Oman elämänsä säheltäjä

Uskokaa tai älkää, laitoin juuri Windows 11-ohjelmiston asennuksen alkavaksi. Voi olla, että kadun sitä. Mielessäni on eräs Windows 10-asennus toiselle läppärille, joka laite on tällä hetkellä toisella henkilöllä aktiivisessa käytössä toimien hyvin. Siitä asennuksesta on vuosia aikaa ja ihmettelen, että laite toimii edelleen. Sen kanssa tein kyllä aikanaan hirveästi työtä.  Oma edellinen läppärini on myös jo historiaa.

Aloitan vuodesta 2005, joka oli ensimmäinen täysi digikuvausvuoteni. Kuvaan pääsee bussipysäkki Tuusulan Pähkinänmäentiellä, josta useimmiten lähdin töihin Helsinkiin asuessani Tuusulan Mikkolassa. Kuva 6.2.2005 aamu ennen kello 8.

 

Tämä päivitysasennus oli hetken mielijohde, onhan sitä ehdotettu jo kauan. Teen usein asioita hetken mielijohteesta. Kello on 13.2.2022 tällä hetkellä 13.39. Tätä ennen ajattelin elämäni ja muiden ihmisten elämän äärimmäistä sirpaleisuutta.

Ajatukseni lähti itseasiassa lukemisestani. Minulla on edelleen monta kirjaa luettavana. Yritän kyllä sinnikkäästi lukea aina yhden kirjan kerrallaan loppuun, mutta joskus viereen tulee toinen. Kaiken lisäksi luen samalla koko ajan pätkiä tietokirjallisuudesta omasta kirjahyllystäni tai kirjastosta lainattuna. 

Tuusulanjokea tie 45 sillalta kuvattuna juoksusuuntaan 11.2.2006

Lukemisen voittaa usein joku TV-sarja Areenasta katsottuna. Päivän uutisia ja vastaavia laiminlyön tarkoituksella aika ajoin, koska seuraan niitä aktiivisesti lehdistä ja netistä koko ajan. Erityisesti nyt olen allerginen uutisille koskien sodanuhkaa.

Luen paljon lehtiä. Minulle tulee kolme sanomalehteä (paikallinen, Hesari ja kaksi kertaa kuussa Karjala), joita kaikkia voin tosin lukea myös netin kautta ja luenkin. Tilaan myös paria aikakausilehteä, joita luen, kun ehdin. 

11.2.2006 Tuusulanjokea jokipuistossa Koskenmäen kulmilla.

Välillä, parhaimpina aikoina päivittäin otan valokuvia kännykällä ja kameralla. Kun kaikki on hyvin, otan valokuvia myös unissani. Suunnittelen kuvien ottamista, tutkin omia nettiaineistoja, valokuvia, blogejani. Postaan sopivia kuvia Instagramiin, josta ne välittyvät Facebookiin.

Vastaan sähköposteihini, joista tärkeimmät liittyvät harrastuksiini, sukuseuroihin ja kerhoihin. Sähköposti taitaa jo olla osittain vanhentunut viestien välitysväline. Joskus vältän päiväkausia kirjautumista sähköpostiini. Vanha traumani vuosien takaa liittyen entiseen miesystävääni ikävien postien osalta elää edelleen voimakkaana. Perheen kanssa pidämme yhteyksiä WhatsAppilla. Joidenkin ystävien kanssa soittelemme, puhelut kestävät nykyään usein pitkään, koska emme muuten tapaa.

13.2.2007 Helsingin Yrityspankki kävi luistelemassa Rautatientorilla. Minä keskityin kuvien ottamiseen.

 

Ja sitten kirjoittelen näitä blogejani. Omat suunnitelmani kirjoittaa kirjoja ovat koko ajan levällään, vaikka monta aloitusta olen tehnyt. Kyläkirjajutut sain jo vuosi sitten valmiiksi, äskettäin ahertelin vähän aikaa kirjaan tulevien kuvien kanssa ja sain silloin tekosyyn soitella lapsuudenystävälleni.

Joka päivä ajattelen jatkaa projektejani, mutta päivät ovat minulle liian lyhyitä. Ymmärrän hyvin, miksi kirjailijat menevät jonnekin muualle kirjoittamaan päästäkseen arkisista velvoitteista.

25.2.2007 Tuusulanjärvellä näytti lähes samalata kuin äskettäin tänä vuonna. Nyt radalle ei saa mennä. Kuva on Järvenpään puolelta Vanhankylänniemen kohdalta.

Ulkona tupruttaa taas lunta ja tuulee aika kovaa. Tämä aika on ja olisi oikein hyvä tehdä kaikenlaisia asioita kotona, koska en lähde liukastelemaan tuonne ulos. Kun kevät tulee, ulkoilu tulee automaattisesti mukaan kuvioihin. Poikkean taas koko ajan jossakin, kauppamatkoilla ja muuten. Nyt pelkkä kaupassakäynti maskeineen on itsessään niin rasittava juttu, etten viitsi laittaa ulkoilua siihen yhteyteen. Kaiken lisäksi minun suosikkipaikkani ovat täynnä lunta ja liukkaita, koska niissä ei ole talvikunnossapitoa. Olen tarkoituksella koko pandemia-ajan käynyt kaupassa tarpeen mukaan ruoat ostamassa, koska haluan pysytellä ajan tasalla.

 

9.2.2008 Talvi oli aika vähäluminen paikoitellen. Kotipihan kuvissa näkyy nurmikko. Kuvassa mukana ystäväni silloinen koira Rexu.

Hesarissa oli artikkeli nuoresta himosiivoojanaisesta. Se pisti ajattelemaan omaa sekamelskaani. Oma siivoukseni on ajoittaista. Pölynimuri seisoo milloin missäkin huoneessa, paitsi tuossa yhdessä, joka on täynnä arkistotavaraani ja ikkunalaudat täynnä kasveja. Arkistojen selvittely, paperien hävittäminen ja kaikki siihen liittyvä vie hurjasti aikaani eikä sitä jaksa eikä tietenkään ehdi tehdä joka päivä. Vaikka joskus otankin sen tavoitteeksi. Sitten vaan tulee väliin jotakin muuta…

14.2.2008 maisemaa työhuoneeni ikkunasta Nordea Vallilassa. Tuokin maisema on kokenut sen jälkeen suuria muutoksia. Helsingissä oli usein lumetonta, kun meillä Tuusulassa 30 km:n päässä oli vähän tai paljon lunta.

Ruokakin pitää välillä laittaa. Usein syömisen jälkeen tulee väsymys, jollen ota itseäni niskasta kiinni ja lähde tutkimaan, vaikka sukuja. Usein en jaksa enää edes kirjoittaa. Blogejani kirjoitan myös samalla tavalla kuin siivoan ja teen muuta eli vähitellen, pala kerrallaan ja lopulta tulee valmista. Olen aika sitkeä tekemissäni, vaikka viimeisten vuosien aikana on tuntunut, etten millään ehdi kaikkea. Korona-aika on kyllä antanut armoa ja lisää aikaa.

15.2.2009 oli Tuusulanjärvi taas suosittu paikka.

 

Minusta tuntuu, että jos lopetan tämän kirjoittamisen nyt, läppärini alkaa asentaa sitä uutta Windowsia. Joudun varmasti menemään tabletille jatkamaan enkä pidä siitä kauheasti. Toisaalta voi alkaa tehdä jotakin muuta kivaa. Join kahvin ja söin pari pientä voileipää. Päivän varsinainen ruoka on loput eilisestä ja odottaa jääkaapissa.

19.2.2009 Mikkolantiellä matkalla bussille

Nyt on seuraava päivä, 14.2. eli Ystävänpäivä! Windows 11:n asentaminen oli tosi siisti juttu. Kun lopetin kirjoittamisen, aloin vielä siirrellä tiedostoja työpöydältä kansioihin. Se ei ollut ollenkaan tarpeellista paitsi tietenkin joskus on siivottava tiedostojakin.  Sitten laite ehdotti, että voisi tehdä varsinaisen asentamisen ja päivittämisen, koska aineistot oli jo haettu. Suostuin siihen heti. Kaikki kävi niin nopeasti, että kun seuraavan kerran katsoin näyttöä, asennus oli tehty ja kaikki oli ok.

Oltiin menossa Helsinkiin Luonnontieteelliseen museoon.

 

Media pelottelee ihmisiä aivan liikaa. Kaikki on vaarallista, sota alkaa huomenna, vaarat vaanivat netissä, hirmulumimyrsky on tulossa.

Ulkona on aivan mahdoton keli, piha ja pikkutiet ovat sohjoisia tai täynnä vesilammikoita. Minun oli pakko käydä kaupassa ja sitten myöhemmin ajoin vielä Kukkataloon. Tie sinne oli myös uskomattoman huonossa kunnossa ja lunta oli kasoittain. Parkkipaikat lainehtivat vettä. 

Minustakin löytyi valokuva, jota en edes muistanut. Kyllä lapsenlapseni ovat hyviä valokuvaajia. Taustalla on aivan oikea kuva.

Ajattelin ottaa valokuvia kasveista ja kukista, mutta olin jo valmiiksi niin väsähtänyt, että unohdin koko asian. Halusin vain päästä pois. Ostin pari laakeaa kukkaruukkua, isomman ja pienemmän. Kukkamullan jätin vielä ostamatta, koska en olisi pystynyt kantamaan kaikkea vettä lainehtivan pihan läpi autolleni. Tulppaaninippu lähti kyllä mukaan.

Palatessani vein autoni kotikatuni tienvarren taskuun huomista pihan siivousta varten.  Siivous alkaa huomenna jo kello 10 enkä luota itseeni aamun suhteen. Silloin ei ainakaan enää olisi tien varrella yhtään paikkaa vapaana. Kävin katsomassa tien päässä olevaa isoa parkkipaikkaa. Siellä oli paljon lumikerrosten sisällä olevia autoja ja varmaan sekin täyttyisi hetkessä. Huomenna näyttää olevan yhtä surkea vesi- ja räntäsadekeli, etten viitsisi edes lähteä luontoretkelle.

 

Kaipaan luontoretkiä, mutta aina voin jatkaa niitä mielikuvituksessani, kunnes suloinen kevät koittaa.

Minni-kissa on kylässä luonani. Hän tuli jo viime torstaina ja on vielä pidempään, koska hiihtolomakin on tulossa ja perhe viettää aikaansa muualla kuin kotona. Kun tulin tänään iltapäivällä sateesta märkänä kotiin, Minni riensi pöydälle halaamaan minua. Välillä hänellä on kova tarve keskustella. Kissat ovat kyllä mitä parhainta seuraa.

Alan olla niin väsynyt, että jatkan tätä huomenna tai joskus…

 

Nyt on sitten huominen. Saa nähdä, miten tuollainen pikkuhärveli saa pihan puhdistettua. Kaiken lisäksi siellä seisoo edelleen kaksi autoa, joista toinen oman paikkani vierellä. Urat ja vesilätäköt taitavat jäädä siihen.

Minni kävelee mielellään näppäimistön läpi halaten ohi mennessään minua. On aika lopettaa tämä säheltäjän blogipostaus, joka voisi jäädä julkaisematta. Yritän etsiä tähän valokuvia samaiselta viikolta eri vuosina. Oikeasti en ole edes kunnon säheltäjä, en ole koskaan ollutkaan. Olen vain aina ehtinyt aika paljon, vaikka monta asiaa olisin voinut tehdä toisin.

Huomenna Alex täyttää 10 vuotta.  Lahjat odottavat paketoimista.

No niin, ehti tulla jo 16.2. ennen kuin julkaisen. Lahjat käytiin hakemassa eilen. Päätimme juhlia isommin myöhemmin keväällä, kun kaikki voimme olla yhdessä. Antaa nyt mennä.

 

Sukujen ja nimien sekamelskaa

On Runebergin päivä, kun aloitan tämän postauksen kirjoittamisen. Jos oikein ennakoin, niin julkaisen tämän ehkä vasta myöhemmin ensi viikolla.  Kuten usein ennenkin, en aloittaessani edes tiedä, mistä juuri nyt kirjoittaisin. Sitten vaan yleensä alkaa tapahtua. 

 

Olen juossut ikkunasta toiseen tutkimassa lumitilannetta. Koko yön on pyryttänyt lunta, jo toisen viikonlopun. Samoin kuin viime sunnuntaina, lunta on ehkä taas tullut 10–20 cm.  Pari rohkeaa talon asukasta on jo käynyt liikenteessä, vaikka parkkipaikka on vielä puolenpäivän aikaan auraamatta. Minä ennakoin. Kävin eilen iltapäivällä kaupassa, kun tiesin tämän aamun tilanteen. Nyt ajattelen, että käyn putsaamassa autoni vasta myöhemmin illansuussa, sillä lunta tulee edelleen. Toisaalta pitäisi mennäkin nyt, koska sää vain lämpenee ja lumi muuttuu raskaammaksi. Niin tai näin, yhtä raskasta se putsaaminen ja autojen välien lapiointi on milloin vain!

 

Samanlaista lumipyryä oli viime vuonnakin ja sitä ennen. Me vain unohdamme. Tämä helmikuun ajankohta on meillä yleensä luminen ja jäinen aika. Olen ennakoinut myös autoni katsastusta. Käytin sen jo vuosihuollossa jokin aika sitten ja olen ajoittanut katsastuksen ensi viikkoon, kun sää alkaa olla lämpimämpää.

Entisaikoihin ihmisillä oli rankkoina talvina paljon enemmän ongelmia ja vaikeuksia kuin meillä. Ja niitähän riitti, lumenpaljoudesta, kalasaaliiden vähyydestä, köyhyydestä, huonoista asumuksista ankaran talven aikana, sairauksista. Tuskin minun ikäiseni, jos vielä edes elivät, silloin pohtivat ainakaan autoasioita vaan muita elämän vaikeuksia. Meillä on ollut tämä koronapandemia, joka saattaa olla joillekin ihmisille talvisotaan verrattava sukupolvikokemus. Parempien aikojen koittaessa olemme jo unohtaneet raskaan ja kylmän talven. 

 

Ja jonakin päivänä unohdamme myös ne iänikuiset maskit. Olen alkanut jopa pitää niistä, koska voin niiden alle kätkeä en ainoastaan kasvojani vaan itseni lähes kokonaan. Kun vielä laitan päähäni mustan pipon, niin on vielä parempi. Ketään ei kiinnosta, vaikka pukeudun samoihin vaatteisiin kuin viisitoista vuotta sitten. Kukaan ei edes tunne minua. Olen todella vihdoin muuttunut pieneksi tomukasaksi ihmiskunnassa. Muistan hyvin, kun opastin vanhinta lastenlastani aikoinaan juuri sillä tavalla kertoen, ettei kukaan ihminen maan päällä ole kiinnostunut yksittäisesti pienestä ihmisestä. Jokainen voi olla täysin oma itsensä, on sitten erikoinen, eriskummallinen tai tavallinen.

On meillä ongelmat!

Pihalla on ollut monta puuhaajaa. Menee varmasti iltaan tai jopa huomiseen ennen kuin menen sinne. Työvälineitä ei ole monelle eikä itselle kannata hankkia lumikolia ja erilaisia lapioita.

Aloin taas tutkia jotakin pientä palasta suvuista.

Niinpä. Kävin kyllä hämärän tullessa puhdistamassa autoni lumikerroksesta, mutta en lähtenyt minnekään.

Nyt on jo seuraavan päivän iltapäivä.

Tässä muutama niitä äitilinjani edustajia, yksi syntyi kuvanoton jälkeen. Pojat saavat äitilinjansa haplon, mutta eivät jatka sitä eteenpäin. Tytöt jatkavat synnyttämiensä tyttöjen kautta

 

Kuten tiedätte, saatan innostua jostakin pienestä jutusta ja lähden tutkimaan ja etsimään kaikista mahdollisista lähteistä tietoa. Sen seurauksena joudun yhä kauemmas ja kauemmas tai putoan tyystin toiseen asiaan. Jotenkin vain sallin itselleni tällaisen rauhallisen toiminnan, joka vie paljon aikaa.  Oikeastaan kaikki alkoi siis jo eilen, kun ajattelin tehdä pientä sukututkimusta. 

Jos olisimme osanneet haastatella ja kysellä vanhemmiltamme enemmän, niin meillä ei olisi niin paljon salapoliisityötä. Toisaalta voi olla, että he eivät olisi osanneet kertoa kaikkea sillä tavalla, kuin me nyt haluaisimme. Eivätkä ainakaan tällaisista asioista eli heille aivan vieraista suvuista.

Kaipaan nyt eniten lisää tietoa paikallisista olosuhteista, ympäristöistä, ihmisten käyttäytymisestä. Suoraan sanoen, en olisi edes osannut kysellä kaikkea sellaista. Äitini kertomuksesta otin ensin ylös kaiken oleellisen. Myöhemmin aloin tutkia talteen kirjoittamaani rivien välistä. Mitä nyt olin silloin ehtinyt kirjoittaa.

Karjalassa ja muuallakin Suomessa oli paljon samannimisiä ihmisiä. Vaikka Karjalassa käytettiin jo ammoisista ajoista sukunimiä, niin silti samannimisiä etunimen, patronyymin ja sukunimen osalta oli paljon. Pitääkin olla erityisen tarkkana, ettei valitse sukututkimukseen väärää henkilöä. Tietyt etunimet olivat jonakin ajankohtana hyvin yleisiä.

Lähden usein aika epäoleellisten sukututkimusten perässä. Äskettäin Mauri Mäkinen esitti Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä kysymyksen, kuka oli vanhin talvisotaan osallistunut kuolemajärveläinen. Hän vastasi sitten itse kysymykseensä. 

 

Minä puolestani lähdin tutkimaan tätä vuonna 1877 syntynyttä henkilöä, jonka nimi oli Nikolaus tai Nikolai Muurinen.   Hän ei ollut sukututkimuksessani, mutta hänen esipolvensa olivat siellä kauas taaksepäin. Samoin olin kirjannut hänen vanhemmat sisaruksensa tosin vielä puutteellisin tiedoin.  Lähdin samalla täydentämään vanhempia tietoja, myös esivanhempien osalta.

Kun huomaan, että jossakin kohtaa tutkimieni esivanhemmat kohtaavat omiani, olen ilahtunut, jos niin voi sanoa.  Em. Nikolain isoisä Mikko Juhonpoika Muurisen (1793–1878) äiti oli Valborg Juhontytär Juva (1758–1811), jonka isän Juho Juhonpoika Juvan (1728–1787) äiti oli Margareta Tahvontytär (1679–1759). Tämä sukunimeltään tuntematon Margareta on vanhin DNA-äitilinjani edustaja. Muitakin kaukaisia yhteyksiä saattaa olla, mutta niitä en ole pystynyt tutkimaan. Muuten en löydä sukuyhteyttä Mikko Juhonpoika Muuriseen.

Vaikka en muuta yhteyttä löydäkään, jatkan, kunnes saan puuttuvat ja saatavissa olevat tiedot muuten lisättyä. Poika Nikolai Muurisen elämästä ei löydy sen kummempaa tietoa. Raili Tabermanin Seivästö-kirjassa, sivulla 31 hänen mainitaan asuneen kylässä 1944 eli hän oli toisinsanoen tullut sinne uudelleen jatkosodan aikana ja joutui sitten lähtemään evakkoon.  Kutsumanimi oli ”Ruona Niku”. Nimi tulee Suomenlahden rannan Ruonanniemestä, jonka lähistöllä hänen talonsa Seivästöllä (Seivästö 7) sijaitsi. Seivästön kansakoulu sijaitsi melko lähellä.

Muuta tietoa en hänestä viime sotien jälkeen löydä. Hänen ei mainita avioituneen eikä ole tietoa, minne hän sotien jälkeen muutti. Samalla kävin läpi kaikki hänen lähisukulaisensa. Hänen vanhempansa Nikodemus Mikonpoika Muurinen (1838–1900) ja tämän vaimo Maria Taavetintytär Muurinen (1843–1900) olivat melko läheistä sukua toisilleen, sillä heidän isänsä olivat keskenään pikkuserkkuja.

Kun olin jo lopettanut tämän kirjoittamisen, huomasin, että samalla alueella Seivästö n:o 7 kaistaleella asui myös paljon muuta sukua, serkkuja, pikkuserkkuja ja samanimisiä. Totean tässä vain, että käsittelin tässä kirjoituksessani vain pientä osaa suvusta. Näiden muiden osalta löytyy enemmän jo Seivästö-kirjastakin enemmän tietoa.

Tästä syntyi postauksen otsikko. Huomasin pudonneeni aikamoiseen viidakkoon. Sanomalehtiarkistosta löysin kaikenlaista, mutta koska en ole varma, en käytä niitä tässä.

Em.perheeseen syntyi lapsia:

Anna (1863–1941) avioitui Kalajoelta Pohjanmaalta lähtöisin olevan Samuel Samuelinpoika Kurikkalan (1853–1921) kanssa tämän toiseen avioliittoon 1887. He saivat viisi lasta.

Kaapriel (1866–1907) kuoli naimattomana keuhkotautiin.

Johannes (1869–1879) kuoli alle 10-vuotiaana tulirokkoon.

Kristiina (1872–1897) kuoli 25-vuotiaana keuhkokuumeeseen.

Simo (1875 -?), Ruona Simo, avioitui Anna Maria Juhontytär Potinkaran kanssa 1901 ja he saivat kolme lasta: Hilman, Saiman ja Vilhon. Heidät on mainittu Seivästökirjassa sivulla 31. Minne Simo ja Anna Maria muuttivat 1944? Se selventäisi ehkä myös veli Nikolain asuinpaikkaa, koska usein läheiset sukulaiset muuttivat samoille seuduille. Tai sitten uusi kotipaikka löytyi sieltä, minne lapset olivat aiemmin muuttaneet?

Nikolai (1877 -?), meidän sotilaamme...

Johannes (1882–1911) rippikirjan mukaan asui veljensä kanssa ja oli vaivainen, kuoli 29-vuotiaana.

Elämä on ollut raskasta 1800-luvulla ja sitten 1900-luvun alussa. Lapsia ja aikuisia kuoli paljon. Voin nyt vain kuvitella, miten raskaita talvet olivat, varsinkin jos lunta tuli paljon.  Isä Nikodemus oli kuollessaan keväällä 1900 vajaat 62-vuotias, mutta hän merkittiin kuolleeksi vanhuuteen. Äiti Maria kuoli pian miehensä jälkeen kuumeeseen 57-vuotiaana.  

Yli sadan vuoden takaisista kuolemista ei ole paljon tietoa.  Sairauksien hoitaminen oli 1865 lähtien ollut kunnallislautakunnan tehtäviä, joka toimi lähinnä kansanterveyden yleisenä neuvojana ja valvojana koko pitäjän olemassaolon ajan. Mainitsemaani aikaan lääkärihoitoa piti hakea kaukaa. Mutta oli sentään olemassa kansanparantajia, jollei lääkäripalveluja ollut saatavissa.

Kulkutaudit olivat riesana. Isorokkoa vastaan oli jo kauan olemassa rokote. Saksalainen lääkäri Robert Koch keksi vasta 1882 keuhkotuberkuloosia eli keuhkotautia aiheuttavan bakteerin, mutta meni vielä kauan eli lähes 1900-luvun puoliväliin, kun, kun tehokkaat lääkkeet oli kehitelty.

Tässä kohdin selasin taas Seivästö-kirjaa, jossa sivuilla 117–120 kerrottiin terveydenhoidosta Kuolemajärvellä. Silmiini osui mielenkiintoinen asia liittyen edellä olevaan teemaan. Siellä kerrottiin kuvan kera Konnun mummosta eli Maria Muurisesta, jota kutsuttiin poppa- tai noitamummoksi. Hän osasi parantaa ja hänellä oli selvännäkijän taitoja.

Tästä jouduin toiseen Seivästön kylässä asuneeseen Muurisen sukuhaaraan. Putosin ojasta allikkoon.

Toki omissa sukututkimuksissani voi olla virheitäkin. Täydennän niitä koko ajan.

Konnun mummo eli Maria Mikontytär Muurinen oli syntyään Maria Mikontytär Juva (1839–1924). 1900-luvulla tuli voimaan uusi sukunimilaki (1920), mikä merkitsi sitä, että myös karjalaiset naiset joutuivat ottamaan miehensä sukunimen. Hehän olivat aina ammoisista ajoista lähtien kulkeneet yleisesti omalla sukunimellään. Tämä sekoittaa jälleen kerran nimien kirjoa ja tuo sekaannuksia.

Kuten edellä mainittu Valborg Juhontytär Juva, niin myös nuorempi Maria Mikontytär Juva, oli sukua minun äitilinjalleni. Maria Mikontytär Juvan isoisä Adam Juhonpoika Juva (1769–1842) oli em. Juho Mikonpoika Muurisen vaimon Valborg Juhontytär Juvan veli.  Heidän isänsä yhteyden selitin aiemmin Valborgin kohdalla.

Kaiken lisäksi Maria Mikontytär Juva on kaukaista sukua minulle kahden Kirjosten haaran kautta. Viittaan äitini isänpuoleiseen isoäitiin Eeva Taavetintytär Kirjoseen (1850-19319. Juvan suvun kautta sukuyhteys tuli äitilinjaani, jos niin voi sanoa. Äitini isoäidin Beata Tahvontytär Aikamiehen (1862-1936)äiti Maria Sakarintytär Koskelainen (1823-1893) oli Maria Mikontytär Juvan kolmas serkku.

Hatjalahden kylästä lähtöisin olevan Maria Mikontytär Juvan puoliso oli Erkki (Erik)Joosepinpoika Muurinen (1833–1918).  He asuivat Seivästön kylän Konnut-nimisellä alueella, jonne he olivat asettuneet noin vuonna 1874. Erkki Muurinen oli lähtöisin Muurilan kylästä eivätkä he minun sukututkimukseni mukaan ole sukua Seivästöllä asuneelle Nikodemus Mikonpoika Muuriselle. 

Konnut sijaitsevat Seivästön ja Karjalaisten kylän välimaastossa, jossa tämä perhe oli ensimmäisiä asukkaita. Samoihin aikoihin asutettiin myös Seivästön Tammikkoa. 

Tässä valokuva Seivästökirjan sivulta 118. Kuvan tekssti kertoo, että siinä on Konnun poppa-mummo Maria Muurinen ja hänen poikansa Jooseppi perheineen, vaimo Maria sekä lapset Vilho ja Iida 1910-luvulla. Jooseppi oli nuorin perheen lapsista s.1881 ja hänen vaimonsa oli Maria Ristontytär Mamia s. 1884

 

Erkin ja Marian vanhimmat lapset syntyivät Muurilan kylässä. Nuorimmat Seivästöllä. Seivästökirjan sivulla 25 perhe esitellään. Esittelyssä mainitaan heillä mainitaan olleen myös Nicolaus- tai Niko-niminen poika. Sukututkimus ei kerro hänestä. Kirjoittaja saattaa olla erehtynyt laskemaan vanhimman tyttären Katariina Erkintytär Muurisen (1862–1939) ja puoliso Taavetti Antinpoika Muurisen (1853–1901) poikaa Nicolausta s. 1893 juuri täksi henkilöksi. Olihan tällä pariskunnalla aika monta lasta, jotka jäivät varhain isättömiksi Taavetin kuollessa jo 1901. Tämä pariskunta on keskenään useaa kautta kolmansia tai neljänsiä serkkuja. Minun äitini isänpuoleinen mummo Eeva Taavetintytär Kirjonen (1850-1931) oli muuten Taavetin pikkuserkku. Toinen äitini mummo Beata Tahvontytär Aikamies (11762-1936)oli puolestaan kolmas serkku, lähimmät yhteydet mainitakseni.

 

Meidän esivanhempamme kaikki joutuivat sittemmin 1944 jättämään lopullisesti kotiseutunsa.  Jälkipolvet ovat levinneet ympäri Suomea ja maailmaa, eivätkä he enää aina tunnista esipolviaan. Minäkin tein tässä kirjoituksessa tikusta asiaa ja löysin yllättäviä yhteyksiä. Ehkä oli hyvä, että kansa sekaantui uusiin ihmisiin. 

Aikoinaan ihmiset olivat kyllä varsin hyvin tietoisia sukuyhteyksistä, joten yleensä avioliittoon mentiin kaukaisempien sukulaisten kanssa. Nykyaikana voi myös sattumalta tapahtua yllättäviä asioita, koska emme ole enää perillä sukuyhteyksistä.

On aika lopettaa ja alkaa valmistautua tämän viikon asioihin. Autonkatsastus, passikuvassa käynti, passin tilaus,  lääkärin tilaus ajokortin uudistamista varten. Mieluummin kirjoitan ja tutkin. Samalla odotan, että tämä keli, nyt jo suojakeli häipyy ja kevään tuulet alkavat puhaltaa.

Jos aloitin 5.2., niin pääsen julkaisemaan tämän 9.2. Sää on kirkastunut. Illalla ja yöllä tuli vähän lunta lisää. Parkkipaikka on aika vaikea. Ensi tiistaina se pitää tyhjentää, koska tiedossa on koneellinen lumen- ja jäänpuhdistua, mitä se tarkoittaakaan. Aika vaikeita ovat myös lähitienoon pienemmät tiet, kuin perunapeltoa.

Kevättä odotellessa!