tiistai 30. lokakuuta 2012

Kauemmas se pakenee

Vaikka teet mitä tahansa. Viikossa ei saa paljon mitään aikaiseksi. vaikka koko ajan puurtaa. Olen joka päivä siirtänyt tämän räpsykän avaamistakin aina myöhemmäksi, jotta ehtisin tehdä vähän enemmän. Mutta samanlainen kaaos on ympärilläni. Lauantaista alkaen olen siirrellyt kirjahyllyjä huoneesta toiseen ja järjestänyt toivottoman suureksi paisunutta kirjastoani. Eihän työni missään tunnu, mutta sain vähän enemmän mahtumaan. Ja kun seuraavan kerran etsin jotakin, niin enpä taas löydä. Tyhjensin myös jälleen pyykkikorillisen liinavaatteita. Osa niistä löysikin melkein samantien uuden kodin. Loput repsottavat tuossa lattialla taas viikkokausia odotten seuraavaa vaihetta.



Odotan kovasti, että myös muita tavaroitani kelpaa vanhimmalle lapsenlapselleni, koska ei varmaan enää mene kauan siihen, kun hän muuttaa omaan kotiin. Nuorilla tytöillä on tänäkin päivänä aivan samanlainen kiire lähteä kotoa pois kuin meillä aiemmilla sukupolvilla.

Tämä samainen tyttärentyttäreni täytti tässä kuussa 18 vuotta. Hän on samanaikaisesti käynyt ammattikoulua ja valmistuu ensi keväänä kokiksi. Hän on opiskelun lomassa suorittanut autokoulun ja käynyt töissä. Kun hän kohta saa ajokortin, hän ostaa ansaitsemillaan rahoilla heti itselleen auton päästäkseen liikkumaan paikasta toiseen.

Minun nuoruudessani aivan tuollainen vauhti ei ollut edes mahdollista. Kulutin vuosia saavuttaakseni jonkinlaisen tasapainon elämässäni. Välillä tuntuu, etten ole sitä koskaan edes saavuttanut, en siis vieläkään. En todellakaan.


Tämä kuva on penkkareiltani kaukaisella 1960-luvulla Hämeenlinnan yhteiskoulussa. Minut on helppo tunnistaa, koska olen se poikkeava yksilö.




Lisään tänne nyt aina silloin tällöin sellaisiakin kuvia, jotka olivat kuvablogin runsaan 2000 kuvan joukossa. Koulun jälkeen koitti vapaus ja metsä kutsui kuten kutsuu nytkin.


Kun aina välillä skannaan vanhoja valokuvia, niin muistelen kuvien ottoaikojen maailmanmenoa. Muistan hyvin 1960-luvun ja sen, kuinka tappelimme siskojeni kanssa niistä vähistä vaatteista, joita meillä oli. Vanhempamme olivat varmaan tosi tiukoilla pystyäkseen elättämään meidät ja tulemaan vastaan tarpeissamme. Mutta tuskin olisimme silloin edes omalla työllä pystyneet ansaitsemaan paljonkaan. Palkkataso ensimmäisissä työpaikoissa jopa opiskelun päätyttyä oli niin surkea, että vielä silloinkaan sillä ei elänyt edes yhtä kuukautta. 1980-luvulla elintaso alkoi olla jo parempi.

Laskin, että ensimmäisen kokopäiväisen työpaikkani kuukausipalkalla 250 markkaa ansaitsin tämän päivän arvoon muunnettuna noin 400 euroa. Kun sitten lähdin kotoa vuonna 1966 ja muutin Helsinkiin, sain päästyäni pankkiin töihin tammikuussa 1967  palkkaa käteen verojen jälken 357,70 markkaa eli nykyrahassa 559 euroa. Ostin sinä talvena itselleni Palmrothin korkeavartiset pehmeätä nahkaa olevat saappaat, jotka maksoivat 125 markkaa eli nykyrahaksi muutettuna lähes 200 euroa. En tietenkään pystynyt maksamaan niitä muuten kuin osamaksulla. Vuokraan meni noihin aikoihin suunnilleen puolet palkasta. Ja vuokra- asunto oli alivuokralaisasunto, yleensä vain pieni huone, jonka jaoin jonkun toisen kanssa.

Mutta silloin koko maailma tuntui olevan avoimena edessä. Nyt usein ajattelen, että tässäkö se olikin. Elämä. En ole todellakaan ole ehtinyt käyttää kaikkia voimavarojani, vaikka voimani ovat hiipuneet. Usein ajattelen, kuinka hienoa olisi aloittaa nyt uudelleen. Mahdollisuuksia on edessä paljon enemmän kuin meidän aikanamme. Työkalut elämään ovat aivan toiset, vaikka valintojen tekeminen saattaa olla edelleenkin yhtä vaikeaa kuin aikoinaan. Nyt puhutaan paljon siitä, kuinka nuoret ovat syrjäytyneitä ja onnettomia. Kyllä meidänkin aikoina elämäntuska valtasi hyvin usein mielen. Ensin siellä kaukana kaikesta ja sitten lopuksi kaiken keskelläkin.  Kun täytin 25 vuotta, tunsin olevani ikivanha. Aina piti yrittää kurkottaa kauemmas. Niin kuin vielä nytkin. Ja aina se kauemmas pakenee vieläkin kauemmas.



Tällä viikolla olen jatkanut järjestelyjä. Suuri osa vuosien mittaan keräämistäni resepteistä lentää nyt paperinkeräykseen. Kaapit ovat täynnä tavaraa, joita voin selittää osittain vuosia kestäneen selviytymistaisteluni aikaansaannoksiksi. Minulla on ollut tapana pitää työpäiväkirjaa eli yksinkertaisesti vihkoa, johon kirjoitan, mitä olen tekemässä tietokoneellani ja mikä on ajankohtaista juuri silloin.  Nykyään yksi vihko kestää kuukausikaupalla, koska kirjoitan sinne vain lyhyitä muistiinpanoja. Eräältä hyllyltä tuli nyt käsiini alkuaikojen vihkoja, joiden sivujen välit ovat täynnä kuvia, lehtileikkeitä ja kopiota. Oman elämän arkeologiaa, voisin sanoa. Kuten ne kaikki vanhat päiväkirjat.

Välillä siivoan kaappeja ja välillä teen muita töitä. Tänä aamuna päätin puhdistaa pesuhuoneen pesualtaan vesilukon. Olen tehnyt sen silloin tälöin vuosien mittaan. Hävitin puhdistusvaiheessa sitten sen osia ja jouduin lähtemään kylille ostaakseni uuden. Uusi olisi ollut muuten ihan sopiva, mutta altaan alapuolella on kaappi ja siinä hylly, joka altaan mallin takia aiheutti sen, että uusi ei mahtunutkaan. Hylly olisi pitänyt rikkoa. Onneksi sain vanhan vesilukon asennettua takaisin parilla osan lisäyksellä. Minun on vielä hyvin vaikea olla taitetuin jaloin polvillani lattialla, joten oikein mielelläni jättäisin kaikki asennushommat jollekin muulle.

Enpä olisi koskaan kuvitellut, että elämä olisi mennyt niin kuin se meni. Että olen loppujen lopuksi yksin ja olen siihen täysin tyytyväinen. Ettei ympärilläni olekaan isoa perhettää kuten välillä tuntui, kun hääräsin keittiössä kuin italialainen perheenäiti ikään. Vaikka joudunkin nyt näkemään paljon vaivaa hoitaessani asioita yksin, en vaihtaisi nykyistä elämääni hevin saadakseni apua autoasioiden, puutarhatöiden ja muiden miestä vaativien töiden hoitamiseksi. Enpä saanut apua silloinkaan, kun talossa oli mies. Kituuttelen siis yksinäni köyhänä, onnellisena ja riippumattomana. Mitä nyt välillä pohdin, miten selvitä eteenpäin. Niin tekevät varmaan kaikki muutkin.


Keskimmäinen lapsenlapsi Arttu on viettänyt luonani pari yötä. Mukavaa seuraa. Tässä hän kissansa Manun kanssa . Kuva viime vuodelta.






perjantai 26. lokakuuta 2012

Ensilumen aikaan

Viime yönä oli vihdoin satanut lunta. Odottelin sitä ja kun heräsin yöllä hetkeksi, kurkistin ulos. Mutta silloin oli vielä syksyisen pimeää. Olisin halunnut kokea sen hetken, kun ensi lumi alkoi sataa. Aamulla herätessäni maa oli valkoisena. Ei varmaan ollut sattumaa, että edellisenä iltana olin skannannut isän 1930-luvun valokuva-albumista seuraavan kuvan. Siinä oli kysymys poikkeuksellisesta lumisateesta, kun jonkin 1930-luvun loppupuolen kesäkuun 2 päivänä Hämeessä satoi lunta. Nythän lumisadetta tuli oikeaan aikaan.


Kuvan on ottanut silloin nuori isäni ja maisema on ilman tuota aitaa hyvin tuttu minullekin.  Perunavarastoja oli vierekkäin kaksi ja lapsena me jopa uskalsimme laskea mäkeä niiden päältä. Kauempana naapuritalon Eskolan rakennuksia.

Onneksi minun ei ole tänään pakko lähteä minnekään. Voin siirtää hyvin suunnittelemiani asioita ensi viikkoon. On hankittava auringonkukansiemeniä ja pähkinöitä linnuille ja oraville. On varattava aika autonrenkaiden vaihtoon. En ole ehtinyt aikoihin käydä tervehtimässä ex-anoppiani. Keittiön tippuva hana vaivaa minua päivittäin. Uusi olisi hankittava ja ehkä saan tyttäreni miehen sen vaihtamaan. Tässä vaiheessa olisi kuitenkin viisainta alkaa suunnitella talviunia.


Helsingin Kirjamessuilla

Mutta ei, ihminen vain mennä raksuttaa eteenpäin ja suunnittelee uusia asioita. Vietin eilisen päivän kirjamessuilla, osan ystävän seurassa, mutta pitkän tovin myös itsekseni. Koska en ole päässyt pitkiin aikoihin matkustelemaan, niin tällaiset pienet hyppäykset pois kotoa, toimivat ikäänkuin matkojen korvikkeina. Sitä samaa on postcrossing, kirjastot, lukeminen ja kirjoittaminen. Halpoja tapoja matkustaa välillä kauas pois. Jos joskus ostan kirjan tai toisenkin, postikortteja ja postimerkkejä, talouteni ei kaadu niihin.

En mitenkään yrittänyt bongata tunnettuja henkilöitä ja kuvata niitä, koska heitä oli joka kulmassa. Tähän kuvaan on osunut eräs heistä, joka itse asiassa liittyy kirjamessuihin.
Vietin pitkän tovin selaillen antikvariaattiosastoilla erityisesti paikallishistorioihin liittyviä kirjoja, En raaskinut ostaa yhtäkään niistä niiden korkean hinnan vuoksi. Karjala-aiheiset vanhat teokset ovat todella hintavia. Kun joskus joku aihe tulee ajankohtaiseksi, voin etsiä siihen liittyvää kirjallisuutta kirjastoista.

Sen sijaan ostin kolme vanhempaa tutkimuskirjaa jäännöskirjoja myyvältä 5 euron osastolta. Nämä kirjat sattuvat olemaan itseäni kiinnostavia aiheen, ajan ja paikan puolesta.


  • Kimmo Katajala. Nälkäkapina - Veronvuokraus ja talonpoikainen vastarinta Karjalassa 1683-1697, väitöskirja, joka on ilmestynyt Suomen Historiallisen seuran sarjassa vuonna 1994
  • Seppo Suvanto. Yksilö myöhäiskeskiajan talonpoikaisyhteiskunnassa. Sääksmäen kihlakunta 1400-luvun alusta 1570-luvulle. SHS 1995
  • Anna-Maria Vilkuna. Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. SHS 1998




Lisäksi reppuuni tuli pari suomalaista etymologiaa käsittelevää Tietolipas-sarjan kirjaa Suomalaisen Kirjallisuuden seuran osastolta. Kuljeskelun välillä kävin kuuntelemassa pari keskustelua kokonaan ja osista pienen palasen.

Olinkin jo hankkinut etukäteen Anna Kortelaisen ensimmäisen romaanin  "Ei kenenkään maassa" ja kuullut aikoinaan hänen esityksensä Keravan kirjastossa kirjan suunnitteluvaiheessa. Oli mielenkiintoista kuunnella nyt kirjan valmistumisen jälkeen hänen kokemuksistaan. Faktan ja fiktion yhdistäminen rohkeasti itse eläytymällä kirjan päähenkilön elämään, on hieno valinta. Se ja puhumattominen asioiden avaaminen ja tuominen kirjaan, kiitos Anna.  Ne molemmat tukevat omia ajatuksiani kirjoittamisen suhteen. En ole vielä lukenut kirjaa, mutta tuossa vieressäni se odottaa.



Kävin myös kuuntelemassa Kaari Utrion ja Kristiina Vuoren yhteishaastattelun. Kristiina Vuoren kirjan olin jo lukenut ja siitä myös blogissani  12.9. maininnut.


Virikkeitä on viime aikoina tullut taas hurjan paljon ja olisi aika niitä vähän purkaa luovaan toimintaan. Ihmettelenkin usein sitä, miten kirjailijat ja muutkin taiteilijat, jotka ovat hyvin sosiaalisia ja elävät täyttä elämää, ehtivät saada aikaiseksi hienoja teoksia, usein jopa huomattavan lyhyessä ajassa. Kun se kirjoittaminen ei kuitenkaan ole ainoa tehtävä vaan kirjan julkaisuun saati jo aiempiin etukäteistutkimuksiin liittyy paljon tehtäviä. Tosin täytyy myöntää, että useat kirjat vain avaan ja suljen. Makuja on monenlaisia. Turhaan ei halua kuluttaa aikaa lukemalla sellaista, mikä ei kosketa. Joukossa on usein paljon sellaista kirjallisuutta, jota muu kansa arvostaa suuresti. Sofi Oksasen "Puhdistus" oli hieno lukukokemus, mutta en mitenkään päässyt koskaan kiinni Riikka Pulkkisen maailmaan. Sofi Oksasen uusin tosin odottaa vielä käpertymistäni lukemaan.

Viime aikoina olen yrittänyt iltaisin lukea pätkän tänä vuonna ilmestyneestä Seppo Aallon kirjasta "Sotakaupunki Helsingin Vanhankaupungin historia 1550-1639". Se kertoo hyvinkin tarkasti Helsingin  synnystä, sen alkuajoista ja vaikeuksista jatkossa. Suhde meren toisella puolella olevaan Tallinnaan ja yleensä Liivinmaahan liittyy vahvasti nuoren kaupungin tuon ajan historiaan. Kustaa Vaasa määräsi vuonna 1548 Erik Flemingin perustamaan uuden kauppapaikan Santahaminaan, jonne kaupunkia ei  koskaan rakennettu vaan ensimmäinen Helsinki syntyi Vantaanjoen suun jokivarteen Koskelan kylän talonpoikien maille. Sieltä kaupunki sittemmin vuonna 1640 siirtyi uuteen paikkaan Vironniemelle. Täältä löytyy kiinnostuneille tietoa kaupungin perustamisesta.


keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Pyörteessä päivien keskellä

En yhtään tiedä, mitä aion kirjoittaa tai oikeastaan, mitä sormeni yhdessä näppäimistön kanssa valitsevat. Pitää varmaan pitää pikku tauko Facebookin kanssa. Miksikö? Etten joudu ihan koukkuun sinne!

Sukuseuran sivuilla syntyi äskettäin jatkuvaa liikennettä, jossa minä tietenkin olen runsaasti mukana kuvin ja kommentein. Oman sukuhaarani serkukset ovat innostuneet keskustelemaan kuvien kautta. Arja-serkku sen oikestaan aloitti lähtiessään vauhdilla ja ryminällä mukaan Facebookiin. Sukuseuran ryhmäsivuilla olen yleensä vain minä harvakseltaan julkaissut jotakin ajankohtaista. Nyt on albumeista kaivettu esille  kuvia menneiltä vuosilta, joista monet ovat minullekin aivan uusia ja ennennäkemättömiä.

Sovimme, että laitamme sukuseuran ryhmäsivut suljetuksi, jotta kuka tahansa ei voi käydä siellä enää ja voimme vapaammin keskustella kuvien kautta. Ne eivät ole mitkään nk. viralliset sivut olleetkaan. Ajattelin vain aikoinaan, että perustamalla Facebook-sivun saisimme hyvän ja helpon väylän keskinäiseen yhteydenpitoon. Sukuseuran hallitus on tietoinen, missä mennään. Kommentteja ei ole tullut, koska useimmat heistä eivät ole Facebookissa. Sukuseuran kotisivut löytyvät Karjalan liiton jäsenyhdistyksen sivujen alta nimellä Kuolemajärven Sirkiät ry.  toim. kommentti 28.10.2018: edellä oleva linkki ei toimi. Käytä toistaiseksi seuraavaa linkkiä http://vanha.karjalanliitto.fi/karjalan_liitto/jasenyhdistyssivut/kuolemajarven_sirkiat_ry/etusivu, joka aukeaa suoraan tästä. Uudet sivut ovat työstettävänä.


Tämä kuva on kesältä 1951. Sisareni Heljä  (2v) vasemmalla ja minä (4 v) oikealla äidin puutarhan reunalla. Päivikki oli silloin vauva, syntynyt maaliskuussa.

On siis hienoa, että keskustelua syntyy. Joku muistaa kuvan kautta jotakin, tunnistaa kuvassa olevan tuntemattoman henkilön, toinen taas lisää jotakin uutta. Emmehän enää nykyään käy kylässä toistemme luona kuten joskus 1950-luvulla, lapsuudessamme. Jos tapaamme jossakin tilaisuudessa, niin tilaisuuden loputtua suurimmalla osalla on mahdottoman kiire pois, että silloinkaan ei ehditä vaihtaa puoltakaan sanaa.

Tämän kuvan olen lainannut netistä. Riippukeinu, sohva, sänky, kirjat ja luonto eläimineen ympärillä, mitä muuta me oikein tarvitsemmekaan!

Kiire on tämän ajan syöpä. Yritän itse parhaani mukaan välttää sitä. Lähden kaikista tilaisuuksista useimmiten viimeisenä pois. Usein tulen paikalle myös ennenaikaisesti ehtiäkseni havannoida ympäristöä, ottaa mahdollisesti valokuvia. Jokaisen kohtaamani ihmisen kanssa haluaisin keskustella kiireettömästi, mikä ei aina onnistu.

Pitkiä puhelinkeskusteluja en harrasta, mutta eivät muutkaan. Sain työelämän aikana puhelimesta tarpeekseni, koska se oikeasti yleensä aina keskeytti työn alla olevan asian. Sain työaikana myös sähköposteista tarpeeksi. Itse käytin sähköpostia aktiivisesti puhelimen sijaan. Käytin paljon aikaa ollakseni viestissäni selkeä. Useimmiten asiakkaat ja useat työtoverit eivät niitä edes lukeneet loppuun. Voisin ilkeästi sanoa, että lukutaito tuntui silloinkin monella olevan hakusessa. Sähköpostin käyttö on tarkoitettu vain kirjoitus- ja lukutaitoisille. Facebook näyttää sopivan kaikille. Sieltä voi valita parhaat palat ja jättää muut huomiotta. Ja se voi viedä mennessään. Hyvä uuden ajan kommunikointimuoto ja sellaisenaan hieno juttu.


Avenue des Champs Èlysées, kuva löytyy täältä , josta lainattu tänne. Pitääpä katsoa kuvistani, mitä kuvia minulla on paikalta.

Blogia aloitin kirjoittaa keväällä 2008 ennen eläkkeelle lähtöäni. Olin huomannut maailman muuttuneen myös eräässä toisessa asiassa. Emme enää kuuntele toisiamme. Ajattelin, että lopetan omat juttuni ja jatkossa kirjoitan niistä. Näin minulla on aikaa kuunnella muita ihmisiä. On totta, että meillä ihmisillä on tarve keskustella ja jakaa asioitamme. Myöhemmin,  ikävän oikeusjuttuni tiimoilla olen kyllä puhunut ja puhunut niin paljon, että en enää halua siitäkään puhua mitään ja tuskin edes kirjoittaa. Oikeudessa en saanut koskaan sanoa missään tilanteessa mitään ilman, että suuni tukittiin asianajajani toimesta.


Tämänkin kuvan olen jostakin lainannut. Nämä kuvathan eivät nyt mitenkään liity tähän kirjoitukseen, mutta rauhoittavat sekavaa mieltäni. 

Maailma on täynnä sanoja, puheita, kirjaimia, kuvia, mielipiteitä ja ajatuksia. Minun maailmani tänään on aivan eri maailma kuin se, missä elin lapsena, nuorena, perheenäitinä.  Katson vanhoja aikoja objektiivisesti, yritän pinnistellä muistaakseni vieläkin enemmän päästäkseni asioiden taustojen äärelle. Haluan ymmärtää tarkoituksia, haluan otteen omasta ajastani, koska olen sen elänyt joka solullani. Lapsuuden ympäristöni ja kokemukseni vievät minut poismenneiden ihmisten kautta kauemmas menneisyyteen. Yritän vielä enemmän, ehkä välillä liikaakin. Yritän etsiä tietoa muiden kirjoituksista, käytän elämän kokemustani apuna. Niin tekevät muutkin, en ole mitenkään ainutlaatuinen.


Nyt Alex saa jo omenan rikki, kun on kaksi hammasta.

Viime aikoina olen ollut monestakin syystä epätoivoinen. Päivät kuluvat liian nopeasti. Minusta on alkanut tuntua, että kaikki pitää olla heti ja juuri nyt. Jos joskus kirjoitukseni lomassa teen kotitöitä, syön tai lepään, on kirjoittamani juttu sillä välin vanhentunut ja jää julkaisematta.  Monena päivänä on tullut mieleen, että ehkä minunkin on luovuttava, luettava jatkossa vain muiden tarinoita. Kirjoja ilmestyy tuosta vain koko ajan. En ehdi edes lukea kuin murto-osan tai pätkän sieltä tai täältä sen sijaan, että paneutuisin syvällisesti jonkun toisen luomaan maailmaan syvälle ja sille antautuen. Vilkas mielikuvitus, joka ruokkii inspiraatioita ja tahtoo luoda, sehän on vain riesa.

Talvi tulee lumineen ja peittää keskeneräisen ja sotkuisen pihamaan. En tarvitse todistusta opinnoistani, voin jättää lopputehtvät tekemättä. Sen sijaan voin käydä talvi-unille ja aina herätessäni lukea pätkän kirjakasasta sängyn vieressä. Omenia riittää jouluun saakka eikä nukkuva tarvitse edes paljon ruokaa. Lapset ehkä kurkistavat joskus ovesta, kunhan ovat raivanneet lumen läpi tien ovelle. En ole tippaakaan masentunut kuten joku voi päätellä, mutta ...... Huomenna saan lisää virikkeitä kirjamessuilta.

Tässä kuvassa serkkuni Arja oikella vanhempineen. Minä kyykistelen keskellä. Heljä äidin käsikynkässä vasemmalla ja Päikki-pallero äidin edessä. Keskellä Marita ja Urho Lehtonen, vanhempieni ystävät Helsingistä. Aikuiset ovat varmaan lähdössä jonnekin autoilla. Se on pääteltävissä. Kesä 1953.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Valinnan vaikeus ja nuoruusmuistoja

Kylläpä kirjoittamani otsikko valinnan vaikeuden osalta kuulostaa tutulta entisen blogini ajalta. Monet kirjoitusaiheet ovat viime päivinä vilistäneet mielessäni, mutta en tahdo pysyä mukana. Viikko on ollut vauhdikas, mutta meno hiljenee viikonlopuksi. Ehdin ehkä jopa keskittyä vaihteeksi johonkin pitkäjänteisempään tai sitten en. Katsotaan nyt, mihin kirjoitukseni tänään osuu.

Nimittäin tekemistä riittää pihalla ja sisällä.  Koska lähes koko ajan on satanut, ovat ulkotyöt edelleen rempallaan. Eilen aamupäivällä oli vaihteeksi sadetonta ja naapurini Kari ja Kaisli tulivat auttamaan minua. Kuten olen aiemmin maininnut jopa kuvallisesti, niin katon ja sadevesirännien puhdistus on askarruttanut mieltäni.  Asia tuli äskettäin puheeksi ollessani kävelylenkillä Kaislin kanssa. Kari kiipesi katolle käyttäen oman taloyhtiönsä tikkaita talon omien hankalien kiinteiden tikkaiden sijasta ja puhdisti katon nopeasti. Hän leikkasi vielä pari isoa katolle asti roikkuvaa männyn oksaa poikki. Me naiset haravoimme sillä aikaa. Heidän lähdettyään jatkoin vielä kuljettamalla neulas- ja lehtikuormia kompostiin. Kun pakkaset tulevat ja lumi sataa, ulkonakin rauhoittuu. Toisaalta silloin on hoidettava renkaiden vaihdot ja muut auton pitoon liittyvät asiat kuten katsastus. Linnuillekin on hankittava siemeniä valmiiksi.



Pitkästyttävä ihminen

Olen  pohtinut aika ajoin tätä omaa pitkästyttävyyttäni. Nykyihmiset kun pitävät lyhyistä esityksistä, lyhyistä kirjoituksista ja kaikesta sellaisesta. Mieluummin hömppää kuin vakavamielistä pohdiskelua.  Facebookissa vierailevat lukijani varmaan mahdollisesti ymmärtävät, mitä tarkoitan. Lehtijutuista luetaan vain otsikot ja niiden perusteella tehdään johtopäätöksiä asiasta perehtymättä taustoihin. Siihen Facebook on juuri omiaan. Pinnallisuus on levinnut kaikkialle tiedotusvälineisiin. Onneksi tähän maailmaan mahtuu myös meitä pitkästyttäviä ja tylsiä ihmisiä, jotka kaivelevat menneisyyttä ja ovat ehkä liian kriittisiä kaiken nykypäivän pinnallisuuden suhteen. Myös kiire ja malttamattomuus ovat aikamme syöpää. Huomaan usein hermostuvani kohdatessani tuollaista levottomuutta, mutta en anna sen vaikuttaa itseeni muuttavasti. On oltava koko ajan ajan hermolla siitäkin huolimatta, mutta pidettävä kiinni omasta itsestään. Mutta miten käy niiden, jotka putoavat sieltä?

Hämeen Sanomat/mielipiteitä

Pieni kirjoitus Hämeen Sanomien Mielipide-sivulla kiinnitti tällä viikolla jo toisen kerran huomioni ja heitti minut hetkessä kaukaiseen nuoruuteeni ja Hämeen sydämeen. Nimimerkki "Koko kylä kasvattaa" Rengosta kirjoitti 12.10.2012, että ankkurille olisi töitä Rengossa. Luin mielipiteet aivan toiselta näkökulmalta omaa nuoruuteni taustalla, kunnes nyt aloinkin tutkia, mistä on kysymys. Asiahan on niin, että tästä maailmasta on tullut niin mahdottoman monimuotoinen, ettemme välttämättä edes ymmärrä, mitä jokin kirjoitus ajaa takaa. En aio mennä edes sen syvemmälle tähän aiheeseen kuin, että laitan tänne havaintokuvan.



" Ankkuri-tiimien tarkoituksena on ehkäistä lasten ja nuorten syrjäytymistä seuraavin toimenpitein:
Varhainen puuttuminen alaikäisten rikolliseen käyttäytymiseen, nuoren asiakkaan kokonaisvaltaisen elämäntilanteen ja avun tarpeen selvittäminen sekä tarkoituksenmukaisen avun/tuen piiriin ohjaaminen.

Nopea puuttuminen lähisuhde-, perheväkivaltaan ja tarkoituksenmukaisen avun/tuen piiriin ohjaaminen.

Sisäisen turvallisuuden lisääminen moniammatillisella yhteistyöllä."

Nämä mustavalkoiset kuvat ovat omasta valokuva-albumistani juuri noilta ajoilta 1960-luvun puolivälistä. Tässä kunnantalo, jonka vieressa ensimmäinen työpaikkani Rengon Sähkö ja toinen työpaikkani Hämeenlinnan Sedun Osuuskassa, Rengon konttori.

Miten 1960-luvun puolivälissä

Meidän aikanamme nuoret hölmöilivät samalla tavalla. Syyspimeät villitsivät meidätkin kuten tämän päivän nuoret. Ylilyontejä sattui meillekin siellä samoilla nurkilla, joilla nyt toisen kirjoituksen (18.10.) mukaan "Likainen tusina riivaa". Sunnuntaina 14.10. iso nuoriso- ja lapsijoukko maleksi vielä puolenyön aikoihin pahojaan tehden entisen kunnanviraston ja Salen edessä. Vanhemmat vain naureskelevat eikä poliisikaan puutu asiaan. Ja tämä kaikki tapahtuu aivan sisarteni ja minun entisen kodin lähistöllä, mistä mekin noina lämpiminä syysiltoina kultaisella 60-luvulla lähdimme maleksimaan pitkin kyläteitä ja kujia ja johon palasimme kotiin tullessamme. 

Lukioaikanani muutimme talviajoiksi Rengon kirkonkylään syvemmältä maaseudulta, kun isämme ryhtyi pankinjohtajaksi ja sai vuokralle virka-asunnon. Minulle avautui silloin täysin uusi maailma. Koska aiemmin koulumatkoihin Hämeenlinnaan meni koulupäivän lisäksi lähes koko päivä, nyt hyvien linja-autoyhteyksien takia jäi kummasti aikaa muuhunkin. Me kaikki neljä tyttöä, joiden ikäero vanhimmasta nuorimpaan oli kuusi vuotta, aloimme samanaikaisesti elää lähes yhteistä nuoruutta. Kuljimme paljon ulkona sekä päivällä että iltaisin joko keskenämme tai muiden kirkonkylän nuorten kanssa. Isämme oli välillä vaikeassa välikädessä, kun hänelle käytiin kylän nk. juoruämmien toimesta raportoimassa meidän touhuistamme. Täytyy kyllä mainita tässä, että eivät ne touhut niin kauhean pahoja olleet. Kaikki nuoret hölmöilevät jossakin vaiheessa ja kokeilevat rajojaan ja vanhemmat ihmiset kauhistelevat.  

Valokuvamalleinani olivat yleensä sisareni Päivikki ja Raija.


Kerran pääsimme lehteen, samaiseen Hämeen Sanomiin (mahdollisesti syksyllä 1965), kun kuljimme ison valtatie 10:n reunaa. Itse asiassa en edes muista koko tapausta kunnolla ja tuskin kirjoitin siihen aikaan päiväkirjaani päivän tapahtumista selkokielellä, joten odotan kommentteja sisariltani. Meitä oli suuri lössi ja kuljimme pitkässä muodostelmassa. Osuiko ohiajava auto johonkin, lensikö jonkun kenkä ojaan, loukkaantuiko joku? Muistikuvani ovat hävinneet. Jos tapaus mainittiin lehdessä, paikalle oli ehkä kutsuttu poliisi. Lehtiarkistoissa riittäisi tutkittavaa.



Entä nyt?

Olisi muuten kiva tietää, mitä ne noiden nimimerkkien "Koko kylä kasvattaa" ja "Hämmästelevä kansalainen" mainitsemat häiriöt ovat, joita tapahtuu tälläkin hetkellä "Rengon idyllissä." Vaalimainosten repiminen mainitaan nyt ainoana yleisen maleksimisen lisäksi. Olen minäkin joskus repinyt vaalimainoksia kotikyläni ladon seinästä ja häpeillen sen nyt tunnustan. Vanhempien oli silloinkin ja on kautta aikojen ollut vaikea kahlita nuoria, jotka tutustuvat suureen maailmaan. Eikä pienen pahan tekeminen ole aina merkki siitä, että lasta on laiminlyöty tai että hän on syrjäytynyt. Olen kokenut samaa omien lasteni ja lastenlastenikin kautta.

Mielipide-kirjoitusten mukaan näiltä lapsilta puuttuu kuri ja kiellot. Me olisimme aikanamme kielloista ja liiallisest kurista innostuneet vain lisää. Kuritustakin koin joskus, kun isä oli saanut tarpeekseen juoruista. Hän varmaan myöhemmin katui sitä, mutta minä vanhimpana olin aikuiseksi saakka kuritetuin.  "Hämmästelevän kansalaisen" mukaan tilanne on Rengossa jo siinä mallissa, että asioihin pitää puuttua heti. Pitääpä seurata Hämeen Sanomia nyt tarkemmin. 

Taitaa olla niin, että nykyään yksinkertaiset perusasiat tahtovat unohtua. Kaikkien asioiden hoitamiseen tarvitaan nykyään viranomaisia. Pienikin ongelma tai häiriö vaatii sitten kriisiapua. 


Yleisnäkymä kevättalvella 1966 Käräjämäeltä alas Rengon kirkonkylään. Kuvan vasemmassa reunassa näkyy osa kaksikerroksisesta talosta, jonka toisen kerroksen asunnossa silloin asuimme.

Palutetta

Saatan ärsyttää nk. kunnon kansalaisia. Olen todennut havaintojeni perusteella. että melko harva tuttuni lukee näitä kirjoituksiani. Syy lienee tuo pitkäveteisyyteni ja menneisyyteen panostamiseni. Toisaalta jotkut voivat kokea lukemisen tirkistelyksi. Olen aiemmin kertonut olevani täysin avoin ihminen, jolla ei ole elämässään mitään salattavaa. Piste. En arvostele muiden tekemisiä ja olemisia enkä kirjoita kovin pahasti kenestäkään yksityisestä ihmisestä. Kirjoituksiani saa siis vapaasti lukea ja jopa kommentoida. Jotkut myöntävät lukevansa ja jotkut "tykkäävät" Facebookissa, josta ymmärrän, että on luettu. Kommentteja en juuri saa, en suullisia enkä kirjallisia. Ehkä sanon niin paljon, että siihen ei kommentteja enää mahdu. Voit aina halutessani laittaa vaikkapa vain puumerkin kommentit-sarakkeeseen, sillä kuka tahansa voi sellaisen kirjoittaa.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Tämän päivän haasteita

Haaste on varmasti myös sellainen sana, jonka merkitys on muuttunut. Ajattelin kirjoittaa ensin otsikoksi "Tämän päivän ongelmia", mutta se kuulosti liian negatiiviselta. Toisaalta enhän aikonut kirjoittaa varsinaisesti ongelmista vaan asioista, jotka juuri nyt askarruttavat minua. Haaste-sanaa käytetään mielestäni taas asioista, joitka vaativat ponnisteluja ja ratkaisun etsintää. Ongelmat ovat pysyvämpiä. Toisaalta sana liittyy oikeudenkäynteihin kuten vaikkapa Wikipedian mukaan seuraavasti:

Haaste on oikeudenkäyntiin liittyvä termi. Haasteella tarkoitetaan vastaajalle annettua kehotusta vastata kirjallisesti kanteeseen tai syytteeseen tai saapua oikeuden istuntoon. Tuomioistuin antaa haasteen vastaajalle sekä siviiliasioissa että rikosasioissa.


En todellakaan aio mennä kovin syvälle suomalaisten sanojen etymologiaan. Mutta kun se on hyvin kiinnostava alue ja aika usein pähkäilemme ystävien kanssa sitä, miten käsitämme sanoja, viivähdän hetken aiheessa.  Aika on ilmiselvästi muuttanut sanojen merkityksiä  ja ne ovat koko ajan käymistilassa. 


Tässä vähän aikaa sitten eräs ystäväni otti pöydälle sanan nautinto ja nauttia. Totesimme yhdessä, että meidän  mielestä sana kuulostaa joissakin paikoissa likaiselta ja inhottavalta. Sen käyttötarkoitus on ikäänkuin kaventunut. En voi esimerkiksi käyttää sanaa omista harrastuksistani kuten  lukemisesta, valokuvauksesta ja kirjoittamisesta. Toisaalta en voi niistä edes käyttää sanaa harrastus. Ne ovat elämäntapani. Auta armias, jos minun pitää sanoa, että nautin vaikkapa taiteesta ja luonnon kauneudesta. 


Internetin suomisanakirja kertoo näin:


Sivistyssanakirja: nauttia

nauttia

 [ˈnɑut̪ːi.ɑˣ]
  1. ( ks. erikseen) syömisestä, juomisesta yms. esim. Nauttia aamiaista. Päivälliseksi nautittiin lihakeittoa. Nauttia virvokkeita. Nauttia Herran ehtoollista. Lääkkeiden nauttiminen. Poistui ravintolasta hiukan [alkoholia] nauttineena.
  2. saada jatkuvasti jotakin etua tai edunomaista osakseen, hyväkseen. esim.Nauttia eläkettä, suurta palkkaa. Nauttia opetusta. Nauttia arvonantoa. Hallitus nauttii eduskunnan luottamusta.
  3. tuntea voimakasta mielihyvää jostakin
  4. käyttää hyväkseen jotakin mielihyvää tuottavaa. esim. Nauttia musiikista, luonnon kauneudesta. Nauttia elämästä. Nauttia täysin siemauksin.

Jokainen voi siis itse päättää, milloin käyttää sanaa vai voiko sen voimakkaan mielihyvän korvata jollakin sopivammalla sanalla tai lauseella.  Nauttiminen ja nautinta tuo mieleen jotakin vanhakantaista kuten vaikkapa nautintaoikeudet, joka taas on lakitermeihin liittyvää kuten tuo haaste. Englanninkielessa sana ENJOY ei kuulosta niin pahalta,  koska se sisältää sanan ilo. 

Eilen keskustelimme Facebookissa hetken sanoista vertaistuki ja parisuhde, jotka ärsyttävät  myös minua sanoina, vaikka ne varmaan kuvaavatkin aiheitaan hyvin. Olisiko niin, että ne kuulostavat niin virallisilta, mutta myös niin keksityiltä.

Selailin aamupäivällä käteeni osuneen tämän viikon Kotilieden. Lehti mainosti siinä omaa osastoaan ensi viikon Helsingin Kirjamessuilla. Osastolla saa opastusta sukan kantapään neulomisessa ja kuulee, mistä suomen kielen sanat ovat peräisin.  Torstaina 25.10. ja 27.10. paikalla ovat suomen kielen kouluttaja ja tietokirjailija Marsa Luukkonen ja etymologi Kalevi Koukkunen.  Sanoja, joille haluaa selvitystä voi lähettää etukäteen marsa.luukkonen@saunalahti.fi. Kysymysten lähettäneiden kesken arvotaan ilmaislippuja. Olen menossa torstaina kirjamessuille, mutta siinä vilinässä voi osasto jäädä väliin.  




Alex 8 kuukautta

Tyttärenpoikani suloinen Alex täytti eilen 8 kuukautta ja vietti monta  tuntia luonani. Kun hän sitten iltapäivällä lähti perheensä kanssa kotiin, niin hänen vaaleansininen potkupukunsa oli polvista melkein musta, kun hän luuhannut likaiset lattiani läpikotaisin. Hän tutki talon kaikki huoneet kontaten perässäni. Häntä on kyllä tarkkaan valvottava, koska sopivan kohteen löydettyään hän nousee hetkessä pystyyn sitä vasten. Kohde voi olla liian kevyt ja liikkuva ja lisäksi vaikka hän seisookin tukevasti ja osaa useimmiten laskeutua itse alas, niin huomio saattaa kiinnittyä johonkin muuhun ja silloin hän kellahtaa, Niin ei eilen päässyt käymään. Kaikki mummot/mummit/isoäidit toki tietävät nämä asiat kuten äiditkin. Kun omien lasten vauvaikä on vuosikymmenten takana, on jo paljon unohtunut. Paljon jää äideiltä kiireessä kirjoittamatta ja tallentamatta. On todella hienoa, että näistä asioista on sitten myöhemmin kirjoitettua aineistoa. Ja nykyään meillä on myös runsaasti valokuvia tuosta nopeasti ohi menevästä vauva-ajasta.

Kaivoin marraskuussa 1980 syntyneen poikani vauvakirjan jälleen kerran esiin ja tässä sen 8 kk:n sivu. 



Isäni taas piti aikoinaan kirjaa minusta ja siellä hän kirjoitti seuraavaa:

"Seisoin tuolin nojalla 7 kk:n ikäisenä.  8 kk:n ikäisenä kuljin istuviltani jo eteenpäin ja lykkäsin tuolia edelläni kun seisoin sitä vasten. Konttasin 7,5 kuukauden ikäisenä. Kävelin 1v 13 päivän ikäisenä."

Alexista voisin eilisen osalta laittaa tänne diasarjan kaikista niistä kuvista, joita kuvasin. Käytin kolmea kameraa, joita oli eri paikoilla. Minun piti aina ehtiä tukemaan häntä, kun oli nousemassa tutkimaan milloin mitäkin kaappia, tuolia, hyllyä tai pesukonetta. Silloin en aina pystynyt kuvaamaan. Äidillään on kyllä kova vahtiminen. Yllä kerättynä osa eilisistä kuvista kollaasiin.

Tässä Alexin äiti suunnilleen 8 kuukauden ikäsenä.


Jos äideillä on paljon puuhaa pikkuisten kanssa, niin naiiville mummille jää vain iloitseminen, jos joskus tarvittaessa voi olla apuna. Se ei sinällään ole minulle mikään haaste vaan siinä voin unohtaa hetkeksi ne kaikki tekemättömät työt ympärilläni, jotka sitten myöhemmin alkavat vainota minua. Tänään naapurieni piti tulla auttamaan katon ja rännien puhdistamisessa ja minun oli tarkoitus sen jälkeen haravoida. On pihalla sen verran kauhistuttavan näköistä, että sinne tuskin kehtaa enää mennä. Tänään on taas satanut aamusta lähtien, joten siinä ne pihatyöt. Tuskin kukaan ulkopuolinen katselee samoilla silmillä.

Vielä pahempia=vaativampia  haasteita ovat nuo kaikki muut asiat, joihin aikani ei riitä ollenkaan. Näitä on vaikkapa kotiarkiston  ja oman kirjataivaani =kirjastoni  järjestämiseen, jotta kunnolla voin aloittaa tutkimukset tai edes kunnon suunnittelun. Nyt etsimiseen menee aina oma aikansa. Päivä ehtii siinä usein loppua ja väsymys astuu tilalle. Pitää vain hyväksyä, että kaaos kuuluu elämääni vielä pitkään.  On turha murehtia tulevaa. On vain hyvä, että olen selättänyt sairauteni näin hyvin. Sanon usein itselleni, että sen minulle aiheuttamien vaurioiden korjaaminenkin vie aikansa. Siksikin joudun jättämään paljon asioita väliin. Siinä sitä haastetta kerrakseen yhdelle ihmiselle,







maanantai 15. lokakuuta 2012

Viestejä menneisyydestä

En aio kirjoittaa mitään syvällistä, sillä sellaista ei sitten millään irtoa. Vietin pari päivää Vantaan Hiekkaharjussa kuljeskellen "Kuulutko sukuuni"-tapahtumassa. Lauantaina olin siellä aamusta tilaisuuden loppuun, sunnuntaina aamu jäi pois, mutta viivyin paikalla aina sulkemisaikaan saakka. Päivien jälkeen takki oli tyhjä, kuten tavataan sanoa.

Mietin eilen taas sitä, mikä saa meistä jotkut hurahtamaan sukututkimukseen, historiaan ja kaikkeen näihin liittyvään. Jaksaisin tuntikausia kuunnella aiheeseen liittyviä luentoja ja myös ihmisten kertomuksia. Suurin osa em. tapahtumaan osallistuneista oli iäkkäämpää väkeä, mutta kyllä joukossa on aina myös nuorempia. Viime aikoina olen usein ajatellut, kuinka alkutaipaleella olen näiden asioiden suhteen. Kun vähän ennen tapahtuman päättymistä seisoin Hiitolan ja Kurkijoen sukuja esittelevässä huoneessa ja tutkin parin miehen kanssa Karjalan karttaa, minusta tuntui suorastaan omituiselta. Näillä miehillä oli omakohtaisia kokemuksia Neuvostoliiton ajalta laivoilla liikkumisesta Viipurin edustalla ja sinne johtavissa muissa vesistöissä, joista he kertoivat tarinoitaan. Siihen minä aloin tietysti taas kerran kertoa äitini taipaleesta jalkaisin merenjäätä pitkin Koivistolta Säkkijärvelle talvisodan päättyessä. Kun kerron sitä tarinaa, yritän kovasti pinnistellä, josko muistaisin jotakin enemmän. Ja joskus minusta melkein tuntuu, että olen kokenut sen kaiken itse.


Äiti siellä jossakin. 


Talvisodan aikaa

Kotiin palattuani, kaivoin esiin äitini muistelmat  ja luin taas uudelleen, mitä hän oli tuosta ajasta kertonut. Samalla kun oma tietämys on kasvanut, äidin kertomasta löydän aina uuden näkökulman. Suunnittelin kirjoittavani tarinan blogiini kun talvisodan päättymisen 70-vuotisjuhlaa vietettiin, mikä jäi tekemättä.

Jäin eilen lukemaan arkistolaitoksen sivuilta löytyviä digitoituja sotapäiväkirjoja löytääkseni edes pienen maininnan siitä, että kaksi lottaa oli mukana marssilla, kun suomalaiset joukot siirtyivät talvisodan loppuvaiheissa meren jäätä pitkin Vilaniemeen, Säkkijärvelle.  Löysin alueella olleiden joukkojen päiväkirjoja, joihin nyt yritän yhdistää äitini kertomusta.

En pysty katselemaan sota-aiheisia elokuvia, mutta jos ei pysty enää edes lukemaan aiheesta?  Olin nimittäin kauhuissani siitä pommien määrästä, mikä Koivistolle jo joulukuussa 1939 ja todennäköisesti koko talvisodan ajan pudotettiin. Pommitus vain kiihtyi loppua kohti. Nyt matkustaessamme Karjalan kannakselle, välimatka vaikkapa Koivistolta Kuolemajärvelle metsien halki saattaa tuntua pitkältä, mutta sotapäiväkirjojen kautta välimatka tuntui lyhenevän. Meren rannat kaartuvat lahdeksi ja hyvällä säällä voi nähdä todella kauas. Koivistolta seurattiin tapahtumia Kuolemajärven Muurilassa ja Seivästöllä. Tiedotus pelasi omia kanaviaan pitkin. Tutut kylien nimet mutta myös vieraammat paikat vilahtivat silmissäni. 

Jalkaväkirykmentti 12, sen kolmas pataljoona oli  sen sotapäiväkirjan mukaan Kuolemajärven Karjalaisten kylän maastossa, koska siellä esiintyi tuttuja paikannimiä. JR 11 oli taas Kuolemajärven kirkolla.  Vaikka sotapäiväkirjojen tekstit ovat niukkoja ja asiallisia, niin rivien välistä koko kauheus tulee lähelle. Varsinkin kun asia sattuu koskettamaan omia vanhempia ja sukua. 


Jos haluaa tutkia sotapäiväkirjoja  omaisensa sotataipaleen osalta, on tiedettävä tarkkaan, missä yksikössä ja milloin tämä palveli. Tiedot löytyvät sotilaspassista tai  ne voi tilata Kansallisarkistosta tai käydä siellä niitä itse tutkimassa.. 


Sotapäiväkirjoista kerättyä

Keräsin Koiviston alalohkon esikunnan päiväkirjasta seuraavia asiaan liittyviä merkintöjä:

3.12.1939 kello 12.23 Seivästön ja Karjalaisten kylät alkaneet palaa. Poltetaan omien joukkojen toimesta. Kysymyksessähän ovat oman sukuni kylät. Muualta olen lukenut, että asukkaat evakuotiin vähän ennen joulukuun alussa.

Päiväkirjan mukaan aamuvarhain 16.2.1940 tuli 4. divisioonalta lopullinen käsky II Armeijakunnan perääntymisestä ja 4 divisioonan ryhmittymisestä uudelleen puolustukseen. Käskyä pidettiin murheellisena, koska 4D:n puolustus oli hyvin kestänyt ja esimerkiksi JR12:lta jäivät aivan ehjät pesäkkeet ja asumiskorsut. Summassa, joka oli myös Kuolemajärven kyliä, oli jouduttu lopuksi antamaan periksi, mikä sitten pakotti muuallakin väistymään.  

Samana iltana JR:n 12:n esikunta saapui Koivistolle. 

Kävin läpi myös JR12:n 3 komppanian päiväkirjaa. Komppania oli sijoitettuna Kyrönniemen tienoille, sinne Kuolemajärven Lautarannan läheisyyteen. Helmikuun alkupuolella alkoi vihollisen toiminta kiihtyä. Useita komppanien miehiä haavottui ja kuolikin. Vastapuolen tappiot olivat huomattavasti suurempia. Surullista luettavaa oli, kun komppanian vetohevonen, Viima nimeltään kuoli 11.2. kranaatinsirpaleiden repimänä. 16.2. tuli sitten tieto, että komppanian tulee vetäytyä seuraavaan paikkaan eli Humaljoelle. 18.2. Humaljoen kylä jo paloi. Siirryttiin eteenpäin Saarenpäähän. Seuraavana päivänä 19.2. yöllä Koiviston kauppala paloi.

JR 12:n esikunnan päiväkirja: 19.2.1940 kello 24.00  koko Koivisto sytytettiin liekkeihin ja paloi. Traagillinen näky Tiurista katsottuna.

Talvi oli erityisen kylmä. Jo tammikuussa oli jopa yli 40 astetta pakkasta. Helmikuun alussa vaikkapa 8.2.-9.2. 1940 pakkasta oli lähes 40 astetta. Helmikuun 20 päivänä Koivistolla ja ilmeisesti laajemmallakin alueella oli ankara lumimyrsky, joka tukki maantiet ja vaikeutti myös jäällä kulkemista. Kaikkina päivinä ei säästä ole mainintaa.

Muut lähteet kertovat, että varsinkin alkutalvi ei ollut ollenkaan kylmä vaan paremmin hyvin lauha. Talvisodan ratkaisutaistelujen aikaan vallinneet kylmät ilmat ovat siis ilmeisesti eräänlainen myytti, joka on alkanut elää omaa elämäänsä ja liitetty koskemaan koko talvea.


Äidin tarinasta

Palaan äitini kertomukseen. Hän oli tuolloin 24-vuotias ja oli jäänyt Koivistolle, jossa hän oli ollut noin kolmisen vuotta töissä Simo Lahden kaupassa. Sodan syttyessä kauppias vaimoineen oli lähtenyt pois. Äidin kertomuksen mukaan kauppias perusti uuden liikkeen Selänpäähän, joka oli paikkakunta Kouvolasta pohjoiseen radan varressa. Kauppiaan tytär, Irja,  jäi myös Koivistolle. Tytöt asuivat kaksin isossa kauppiaan talossa. Ilmeisesti jonkin aikaa siellä asui myös postineiti Laila Melamo.  Pommitukset olivat särkeneet yläkerran ikkunat, jossa kaikkien asunnot olivat olleet. Äiti oli jäänyt hoitamaan kauppaa ja myymään sen jäljellä olevaa varastoa suomalaisille sotilaille.  Hän oli myös aiemmin liittynyt Koiviston lottiin ja kävi Palokunnantalolla ja muuallakin töissä. Irja Lahti (myöh. Ratia)  toimi ilmavalvontalottana.

Talvisota oli syttynyt 30.11.1939. Silloin oli torstaipäivä. Olen kirjannut ylös, että äiti olisi lähtenyt polkupyörällä ajamaan kotiaan kohti. Yleensä hän kävi kotonaan Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa joka toinen viikonloppu. Hän lähti yleensä lauantaina töiden jälkeen ja palasi sunnuntaina, koska työt kaupassa alkoivat kello 8.00. 

Perjantaina 1.12. oli Kuolemajärvellä, Seivästön kylässä annettu määräys, että naisten ja lasten olisi lähdettävä. Viimeistään lauantaina 2.12. olisi kaikkien viimeistään poistuttava. Äitini kertomuksen mukaan Muurilassa häntä vastaan tuli joukko-osasto ja hänelle kerrottiin Tammikon jo palavan. Yrittikö hän kotiinsa juuri lauantaina 2.12.? Ehkä sittenkin vasta myöhemmin. Katso seuraava teksti.

Kirjoittajan kommentti 30.11.2021: Alueella oli samanaikaisesti joulukuun alussa Karjalaisten kylään majoitettu kuolemajärveläisistä miehistä koostuvan Erillinen pataljoona 7:n miehiä.  He työskentelivät juuri niihin aikoihin Lohiojalla eli Lohijoella valmistellen toista pataljoonan komppaniaa varten vastaanottoasemia. Lohijoki kulkee Karjalaisten kylän Lautarannan  kohdalla laskien Lautarantaan.  Äitini koti sijaitsi siitä vähän eteenpäin Seivästön Tammikossa. 2. komppanian sotapäiväkirja kertoo, että 3.12. illalla johdon käskystä sytytettiin Seivästön, Karjalaisten, Pentikkälän ja Kuolemajärven aseman seudun kylät. Eli talot paloivat vielä aamulla 4.12.1939. Se oli maanantaipäivä. Tästä pääset lukemaan mainitsemani sotapäiväkirjan.



Äidin valokuvien joukossa oli tämä kuva, jossa takana lukee Irja Ratia ja Yrjö Lahti Urjalassa 1940. Siinä sisarukset ovat pyörällä liikkeellä. Äitikin varmaan kävi kesällä 1940 tapaamassa omaa perhettään evakkopaikassa Urjalassa. En tiedä, kuka on tämän kuvan ottanut. Ymmärsin äidin kertomuksesta, että Yrjö Lahti  ennen sotaa vieraili  yhtenä viikonloppuna äidin kotona Tammikossa ja otti siellä joitakin kuvia.  Siihen aikaan hän oli  noin 15-16-vuotias koulupoika Koiviston yhteiskoulussa. En pysty tarkistamaan tietojen oikeellisuutta. Ehkä alla oleva kuva on hänen silloin ottamansa. Kuva on otettu ennen sotia.

Tässä äidilleni tärkeässä kuvassa, jonka hän käsittääkseni sai joltakin muulta paljon myöhemmin on äitini perhe kotipihallaan Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa  ennen sotia. Vanhemmat Aino ja Abraham Sirkiä ja vielä kotona ollet nuoremmat sisarukset oikealta lukien Kerttu, Martti, Hannu, Ilma, Yrjö, äitini Helvi ja Lauri.



Pieni sirpale äidin kertomuksessa on se, kun hän Irjan ja tämän sulhasen Yrjö Ratian kanssa hautasi maahan kirjoja. Ajankohta jäi epäselväksi, mutta ilmeisesti siinä vaiheessa alkoi olla selvää, että Koivistolta joudutaan lähtemään.  Todennäköisesti päivämäärä oli 17.2. 

Joulukuun ankarat pommitukset tulivat hänen kertomuksestaan esille. Talojen ikkunoita särkyi ja kokonaisia rakennuksia tuhoutui mm. eräs valokuvaamo, jonka kuvat levisivät tielle. Kotiväestä ei ollut mitään tietoa. Erään kerran hänen kulkiessaan rantatietä pitkin Palokunnantalolle, venäläinen hävittäjä tuli alemmas ja yritti ampua häntä. Äiti kiersi halkopinon taakse ja pelastui. Kysyin hänen pelkäämisestään. Äitini vastasi, ettei hän siinä tilanteessa osannut pelätä.

Kun sitten Koivistolta oli lähdettävä, äiti sattui juuri silloin olemaan erään toisen lotan (nimeltä Irja Suurhasko)  kanssa laittamassa ruokaa nk. karvahattukomppanialle (toivottavasti pystyn tämän joskus selvittämään). Koivistolla olevat lotat kuljetettiin linja-autolla pois alueelta Viipuriin, mutta nämä kaksi lottaa unohdettiin. Siksi he joutuivat tuolle kylmälle taipaleelle pakenemaan Koivistolta meren jäätä pitkin. Alvatissa he viettivät yhden yön ja keittivät siellä sotilaille kahvia lumesta. Matka jään yli kesti kaksi päivää noin 30 asteen pakkasessa. Huopatossut jäätyivät kiinni jalkoihin, mutta äiti ei antanut leikata niitä pois vaan antoi niiden itsestään sulaa. Jaloista irtosi nahka, mutta tärkeät huopatossut säilyivät ehjinä. Säkkijärveltä he marssivat Haminaan. Jälkeenpäin lottien johtaja tuli pyytämään tytöiltä anteeksi sitä, että heidät oli unohdettu Koivistolle.

Tämä on vain pieni, ehkä sekavakin kertomus tuhansien joukosta. Rauhan ajassa ja yltäkylläisyydessä eläneiden saattaa olla jatkossa entistä vaikeampi eläytyä sota-aikaan. Pienten ihmisten tarinoita on vielä paljon kerrottavana. Ne ovat tärkeitä.

30.12.2021 lisään tänne perään myös linkin äitini Lottamuseon verkkopalveluun toimittamani kuvauksen äitini lottataipaleesta.  https://www.lottasvard.fi/siukola-helvi/


Siirtokarjalalaisten tie on neliosainen kirjasarja, jota en ole hankkinut itselleni. Se on nyt hetken hallussani ennen kuin palautuu oikealle omistajalle. Tässä kuvassa sarjan kolme osaa.





lauantai 6. lokakuuta 2012

Vihdoinkin kaunista

Koska aamu valkeni aurinkoisena, ryntäsin heti herättyäni pihalle töihin. Jätin aamiaisen ja aamulehdet odottamaan myöhempää ajankohtaa. Olen joskus ennemmin kirjoittanut siitä, kuinka en kauheasti perusta rutiineista, päivä toisensa jälkeen samalla tavalla toimimisesta. Tämän ajan elämä on muutenkin yhtä kaaosta ja siinä selviytyminen vaatii joustavuutta ja sopeutumista kaikenlaisiin olosuhteisiin. Rutiineillekin on toki paikkansa ja ne auttavat, kun kaikki ei ole kunnossa. Viime talvi todellakin vaati minua noudattamaan selkeää päiväjärjestystä, jotta olisin selvinnyt päivästä toiseen. Nyt näytän palanneen entiseen omaan kaaokseeni, mutta sillä on oma tärkeä tehtävänsä pitämässä minua ajan hermolla.

Tässä kuvia tältä aamulta. Juutuin taas harjoittelemaan ruostuneita taitoja saadakseni useamman kuvan samaan. 


Kesken kirjoitukseni ystäväni Kaarina soitti Hyrylän S-Marketin kulmilta, jossa hän oli lopettelemassa puolueensa vaalikatoksessa seisomista. Hän on pyrkimässä Tuusulan kunnanvaltuustoon sosiaalidemokraattien edustajana ja työ asian eteenpäin viemiseksi on parhaillaan kaikkialla meneillään. Vaikka en ollut ajatellut poiketa kylillä tänään, edellä mainittuun kaaosteoriaani viitaten päätin nopeasti laittaa itseni siihen kuntoon, että kehtaan edes näyttäytyä. Silmien ja suun värittämiseen sekä vaatteiden päälle pukemiseen menee minulta noin viisi minuuttia. Suupieleen jäi kuitenkin viiru aamiaisen mustikkakeitosta, jonka Kaarina sitten huomasi. Eipä minusta olisi enää edustamaan mitään asiaa, kun en edes malta katsoa peiliin tarpeeksi hyvin. En muuten haluaisikaan, siis edustaa.  Työelämäni aikana varsinkin 1980-1990-luvuilla jouduin sitä harrastamaan, kun osallistuimme kaikenlaisille messuille. Kovin mielelläni kuitenkin seuraan muiden tekemisiä ja innostusta.

Koska tänään on noinkin kaunis ilma alituisten sateiden sijasta, minun olisi aiheellista jatkaa pihatöitäni. Toisaalta runsaat kaksi tuntia tänä aamuna riittänevät tälle päivälle. Aamulla keräsin ison korillisen omenoita puiden alta ja puista. Kadulle kurottavan talviomenapuun oksilla riippuu vielä paljon punaposkisia omenoita. Ne säilyvät kylmähuoneessa yleensä melkein jouluun saakka.  Niitä on siellä jo nyt monta ämpärillistä/korillista odottamassa toimenpiteitäni.

Haravoidessani etupihalta verivaahteroiden lehtiä ja viedessäni niitä komposteihin, mietin siinä samalla, miten aikoinaan töissä käydessäni ylipäänsä ehdin tehdä kaikki vastaavat työt. Muistin kuitenkin tarttuneeni haravaan kaikissa tilanteissa, jopa odottessani taksia, joka veisi minut asiakkaan luokse. Iltapimeällä tihkusateessa puhdistin ojia lehdistä. Nyt annan lehtien jäädä ja maatua sinne. Omakotitalossa ja varsinkin tällaisessa ison puutarhan ympäröimässä on työntäyteistä, mutta joskus on laistettava. Eläkevuodet ovat tuoneet minulle runsaasti muita "harrastuksia", ettei aikani tahdo edes riittää kaikkeen siihen, mihin ennen repesin.



Viime vuonna olin katolla 2.10.2011 ja tietenkin sielläkin oli kamera mukana. Ja olihan se myös likaista puuhaa kuten kuvasta näkyy.


Katsoin myös talon katolle, jossa olisi ehdottomasti käytävä tyhjentämässä kaikki mäntyjen neulaset. Ne tukkivat rännit.  Kosteasta kesästä huolimatta männyt ovat tiputtaneet tänäkin kesänä runsaasti neulasia, ehkä entistä runsaammin. Valokuvista näin, että juuri näihin aikoihin viime vuonna tein tuon jokavuotisen toimenpiteen. Katsotaan nyt, miten jaksan ja ehdin sen tehdä tänä vuonna.


Tässä muutama kuva Kiasman retkeltämme, jossa parasta antia oli Osmo Rauhalan näyttely.


Viikolla rakas pikkuserkkuni ja ystäväni Helmi tuli Salosta Helsinkiin ehtiäkseen nähdä Helene Schjerfbeckin näyttelyn Ateneumissa. Kävimme näyttelyssä ja seuraavana päivänä tutustuimme myös Kiasman näyttelyihin ja Kampin uuteen kappeliin. Olimme molemmat aivan rättejä kahden päivän jälkeen, vaikka tällä kertaa emme edes käyneet missään muissa kaupoissa kuin museokaupoissa. Minulle ihan hyvä kokeilla rajojani ja liikunta ei ole koskaan pahitteeksi. Toivon kovasti, että Helmi ehtisi maalaamaan. Muistelen kaivaten monia yhteisiä näyttelyjämme.

On niin paljon. Elämä on niin rikasta ja inspiroivaa huolimatta niistä vaikeuksista, jotka roikkuvat mustien pilvien lailla jossakin horisontissa. Mutta se kaikki kuuluu ihmiselämään. On vaikea uskoa sitä, kuinka nopeasti elämä kulkee ohi. Viikko sitten Keski-Uusimaassa oli erään entisen työtoverini kuolinilmoitus. Hän oli juuri täyttänyt 61 vuotta. Muistin viimeisen tapaamisemme paikallisessa S-Marketissa, mutta en tapaamisemme ajankohtaa. Oliko se viime keväänä vai edellisenä syksynä? Muistan kuitenkin, että halasin häntä. Siitä tuli nyt lohdullinen ja hyvä mieli, vaikka en koskaan kuvitellut, että hänen lähtönsä olisi näin pian. En edes tiedä, sairastiko hän jotakin. Elämän ja kuoleman raja on uskomattoman ohut. Onnellista matkaa sinne toiselle puolelle sinulle Eva! En unohda sinua.


Hesperian puistoa 2.10.2012