Erilainen joulu?

Jos en saa mitään järkevää aikaiseksi tehtyäni ensin tylsiä kotitöitä, luettuani päivän lehdet, laitettuani pyykit kuivumaan ja todettuani, että uloskaan ei huvita mennä, niin arvatkaa, mitä alan tehdä? Talven harmaa ruskeus ja tihkusade eivät nekään houkuttele ulos.  Oikeastaan välillä ihmettelen, miten kummasti eräs harrastus vieläkin innostaa. Sen parissa unohdan ympäristöni ja itseni tuntikausiksi. Joskus unohdan syömisen ja tietenkin kaikki muu tekeminen jää taakse. Kaiken lisäksi en saa tekemisestä mitään tulosta tai tuotosta aikaiseksi. Seuraavan kerran, kun jatkan sen parissa, olen jo unohtanut aiemmat tekemiseni.

Manu jouluna 2007

 

Kunnes jonakin päivänä jotakin muuta kirjatessani palaan aiempiin tietoihin ja huomaan, että on kannattanut sitkeästi kirjata tietoja. Joskus ajattelen, että minua ohjaa jokin vaisto, salainen sisäänrakennettu tieto. Se saa minut tutkimaan juuri sitä sattumanvaraista kohtaa, josta olen lähtenyt liikkeelle.

Varmaan arvasit jo, että tarkoitan sukututkimusta. Ajattelen, että työni on apuna myöhemmin kirjoittaessani juuri siitä kohdasta. Muutama kirjoitusidea muhii nyt ajatuksissani, mutta olen niistäkin huolimatta aina valmis aloittamaan jostakin aivan uudesta. Kovalevyni pullistelevat tietoa, joista voisin aloittaa. Tarinan kirjoittamisen aloittaminen vaatii aina lisää inspiraatiota. 

Arttu jouluna 2008

 

Äskettäin jätin sattumanvaraisesti valitsemani tarinan lepäämään, vaikka se sai erään ystävän ottamaan yhteyttä hänen huomatessaan, että olin käsitellyt osaa hänen sukujuuristaan. Toisaalla lepäävät esi-isäni, räätälimestarin kisällit kotikyläni naapurikylässä odottaen lähtöään maailmalle. Kaikkien näiden poluissa on vielä paljon tutkittavaa. Jotakin juttua olen suunnitellut ensi kevään Markkulan Viestiin. Myös Kuolemajärven suvuissa on paljon keskeneräisiä ideoita odottamassa.  Jopa aiempia tarinoiden aloituksia on odottamassa.

Kylähistoriikin tekstit ovat lähes valmiit, mutta niidenkin viimeistely vaatii inspiraation, jota joudun välillä odottamaan viikonkin.  Kun aloitan, en aina malta lopettaa ennen kuin keskiyöllä, mutta se aloittaminen on vaikeinta.

Tässä eräänä päivänä aloitin kirjoittaa ennen kaivautumista sukututkimukseen. Joulua ennen on aiemmin ollut myös oudon tyhjiä hetkiä. Ne ovat aivan yhtä tärkeitä kuin täyteläiset, työntäyteiset hetket. Olen aina ollut oma innostajani sen sijaan, että innostuisin muiden ideoista ja ajatuksista. Jos olen kiinnostunut jostakin asiasta, kehitän siitä lähes aina oman versioni.

 

Kun en muutakaan keksinyt, ajattelin nyt käydä pitkästä aikaa läpi ennen joulua 2009 aloittamani ideakirjaa. Muistaakseni olen jo aiemmin käsitellyt sitä. Joitakin ideoita olen toteuttanut, jotkut odottavat. Alkuvaiheen tekstit liittyvät auttamatta taidehistoriaan, jota olin silloin opiskelemassa.  Ne ja niihin liittyvät asiat yleensä kiinnostavat minua edelleen, vaikka niihin on nykyään todella vähän aikaa. Silloin aikoinaan kirjoitin blogeja sarjassani ”Polulle kauas” ja teksti ”kirjoita löytämisestä” viittaa siihen blogiini. En jaksa nyt kaivaa tulostamiani kirjoituksia esille, joten jatkan…

Jouluna 2009 kotona

 

Ehkä kirjoitin silloin aiheesta, jossa mainitsin Michel-Eugène Chevreulin väriteorian 1800-luvun puolivälistä.  Se vaikutti impressionisteihin erityisesti. Viittaan myös Eugène Delacroixiin, romantiikan ajan taidemaalariin ja hänen päiväkirjoihinsa. Hän on myös vaikuttanut impressionismiin. Delacroix kirjoitti päiväkirjassaan, että luonto on kaiken heijastus. Sillä tavalla hän johdatti maalaustaidetta uusiin ulottuvuuksiin.  Taiteilijoilla oli tapana kuljettaa mukanaan niitä Moleskine-muistikirjojen kaltaisia kirjasia, joita minäkin olen käyttänyt, ja kirjata niihin asioita, piirtää kirjasen sivuille kuvia jopa vesiväreillä varsinaisia teoksiaan varten. Charles Monet ja kaikki muutkin impressionistit olivat kiehtoneet minua ja monia muita, vaikka kuinka kauan. Käynti hänen Givernyn puutarhassaan 2004 oli erityisen innostava.

Silloin ja myöhemmin olen aina kaivannut aikaa paneutua moneen edellä mainitsemaani asiaan syvällisesti. Se lienee turha toivo, mutta voin silti aina haaveilla kirjoittamalla asioista pienen pätkän. Delacroixin suurikokoinen maalaus ”Vapaus johtaa kansaa” vuodelta 1830, herättää minussa aina lämpimiä tunteita. Se kuvaa heinäkuun 1830 vallankumousta. Siihen hän on mahdollisesti kuvannut myös itsensä silinterihattu päässään Vapauden vasemmalla (katsojasta päin) puolella. Nuori poika oikealla saattaisi olla ollut esikuva Victor Hugon 1862 ilmestyneen romaanin ”Les Miserables” (Kurjat) Gavrochelle.  Sukuun liittyen Delacroixin isän oletetaan olevan toinen henkilö eli kuuluisa, Napoleonin aikainen valtiomies ja diplomaatti Talleygrand, mutta sekään kuten muutkaan arvelut eivät ole ehkä totta.

Naapuriin tuli joulupukki 2009.

 

Ranskan ihailuni on ollut lapsesta saakka pohjatonta, mutta koska en ole koskaan oppinut kieltä, siihen on vaikeata päästä sisälle.  Yritin opetella sitä joskus 2000-luvun puolivälissä. Rakkauteni Ranskaan pulpahtelee aina silloin tällöin esiin. Minulla on aika paljon Ranskan historiaan liittyvää kirjallisuutta. En tiedä, olenko blogeissani kirjoittanut siitä, että olen lapsesta saakka tuntenut jonkun entisen elämäni liittyneen Ranskaan. Siksi olikin aikoinaan outoa kuljeskella niissä paikoissa, joihin historiani mahdollisesti liittyi. Pont Neufin silta oli erityisesti aikoinaan mielessäni. Olen kirjoittanut siitä ainakin täällä. Siellä on myös kuva edellä mainitsemastani Delacroixin maalauksesta ja minusta.

2010-luvun alkupuolella teetin myös paljon kortteja valokuvistani. Lähetin niitä Postcrossingissa ympäri maailmaa. Niitä on vieläkin aika paljon jäljellä.

Eläimiä, jotka olivat aikoinaan ilojamme.

 

Myös sanonta ”Luovuus tarvitsee tilaa” oli minulle silloin erityisen tärkeä. Se on vieläkin, kun olen ahtautunut kerrostaloasuntoon kirjojeni, valokuvieni, papereiden ja mappien kanssa. Usein pähkäilen sitä, mitä hävitän seuraavaksi. Lehtileikkeet ovat viimeksi olleet menossa.

Mistähän otin lauseen ”kirjoittaminen on tavallaan itsensä häpäisemistä”? En ainakaan enää koe niin. 

 

Alexin 1. joulu 2012

 

Sitten seurasi hämmentävä hetki, joka johdatti minut taas paheeni pariin. Olin kirjannut kirjaani erään, 101-vuotiaaksi eläneen naisen. Olin silloin osunut Suomen Sukututkimusseuran sivulla 16.2.2009 olleeseen ”Juhan suku-uutisten” kirjoitukseen eräästä vanhaksi eläneestä naisesta. Tämä Johanna Erkintytär oli syntynyt 28.8.1793 Rengon Ahoisten Ollilan puustellissa. Siihen aikaan en ollut vielä perehtynyt sukututkimukseen, mutta sittemmin paikansin hänet hyvin, sillä hänen sukujuurensa olivat äidin Eeva Juhontytär Anttilan (1767–1838) puolelta myös Markkulan suvussa. Johannan äidinäiti eli isoäiti oli Maria Matintytär Markkula (1744–1781), joka avioitui Rengon Muurilan Anttilaan Juho Erkinpoika Anttilan (1735–1802) ensimmäiseksi puolisoksi 1764.  Sittemmin aihe tuli esille myös toisessa blogissa eli 2018 ”Sukututkijan loppuvuosi”-nimisessä blogissa. Täältä voit lukea Johannan tarinan.

Johannan elämä on sukututkimuksen osalta minulla jo sittemmin lähes loppuun katsottu. Miehensä porilaisen porvarin, leski Daniel Tortbergin kanssa hän meni naimisiin 1835 ollessaan 42-vuotias. Danielin 1. puoliso oli kuollut jo 10 vuotta aiemmin. Danielilla oli ainakin kaksi poikaa, joista nuorempikin oli tuolloin jo lähellä aikuisikää. Johanna oli lähtenyt aikoinaan Rengosta Hämeenlinnaan 16-vuotiaana rouva Rosendahlin talouteen. Rippikirjojen mukaan hän oli tullut Poriin 1834 ja oli parissa paikassa piikomassa ennen Tortbergille tuloaan.  Miehensä kuoleman jälkeen hän jäi tämän pojan 1818 syntyneen Danielin talouteen. Tämäkin kuoli 1860.  Sen jälkeen hän jatkoi elämäänsä tämän ensin lesken taloudessa ja esiintyy rippikirjoissa porvarisleski Johanna Tortberginä. Täältä voit käydä lukemassa hänen kuolemastaan marraskuussa 1894.

Tarkistin vielä Johannan kummit Rengossa. Hänet kastettiin 28.8.1793 Rengon kappalainen David Cavanderin toimesta arvovaltaisen kummijoukon läsnä ollessa: kersantti Nils Hake, Anna Sofia Biur, Maria Charlotta Hake ja Hedvig Jaakontytär.  Nils Kristian Hake oleskeli vuoroin Janakkalan Irjalassa appiukkonsa Elias Biurin taloudessa ja myöhemmin isäntänä. Virkatalona hänellä Rengon Ahoisten Ollilan puustelli, jonka maita yhtenä lampuotina viljeli mm. Johannan isoisä oli muuten Juho Juhonpoika (1725–1801).

Muru mummilla jouluna 2011. Mitähän Murulle nykyään kuuluu?

 

Niin sitten taas kävi. Vaivuin sukujen suohon. Postilaatikosta kolahti viimeisin Markkulan Viesti, johon kirjoitin myös pari juttua. Kumma kyllä kirjoituksissani samat henkilöt eli Haket esiintyivät sielläkin, mutta nyt Janakkalan puolella. Näkökulma oli aivan toinen.  On aika lopettaa tältä osin ja jatkaa muilla asioilla. Pari alkuviikon päivää minulla menee joka tapauksessa aina erityisen rauhallisissa merkeissä. Aina en avaa edes läppäriäni.  Tämäkin juttu olisi saanut jäädä kirjoittamatta.

Nyt on jo keskiviikko. Olisi aika julkaista tämä. Välillä tämä pandemia-aika rajoituksineen vaikuttaa minuun passivoiden entisestään, välillä innostun hetkellisesti. Kun on lähdettävä kylille, lykkään menoa viimeiseen asti, koska lähteminen on erityisen ahdistavaa. Loppujen lopuksi, piristyn lähtemisestä hetkellisesti. En oikein ymmärrä, miksi kirjastojen toimintaa piti rajoittaa erityisen paljon. Palautin pari kirjaa, jotka olivat olleet lainassa jo keväästä saakka, viisi kautta. Uusin niitä aina netissä ja olisin voinut varmaan nyt viimeisen kerran koittaessa suorittaa uusimisen puhelimitse. Kirjastosta voisi kyllä palautuksen lisäksi hakea tilattuja kirjoja. Sekin oli minulla mielessä, mutta sitten loin katseeni täpötäysiin kirjahyllyihini ja kirjakasoihin lattialla ja pöydillä.

Ensimmäinen joulu 2012

 

Jotta en herättäisi missään mitään huomiota, käytän nykyään maskia sisätiloihin mennessäni. Kuulin äskettäin kuparimaskista ja asioidessani viime viikolla Lifessä, näin sellaisia tiskillä. Ostin sen, vaikka hinta olikin kallis. Maskia voi käyttää niin kauan, kun se on ehjä. Se puhdistaa itse itsensä. Googlaamalla siitä löytää tietoa. Ulkoisesti sen on aivan samannäköinen kuin muutkin, vaaleanpunainen väri oli plussa.

Saattaa myös olla, että tämä joulunalusaika ahdistaa. Onhan sillä oma historiansa, josta olen kyllä päässyt eroon omalta osaltani, mutta muilla saattaa olla vielä samanlaisia paineita, joita minullakin oli. Ne tulevat somessa läpi. Aloin taas ajatella, miten erityisen raskasta se on vanhoille ihmisille. Molemmat vanhempani sairastuivat viimeisen kerran vähän ennen joulua. Äitini ei koskaan päässyt eroon joulusta ja sen valmisteluista, vaikka viimeinen joulu oli tulossa. Siihen aikaan 2002, minäkin olin vielä jouluinnostuksen vallassa. Olin kutsunut äidin jouluksi luokseni. Se saattoi olla hänelle liikaa. Stressi nousi kattoon.

 

Tämä joulu on lähiperheessäni erilainen. Olemme jo pitempään pysytelleen erossa toisistamme, koska osa perheestä käy töissä, lapset ovat päiväkodissa ja koulussa. Olen jopa pyytänyt tytärtäni ostamaan lasten joululahjat puolestani. Huolimatta rajoituksista, kaupat ovat tupaten täynnä ihmisiä ja uskon vilinän vain kiihtyvän ennen joulua. Vaikka en pelkää saavani koronaa perheeni kautta, he haluavat suojella minua kaiken varalta.  Asia stressaa minua silti. Tässä tulen siihen kohtaan, että vanhemmat ihmiset stressaantuvat auttamatta helpommin, siis minäkin.  Tosin muut väittävät aina muuta. Siihen en puutu.

Joulu herättää ihmisissä aina suuria tunteita.

Taitavat joulukortitkin jäädä lähettämättä. Muutakin pitäisi vielä tehdä. Koska blogien kirjoittaminen on juuri nyt vaivalloista, en ehkä kirjoita seuraavaa ennen joulua. Kaiken varalta toivotankin jo nyt:

Rauhallista joulua kaikille lukijoilleni!

 

 

 

 

 

Postikortteja maailmalta

Tällaisessa hektisessä muutostilanteessa, jossa parhaillaan elän, on koko ajan pysyteltävä rauhallisena ja säilytettävä maltti. Ihmettelen sitä, miksi juuri silloin, kun minun pitäisi keskittyä vain ja ainoastaan tähän nyt meneillään olevaan juttuun, aivoni, mieleni ja mielikuvitukseni oikein riemuitsevat ja pyörittävät minua ympäriinsä. Ideat leijuvat joka nurkasta ja kulmasta vastaani. Kaikki yöt, silloin kun nukun sikeästi enkä pohdi jotakin typerää ongelmaa, näen lukemattomia unia, värikkäitä ja uskomattomia, joita en sitten kuitenkaan muista.

Oma kuvani Monetin puutarhaan sisältä talosta. Ikävä kyllä silloin oli pilvinen päivä.

Ajatelkaapa sitäkin, mikä suuri maailma kaikkine rikkauksineen, häipyy tuhkana tuuleen tai hautaan maatumaan yhdenkin ihmisen kuollessa. Jokaisessa ihmisessä on valtava sisältö ja voima, jonka vain harvat pystyvät ottamaan kokonaisvaltaisesti käyttöönsä. Luovuus, on se sitten millaista hyvää tekevää luovuutta tahansa, on se, mikä tuo sitä ihmisen rikasta sisältöä esiin.  Kunpa olisin ymmärtänyt sen täysin jo pikkulapsena! 

Skannaus postikortista "Linnea in Monet´s Garden" by Christina Björk and Lena Andersson.

Ehkä tarkoitus onkin, että vasta aikuisena lopulta näemme sen ja osaamme arvostaa omia vanhempiamme ja kaikkia aikoinaan ja nyt tuntemiamme ihmisiä paremmin. Mutta kuinka paljon jää sinne syvälle näiden ihmisten sisimpään sellaista, jota nyt haluaisi kaivaa esille esittämällä kysymyksiä. Silti ihmisillä tuntuu olevan niin vahvat rajat ja kuori, että tuskin onnistuisin edes pääsemään sinne toisen sieluun ja mielen maailmaan kovin helpolla. Eihän se onnistu edes lähimmän ihmisen suhteen.  Monet haluavat syystä tai toisesta sulkea kaiken kuoren sisään. Miten tuttua tämä onkaan myös muiden tarinoista. Olemme myös epäileviä, mennyt elämä ongelmineen, vaikeat ihmissuhteet ja menetykset halutaan piilottaa syvälle. Karttelemme aitoa läheisyyttä toistemme kanssa. Olemme yksin muidenkin seurassa.

Tällaisessa muutostilanteessa omasta itsestä pursuaa ulos asioita ja tuntemuksia, jotka pitää vain ottaa vastaan, käsitellä ja ymmärtää. Meille ihmisille on annettu jo syntymän hetkellä valtavan suuria lahjoja, joita meidän on tarkoitus ottaa elämämme aikana käyttöön. Koko elämä on oppimista ymmärtämään itseä ja muita ihmisiä ympärillämme. Mitään muuta palkintoa ei ole tarjolla kuin sisäinen rauha oman itsen kanssa.

Mutta eihän minun pitänyt edes kirjoittaa tästä. Sen siitä ideoiden lentämisestä saa.  ”Postikortteja Pariisista” tuli mieleeni, kun uudenvuodenyönä kaaduin väsyneenä sänkyyn.  Alan kirjoittaa siitä. Siitäkin.

Olen jättänyt esille kirjoja, joita haluan vielä vilkaista ennen varastoimista. Luin hetken erästä kirjaa Claude Monetin Givernystä. Muistin, että olin jo arkistoinut valokuva-albumini Pariisista. Niiden välissä oli joitakin postikortteja mm. kuva talvisesta Givernyn puutarhasta. En jaksanut lukea pitkälle, ennen nukahtamistani, päässäni pyöri vielä Claude Monetin päiväaikataulu ja valon minuuttiaikataulu. Niihin ajatuksiin nukahdin.

Monetin Givernyn vuosina hänen päivittäiset rutiininsa poikkesivat harvoin. Hän heräsi aikaisin noin kello 4 tai puoli 5. Hän avasi ikkunat ja tarkkaili taivasta. Hän otti mahdollisesti kylmän kylvyn ja 5.30 söi kunnon aamiaisen. Sen jälkeen hän asettautui maalaamaan perheenjäsenten usein auttaessa. Kello 11.00 hän lopetti työnteon ja lähti lounaalle, joka tarjottiin tasan 11.30. Sitä seurasi kahvi ja kotona tehty luumubrandy. Vähän levättyään hän palasi työhön tutkien taivaan valon heijastuksia läheisen joen pintaan tai myöhempinä vuosina puutarhan lampeen. Vaihtoehtoisesti hän maalasi studiossaan. Päivälliskello soi tasan kello 19.00.  Sänkyyn mentiin kello 21.30. 

Huimaava elämäntarina. Tuo kirja käsitteli lähinnä vain Givernyn aikaa ja sen aikaista isoa perhettä. Claude Monet kuoli 5 joulukuuta 1926 Givernyssä, kun puutarha oli laitettuna talvilepoon, puutarha, joka oli hänelle kaikki kaikessa. Hän oli silloin 86 vuotias.

”Ajan takaa unelmaa, haluan saavuttamattoman. Muut taiteilijat maalaavat sillan, talon, veneen ja siinä se on kaikki. Minä haluan maalata ilman, joka ympäröi siltaa, taloa, venettä; ilman kauneuden, sen, missä nämä kohteet ovat; eikä se ole mahdotonta. Jos vain voisin itse olla tyytyväinen sen kanssa, mikä on mahdollista.”

Tässä se postikorttikuva talvisesta Givernyn puutarhasta.

En ole tainnut näissä blogeissani koskaan kirjoittaa ammoisesta käynnistäni Monetin puutarhassa, mutta joitakin kuvia liitin kirjoitukseeni 25.2.2016 " Valtateiltä syrjässä", jonka pääset lukemaan tästä. Omituisinta oli silloin, että tultuamme kylään Monetin lailla kävellen Vernonin kaupungista, jouduimme kyselemään tietä talolle saamatta oikeata vastausta. Osuimme siksi ensimmäiseksi Claude Monetin haudalle.

Tämä ei sitten liity niihin minun pursuaviin ideoihini. Toisaalta silti liittyy. Kaikki ei vain vaadi selitystä. Aamulla muistin valtavat sekaisin olevat postikorttikokoelmani.  Otsikko tulee siitä, että idea jostakin liittyen postikortteihin Pariisista tai mistä tahansa maailmasta lähti itämään.

Olin niin hämmentynyt ja hämmästynyt ja kaikkea muuta. Kuvia tuli otettua aivan liian vähän.

Nyt menen uneksimaan elämästä Monetin puutarhassa. Huomenna on taas paljon tehtävää. 

Se huominen tuli ja on jo mennytkin enkä saanut tätä julkaistua. Miten aamulla oikein arvasinkaan, että alkavat jo soitella, milloin pääsevät seiniä avaamaan. Tästä jutusta kyllä syntyy paljon uusia tarinoita. Aikanaan. Myös niistä Pariisin postikorteista.