Saluti da Italia - eräs matka Euroopassa

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tämä blogini kesäkuun alun Karjalan matkasta. Mutta  kuten on jo usein käynyt ilmi, minulle käy yllättävän usein niin, että eteeni putkahtaa kesken kaiken muita juttuja.

Tässä olemme jossakin Italian maaseudulla San Marinon ja San Leon retken tauolla. Tuonne olisi voinut jäädä.

Alex, syksyllä koulun aloittava lapsenlapseni, tuli ensin perjantaina yökylään. Ilta ja yö laajenivat lauantaina Helsinkiin menoon, kun olin ajatellut, että hänen on nähtävä erilainen kirjasto, Oodi. Sattui sitten vielä, että Helsingissä oli alkamassa Pride-viikon suuri kulkue. Kaiken lisäksi tapasimme erään pitkäaikaisen ystäväni, joka oli nähnyt Alexin viimeksi melkein vauvana, neljä vuotta sitten. Yhdessä suuntasimme Aleksanterinkadulle seuraamaan värikästä kulkuetta.

Tämä kuva on ollut joskus aiemmassa blogissani esillä. Olemme jäätelöllä Pyhän Markuksen aukiolla Venetsiassa

Kotona olin jo tovin suunnitellut makuuhuoneen ja tavarahuoneen vaihtamista keskenään. Mainitsin siitä Alexin kuullen.  Hän olisi ryhtynyt heti ajatuksesta toimeen. En ollut siihen vielä valmis. Sensijaan hän intoutui järjestelemään kirjojani, tyhjentämään vielä käsittelemättömiä, alakerran häkkivarastosta tuotuja banaanilaatikoita, niitä, jotka ovat täynnä ”aarteita”. Eiväthän ne niissä olevat kirjat mahdu minnekään. Alex alkoi täyttää kirjahyllyjen aukkoja keräämällä ensin kaikki vanhoilta näyttävät kirjat ja sitten vielä nappaamalla kirjoja muualta. Kirjojeni järjestys, jota nyt ei oikein enää muutamaan vuoteen ole ollutkaan, on taas sekava. Yhtä sekava kuin minäkin.

Pienestä pojasta on tullut aika määrätietoinen. Helsingistäkin piti tulla takaisin junalla bussin sijasta. Vaikka en enää ole liikkuessamme huolissani hänen liikkeistään, olen kuitenkin tuollaisen rupeaman jälkeen niin väsynyt, etten jaksa yleensä seuraavana päivänä lähteä minnekään. Sehän ei toki ole mitään uutta.

Pari kirjoitusta ja muuta tehtävää odottaa minua. Aloinkin etsiä toiseen materiaalia varastohuoneesta ja sorruin kesken kaiken tekemään jo etukäteisjärjestelyjä, nimeämään laatikoita ja hävittämään turhaa paperia. Valokuvia, valokuvia, niitä tuli taas eteeni. Työelämän aikana otin valtavan määrän valokuvia. Matkoilta olen ottanut myös runsaasti kuvia.

Ajatella, matkalle lähdön päätösilta on myös ikuistettu. Huomaa, Italian lippu erään naapurin olkapäillä. Olisikohan silloin jalkapallomatseja. Italia ei kuitenkaan 1986 voittanut maailmanmestaruutta.

Eräs matka halki Euroopan

Nytjuhannusaattona ystävysten istuessa iltaa, muistelimme välillä aikaisempia juhannuksia. Tulimme kesään 1986, kun vietimme silloisen perheeni kanssa ikimuistettavan ajan Italiassa yhdessä naapureittemme kanssa. Asuimme silloin siellä samalla alueella, missä nyt olimme juhannuksena ja aivan samalla tavalla istuimme eräänä kesäiltana kotipihalla. 33 vuotta sitten!  Naapurit olivat lähdössä Italiaan Riminille heinäkuussa.  Teimme saman tien spontaanin ja hullunrohkean päätöksen lähteä Italiaan omalla autolla voidaksemme viettää myös Italiassa aikaa heidän kanssaan.

Alppien ylitys oli kyllä tosi mahtava kokemus. Ainutlaatuinen elämässäni. Uskomaton.

Löysin vanhan kalenterin, joka sisälsi vain asiakastapaamisia. Olin sentään merkinnyt, että lomani alkoi 16.6.1986 mutta en ollut kirjoittanut sanaakaan matkasta. Se olikin niitä ruuhkavuosia ja toisaalta myös vaikeita vuosia, jotka ovat melkein painuneet unohdukseen. Jollei olisi valokuvia, elämäni jatkuvaa dokumenttia, muistojeni virtaa, ei olisi mitään jäljellä. Varsinkin jos ne muistot unohtuvat. Usein käy silti niin, että kun alkaa muistella, pala palalta muistot täydentyvät. Niin kävi tätäkin blogia kirjoittaessani.

Muistaakseni lähdimme joko juhannusaattona (se oli silloin 20.6.) tai juhannuspäivänä, kun tiesimme, että laivoilla ei ollut ruuhkaa. Kaiken todennäköisyyden mukaan ajoimme ensin Turkuun, josta laivalla Ruotsiin. Sieltä Helsingborgiin, josta laivalla Helsingöriin. En ole aivan varma reitistä, mutta muistan hämärästi, että minäkin pääsin ajamaan autoa Kööpenhaminan tienoilla. Yövyimme jossakin työkaverini suosittelemassa merenrantahotellissa Tanskassa.

Seuraavana aamuna saatoimme mennä lautalla Saksan puolelle Fehmarniin, josta jatkoimme Kieliin saksalaisten sukulaisteni luokse. Heidän luonaan olimme yhden yön ja jatkoimme sitten nopeutta 180-220 km/t halki Saksan Sveitsin Baseliin Riehen-nimiselle paikkakunnalle, jossa asui silloisen mieheni serkku perheineen.

Olihan ajomatka tuskaista, kun piti vain istua vieressä toisen ajaessa hurjaa vauhtia pitkin suoraa moottoritietä. Nalkutin tietenkin naisten tapaan, jotta edes kerran pari pysähtyisimme. Oli pakkokin välillä syödä ja käydä veskissä.

Riehen. Sveitsi

Baselissa viivyimme ehkä parikin yötä. Löysin lähettämäni postikortin tyttärelleni, jossa kerroin, että tulimme Sveitsiin 24.6. illalla.

Oli aikaa levätä ja tutustua paikkakuntaan Kävimme paikassa, metsän keskellä, jossa kolmen maan rajat kohtasivat. Siihen aikaan tarvittiin vielä passeja, vaikka harvoin suomalaisten autoilijoiden tarvitsi niitä rajoja ylittäessään näyttää. Tuolla rajalla oli jännittävä poiketa ilman passia Sveitsin puolelta Saksassa ja Ranskassa. 

Tuosta postikorttikuvasta näkee hyvin, mistä suunnilleen lähdimme kipuamaan St Berhhardin solaa kohti.

Muistojen syvyyksistä putkahti tähän väliin jännittävä, ikivanha puusilta jossakin Sveitsissä. Tiedän, että minulla on siitä jossakin kuvia, postikortteja. Oletan, että kävimme sillalla lähdettyämme jatkamaan matkaa, vaikka muistan toistaalta, että olisimme käyneet siellä Sveitsissä asuvan perheen kanssa.  Ajoimme siis ehkä Luzernin kautta. Google auttaa jälleen. Täällä voit käydä tutustumassa tuohon uskomattomaan siltaan, Euroopan vanhimpaan puusiltaan, joka on rakennettu 1365. Ajatella, silta on palanut elokuussa 1993, jolloin suuri osa sillan maalauksista tuhoutui. Se taisi olla niin uskomaton silta, että lienen ollut kuin puulla päähän lyöty käveltyäni sen koko pituudelta.

Jatkoimme Geneven järvelle. Sieltä lähetin tyttärelleni postikortin 25.6. Kuvieni joukossa on myös valokuva Chillonin linnasta, joka sijaitsee saarella, niin lähellä maantietä, Bernin Alppien ja Genevenjärven välissä, että lienen kuvannut sen auton ikkunasta. Linna lienee ollut minulle tuttu kirjoista, koska se oli inspiroinut romanttisen ajan kirjailijoita ja runoilijoita mm. Victor Hugoa, Alexandre Dumasia ja lordi Byronia. Wikipediassa kerrotaan lisää tästä ikivanhasta linnasta.

Chillonin linna.

Olimme olleet vanhemmilleni 28.6. lähettämän postikortin mukaan Adrianmeren rannalla Riminillä jo pari päivää. Luettelen kortissa reitin Basel-Vevey-Montreux-St.Bernhard-Torino-Savonia-Genova-Pisa-Forlia-Rimini. Olimme lähteneet matkaan niin nopeasti, etten ollut ehtinyt tutustua paikkoihin etukäteen. Kuitenkin kävimme siis Geneven järvellä ja pääsin ylittämään Alpit St.Berhardin solan kautta (ei tunnelin kautta).

Pisassa

En mainitse kortissa, että yövyimme Italiassa. Muistan sen silti. Paikkakunta lienee ollut Varazze Ligurinmeren rannalla.  Välimeren puoleinen rannikko on jyrkkää, pudotus mereen oli pitkä.  Hotelli oli pieni, italialaisen, tavallisen kansan käyttämä, alkeellinen hotelli, jonka tyynyliinat haisivat niin pahalle, että jouduin peittämään ne omilla pyyheliinoilla.

Olin etukäteen päättänyt, että Genovassa haluan vierailla Kolumbuksen syntymäkodissa. Olin merkinnyt sen karttaan. Matkassa taisi olla äskettäin laatikosta kaivamani karttakirja, "Euroopan tiekartta. Kartat ja reittiselostukset.Automatkailijan opas. WSOY.1985. Siihen aikaanhan ei ollut vielä mitään GPS-palvelua.

No, kirjan väristä löytyy esite Hotel Bristol Varazze. Dachaun museon esite ja "Was, Wann, Wie § Wo" Hamburg von A bis F.

Genovan suuruus yllätti. Ei ollut mitään mahdollisuutta siinä ruuhkassa löytää kadunristeystä. Suunnilleen niillä paikoin käännyimme kapealle kadulle ja jouduimme jonnekin vuorille vievälle tielle, joka jyrkkeni ja kapeni. Oli pakko etsiä kääntymispaikka ja tulla takaisin. Jätimme etsimisen siihen ja suuntasimme Genovan ruuhkista ja suuruudesta pienempään Pisan kaupunkiin. Se olikin rauhoittava ja levollinen kokemus, vaikkemme edes yrittäneet lähteä kiipeämään vinossa olevaan torniin. 

Tänä keväänä pääsin käymään Sevillan katedraalissa, jossa säilytetään Kolumbuksen luita. Silloin 1980-luvulla ei vielä lienee ollut kyseenalaista, että hän ei ehkä ollut olleenkaan italialainen.

Siinä meidän porukka paitsi kuvaaja puuttuu. Oltaisiinko 2.7.1986 Venetsiassa tai?

Jatkoimme kohti Firenzeä, jonka myös ohitimme. Ehkä minulla oli jotakin näkemisen arvoista mielessä, mutta meille suomalaisille liikenne oli niin hurjaa sielläkin, että oli paras suoriutua eteenpäin maaseudun rauhaan. Kadut olivat täynnä skoottereita, jalankulkijoita ja tietenkin autoja. Ajoimme siis läpi Firenzen. Ylitimme Apenniinit, joiden maisemat olivat ihanan loivia verrattuna Alppien jyrkkyyteen ja lumisuuteen.

Tämä oli niitä ihania ruokailuhetkiä meren rannalla Cattolican suunnalla.

Päivän päätteeksi saavuimme Riminille ja otimme vastaan meille kadulla tarjotun yöpymispaikan, jossa viivyimme aina siihen saakka, kun ystävämme Tuusulasta saapuivat.

Kun he saapuivat, olimme muistaakseni vastassa lentokentällä. Samana iltana tuli valtava ukkosmyrsky. Olimme yhdessä syömässä jossakin ja mieheni lähti viemään ystäviämme heidän hotelliinsa. Myrsky yllätti jo matkalla. Hän oli vähällä ajaa mereen. Huoneemme ikkuna hajosi . Kattoparvekkeella kuivattamani pyykit lensivät taivaan tuuliin ja isot kiviset kukka-altaat kaatuivat. 

Olen skannanut osan matkan kuvista ja perustan niille oman kansion, jotta ne säilyvät. Kuvia tuli otettua paljon kuten matkoilta yleensä. 1980-luvulla valokuvaus oli kallista. Negatiiveista voi löytyä lisäkuvia!

Pari päivää myöhemmin muutimme heitä lähempänä olevaan hotelliin aivan junaradan viereen. Siellä junat kolistelivat ja hotellihuone tärisi. Mutta emmehän me siellä viettäneet muuten aikaa kuin yöt. Kiertelimme ympäröivää aluetta, mutta vietimme aikaa myös rannalla. Poikani oli 6-vuotias ja ystäväpariskunnan mukana ollut tytär noin 13-14-vuotias.

  

Kävimme päivän matkalla Venetsiassa. Ylitimme ison Po-joen, jonka muistan aina, koska oikein odotin sen ylitystä. Joki on 652 kilometriä pitkä. Se lähtee Alpeilta ja laskee Adrianmeren pohjoisosaan. Itse asiassa olimme ylittäneet sen jo Torinossa tulomatkallamme.



 

San Marinossa.

Kiertelimme jalkaisin ympäri Venetsiaa. Ajoimme rannikkoa etelään, söimme ihania merenantimia yksinäisessä paikassa rannalla, vietimme päivän pienessä, viihtyisässä San Marinon tasavallassa, joka oli täynnä viinikauppoja. Samalla tutustuimme lähistöllä olevaan San Leon linnoitukseen. Jostakin syystä yhdistin linnan Casanovaan ja hänen vankeuteensa linnassa. Asia ei kuitenkaan ole niin, vaan Casanova tunsi kirjailija Alexandre Dumasin tunnetuksi tekemän kreivi Alessando Cagliostron, joka kuoli vankina linnassa elokuussa 1795.  No, silloin ei ollut Googlea!

Valokuvat olivat kaikki sinistyneet huomattavasti. Jouduin poistamaan sinistä väriä huomattavan paljon kuvankäsittelyssä. Yleensä en muulla tavoin koskenut kuviin.

Ihana Italian maaseutu. Siellä ei ollut ruuhkia.

San Leon ikkunasta.

Palasimme takaisin kotiin Gardajärven, Itävallan, Münchenin (yöpyminen)ja Hampurin (toinen yö) kautta. Kotimatkalla vaikuttavin vierailemamme paikka oli Münchenin lähellä sijaitseva Dachaun keskitysleiri.

Tätä kirjoittaessani muistiini palaa matkan varrelta monia muita pieniä asioita, hetkiä, vaikkei niistä kaikista edes ole valokuvia. Kannattaa välillä rassata muistia ja yllättyä.

Tuskin enää edes haluan tehdä pitkiä ulkomaanmatkoja. Ne ovat monessa mielessä liian rasittavia. Minulle riittävät muistot, kirjallisuus ja Google maps. Niiden avulla voin matkustaa missä vain ja milloin vain. Jo lapsena matkustin karttojen ja kirjojen avulla, sitten oikeasti ja nyt nykytekniikka tarjoaa mahtavia mahdollisuuksia matkustamiseen. Kotimaa on kaiken lisäksi vielä suurelta osin kartoittamatta.

P.S. Kun kuvia katselee älykännykällä, ne ovat yllättävän keltaisia ja vääränvärisiä. Läppärillä kuvat näyttävt paremmilta. En tiedä, millä tavalla saisin niistä luonnollisen näköisiä molempiin laitteisiin.

Kaikki tiet johtavat jonnekin... Kreetalla

Kreetalla kaikki tiet ja polut vievät jonnekin. Opin sen jo ensimmäisellä käynnilläni saarella keväällä 1996. Silloin kulkuvälineenä oli mopo, jolla ajaessa ei tien kunnolla ollut väliä. Jos tie muuttui kivikasaksi, niin riitti kun vain talutti mopoa eteenpäin. Kohta alkoi joka tapauksessa uusi alaspäin johtava tie.  Kaikkia kulkuväyliä ei voi kutsua tieksi, usein ne ovat vain polkuja tai jopa kivikasoja tai betonikouruja.  Missään muualla en ole kohdannut samanlaista systeemiä. 

Kreetalla kaikki kukkulat ja rinteet ovat täynnä oliivilehtoja. Välissä on runsas kasvillisuus, kukkia, puita, ruohoja. Kun ylhäältä saavutaan alas, tien varret ovat täynnä tuoksuvia appelsiini- ja sitruunapuulehtoja. Luonto on kouriintuntuvasti läsnä.

Matkapäiväkirjaa kirjoittamassa ehkä juuri Vrissesin oliivitarhoilla.

Erityisesti keväällä ihmisellä tai jos pysyttelen vain itsessäni, on valtava tarve luonnon helmaan. Kreetalla luonto on siis kaikkialla lähellä, jos ei siinä turistikadulla, niin jo muutaman askeleen päässä rinteellä tai jopa meren rannalla. Tätä kirjoittaessani olen istunut kotona kerrostalon neljännessä kerroksessa. Näen kyllä lähes joka suuntaan olevista ikkunoista puiden lehtien huiman kasvun, värin muuttumisen. Luonnon herääminen tulee tännekin. Jos avaan lasitetun parvekkeen lasit auki, voin  saada ehkä myös tuoksut nenääni. Mutta en enää näe, kuinka narsissit ja unikot avaavat terälehtensä. Puhumattamaan pienenmmistä kukista, valkovuokoista, käenrieskoista, lemmikeistä. En voi seurata lintujen pesimistä ja ruoanhakua. Toisenlaiset asuinympäristöt vaativat aina sopeutumista ja erilaisuuden hyväksymistä. Kaiken lisäksi myös Suomessa luonto on silti käsinkosketeltavan lähellä.

Minulta löytyy albumista myös samasta paikasta 1996 ottamani kuva Vrissesistä. Tämän kuvan päiväys on 1.5.2018.

 

Tein pitkähkön lenkin lähiympäristössä ja kiinnitin myös huomiota siihen, että kotipaikkani on rinteen alapuolella laaksossa. Kylä on rinteen ympäristössä. Meillä mäet ja kukkulat ovat vain tuskin havaittavia. Kreetalla saattaa olla alueita, joilla kukaan ei ole astellut. Vuoristossa ajellessa ihmettelimme usein sitä, miten oliivipuita pystytään hoitamaan jyrkillä rinteillä. Jos ihminen kompuroi siellä, hänhän putoaa pitkän matkan alas. Hyväjalkainen nuori ihminen ei ehkä edes ajattele tällaisia asioita, mutta vanhemmiten ne tulevat auttamatta mieleen. Monestakin syystä.

Unikot Elosin kylän kupeessa.

Vuokra-auton saatuamme kiertelimme ensimmäisen kolmesta päivästä lähistöllä. Kävimme katsomassa tutkitusti yli 3000 vuotta vanhaa oliivipuuta Ano Vouvesissa.  Vietimme aikaa Kissamoksen lahden kylän Drapaniaksen rannalla, kahden mereen pistävän jylhän niemen, Rodoposin ja Gramvusan välillä.   

Myöhemmin illemmalla kävimme Vrissesin kylässä Plataniaksen kupeessa, paikassa, joka teki minuun jo ensimmäisellä Kreetan käynnillä vaikutuksen. Se vaikutus on pysynyt mielessäni siitä saakka. 

Tässä kohdin on pakko mainita, koska se tuli esille jo matkalla, että rakkauteni paikkaan on täysin henkilökohtaista eikä liity millään tavalla silloiseen matkakumppaniini kuten joku saattaa ajatella. Tunteeni Kreetaan ovat itsenäisiä ja riippumattomia muiden mielipiteestä. Rakastuin Kreetaan ensi silmäyksellä 1996.  En silti kiellä sitä, että kaikki kolme matkaa Kreetalle kyseisen kumppanin kanssa olivat mukavia, jos laskee pois alkoholiin liittyvät tapahtumat. 

Kreikkalaisen mytologian hahmo on Eurooppa, nainen, jonka mukaan koko Euroopan manner on nimetty. Ylijumala Zeus rakastui tähän foinikialaiseen naiseen. Hän järjesti viettelyoperaation, jonka seurauksena Eurooppa ja Zeus joutuivat Kreetalle, Matalaan. Matala sijaitsee etelärannikolla, jonne päädyimme 13.4.2007 syntymäpäivänäni Festoksen jälkeen. Olin silloin matkalla sisareni ja pikkuserkkuni Helmin kanssa.  Valitettavasti vain ajoimme Gortesin alueen läpi, jossa kasvaa Merja Tuominen-Galiatikin kirjan ”Kreeta, vieraanvaraisten jumalien saari”(Tammi.2002) ss. 209-210 mukaan ikivihreä plataani paikalla, missä  Zeus makasi tai raiskasi Euroopan. Heille syntyi kolme lasta Minos, Rhadamanthys und Sarpedon. Myöhemmin Euroopasta tuli tuon tuntemattoman saaren ensimmäinen kuningatar. 

Antiikin taruista on useampia versiota.  Jokainen voi löytää sopivimman. Oma kokoamani on eri lähteistä. Jos teistä jotakin sattuu kiinnostamaan, niin englanninkielisestä Wikipediasta löytyy näiden jumalhenkilöiden ”sukuselvitys”. Tästä linkistä pääset sinne. Minulle Kreeta on Euroopan äiti enemmän kuin mikään muu maa!

Muistin matkalla hämärästi, että jo aikoinaan 1990-luvulla luin em. aiheesta eräästä vanhasta kirjasta ja  se olikin yksi syy, miksi silloin halusin kuumeisesti päästä Kreetalle. Myytit ja tarut ovat ihmisten keksimiä kertomuksia, joissa monien aikakausien tapahtumat yhtyvät. Olen aina ajatellut, että Kreetan saari on joskus aikojen alussa irtautunut mantereesta, juuri tuosta muinaisen Foinikian (nykyinen Libanon) alueesta. Sanokoon kuka mitä tahansa, niin yhdistän myös ihmisen alkujuuret voimakkaasti tuonne Lähi-itään. Kaikki käyntini saarella ovat vain vahvistaneet tarujen dramatiikkaa, ihmisen elämän teatteria. Sitä samaa ovat myös meidän matkamme ja tämän päivän elämä.

Ano Vouvesin "oliivipuumonumentti"

 

Poikkesin aiheestani. Toisaalta on niin, että matkustaminen kirvoittaa tutustumaan kohteeseen entistä syvällisemmin. Kokemuksillakin voi olla jokin tarkoitus, joka saattaa selvitä myöhemmin tai jolla on juurensa omassa menneisyydessä. Koko ihmiselämä on yhtä salaisuutta, joten onko mitenkään ihmeellistä, että meitä ravistellaan eri tavoilla.

Kuten tuolla aiemmin mainitsin, vuokrasimme matkan kolmantena päivänä auton kolmeksi päiväksi. Toisena päivänä lähdimme majapaikastamme Malemen kylästä Elafonisiin. 

Ajoimme sinne sisämaan reittiä ja vietimme rannalla parisen tuntia. Paikka oli tupaten täynnä autoja ja ihmisiä. Sinne pitäisi oikeastaan mennä sellaisena hetkenä, kun siellä ei ole ketään. Palasimme takaisin jylhää länsirannikon puoleista reittiä, jonka harvemmat onneksi valitsevat. Tiet ovat erinomaisia. Pysähdyimme mm. Amigdalokefalin kylän jälkeen näköalapaikalle, joka näytti olevan aivan keskeneräisessä kunnossa. Siellä oli baarin pitäjä mies seuranaan aasi ja koiria. Näkymät alas merelle päin olivat huikeat. Tätä kirjoittaessani juutun taas auttamatta Google Mapsiin tutkimaan ja ihmettelemään reittejä.

Kuva Omaloksesta vuodelta 1996. Taisimme olla samassa paikassa nytkin.

Ehkä Kreetalla olisi sittenkin paras tapa vuokrata auto ja ajella ympäriinsä yöpyen milloin missäkin. Muistaakseni se on tullut aina ennenkin mieleeni. Luulen kokeneiden matkailijoiden tekevän niin. Tuosta ajatuksesta lienevät syntyneet myös aina omat toivomukseni eksyä ja joutua jäämään yöksi jonnekin muualle majapaikkaan kiirehtimisen sijaan. Niin toivoin aikoinaan lokakuussa 1996 Omaloksen ylätasangolla. Sinne suuntasimme nyt kolmantena päivänä. Samaa tietä kulkevat Samarian rotkolle pyrkivät. Käännyimme kotimatkalle toista reittiä pitkin syötyämme paikallisessa tavernassa paikallista ruokaa.

Menomatkalla olimme poikenneet matkan varrelle osuneeseen loistavaan kasvitieteelliseen puutarhaan, joka ei todellakaan jäänyt poikkeamiseksi vaan kiersimme puutarhan kaikki kolkat, runsaat kaksi tuntia. Siinä oma kestävyys rinteitä ylös ja alas kulkiessa tuli hyvin testattua. Kaiken lisäksi oli matkaviikon helteisin päivä. 

Loppumatkalla sitten tapahtui se eksyminen sivupoluille. Se oli välillä kuin pahaa unta, mutta niin totta, että pelkäsin, ettemme selviä ollenkaan. Olin juuri sanonut, että ehditään vielä Malemen rannalle, koska olimme lähestymässä rannikkoa. Koufosin kylän kohdalla tai heti jälkeen käännyimme väärään suuntaan ja jouduimme oliiviviljelyksille. Aluksi tie näytti aivan hyvältä ja siksi jatkoimme rohkeasti eteenpäin. 

Tuossa reittien välissä Vrysesin alappuolella jossakin ne polut, joille käännyimme.

 

Minua harmitti jälkeenpäin juuri se, etten luottanut vaistooni ja kääntynyt ajoissa. Sitten kääntyminen tuntuikin jo liian myöhäiseltä. Olimme kohdanneet vaikeita kohtia tiessä, joka välillä kapeni melkein kinttupoluksi. Piti vain puskea eteenpäin. Itse asiassa minulla oli puhelimessa sekä Heren että Google mapsin ohjaus, joihon en koko ajan edes luottanut. Se kertoi kuitenkin, ettemme olleet kovin kaukana oikeista teistä. Loppua kohti tie vain huononi entisestään. Sen molemmat laidat olivat eri tasolla ja keskellä tietä oli isoja kiviä. Sisareni siirtyikin sitten ottamaan pahimmat kivet pois ja ohjasi minua ajamaan auton  vähän paremmista kohdista. 

Täsä toiseksi viimeinen kuva kääntyessämme. Nuoli kertoo, että polkupyörällä voisi kulkea. En huomannut sitä.

Noin tunnin verran puskimme eteenpäin iltapäivän helteessä, kunnes lopulta tulimme normaalille tielle. Tuo eksyminen oli kokonaisuudessaan kuin painajaisuni. Kun myöhemmin olen tutkinut karttaa, olen paikallistanut, missä käännyimme väärin ja missä seikkailimme. Ironista on, että alue on melko lähellä sitä Vrissesin kylää, missä olen tuntenut Kreetan hengen voimakkaasti. Jos olisimme malttaneet siellä pyöriessämme hetkeksi pysähtyä hengähtämään, olisimme ehkä nähneet kylästä väläyksen pohjoisen suunnassa.

Tie näytti alussa näin hyvältä! Sitten kuvat loppuvat.

Sanotaan, että eksyessä löytää jotakin uutta. Eilen aamulla heräsin nähtyäni useita unia, joista viimeisen kirjoitin heti muistiin. Unilla kun on tapana haihtua. Siinäkin unessa, jollei jo aiemmissa, olin sisareni kanssa eksyksissä. Ajoin valtavaa rekkaa jossakin Saksassa. Jätimme rekan parkkipaikalle ja menimme toimittamaan asioita, töihin tai jotakin vastaavaa. 

Kun tulimme pois lähteäksemme taas tien päälle, näin, kuinka vaikealle paikalle, rinteeseen olin parkkeerannut. Korkealla rekan ikkunassa näin maksulapun, joka osoitti hinnan olevan pari tuhatta euroa (olisiko ollut 2450 e) . Minulla ei ollut hajuakaan, miten pääsisin ajamaan parkkipaikalta pois. Kysyin joltakin ohikulkijalta neuvoa ja minut neuvottiin paikan valvojan, naisihmisen, luokse, jonka kanssa juttelin saksaksi. Hän antoi ohjeita ja pyysi valittamaan hinnasta. En kyllä huomannut kysyä, pitäisikö maksu ennen valitusta suorittaa. Siinä olikin sitten mietittävää, minulla ei ollut mukana sellaisia varoja. Poisajo alueelta tapahtuisi ohikulkijalta saamani ohjeen mukaan pienen ja kapean sillan kautta. Ongelmanratkaisuja etsiessäni tajusin, että olen unessa ja voin päättää sen katsomisen siihen. Mietin vielä, että jospa uskaltaisin kokeilla, olisi kiva nähdä, josko selviäisin siitä.

Aamu oli jo koittanut. Heräsin. Pulma jäi kesken.

Edellisessä todellisuus ja uni kohtasivat. Mukaan tulivat myytit ja historia. Kreetan historia on niin laaja ja monimuotoinen, että jätän sen tästä blogista pois. Mutta on aivan pakko edes hiukan käsitellä sitä. 

Ostin Haniassa käydessämme yhden kirjan, "Georg Vardakis: Als der Krieg nach Kreta kam". Se kertoo kirjoittajan lapsuuden kokemuksista ja hänen tuntemiensa ihmisten kokemuksista Kreetan toiseen maailmansotaan liittyvien taistelujen ja sitä seuraavan miehityksen aikana. Kirjoittajan suku asui vuosisatoja Hanian tienoilla. Kirjoittaja (s. 1935 Haniassa) itse opiskeli myöhemmin lääkäriksi  Wienissä ja Göttingenissä. Hän tuli Saksan kansalaiseksi 1972. 

Malemessa sijaitsee saksalainen hautausmaa, jonne on haudattu saksalaisen Wikipedian mukaan 4465 saksalaista Wehrmachtin hautaamaa kaatunutta sotilasta. Näistä 3352 tapettiin saksalaisten Kreetan valloituksen ilmataisteluoperaatio Mercuryyn liittyen toukokuussa 1941. Kaikkein eniten eli tuhansia kuoli 20.5.1941 nimenomaan Malemessa, jossa ilmasta hypänneitä sotilaita armottomasti teurastettiin kreetalaisten joukkojen ja siviilien toimesta. Joidenkin kirjassa mainittujen lähteiden mukaan myös erityisesti Kreetaa silloin hallinneiden brittijoukkojen maorisoturit osallistuivat tähän. Löysin netistä paljon tekstiä aiheesta täältä,  josta löytyy linkitys Erkki Lahikaisen pidempään artikkeliin Kreeta lehdessä. Kreeta lehti ei enää ilmesty, mutta lehden arkisto löytyy täältä. 

Aihe kiinnosti minua erityisesti, koska olen aiemmilla matkoilla pohtinut saksalaisten ja kreetalaisten suhdetta. Sain lukemastani kirjasta ja tosin lyhyestä sotajuttuihin perehtymisestä lisää ymmärrystä. Malemen saksalainen sotilashautausmaa on niin vaikuttava kohde, että se pistää ajattelemaan. Kävelimme sinne asuinpaikastamme ensimmäisenä lomapäivänä. Vieraskirjasta näin, että siellä saksalaisten lisäksi käy paljon suomalaisia. 

Saksalaiset saivat Kreetan valloitettua kesäkuun alkuun 1941 mennessä ja pitivät saarta miehitettynä sodan loppuun saakka 1945. Mutta se on toinen juttu. Jossakin varastohäkin laatikossa uinuu Anthony Beevorin kirja "Taistelu Kreetasta". Netistä löytyy onneksi valtavan paljon materiaalia kiinnostuneille.  Opin taas lisää siitä, että kaikki ei ole aina yksilön kannalta itsestään selvää, muistoissa on monta poikkeavaa näkökulmaa.  Sen oivalsin noista Georg Vardakisin muistelmista.

Hautausmaalta ja sinne johtavalta tieltä oli hyvä näköala Malemen sotilaslentokentälle, jonka tienoille nuo edellä mainitut taistelut liittyivät läheisesti. Nato pitää lentokenttää nykyään harjoittelukenttänä. Siellä oli viikon aikana toimintaa, koska muutaman kerran ohi ajaessamme tien puoleisella reunalla oli aseistettuja sotilaita. Valokuvata sinne suuntaan ei olisi saanut, mutta huomasimme kiellon vasta poistuessamme. 

Liitän tähän blogiin muutaman valokuvan. Enemmän näet täältä.  Lisään sinne kuvia ja ehkä tekstejä, jos vain ehdin.

Sattumanvaraisesti kuvattuja muistolaattoja.