at once I saw a crowd,

A host of golden daffodils,

Beside the lake, beneath the trees,

Fluttering and dancing in the breeze…”

Enkä edes ole koskaan erityisesti pitänyt narsisseista. Näin sieluni silmin oman, entisen kukkapenkkini narsissit kevättuulessa tai viime kevään lumisateessa. Tiedän, että samanlaisia hetkiä tulee jatkossa vielä usein. Nyt on niin vähän aikaa kulunut poislähdöstäni, että kaikki tunteet ovat vielä pinnalla.

Mutta kuten aiemmin kirjoitin, niin mielikuvitus rakkaiden kirjojen, valokuvien, päiväkirjojen ja kaiken muun avulla avaa helposti ovet ja ikkunat uudelleen niihin ympäristöihin, joissa olen elänyt ja jotka ovat mennyttä. Samalla tavalla voin matkustaa maailman ääriin vaikkapa lapsuudesta saakka rakastamieni karttojen avulla.

Edellä mainitsemassani Lotte Möllerin kirjassa tulin lukuun ”Flow”. Siinä hän kuvaa minullekin niin kovin tuttua tilannetta puutarhassa. Kun pihalle menee tekemään jonkin pienen askareen, niin siellä saattaakin hurahtaa useita tunteja ja paljon muutakin on samalla tullut tehtyä. Samanlaiseen flow-tilaan voi joutua muuallakin kuin puutarhassa. Hän sanoo sitä kutsutun ennen inspiraatioksi.  Olen käyttänyt tuota sanaa kovin usein. Olen huomannut välillä sen puutteen, kun ympäröivä maailma on muuttunut harmaaksi ja ikäväksi, vähän kuin tänään kävellessäni tylsän kylän läpi muistellen vuosien takaisia haltioitumisen hetkiä, kun suunnittelin proseminaariaihettani aiheesta Hyrylän tori.  Olin juuri sairastunut ja aihevalintaani ohjasi ennen kaikkea käytännöllisyys. 

Inspiraatio syttyy helposti uudelleen, vaikka välillä tuntee menettäneensä kyvyn löytää se. Oletan, että meillä jokaisella on siihen omat keinonsa. Toisaalta sitä ei voi pakottaa vaan sen voi kuiskata kevyesti esille tekemällä jotakin sellaista, mistä pitää. Se syntyy myös vapaasta olemisesta ja kuljeskelusta, haaveilusta, lukemisesta, katselemisesta. Se on kynnys luovuuteen, luomiseen.

Huomasin usein luiskahtavani puutarhaan jonkun ihmeellisen säätuntemuksen takia. En osannut sitä koskaan selittää, mutta kiinnitin siihen huomiota, koska se oli kuin jokin sääntö. Se oli outo, lämmin henkäys. Oliko ilmankosteus ja lämpötila juuri sopiva?  Lotte Möller yrittää myös monisanaisesti etsiä vastaavaa tunnetta pohtiessaan flowta. 

Se oli eilen. Tänään aurinko on tullut sentään esiin. Auringolla on voima tuoda talven välillä piilossa oleva kauneus esiin. Lumi on valkoisempaa ja puiden huurtuneet oksat sädehtivät. Ilma on täynnä tähtiä ja kipinää. Talvipäivinä oli myös hetkiä, kun piti mennä pihalle tekemään jotakin. Monta ihanaa hetkeä vuosien varrelta muistuu mieleen. Kävelen tänään postiin viemään viisumihakemuskirjeen ja onnittelukortin. Se ei ole lähelläkään sama asia kuin pihalla touhuilu, mutta ajan myötä entisten puuhien tilalle tulee uusia asioita, kunhan vain antaa niin tapahtua. Menneeseen ei voi jäädä kiinni, mutta sen voi pitää mukanaan inspiraation lähteenä. Monet eivät tarvitse mitään lähteitä, kun hetkessä elämisessä on jo niin paljon ja liikaakin tekemistä ja haasteita. Minä taas koin ne tärkeiksi jopa sellaisissa tilanteissa. Ne voivat olla ihmiselle yksi turvajalka.

Niitä tulin taas kerran ajatelleeksi, kun lauantaina jouduin pieneen kiistaan erään ystäväni kanssa. Käsittelemästämme aiheesta ei olisi tullut kiistaa, jos hän ei olisi alkanut syyttää minua. Sellaisessa tilanteessa hätäännyn ja tahdon poistua tilanteesta. En välttele keskusteluja, mutta itse en keskustelun aikana kovin helposti arvostele tai syytä toista ihmistä hänen ominaisuuksistaan. Sinä olet sellainen ja tällainen, et tiedä mistään mitään, etkö lue mitään, mitä lappuja pidät silmilläsi?  Samanlaisia syytöksiä ja vielä pahempia ladellaan eri keskusteluissa netissä. Haluan pysytellä sellaisten asioiden ulkopuolella.  Jos voimme esittää mielipiteen pelkäämättä hyökkäystä omaa persoonaamme ja arvojamme vastaan, niin asia on ok.  Sitä samaa koin aikanaan kotona. Mikä tahansa vaatimaton arkinen kysymyskin nostatti toisessa osapuolessa hillittömän vihan puuskan valtavine syytöksineen kysyjän henkilökohtaisista ominaisuuksista. Miten sellaisesta voi selvitä muuten kuin astumalla ulkopuolelle?

Selvitimme asian nyt, mutta kotimatkalla huomasin voivani pahoin. Muistin, että samankaltaisia tilanteita on ollut ennenkin. On totta, että vanhemmiten meistä tulee entistä herkempiä. Kun toinen henkilö puuttuu identiteettiimme ja kyseenalaistaa meidät, niin emme ehkä enää halua olla kyseisen henkilön kanssa tekemisissä. Saatamme muistaa entiset vastaavat tilanteet, jotka olemme selvittäneet ja unohtaneet. Muistelimme niitä jo aiemmin, kun selvitimme tilanteen. Saa nähdä, miten tässä käy. 

Eipä muuta kuin, että antakaa ystävienne olla sellaisia kuin ovat. Minä suljen oman suuni enkä edes ota sellaisia aiheita keskusteluun, joskus aivan viattomia, joiden tiedän herättävän vastakkainasettelun mahdollisuuden. Niitä voi vain olla vaikea tunnistaa, jos jopa viattomasta kysymyksestä syntyy purkaus.

Aurinko on mennyt pilveen.  On myös aika lopettaa tällä kertaa.