Ikävän juurilla

 Lauantai 4.1.25

Blogialustalla odottaa julkaisua lähes valmis postaus aiheesta, joka saattaa kiinnostaa vain harvoja. Muistutan taas myös itselleni, että kirjoitan blogiini kaikenlaista, mikä ehkä kiinnostaa lähinnä itseäni.

Ennen kuin aloitan tehdä ruokaa aina nälkäiselle murrosikäiselle lapsenlapselleni, aloitan toisenlaisen tekstin kirjoittamisen, koska sormet siihen pakottavat.  Maisema työpöytäni ikkunan takana on verhoutunut lumisateiden ja pakkasen huurruttamaksi, paljon kauniimmaksi kuin äsken vielä vallinnut ruskea, lumeton maisema. Pakkasta on juuri nyt -7 astetta, mikä on oikeastaan aika ihanteellinen. Emme kuitenkaan lähde ulkoilemaan. Kävimme vielä illan suussa kaupassa lisää ruokaa ostamassa. Hampurilaiset kävimme myös ostamassa. En ollut koko päivänä ehtinyt vielä syödä ja 12-vuotias on nykyään aina nälkäinen. Nukuimme pitkään. Minusta oli kiva, kun joku oli Minnin lisäksi vieressä. Koska aamuni olivat yleensä olleet epätoivoisia kipeän jalkani takia, olen kaiken varalta ottanut nyt myös yöksi särkylääkkeen, etten pelästyttäisi lapsenlastani. Jalkani takia en myöskään uskaltaudu vieläkään luontoon, epätasaisille ja ehkä liukkaille poluilleni.

En pysty enkä edes voi kirjoittaa kaikesta, mistä haluaisin kirjoittaa. Saan innostuksen puuskia lähinnä liittyen harrastuksiini, mutta ne kaventuvat nyt esteiden takia. Pitäisi edelleen voida sanoa, että kaikki on mahdollista, esteet ovat vain omassa päässä ja ajatuksissa. Omassa päässä pyörii kyllä kaikenlaista. Oli yllättävää äskettäin kuulla vanhan ystävän suusta toteamuksen vanhaksi tulemisesta ja avun tarpeesta.  Hän on usein ennen korostanut sitä, että emme ole vanhoja. Totta on, ettei sitä pitäisi korostaa. Vaikka onhan hänellä ollut vaikeuksia jo ennenkin.

Mutta voimmeko puhua toistemme kanssa kaikista synkistä mielikuvista. Olen aina käynyt niitä tavalla tai toisella läpi. Toisaalta on kiva olla taas lapsenlapsen kanssa, hän on yllättäen kolme yötä, mitä en odottanut, koska en huomannut loppiaista. Puuhailemme omiamme ja vähän keskustelemme. Hän sai joululahjaksi pelitietokoneen, joten sen kanssa menee aikaa.  Minni-kissa nauttii, kun hän on meidän kanssamme, käyden välillä puskemassa meitä. Mitähän muuta minun piti kirjoittaa? Ehkä vain purkaa henkistä lastia, vaikkei sitä juuri nyt tunnu.

7.1.2025

Olen yrittänyt alkaa kirjoittaa, mutta sorrun usein tutkimaan jotakin juttua, jota saatan olla tutkinut aiemmin. Niin kävi nytkin. Ilmanvaihtokanavien putsaajat kävivät aamupäivällä ja tulevat tekemään vielä joitakin testauksia torstaina. Siinähän aamuni meni, heitä odotellessa ja jännittäessä tapani mukaan. Sen jälkeen en oikein osannut aloittaa mitään.

Kun lapsenlasta tultiin eilen hakemaan ja pakkasimme hänen tavaransa kiireisen äidin odottaessa pihalla, ajattelin heti perään heittäytyväni sohvalle. Koko viikonloppu oli ruoanlaittoa, pikku siivousta ja järjestelyä ja lapsen huolehtimista ajoissa nukkumaan. Ekana iltana emme molemmat saaneet unta helposti. Ehdotin kaakaota ja yrittämistä uudelleen. Onnistui. Seuraavana iltani rutiinit olivat jo kunnossa. Niitähän elämässäni on nyt paljon, rutiineja, joita ennen vihasin, mutta auttavat nyt selviämään ja jaksottamaan päivääni.  Omat jutut heitän aina lapsenlapsen täällä ollessa sivuun. Emme aina edes keskustele paljon. Hän on oppinut suurimman osan englanninkielisistä YouTube-videoista. Osa ajatuksista on hirveän ylitseampuvia. Mutta meillä on silti paljon yhteistä siksi, että olemme olleet hänen vauvaiästään asti paljon yhdessä. Ehkä jotakin jää mieleen mummista.

Kun en jaksa tehdä mitään, niin mietin kyllä kirjoituksiani, aiheita, joihin aion paneutua. Mieleen tulee koko ajan asioita, joista olisi hyvä jatkaa kirjoittamalla. Eilen illalla keskustelin pitkään toisessa sukuseurassa olevan naisen kanssa. Hän kertoi Hämeen Härkätien loppiaistulista, joista mielellään kirjoittaisi seuraavaan Markkulan Viestiin. Minulle tuli siitä mieleen Härkätien muinaiset tien linjaukset Rengon kohdalla ja eräs kirja, josta luin niistä linjauksista ja ehkä mainitsinkin jossakin blogissani, mutta en muistanut kirjan nimeä enkä blogia. Käsittelimme monia aiheita ja totesin, että minullakin olisi monia juttupohjia, joista voisin vielä kirjoittaa.

Ei siis tarvitse paljon kutittaa ja rohkaista ajatuksia, kun alan jo rynnätä eteenpäin. Ikävää on, että muistan samalla kaikki keskeneräiset kirjoitukset ja tekstit ja sen, että jaksamiseni on rajoitettua. Tylsä jalkakipu muistuttaa välillä. Ja laiskuus iskee, kun väsähdän. Suorittamisen paine ajaa koko ajan tekemään jotakin. Nyt pitäisi ripustaa pyykki kuivumaan ja viedä läppäri ruokapöydältä työpöydälle ja kytkeä verkkovirtaan. Auto on yöllä peittynyt lumeen, pakkanen on laskenut, lämpötila on enää vain -1 astetta. Pitäisi tehdä sitä ja tätä.

Osaisinpa olla armollinen itselleni ja kiitollinen, vaikken ehdikään kaikkea!

9.1.2025

Niin vain päivät toisensa jälkeen kuluvat. Koska eilen kävin kaupassa, niin kaikki voimani menivät siihen. Ihmettelin väsymystäni. Kaipa se liittyy myös ikään ja rappiolla olevaan kuntooni, jota pystyn juuri nyt pitämään jollakin tasolla hyötyliikunnalla jne.

Tänään ilmanvaihtomiehet kävivät vielä säätämässä. Menin putsaamaan autoani lumesta ja jäin parin taloyhtiössä asuvan kanssa suustani kiinni. Se on positiivista siihen verrattuna, kun koko ajan analysoin omaa olotilaani, kirjoitan ylös asioita ja yritän elää säännöllistä elämää. Toisella puolella aivojani mietin, millaisen synopsin /suunnitelman kirjoittaisin suunnittelemisistani/aloittamistani kirjojen aihioista. Tajusin, että olen aina lähtenyt kaikissa asioissa soitelleen sotaan tekemättä tarkkoja suunnitelmia. Nyt ajattelin lähinnä yhtä jo vuosia vireillä ollutta ajatusta, josta olen kirjoittanut mieleeni tulevia palasia. Miten saisin siitä ja kaikesta siihen liittyvästä mielenkiintoisen ja herättävän tarinan. Tuli mieleeni, että se on itseasiassa ollut oikeastaan aina kaiken kirjoittamiseni taustalla. Joskus myös nukahdan ja/tai herään jokin siihen liittyvä ajatus mielessäni.

Nyt olen kypsä siihen. Kaikki projektit tässä välissä ovat estäneet minua sukeltamassa siihen syvälle. Toisaalta nekin tukevat omalla tavallaan suunnitelmaani. Kirjan kirjoittaminen on silti iso asia, että siinä oikeasti eteneminen vaatisi ajan lisäksi paljon rauhaa. En ole koskaan osannut olla voimakkaasti arkielämästä irrallaan, että olisin edes osannut sulkeutua tekemään vain jotakin rajattua juttua. Olen silti nykyään erakoitunut entisestään, joten se ominaisuus vahvistaisi irrottautumista. Kunpa vielä saisin terveyteni kohdilleen.

Kirjoitan koko ajan päiväkirjaa, jonne kirjaan jokapäiväisiä ajatuksia ja mieleen tulevia juttuja. Osan ajatuksista saan lukiessani päivän lehdet, jotka oikeastaan nyt pitäisi jättää lukematta. Maailma on kallistumassa pois normaalista, muuttumassa vihamieliseksi ja ennakoitumattomaksi. Sodan uhka leijailee ja vaikuttaa. Vihapuhe on jokapäiväistä puhetta.  Se ei näy ihmisen ja arkipäivän tasolla. Hymyilen vieraillekin ihmisille surun läpi, joka suru yrittää tunkea meidän kaikkien päälle.

Ruoka ilmoitti olevansa valmis. Katson, jaksanko jatkaa kirjoittamista sen jälkeen. Edellinen blogikin odottaa vielä julkaisunapin painamista.

lauantai 11.1.2025

Ainakin sain juuri julkaistua roikkuneen bogipostauksen Taavetti Gabrielinpoika Kirjosen ynnä muiden perukirjoista otsikolla Perukirjojen kautta ihmisten elämään. Olisi voinut kirjoittaa myös …ihmisten kuolemaan, sillä niihinhän perunkirjoitukset viittaavat.

Lunta on taa tupruttanut paljon. Lumisade alkoi eilen noin 13.15 eilen tultuani kotiin kaupasta ja apteekista. Koska säätila on lähes plussan puolella, lumi kertyi jopa ikkunoihin voimakkaan tuulen tuivertaessa. Parvekkeen ja seinän välisestä raosta lunta tuli sinnekin. Olin jo varautunut siihen, etten mene edes autoa putsaamaan tämän viikonlopun aikana. Saa nähdä.

Kasa keskeneräisiä kirjoituksia odottaa ja muitakin suunnitelmia on tehtävä ainakin sellaisina päivinä, kun voimat antavat myöten. Päivä kerrallaan. Elän tosi säännöllistä elämää, menen samaan aikaan nukkumaan ja nousen samaan aikaan ylös.  Ruokailen säännöllisesti.  Ikään kuin se jotenkin auttaisi paranemisprosessissa, jos sellainen on edes meneillään.  Ikääntymisprosessi kulkee rinnalla.

Muistoja on jo aivan liikaa ja ne näyttävät olevan vain minun muistojani. Nykyaika on vaikuttanut niin, että muistoilla ei ehkä ole suurta merkitystä, ei varsinkaan yksittäisen ihmisen muistoilla, jotka ovat vain siru kokonaisuudessa. Onneksi olen kirjannut muistoista osan blogeihini, joissa ne ehkä säilyvät. Muistojen viipaleita löytyy myös paljon päiväkirjoistani. Kun silloin tällöin lähden siivoamaan arkistojani, heittämään pois lehtileikkeitä, muistiinpanoja jne., niin toimenpiteet jäävät hyvin vähäisiksi, kun kesken kaiken alankin kerätä asioita, joista voisin vielä kirjoittaa. Vain pieni osa menee paperinkeräykseen tai roskiin.

12.1.2025

Tänään aamulla pistin yläreiteeni Trexania eli kerran viikossa otettavaa lääkettä. Se onnistui yllättävän hyvin. Olen aika paljon stressannut sitä etukäteen. Lääkäri oli jo kesällä sitä mieltä, että minun olisi siirryttävä tablettimuotoisesta lääkkeestä injektioon, koska se olisi tehokkaampaa.  Olen lykännyt asiaa, koska olin juuri silloin ostanut uuden pakkauksen tabletteja. Kesti aikansa saada itsensä siihen asentoon, että todella aloittaisin.  

Siivosin vanhempieni kirjeet 1930–1940-luvuilta toistaiseksi syrjään siitäkin huolimatta, että niissä on vielä paljon tutkittavaa.  Etsin muutamaa paperia ennakoidessani tulevia tehtäviäni. Osui tulostamaani, itselleni lähettämään sähköpostiin otsikolla IKÄVÄ heinäkuussa 2023. Aivan hullua!

Olin kirjoittanut tekstin 15.7.2023 aamulla 6.30 muistiinpanoihin:

”Ikävän ilmentyminen unessa. Koiralla oli valtava ikävä poikaani. Hänen tuoksunsa eli tyynyssä, jonka olin pannut pois. Oli hirveä katsella, kun mikään ei auttanut. Aika oli joku toinen kuin nyt. Odotin, että ikävä laantuisi, kun hän tulisi. Se ei ollut varmaa. Heräsin.

Kaikki sisään patoutunut ikäväni lähti liikkeelle. Joudumme koko elämän elämään sen kanssa, olemaan liikaa välittämättä siitä. Mikä nostaa sen pinnalle, niin voimalla, että se tulee uniin.  Näen päivittäin Minni-kissan ihmisen ikävän, joka kohdistuu minuun. Ikävöin lapsiani ja lapsenlapsiani nyt, lapsina ja vauvoina. Ehkä vauvavideoiden katselu korvaa sitä ikävää, joka yltyy välillä kipeäksi. Usein kaipaan poikaani, joka halusi nyt jo kymmenen vuotta sitten häipyä elämästäni. Sydäntä särkee, kun ajattelee eri elämänvaiheita.

Aiemmin yöllä näin jotakin unta, joka sai minut ajattelemaan nuoruuden ihastumisia, niiden voimakkuutta. Minulle tuli niitäkin ikävä. Ajattelin myös ystävyyttä ja kiintymystäni moniin ihmisiin. Ajattelin sitä, että usein välttelen viime vuosina kuolleiden ystävieni ajattelemista. Elämä on karua, emme halua itkeä muistojemme rinnalla. Korvaan sitäkin ikävää sukututkimuksella ja kauan sitten kuolleiden muistelemisella. Miten elämä kipukohtineen ja kaipauksineen onkaan vaikeaa ja joskus niin sydäntä särkevää. Miten me kestämme?”

Kuvan olen ottanut 15.7.2023 Tuusulanjärven kirkkorannasta, jonne olen tosi harvoin enää mennyt, koska toinen isoista kuusista oli yllättäen kaadettu. Nyt ikävöin sitäkin ja lukemattomia siitä ottamiani kuvia.

Vapun päivänä

Ajantaju katoaa entistä helpommin, kun tietää, että aikaa on rajattomasti edessäpäin. Kaikki menot, tilaisuudet, kokoukset, tapaamiset ovat jossakin tulevaisuudessa. Niihin varautumiseen on runsaasti aikaa. Ja jos en tänään mene ulos, niin sitten huomenna. Kauppamenot ajoitan etukäteen. Päässä pyörii omituisia ajatuksia, jotka vähitellen vievät toimenpiteisiin. Ehkä. Olen aina ollut tekijä. 

Kaaoksesta ja sekasotkusta ulos pyrkiminen on korona-aikani tehtävistä yksi tärkeimmistä. Normaalissa elämässäni en ole yrityksistä huolimatta onnistunut siinä. Ihmisillä on hyvä olla tavoitteita ja strategioita. Sitähän kaikki ovat vaatimassa myös valtiovallalta näkemättä sitä, että koko ajan tilanteeseen sopivat päämäärät, tavoitteet ja strategiat ovat olleetkin olemassa. Entä ne omat tavoitteet?

Näkymä sillalle on puskia täynnä 1.5.2020

Sanahelinä symboloi tätä päivää. Yhteisöllisyys on eräänlainen mantra, josta ollaan ylpeitä, se on olevinaan hienointa, mitä tästä ajasta seuraa. Onko oikeasti niin? Muuttuuko erakkona elävä vanha ihminen tai yksin leikkivä lapsi tai syrjäytynyt nuori tai häpeilevä työtön koskaan yhteisölĺisemmäksi kuin aiemmin. Suunta voi olla toinenkin. 

1.5.2015

Saa nähdä, miten yksilön ulostulo korona-ajasta onnistuu?

Syrjäisistä maalaiskylistä lähtöisin oleva ihminen eli sellainen kuin minäkin olen, pärjää miten päin vain. Sukuni ovat lähtöisin suomalaiselta maaseudulta. Olemme aina joutuneet sopeutumaan. Vaikka me nykyihmiset olemme olevinamme moderneja ja hienoja, niin sisällämme elää edelleen se karu suomalainen. Siksi olen usein ajatellut omaa nuoruuttani. Niin tein kyllä ennenkin. Näkökulma on vain toinen. Olosuhteet aivan kaikilta osin, silloin 1950-1960-luvuilla olivat jotakin aivan muuta kuin nyt.

1.5.2016

Pieniä yksityiskohtia ja kuvia menneen elämän varrelta tulee jatkuvasti mieleen ja tarkasteltavaksi. Ne ovat usein sellaisia, joita ei ole aikoihin tullut muistaneeksi. Unohdamme asioita koko ajan, mutta muistamme ne uudelleen poikkeavan elämänvaiheen vallitessa. Koen jatkuvasti outoja déjà vu-näkyjä. Valitettavasti niistä ei saa koskaan kiinni. Muisti temppuilee ja yrittää tuoda valoon jotakin ennen koettua.

Yllättävästi myös lakkojen ajat tulevat mieleen. Pankkilakot ja sähkölakko.

En ehdi jäädä kaikkiin ajatuksiin kiinni, koska eniten rakennan nyt tulevaisuuttani. 

1.5.2016

Eräänä aamuna mieleeni tuli, että kannattaisi vihdoin valmistautua tilanteeseen, että sairastuukin koronaan, vaikka kuinka hyvin sitä välttelee. Ajatus oli itse asiassa peräisin jo viime vuodesta, kun olin välillä niin huonossa kunnossa, että tulin ajatelleeksi tilannetta, että tarvitsisin apua. Puhuinkin siitä silloin tyttärelleni ja joillekin ystäville. 

Kuka tahansa meistä yksinelävistä, nuori, vanha tai vanhempi, ei voi välttyä tältä ajatukselta.  Viime vuonna taistelin nivelreuman oireiden kanssa. Nyt olen kunnossa, mutta tilanteet saattavat muuttua. Kuka tahansa voi saada sairauskohtauksen yksin kotona tai kaatua kohtalokkaasti. Jollei pääse puhelimen luokse pyytämään apua, niin ei pääse myöskään avaamaan ovea apuun tuleville. Vaikka korona ei iskekään yhtäkkiä, niin on aika tehdä eräänlainen pelastussuunnitelma tai osa sitä valmiiksi.

1.5.2017

Avainasiaa

Kukaan ei pääse minun luokseni ilman avainta. Aiemmin omakotitalossa asuessani annoin avaimia perheenjäsenilleni, mutta he eivät koskaan käyttäneet niitä. Pyytäessäni sitten niitä takaisin, en saanut, koska he olivat hävittäneet avaimet. Kerrostaloon muuttaessani, sain viisi + 1 avainta. Yhden annoin lapsenlapselleni. Tällä hetkellä hän ei pääsisi avaamaan ovea. Pitääpä kysyä, missä hän pitää avaimia ja antaa vaihteeksi avain lähellä asuvalle.  Kun avaimet aikanaan luovutettiin minulle lukkoliikkeestä, niin allekirjoitin paperin.  Muistaakseni.

1.5.2017

Vuokrasuhteen päättyessä avaimet pitää kaikki luovuttaa takaisin. Jos avain katoaa, minulta veloitetaan uudelleen sarjoituksesta (2002 mukaan 180 euroa). Yksi avaimista on nk. emännänavain, jolla pääsen mm. varastoon jne.  Tähän saakka olen lähinnä ollut huolissani siitä, että unohdan avaimet kotiin. Tosin käsilaukussani on kaiken varalta yksi vara-avain.  

Avainasia siis pitää vara-avaimen osalta päivittää. Kiinteistön huoltoyhtiön sivuilta löytyy apu kotiin jääneeseen avaimeen: 

”Ovenavauspalvelun hinnat

Ma–pe klo 7–16 veloituksetta, klo 16–7 hinta 60 €. Viikonloppuisin ja arkipyhinä aina 60 €. Hinnat sisältävät arvonlisäveron. Maksu suoritetaan ovea avatessa kortilla tai laskulla. Pidätämme oikeudet muutoksiin."

Hyvä juttu, ambulanssiporukka pääsee sisään ilman asukasta.

1.5.2016

Mitä mukaan sairaalaan

Entä, jos joutuukin sairaalaan. Normaalisti sinne varmaan lähiomaiset voivat tuoda vaatteita ja muuta tarvittavaa. Tälläisena aikana se ei ehkä onnistu yhtä helposti. Kaikista tärkein lienee kuitenkin nykyaikana puhelin ja laturi. Puhelimella voi hoitaa melkein kaikki asiat, pankkiasioita myöten. Tekstinkäsittely Wordilla myös onnistuu.  Ehkä heittäisin mukaan myös tabletin. Siinä ei tosin ole mobiililiittymää. Pitänee testata, voinko tehdä sillä ylipäänsä mitään ilman Wi-Fi-yhteyttä. 

1.5.2020

HUS:n ohjeiden mukaan kaikki ei onnistu sairaalassa:

”Sairaalassa on rajoitettu matkapuhelimen, tablettitietokoneen, kannettavan tietokoneen ja muiden vastaavien mobiililaitteiden käyttöä. Ne saattavat häiritä lääkintälaitteita ja aiheuttaa vaaratilanteita.

Matkapuhelin ja muiden laitteiden käyttö ja lataus on sallittua yleisissä tiloissa kuten käytävillä, auloissa, kahvioissa, jne. Laite pitää kytkeä lentotilaan, jos sitä käytetään alle 1,5 m etäisyydellä potilaaseen kytketystä lääkintälaitteesta. Laitteita ei saa ladata hoitotiloissa.

Huomaavaisuussyistä potilaita ja muita henkilöitä kohtaan hälytysäänet kannattaa säätää mahdollisimman hiljaisiksi tai käyttää äänetöntä hälytystä.”

Mutta eri sairaaloissa on erilaisia käytäntöjä. HUS on aika tiukka. Toisaalta, kun ihminen menee sairaalaan, niin hän on sairas ja toipumassa siellä, eikä oleskelu ole kuin hotellissa.

1.5.2016

Lääkeluettelo

Tein itselleni lääkeluettelon, johon lisäsin myös käyttämäni luontaistuotteet. Perussairauksia ja lääkkeitä kysytään yleensä. On kaiken kaikkiaan hyvä kirjata ne vaikkapa paperille käsin tai koneella.  Netissä löytyy myös sovelluksia, joita voi käyttää hyväkseen. Tuollaiseen käsintehtyyn voi aina helposti lisätä mieleen tulevia asioita.  Lisäsin sinne lähimmän omaisen ja puhelinnumeron. Samalla lisäsin sen vihdoin myös kännykkääni ICE-numeroksi. Veriryhmä tuli myös lisättyä.

1.5.2020

Nyt tämä asia on hoidettu. Samassa yhteydessä, kun tekee tällaista kartoitusta, nousee esiin paljon muitakin tehtäviä, joita on tullut laiminlyötyä. Voin paneutua niihin vähitellen kaikessa rauhassa. Aikaa kun on. Jotkut ikätoverini aikovat pysyä erossa muista, kunnen koronaan on kehitetty rokote. Saa nähdä.

Vapunpäivänä en sitten millään jaksanut kaivaa sitä sinistä peruukkia, jonka olen sitten Levin vapun 2009 jälkeen yhdistänyt nimenomaan vappuun.   Olen myös huomannut, että tämä aika vieroittaa minua Facebookista. Käyn siellä edelleen, mutta en jaksa selata sen enempää ihmisten postauksia.  En myöskään jaksa jaella kaikkea, mitä voisin. Olen huomannut, että kiinnostukseni muiden asioihin ja muiden asioiden  minun asioihini on vähäistä, itse asiassa vähäisempää kuin ennen. Nykyajan nettiyhteisöllisyys on loppujen lopuksi aika ohutta. Ehkä tämä aika tiivistää jonkin verran oman lähiperheen yhteyttä. En tiedä.

Minä yritän tällä välin selvittää sitä kovasti rakastamaani elämän kaaosta, hävittää ensin ainakin pikkuroinaa. Se on ollut kovin mieluista lapsenlapsille, mutta emme näe pitkään aikaan. No, en silti hävitä näkinkenkiä, kiviä ja fossiileja, en käpyjä ja sen sellaista. Ne muut projektit etenevät vähitellen. Tässä mielessä tämä aika on hyväksi.

Hetken mielijohteesta kuten usein nykyään ryntäsin vapun päivänä iltapäivän päätteeksi ulos. Ajoin vanhoille kotinurkille joen rantaan, jossa kävin aiemmin keväällä Alexin kanssa. Silloin joki oli tulvinut ympäriinsä emmekä päässeet kulkemaan joen vartta pitkin. Aurinko paistoi enää vain ohuen pilviverhon takaa, mutta polut olivat kuivia. Rantojen pajut olivat kasvaneet valtavasti. Puita oli kaatunut ja jokeen oli paikoitellen kertynyt roskaa. 

Aikoinaan liikuin siellä päivittäin. Itse asiassa nyt oli jo kulunut neljä vuotta siitä, kun kuljeskelin alueella enemmän. Viimeisenä keväänä ja kesänä 2017 retket jäivät vähäisiksi, koska kotona oli tulevan myynnin takia mahdottoman paljon valmisteltavaa.

Siellä Alex jo juoksee vastaan 1.5.2020

Nyt otin menetettyä aikaa kunnolla takaisin. Jalat kantavat taas kunnolla. Olin juuri kiivennyt joen toisella puolella jyrkkää rinnettä pitkin metsästä lempipeltojeni laidalle, josta on näkymät Lahelaan.  WhatApp soi. Tyttäreni soitti ja kysyi, onko autoni Mikkolassa parkkipaikalla. Hän oli lapsineen kävelyllä ja he huomasivat autoni. Tapasimme siellä joen varren polulla. Emme ole kuukauteen nähneet. Mikä sattuma! Se oli telepatiaa.

Täydellinen toukokuun alku. Menen sinne toistekin.

Kävin tutkimassa valokuviani, jotka olen ottanut aiemmin 1.5.  Kävin usein juuri vapunpäivän kävelyllä siellä joenrannassa joko yksin tai ystävän kanssa. Usein joki on tulvinut ja ympäristö on ollut kosteaa. Nyt oli kuivaa. Olen liittänyt joitakin vanhempia kuvia kuvittamaan tätä vapunpäivän blogiani. 

1.5.2016

Ruuhkaa ajatuksissa

Viime yönä parkkipaikan autojen tuulilaseista päätellen oli pakkasta. Katselin myös, kun naapuri pisti auton moottorin lämpenemään liittäen sen pistorasiaan. Aurinko helottaa nyt kuin viimeistä päivää sulattaen lisää lunta. Kevät on täällä. Yöllä minun oli vaikea saada unta. Ihmettelin sitä, koska olen jo pitempään nukkunut todella hyvin. Olen pakottanut itseni rauhoittumaan ja menemään nukkumaan aiemmin. Panin valot päälle muutaman kerran ja jatkoin lukemista. Kun en lukenut, niin ajattelin jo seuraavaa blogiani tuhansien asioiden risteillessä päässäni.

Ehkä on kirjoitettava, vaikka en muista sitä, mistä ajattelin kirjoittaa. Ajatusten ruuhka on mielenkiintoinen ajatus. Siitähän yöllä ja jo aiemmin edellisenä päivänä oli kyse. Joskus joku harva ajatus purkautuu Facebookiin ja Instagrammiin kuvana, mutta useimmat jäävät miettimisen asteelle.  Lienee oma pakkomielteeni mennä syvemmälle kirjoittamalla jostakin aivan liian harvasta asiasta blogiini. 

Ihmisen ajatukset, hankkeet, suunnitelmat, unelmat, kaikki jäävät vain pieneksi ajatuskuplaksi ilman toteutumista. Kirjahyllyni on täynnä kirjoja, jotka sisältävät kirjoiksi muuttuneita ajatuksia. Nekin unohtuvat.  Loppujen lopuksi.

Kesällä 2017 sain muuton yhteydessä tammikuussa 2014 ennen evakkoon lähtiessä pakatut kirjalaatikot asuntoni alakerroksen häkkiin. Ajatelkaa, vasta viime perjantain kävin siellä ensimmäisen kerran sitten muuton. Sain yhden sattumanvaraisen banaanilaatikon asuntoon käydäkseni sen läpi. Valitettavasti laatikoiden päälle kirjoittamani tekstit sisällöstä ovat ylimalkaisia, joten suoritan nyt tehtävää laatikko kerrallaan. 

Muutama kuva on keväältä 2008.  Sinivuokkoja kasvoi myös pihalla, joten...

Ensimmäisen kirjan välissä oli talouspaperin väliin laittamiani sinivuokon varsia, kukkia ja lehtiä. Muistin, että oksia ja kukkia on useammankin kirjan välissä. Kuva lähti Instagramiin ja Facebookiin. Tavallaan kirjan välistä löytyvä juttu, on se sitten mikä tahansa, sisältää valtavan ajatusrykelmän, satoja ajatuskuplia. Nyt tätä kirjoittaessani piirtäisin siitä mielelläni ajatuskartan eli mindmapin. Googlaamalla löydän jopa sovelluksen, jolla voi tehdä ajatuskarttoja. Kokeilinkin sitä (ilmaisversiota) ja se vaikutti ihan mukavalta, mutta jos lähden tutustumaan siihen syvemmälti, tämä kirjoittaminen jää.  Tuolla tavalla verkko riepottelee meitä, pää pitää pitää kylmänä. 

Edellinen ”kuivattu sinivuokko” toimii tässä vain esimerkkinä ja kevennyksenä. Onhan niin, että suurin osa noista laatikoista löytyvistä kirjoista on minulle enää vain riesa huolimatta niiden sisältämistä ajatuksista. Sydäntäni särkee, kun yhdistän kirjaan sanan ”riesa” enkä mene siihen nyt siksi syvemmälle vaan taaplaan vain sanan ”ajatus” perässä. 

Kirjoitin helmikuussa muistikirjasta, johon olen vähän kerrallaan kirjannut mieleeni tulevia asioita joulukuusta 2009 alkaen.  Kirjoitan tässä vähän samasta asiasta toisesta näkökulmasta, sillä totta tosiaan toistan taas itseäni! Pyörin omassa kuplassani, jonka välillä autuaasti unohdan.

Monet kirjaamani ajatusten itiöt jäävätkin sellaisiksi.  Siis itiöiksi. Luovuus tarvitsee tilaa, kirjoitin maaliskuussa 2010. Se oli pitkään kantava ajatukseni. Voisin lisätä siihen nyt, että kunhan luovuus on saanut tilansa, se tarvitsee toteutuakseen ensin tekoja ja myös resursseja. Tarkoitan tällä silloin suunnittelemiani asioita. 

hieman tuskallista ajatella...

Samoin maaliskuussa 2010 kirjoitin: ”kirjoittaminen on tavallaan itsensä häpäisemistä”. Saattaa olla, että olen napannut lauseen jonkun muun tekstistä, mutta en ole sitä maininnut. Lause on vaan kolahtanut, koska olen ajatellut aihetta. Olla avoin kirjoittaessaan kertoessaan myös vaikeista asioista, joita minulla tuolloin oli paljon meneillään. Kyllä, häpeilin niitä, puhuin niistä vain harvoille ja peitin ne asiat blogissani. Se asia muuttui myöhemmin, häpeän tunne poistui, ainakin suurimmaksi osaksi. 

Häpeää ei koskaan saa poistettua kokonaan. Kaikista tiukimmin se roikkuu omaa ulkonäköä koskevissa tunteissa. Se on älytöntä, sen tajuaa kyllä, mutta oma keho ja sen rajoitukset, koko, vanhuus ym. ovat viimeinen linnake, joka kuljettaa häpeän tunteen mukanani. Jollakin tasolla. Kaiken muun osalta, jopa elämässäni tekemieni virhepäätösten osalta, en tunne enää häpeää.

Taide eri muodoissaan käsittelee juuri ajatuksia, taiteilijan historiaa. Taiteilija tekee näkymätöntä näkyväksi omalla tavallaan, kadottaen minuutensa, itsensä, tunteensa, historiansa taideteokseen. Useimmiten syntyy jotakin aivan uutta, josta satunnaisen katselijan on mahdotonta erottaa taiteilijaa itseään. Se ei ole edes tarpeellista, mutta meistä joillekin voi olla tärkeää pureutua ja tunkeutua syvemmälle, aina alkujuurille asti.

Nämä pääsivät omiin ruukkuihinsa.

Kirjasin 2010 lopussa erään lauseen Mika Waltarin Turms kuolemattomasta:

”Vielä kerran hän kysyi minulta. Mikä tie on pisin. Vielä kerran hän vastasi. Vaikka matkustaisit kaikki maat, et löytäisi itseäsi, vaan pakenisit vain itseäsi. Omassa itsessäsi piilevät pisimmät matkat. Miten pitkälle vaellatkin itsessäsi, et löydä rajaa. Samaan virtaan et pysty enää uudelleen astumaan.”

Huh. Ja voi hitsi, mitä kaikkea olen suunnitellut 2010-2011.  ”Rakkauden musta sydän” tai jotakin vastaavaa. Oma elämäni fiktiivisessä muodossa. ”Kun jälkeenpäin ajattelee, ei enää näe rakkautta. Ei tahdo ymmärtää. Jälkeenpäin näkee totuuden paljaana, näkee sen mustan sydämen, jonka uhriksi on joutunut.”

Pohdin myös paljon kotipaikan tuntua eli sitä, miten voi ilmaista jonkin erityisen ihmiselle tutun paikan tunnun. Miten sen voisi muuttaa sanoiksi? Huomaan aiheen olleen minulle myöhemmin erityisen tärkeä. Sitä se on edelleen.

On pitkiä taukoja merkinnöissä. ”Valoisat varjot” tulee esille uudelleen. ”Lapsuuden valoisat varjot”. Olen kirjoittanut siitä aiemmin blogeissani, mutta se on edelleen vain kansio läppärini uumenissa sisältäen valokuvia ja kansioita eri ajanjaksoille.  Kuten moni muukin asia. On uskomattoman vaikeaa irrottautua tavallisesta arkisesta elämästä ja alkaa vain kirjoittaa. Jotta jotakin joskus valmistuisi.

Rakas lukijani, voit ajatella, että miksen vain aloita, tee ja lopeta. Mietipä vähän. Miten se sinulta itseltäsi onnistuisi? Keskeneräiset suunnitelmat painavat minua. Jonkun lyhyen artikkelin saan aikaiseksi pakon edessä, mutta isompi kokonaisuus. Eikä tuo ”Valoisat varjot” ole ainoa eikä edes tärkein projekti. Suljen muistikirjan, joka tuo liikaa tehtäviä mieleeni. Tosin välissä on aina lohduttavia lainauksia.

Nyt alkava huhtikuu on työläs kuukausi.  On pakollisia tehtäviä, aikatauluja, kokouksia, autojuttuja, synttäreitä, pääsiäinen. Olen nyt kohta menneenä talvena tuntenut itseni kovin vanhaksi ja väsyneeksi. Jaksan tehdä kaikki tehtäväni, mutta sitten ja usein juuri päivän päättyessä olen niin väsynyt, että on paras vain levätä. Annamme mielellämme itsestämme jaksavan ja ahkeran kuvan ulospäin. Emme näytä muille hetkiä, jolloin olemme väsyneitä. Edes ajatukset eivät silloin juokse, saati, että pitäisi luoda jotakin. On päiviä, kun välttelen Facebookia ja jopa läppäriäni. En jaksa käydä joka päivä sähköpostissa, jossa suurin osa viesteistä on sellaisia (mainoksia), joita en halua ja jotka poistan niitä lukematta. 

Ajatusten ruuhka on asia, joka saattaa purkautua parhaiten unen aikana. Niiden tarkoitus ei ole unen häirintä. Toisaalta olisi pitänyt viime yönä nousta kirjoittamaan, jotta olisin saanut täsmällisemmän idean talteen. Nyt rääpin asiaa sen ympäriltä vähän niin ja näin pääsemättä kunnolla asiaan.

Nyt menen kävellen kauppaan, jotta saan vietyä postilaatikkoon viisumihakemuksen liittyen ensi kesäkuun Karjalan matkaan. Saa nähdä, saanko edes tämän blogin julkaisukuntoon tänään, kun etsin vielä sopivat tai vähemmät sopivat valokuvat tekstin väliin.

Ajatusten ruuhka vain lisääntyy. Olisi hienoa, jos sitä osaisi purkaa kirjoittamalla kuten Miki Liukkonen.

Sillä en tietenkään saanut tätä eilen valmiiksi. Kun tulin kotiin, päätäni särki. Olin ajatellut lähteä illansuussa Keravan kirjastoon, jossa Seppo Puttonen olisi haastattelemassa Miki Liukkosta, kovasti ihailemaani nuorta kirjailijaa. Ihailuni kohdistuu hänen persoonaansa, sillä en ole vielä lukenut hänen kirjojaan. Hän saa minut innostumaan ja palaamaan nuoreen minääni, mikä ei oikeasti ole aina nykyään kovin helppoa. Oli aika uskomatonta, että juuri tämä nuori kirjailija sai minut päänsärystä ja väsymyksestä huolimatta lähtemään.  Enkä pettynyt. Miki Liukkoselta ilmestyy 10.4. uusi kirja ”Hiljaisuuden mestari”.  Olen kyllä maininnut hänet blogissani jo edellisen romaanin "O" ilmestymienn aikoihin.

Haastattelija oli erityisen hyvin perehtynyt kirjaan ja osasi esittää sopivia kysymyksiä ja kirjailija oli oma itsensä. Hiljaisuus on itsellään paradoksi, sitä ei olemassa. Ihmisen omat runsaat ajatukset täyttävät hiljaisuuden. Liukkonen on omistanut kirjan itselleen.

Ennen tilaisuutta kapusin kirjaston toiseen kerrokseen etsimään Andalusia-aiheisia matkakirjoja. Kun olin napannut kirjat hyllystä, tulin keskikäytävälle ja näin siinä vanhan työtoverini ja kolleegani. En ole nähnyt häntä vuosiin. Menimme yhdessä kuuntelemaan kirjailijahaastattelun ja jaoimme nuoreen kirjailijaan kohdistuvan ihailumme. Sitä ennen olimme jakaneet kymmenen vuoden kokemuksiamme, jotka olivat meidän molempien osalta aika karvaita ja vaikeita. Mutta tapaamisemme oli päivän toinen ilahduttava asia.

Päivällä kaupassa käydessäni muistin, että yölliset ajatusten ruuhkat sisälsivät jotakin varjoista, varjoista, jotka seuraavat meitä koko ajan kuten ajatuksemme. Olin muokannut siinä sängyssä maatessani seuraavan blogini nimen varjoista ja ajatuksista, mutten edelleenkään muistanut sitä. Siksi kotimäkeä ylös kavutessani otin valokuvan omasta varjostani, joka pääsee kuvittamaan tekstiäni.

Pienen ihmisen elämä on ajatusten lisäksi täynnä sattumia. Lyhyen ajan sisällä tilanteet elävät. Pieni liike muuttaa päivän kulkua. Aloitin kirjoittaa eilen ja kuvittelin, että saisin valmiiksi ja julkaistua tänään aamupäivällä. Aloin varata aikaa auton renkaiden vaihtoon ja se sopikin tälle päivälle. Samalla kun sain upouudet renkaat autooni, autoni pestiin käsin puhtaaksi. Poikkesin kotimatkalla lapsenlapseni ja hänen poikansa Veinin luona leikkimässä  - autoilla. Kotiin palattuani olin nälkäinen ja väsynyt. Ehkä nyt onnistun. Mutta tähän päivään sisältyi monta ilahduttavaa asiaa.