Muistelun salakuoppia

Ihan toinen aika, mutta sama ihminen.  Olen tainnut jo useamman kerran mainita, että Facebook muistuttaa silloin tällöin edellisinä vuosina jakamistani päivityksistä. Nyt minua odottaa useamman blogi-kirjoituksen uusinta ja jakaminen luettavaksi. Huomaan tai oikeastaan muistan hyvin heikosti kirjoittaneeni samoista asioista usein myöhemmin. En usko, että kukaan muu niitä sen kummemmin muistaa, joten kertaus ei liene pahitteeksi. Joka kerta muisteluissa on jotakin erilaista. Kaiken lisäksi käännekohdat ihmisen elämässä ovat niin tärkeitä, että niistä voi hyvin kirjoittaa moneen kertaan.

Taito elää tätä päivää täysillä ja samalla muistaa kaikki entinen on hieno asia. Ja vielä kirjoittaa siitä! Eiko vain? Lisää sellaista.

Pysähdys Ahvenkoskella 30.6.2008 entisaikojen rajalla ja nyt muutenkin menetetyssä maisemassa.

Aion tänään kopioida nykyiseen blogiini kirjoitukseni elokuulta 2010 (9.8.2010), vaikka se muistuttaa hyvin paljon erästä toista kirjoitusta, jossa käsittelin samaa asiaa. Siinä taas viitataan, että olen joskus muulloinkin käsitellyt aihetta. Tästä pääsee lokakuussa 2014 kirjoittamaani tekstiin ”Kun lapsuus päättyi”.

Onhan lapsuuden päättyminen niin suuri asia, että se vaatii monta tarinaa.  Olikin omituista, että kun lähdin selaamaan tuon ajankohdan valokuvia, osuin pariin videoon, jotka tein elokuussa 2010 haastatellessani enoani Martti Sirkiää. Latasin yhden videon YouTubeen, josta voit sen käydä katsomassa. Siinäkin on lapsuuden päättyminen meneillään. Tässä linkki videoon.

Blogikirjoitus 9.8.2010:

Kun muistelee vanhoja aikoja, menee ikään kuin toiseen ulottuvuuteen ja hupsista, siellä sitä ollaan, vuosikymmenien takana. Vanhojen muistelu ei ole kuitenkaan mitenkään muodikas asia. Se herättää jopa vastenmielisyyttä nykyajan hetkeen takertuvien ihmisten mielessä. Tämä onkin kaksipiippuinen asia, jossa piilee kova vastakohtaisuus, paradoksi.  Ilman menneisyyttä ei olisi nykyisyyttä eikä tulevaisuutta. Kaikissa hetkissä sekä ennen, nyt ja sitten on kuitenkin hyvä elää juuri siinä ja nyt. Kannattaakin ajatella asiaa syvällisemmin ymmärtääkseen, mistä on kysymys. Toisaalta tiedän, että kaikki eivät tätä koskaan ymmärrä. Osa meistä elää ”kasvin” lailla koko elämänsä. Tällä en halua loukata kasvikuntaa, koska tiedän voiman ja viisauden joka siellä piilee. Kasvit ovat ihmisen viisaita apulaisia.

Haastattelu alkamassa 7.8.2010.

Sattuneesta syistä luin tänä aamuna osan vuoden 1961 päiväkirjastani. Olin silloin 14-vuotias. Päiväkirjasta selvisi myös välistä puuttuvien päiväkirjojen kohtalo. Olin kirjoittanut ne irrallisille papereille, jotka ovat todennäköisesti hävinneet. Tuolloin keväällä/kesällä 1961 muistelin myös menneitä. Kirjasin ylös erään yön tapahtumia kesällä 1959, kun ukkonen raivosi. On omituista, etten jälkeenpäin ole muistanut kaikkia niitä ihmisiä, jotka silloin olivat paikalla. Jossakin ajatusteni sivukulmalla on roikkunut ajatus, että meillä kotona oli sinä nimenomaisena yönä enemmän väkeä kuin vain kotiväki. Nyt selvisi, että mummoni ja pappani äidin puolelta olivat silloin meillä kylässä. Mummoni Aino kuoli saman vuoden syksyllä vain 67 vuotiaana, joten se oli todennäköisesti hänen viimeinen vierailunsa.

Mummon hautaa täytetään. Martti vasemmalla.

Miten mummoni sai sairautensa laadun salattua mieheltään Abrahamilta? Nimittäin vierailulla oleva enoni Martti kertoi, että papalle ei kerrottu mummon sairastavan syöpää, Vatsasyöpä oli levinnyt niin paljon, että sitä ei pystytty leikkaamalla poistamaan. Leikkaus tehtiin helmikuussa samana vuonna. Mummo oli loppuun saakka kotona, jossa kaksi hänen tytärtään ja miniänsä vuorotellen hoitivat häntä. Loppuaikoina hän meni välillä tajuttomaksi ja herättyään siitä totesi ”Enks mie viel kuollutkaan?” Hän sai morfiinia kipuihin, kunnes sitten marraskuussa 1959 kuoli.  Asia salattiin myös meiltä lapsilta. Olimme kuitenkin mukana hautajaisissa, joihin lasken lapsuuteni loppuneen.

Edellisenä kesänä heinäkuussa, siis mummoni vielä eläessä vietettiin enoni Yrjön häitä isovanhempieni kotona.  Kolme nuorinta isosta sisarussarjasta oli muuttanut työn perässä Ruotsiin, jossa he löysivät suomalaiset puolisot. Kaikki kolme enoani avioituivat samana vuonna. He ovat myös jääneet Ruotsiin eläkkeelle jäämisensä jälkeen. Martti-enoni jäi vain turhan aikaisin leskeksi hänen vaimonsa Pirkon kuollessa jo vuonna 1994.

Olen viime viikolla aina välillä haastatellut enoani. Vaikka nauhoitan hänen muistonsa, se on työlästä puuhaa. Olen kuullut kaikki jutut etukäteen noin kymmenen kertaa. Vaatii jonkin verran kärsivällisyyttä aloittaa nauhoitussessio, jossa haluan pysyttävän asiassa. Onneksi enoni haluaa tehdä yhteistyötä ja olen tyytyväinen hänen siinä kertomaansa.. Myöhemmin nimittäin tulee tilanne, että haluan tarkistaa jotakin asiaa, joka on sekava tai vaikeasti tulkittava.

Äitini joskus kauan sitten vanhempiensa haudalla Muhniemessä.

Kun haastattelin aikoinaan äitiäni, kirjoitin kaiken, mitä ehdin vihkoon. Myöhemmin kirjoitettuani tekstit puhtaaksi, halusin selvennyksiä ja lisätietoja. Hän kieltäytyi niitä antamasta. Ymmärrän hyvin senkin asenteen. Saattaa olla hyvin vaikeaa kaivella vanhoja asioita aina uudelleen, se tuntuu myös tyhmältä ja tarkoituksettomalta. Sitähän se ei ole. Näistä muistelmista saattaa olla hurjasti hyötyä joskus johonkin tarkoitukseen. Toisekseen ne kunnioittavat tavallisten ihmisten elämäntarinoita, jotka useimpien mukana menevät täysin hukkaan. Olkaamme siis onnellisia. jos vielä joku vanha sukulaisemme haluaa kertoa tarinaansa.

Olisi hienoa, jos useammat ihmiset alkaisivat ITSE kirjoittaa muistojaan. Ehkä niin käy minun ikäluokkani osalta. Omalta osaltani prosessi on jo alkanut. Kirjoittavan ihmisen ei sitten tarvitse kertoa tarinoitaan kaikille kuuroille nuorille ihmisille. Jokainen halukas voi sitten vastaanottaa tarinan itselleen parhaaksi sopimana aikana tai olla ottamatta. Olen kuitenkin ollut yllättynyt siitä, että monet tuntemani ihmiset melkein vihaavat yli kaiken tietokoneita, sähköposteja ja Facebookia ja kieltäytyvät työelämän jälkeen niitä käyttämästä. Mutta kuinka paljon hyötyä ja iloa niistä on kotikäyttäjälle. Sodan jälkeen syntyneillä on vielä monta tarinaa kerrottavana.

Juuri tänä päivänä 2010 kilistelimme laseja serkkuni Erjan luona Haminassa hänen täyttäessään vuosia.

Kun itse harrastan postikorttien lähettämistä, niin vaatii joskus ponnistusta kirjoittaa jotakin kohdalleen osuvaa vaikkapa kauas Amerikkaan lähtevään postikorttiin. Postikortin kuva saattaa sisältää satoja tarinoita. Minkä niistä valitsen juuri sille henkilölle koskettaakseni juuri häntä? En toki voi siihen pieneen tilaan kirjoittaa koko tarinaa vain pelkästään johtolangan, joka saattaa viedä kortin vastaanottajaa eteenpäin. Niinhän minullekin käy. Osassa saamiani postikortteja on jotakin, joka herättää tiedonjanoni. Kuvissa on siis valtava voima, mutta emme saa unohtaa myöskään niitä kertomuksia kuvien takana.

Tässä olemme menossa Lahdessa Martin vaimon Pirkon haudalle (27.9.2007)

Enoni Martti kuoli lokakuun alussa 2014, eräänä tiistaipäivänä, jolloin olin juuri ajatellut soittaa hänelle. Olin juuri muuttanut evakosta takaisin omakotitaloon. Martin viimeiseksi käynniksi Suomessa jäivät kauniit aurinkoiset elokuun päivät kesällä 2010. Niitä kuvia katselin tässä kirjoittamisen lomassa ja ladatessani tähän linkittämääni videota uskomattoman hitaasti YouTubeen. 

Martti ja Pirkko kotipihallani

Ajattelin sen jälkeen vielä elämän käännekohtien merkitystä ja sitä, miksi ihmiset uudelleen ja uudelleen palaavat niihin. Ikäänkuin siihen kohtaan elämässä olisi jäänyt jotakin ainutlaatuista ja tärkeää. Paluu on siis myös etsimistä. En tiedä, mikä on tämän kaltaisen etsimisen tarkoitus. Tunnistan kuitenkin tämän ominaisuuden monissa muissakin ihmisissä. Jaankin mielelläni kokemuksia tästä aiheesta muiden kanssa. Vaalikaamme ja kunnioittakaamme sitä läheisissämme!

Tämän kuvan otin ajaessani suunnilleen näihin aikoihin 2010  kotiin Lahelasta, jonne olin vienyt tyttärentyttäreni. Tämäkin maisema on muuttunut sikäli, että tuonne rinteeseen tien alkuun on tehty kevyen liikenteen väylä. Mäen päällä Ruotsinkyläntiellä tien risteyksessa on nykyään liikenneympyrä. P.S. 10.8.2017 tätä tietä ei enää voi ajaa autolla. On rakennetttu uusi tie ja sillan ylitys. Tie yhtyy tähän tiehen tuossa oikealla puiden jälkeen.

Synnytyskivut ja äidin katse

Nyt kävi sitten jälleen niin, että tämä kirjoitukseni jäi lojumaan ja odottamaan julkaisua, mutta onko sillä itse asiassa väliä, mikä aamu oli ja millä viikolla.

Jää sitten Alexillekin ihmettelemistä. Tässä huhtikuussa 2013 ennen vappua.

 

Aamuvarhain herättyäni mieleeni tuli otsikon sana ikään kuin muistuttamaan minua, että on aika kirjoittaa. En tarkoita synnytyskivuilla lapsen syntyessä koettavia kipuja ja tuskaa, jotka itsekin kaksi kertaa kokeneena muistan vielä kymmenien vuosien takaa pahimpina mahdollisina kipuina. Ne olivat loppujen lopuksi siedettäviä verrattuna moniin muihin kipuihin, koska tiesi niiden olevan ohimeneviä. Ajattelin nyt kirjoittajan kohtaamia ajatuksia ja  kipuilua, kun olisi jo aika aloittaa kirjoittaminen, aika synnyttää lopulta se tuotos, joka on ollut vuosikaudet mielessä, oman äitini ja isäni elämästä kertova kirja. Se tulee tosin kertomaan myös minusta, koska olen säästänyt heidän elämänsä rippeitä samalla niitä tutkien.

Siis ei todellakaan tällaista mautonta kuvitusta?

 

Olen vuosia ajatellut kirjan ulkomuotoa, jopa suunnitellut sen kansikuvaa. Olen miettinyt, voinko kirjoittaa heistä samaan kirjaan. Olivathan he kuin kissa ja koira, ei minun mielestäni mikään paras mahdollinen yhtälö yhdessä. He saivat kuitenkin aikaiseksi viisi lasta, joista me kaikki olemme jatkaneet sukua. Nuoruuden sotavuodet värittivät heidän elämäänsä, molemmat olivat viisi vuotta rintamalla. Olen löytänyt suurimman sisällön heidän tarinalleen vasta heidän lähdettyään paremmille metsästysmaille kuten sanotaan. Ajattelen myös usein, jos olisin ollut kiinnostuneempi heistä, tietäisin nyt enemmän. Siksi kertomuksestani tulee auttamatta samalla tutkimusretki itseeni heidän kauttaan. Otsikko voisi olla vaikkapa ”Miten koin vanhempieni historian” tai ”Vanhempani ja minä”.

Äiti joskus nuorena tyttönä.

 

Olen selvittänyt runsaasti asioita heidän elämästään vasta heidän kuoltuaan. Äitini kertoma tarina on koko ajan laajentunut ja paisunut. En enää edes tietäisi, mikä on alkuperäinen kertomus, jos vanhat muistiinpanot vihkoon kirjoittaminani töherryksinä eivät olisi tallella. Sieltä tallennuksistani voi tulla esille joitakin tärkeitä asioita, joita en pitänyt mainitsemisen arvoisena, kun aikanaan kirjoitin muistiinpanot puhtaaksi.

No, sieltä vihkon sivuilta saattaa löytyä vielä uusiakin asioita.

 

Sain vahvistusta omille suunnitelmilleni ja ajatuksilleni ollessani äskettäin Tieteen päivillä kuuntelemassa mielenkiintoista keskustelua elämänkertakirjallisuudesta. Tosin kaikki keskusteluun osallistuvat olivat ammattilaisia ja osa oli kirjoittanut tai kirjoittamassa tunnettujen henkilöiden elämänkertoja. Mutta keskustelusta saattoi hyvin vetää oppeja omaan, pienen ihmisen elämää koskevaan elämänkerran suunnitteluun. Samat asiat, joita olen itsekin tässä ajan kuluessa pohtinut, tulivat tarkasteltavaksi näiden asiantuntijoiden toimesta.

Isä 14-vuotiaana 1932.

 

Usein kysytään sitä, millä tavalla oppii kirjoittamaan. Kysymys tuli myös tuossa mainitsemassani keskustelussa esille, kun osallistujilta kysyttiin, mitä kursseja ja koulutusta he ovat hankkineet. Kaikki totesivat, etteivät mitään. On vain luettava paljon hyvää ja huonoa kirjallisuutta ja kirjoitettava. Sitä samaa olen itsekin kautta aikojen sanonut. Kirjoittamaan ei todellakaan opi muuten kuin kirjoittamalla. Olin kerran hakemassa ja ilmoittautumassa erääseen kirjoittajakoulutukseen, mutta onneksi peräännyin ennen hakemuksen lähettämistä. Olen sen verran omituinen ja ehkä itsepäinenkin ihminen, etten halua muiden sekaantuvan omiin suunnitelmiini. Otan toki mielelläni vastaan neuvoja, ainakin silloin, jos itse niitä kysyn. Toinen asia on sitten, noudatanko saamiani neuvoja. En ole koskaan kulkenut muiden tallaamia polkuja.

Tällä hetkellä siis poden niitä synnytyskipuja. Sanotaan, että kun sitten aikanaan työ on valmis, on edessä tyhjyyden tunne. Sen näkee sitten, kun joskus olen niin pitkällä.

Äiti lottana.

Elämän ja asioiden katkelmallisuus ja pinnallisuus?

Oma elämäni juuri nyt on koko ajan sen verran katkelmallista kuten koko maailma tuntuu tällä hetkellä olevan, että on mahdottoman vaikea suunnitella pitkäkestoisia kirjoitussessioita. Päivät vierähtävät ohitse liian nopeasti. Elämä on runsasta ja tekemistä riittää. Kuunnellessani Tieteen päivien teemaan ”Sattuma” liittyviä keskusteluja, tuli taas mieleeni keskeneräiset opintoni.  Olen monesti ajatellut jatkaa opiskelua avoimessa yliopistossa, mutta olen lykännyt sitä eteenpäin kaikkien keskeneräisten asioiden takia, joihin tarvitsen runsaasti aikaa.

Isä sota-aikana. Vuosi?

 

Rakas ihana Facebook saattaa myös tehdä elämästä katkelmallista. Alkukesästä perustamani ”Juuret Kuolemajärvellä” -ryhmä lähti kunnolla käyntiin ja keskustelua sen sisällä on syntynyt. Aikomukseni oli aluksi tehdä keskusteluista jonkinlainen yhteenveto, mutta sekin on jäänyt muiden asioiden jalkoihin. On myös vaikea tietää, mitä ihmisten mielissä liikkuu. Jos minä olen kiinnostunut jostakin ja haluan siitä lisätietoa, en tiedä, miten muut ajattelevat. Mutta juuri se katkelmallisuus sallii kaikenlaiset kokeilut. Esitä kommentti ja odota siihen ajatuksia. Useinhan ne ajatukset ovat vain tykkäyksiä, mikä ei jalosta aihetta sen pitemmälle. Vierailen useissa ryhmissä itsekin lukemassa enkä useinkaan kommentoi mitään. Syynä on se, että kommenttini aikanaan jäivät sinne roikkumaan herättämättä sen enempää vastakommentteja. Ylipäänsä pinnallisuus on katkelmallisuuden lisäksi tämän päivän sana.

Vihkon sivulta löytyi myös tämä juttu, jonka olin löytänyt myös jostakin kirjasta, kun en tahtonut uskoa äitini kertomusta.

Ulla Mannonen innoittajana

Kuten nuo synnytyskivut, niin jokin muukin sana herättää minut silloin tällöin näiltä talviuniltani. Luen aina jotakin kirjaa. Niitä on aina kasoittain työpöytäni vierellä ja muualla täällä asunnossa. Yritän valita lukemani läheltä suunnittelemiani kirjoitusaiheita oppiakseni ymmärtämään paremmin entisaikojen maailmaa. Eniten haluaisin tietää tavallisten ihmisten elämästä. Useimmiten kuitenkin siitä ei löydä mistään tietoa. Oli oikea aarre löytää Merja Leppälahden kirjoittama ”Karjala sydämessä Ulla Mannonen Kannakselta (Apatura 2014). Kirjassa paneudutaan Ulla Mannosen (1895 – 1958) elämänsä aikana keräämän kansanperinteelliseen aineistoon tai paremminkin hänen elämäänsä ja siihen ympäristöön, missä hän sen eli. Koska Ulla Mannonen syntyi Karjalan Kannaksen Uudellakirkolla aivan Kuolemajärven naapurissa, voi hänen keräämänsä maaseutuelämää koskevan aineiston olevan yhteneväinen Kuolemajärven elämän suhteen.

Viime sunnuntaina 18.1.2015 kävin kuuntelemassa mielenkiintoisia esityksiä Pääkaupunkiseudun uuskirkkolaisten tilaisuudessa. Taisi Ulla Mannosen sukulainen istua vieressä. Mette Mannonenkin, meteorologi oli kuulemma pikkuserkun tytär. Muutenkin samat sukunimet esillä kuin kuolemajärvisillä.

 

Oma isoäitini Aino (myöhemmin Sirkiä) syntyi 1892  ”äpäränä” ollen äitinsä Beatan ainoa lapsi. Hänen historiaansa syntymän osalta liittynee asioita, joita tuskin koskaan pystyn vuorenvarmasti oikeaksi todistamaan.  Hänen ja Ulla Mannosen elämät sijoittuvat lähes samoihin vuosiin ja olivat melkein samanpituiset. Mummoni kuoli 1959 vain 67-vuotiaana. Hänenkin kerrottiin olleen nuorena piikana Pietarissa ja osanneen myös venäjää, mutta siitä ei ole sen kummempia todisteita.  Lisäksi tällaiset tavallisen ihmisen elämään paneutuvat kirjat auttavat kuromaan omissa tiedoissani olevia aukkoja umpeen ja ymmärtämään pieniä yksityiskohtia, joita olen nähnyt isovanhemmissani ja omissa vanhemmissani. Oma lapsuuteni 1940 - 1950-luvuilla on ollut ajallisesti sen verran lähellä heidän elämäänsä, että on muutenkin helpompi ymmärtää ja voin joiltakin osin vetää asioita yhteen. Tuolloin maaseudulla elettiin vielä aikaa, jolloin koneet eivät olleet saapuneet tiloille. Tarvittiin paljon työntekijöitä ja hevosia. Naisten työt tehtiin myös käsin, pyykkikoneita ei ollut. Samalla tavalla kuin meilläkin Hämeessä sitten 1950-luvulla, marja-aikaan mentiin metsään koko päiväksi keräämään talveksi säilöttävät marjat. Äidit jatkoivat tuolloin lapsena omassa kodissaan oppimiaan perinteitä.

Ulla Mannonen oli poikkeuksellinen ihminen sikäli, että hän ei ollut koskaan naimisissa, mutta synnytti yhteensä viisi lasta, joista kolme eli aikuisiksi saakka. Tuohon aikaan oli todella erikoista, että nainen eli näin vapaasti. Tuskin Mannosen elämä on ollut helppoa, koska vielä tuohon aikaan avioton lapsi oli äidille mutta myös koko suvulle todella häpeällinen asia. Sitä se olisi ollut vielä 1960-luvun lopulla, kun aloin odottaa tytärtäni olematta naimisissa. 1800-luvulla ja jopa 1900-luvun puolella naisia nuhdeltiin aiheesta. Aiemmin naisia ja miehiäkin rangaistiin kirkon toimesta salavuoteudesta. Kirjan mukaan Ulla Mannostakin pidettiin ainakin ensimmäisen lapsen syntyessä 1918 suvun häpeäpilkkuna. Tämä hänen esikoispoikansa kuitenkin kuoli puolitoista vuotiaana keuhkokuumeesen.

Ulla Mannonen muutti 1931 Koivistolle, Makslahden Römpöttiin mukanaan kaksi lastaan ja viimeisin lapsi syntyikin sitten Koivistolla. Elantonsa hän sai vuokraamalla huonetta satamassa työskenteleville miehille, leiponmalla ja käsitöitä telemällä. Kirjoittamisesta hän tuskin sai riittävästi rahaa perheen elättämiseen. Mannonen nimittäin kirjoitti pakinoita paikallisiin lehtiin ja lähetti edelleen aineistoja kansanrunousarkistoon. Voi vain kuvitella, miten häntä kaikesta ahkeruudesta huolimatta tuolloin ylenkatsottiin ja tuon kirjoittamisen takia pidettiin jopa tyhjäntoimittajana.

On melko yllättävää, että vaikka Ulla Mannosen kansanrunousarkistoon lähettämä aineisto kuuluu suurimpiin yhden ihmisen kokoamiin aineistoihin, hänen aineistoaan kirjan mukaan on arvosteltu joskus epäluotettavaksi. Ymmärrän kyllä, että arkistot vaativat jonkun tietyn kaavan mukaista dokumentointia eivätkä hyväksy dokumentoijan omia näkemyksiä. Aika tosin muuttaa käsityksiä ja tutkijoille tällainen aineisto voi olla oikea aarreaitta.

Joskus...

Äidin katse

Jostakin sieltä tuon edellisen kirjan sivuilta tajusin senkin, että kun lapsi kasvoi aikuiseksi, häntä jo katsottiin vähän kieroon ikään kuin sanoen ”siun on jo aika lähteä  omiin nurkkiin.” Sen koki  oma äitini hyvin nuorena lähtiessään piikomaan tätinsä luokse toiseen kylään. Sen sain minäkin kokea perintönä sitä silloin aikanaan vielä edes ymmärtämättä. Se oli äidin erityinen katse, joka sai minut pakkaamaan kimpsuni ja kampsuni ja lähtemään kylmään maailmaan syksyllä 1966. Äidin katse näkee paljon muutakin, jolta lapsi ei voi piiloutua. Mutta se on sitten jo toinen tarina.

Noihin aikoihin 1967 äidin katse taisi meitä vielä seurata. Tässä Tanskan matkalla, sisareni ja minä.