Itsetutkiskelua

Kaunis ilma yrittää houkutella minua ulos. Ehkä lähdenkin. Mutta ennen sitä aloitan uuden blogini, koska jotkut ajatukset ovat vaivanneet mieltäni. Tämähän on sitten taas sitä omaan napaan tuijottamista, jota sanotaan nykyihmisten itsekkyydeksi ja ongelmaksi. Toisaalta siihen kannustetaan, koska oman itsensä hoitamisen ja kuuntelun tulee tulla ensiksi. Sitten kun se on kunnossa, ihminen voi olla muillekin hyväksi. Minäkin yritän parhaani.

 

Edellistä postaustani kirjoittaessani ja samalla äitini päiväkirjaa lukiessani, tein vertauksia hänen ja minun välilläni. Hänhän oli usein masentunut ja allapäin ja suri omaa kohtaloaan. Tuli mieleen, että hän ei arvostanut itsessään sitä elettyä elämäänsä. Hän ei ehkä ollut tutkinut omaa itseään tarpeeksi, ehkä hän vanhemman sukupolven ajattelun mukaan piti sitä itsekkäänä. Kirjoittaminen olisi ehkä auttanut jäsentämään ajatuksia, mutta häneltä se supistui lyhyisiin teksteihin. Olosuhteita, toisia ihmisiä on aina helppo kutsua syylliseksi omaan olotilaan.  Ero hänen ja minun välillä on siinä, että en ole jäänyt tuleen makaamaan, paitsi joskus hetkeksi olosuhteiden pakottaessa. Äitini jäi niille sijoilleen koko elämänsä ajaksi. Hänestä tuli tavallaan oman elämänsä marttyyri. Toisaalta hän tuskin oli sitä koko ajan, kaikilla meillä on elämän tähtihetkiä.

Sitä marttyyrinviittaa on joskus yritetty laittaa minunkin olalleni, mutta se ei ole todellakaan sopinut. Tässä kohdin pyydän lukijaa miettimään suomalaista yhteiskuntaa ja meihin kiinnitettyjä asenteita, mitä tulee avioliittoon, parisuhteeseen ja äitiyteen. Vaikka asiat ovat meillä todella hyvin, niin siellä taustalla on vielä se perinteinen miehen valta naiseen. Olen aina jossakin vaiheessa lähtenyt sitä pakoon.

On siis erittäin tärkeätä välillä keskittyä omaan itseensä. Se ei sulje mitään itsen ulkopuolella olevaa pois. Päinvastoin kuljetamme mukanamme koko elettyä elämää, mennyttä ja nykyhetkeä. Luonteemme on syntynyt silloin, kun synnymme. Kaikki kokemamme vaikuttaa meihin. Uskon, että kaikki meistä eivät ajattele asioista kovin syvällisesti. He eivät joko uskalla tai eivät vain halua. Tai sitten en tiedä mitään muiden ajattelusta. Siitä on tehtävä tapa, joka lähtee omasta sisimmästä eikä vain muiden esittämistä ohjeista, joita niin auliisi jaetaan.

Minulla on välillä myös olevinaan vakavia pulmia. Ne olisi helppo ohittaa kevyesti siirtymällä elämään vain ulkoista elämää, lähteä maailmalle muiden keskelle. Pandemia toi sen pulman, että meistä useamman elämä vain entisestään kapeni ja jäimme omaan pieneen kuplaamme. On vaikea palata entiseen. Silloin itseään pitää pakottaa.

 

Ymmärrän tässä vaiheessa äitini katkeruutta paremmin.  Vaikka minulla oli joskus aikoinaan kuinka vaikeata tahansa, en koskaan tuntenut vihaa enkä katkeruutta. Mutta nyt!  Minusta tuntuu erityisen pahalta, kun lehdissä ylistetään matkoille lähteviä ihmisiä ja ravintolaelämää. Toisaalta maailman avautuessa ja ihmisten lähtiessä taas lentäen ulkomaille, minäkin voin lähteä autolla suomalaiseen luontoon, paikoille, joille en pandemian aikana rohjennut lähteä. Ne ovat juuri nyt minun pieniä, katkeruuden ja kateuden aiheitani. Muut veivät kaikki minun paikkani, jopa salaiset kohteeni. Kaiken lisäksi ihmiset alkoivat rummuttaa virtuaalista matkailua, jota olin harrastanut jo hyvin kauan. Osa ihmistä vuodattaa oman katkeruutensa kommentteina someen.  Minulle se on täysin vierasta. 

 

Olen ollut ehkä vähän katkera siitä, että olen ollut niin yksin. Toki tapaan perhettäni ja nyt jo useammin. Mutta on pandemia sitäkin muuttanut. Äitini oli erityisen katkera yksinäisyydestään, muttei ollut kuitenkaan valmis enää tutustumaan uusiin ihmisiin. Hän valitti myös, ettei kukaan käynyt, eivät lapset eivätkä muut. Se ei aivan pitänyt paikkaansa.  Huomaan eron oman yksinäisyyteni ja äitini yksinäisyyden välillä. En todellakaan halua, että koko ajan ovikello soisi ja joku tulisi. Perheeni saa tulla vapaasti milloin tahansa kuten aina ennenkin. Pandemia opetti heillekin, että pitää pyytää lupa tulla ja ilmoittaa tulosta eli sopia.  Aikanaan omakotitalossa asuessani rakastin sitä, että ovella piipahti milloin kukakin. Toisin sanoen en olekaan kovin katkera yksinolosta. Ilahdun, kun joku ystävistäni soittaa ja voimme rupatella mielin määrin. Mutta onhan silläkin rajansa. Toisin sanoen omia tunteita pitää maistella, käännellä ja väännellä, jotta erottaa vivahteet toisistaan.

 

Olisi vain ollut kiva, jos rinnalla olisi toinen ihminen, jonka kanssa voisi olla jatkuvasti puheväleissä. Se on toisaalta ollut elämässäni niin harvinaista, että en kaipaisi sitä, jollen olisi kokenut sitä edes yhden kerran muutaman vuoden ajan. Olla yhdessä ja samalla erikseen. Avioliittojeni ja avosuhteeni aikana en sitä kokenut.

Yksinolon tunne ei johdukaan omasta itsestäni vaan ympäristöstä. Kuljemme kaupoissa vieläkin maskit kasvoilla. Kohta olemme niin tottuneet siihen, että emme uskalla tai osaa mennä sisätiloihin ilman niitä. Toisaalta se on lisäämässä outouden tunnetta. Haluankin ehkä jäädä anonyymiksi, kun kuljen ulkona.

Onko vain niin, että tämä aika on nostanut pinnalle sellaisia asioita, jotka ovat olleet meissä koko ajan? Nyt niistä on vain helppo syyttää tätä koronapandemiaa. Jatkan tutkimista.

27.9.2021

Tekemistä riittää. Voin matkustella ympäri maailmaa virtuaalisesti, paremmin välinein kuin koskaan ennen. Voin ottaa oman elämäni kaikki vaiheet virtuaalisesti hallintaan koko ajan. Voin miettiä yksityiskohtia, valintoja, ajatuksia, erilaisia elämänvaiheita täysin vapaasti. Ihmisiä ja kokemuksia riittää. Niistä olisi vain kiva jutella jonkun toisen kanssa, jolla on samanlainen ajatusmaailma. En silti ole katkera siitä, ettei minulla ole sellaista onnea. Jos olisin, en varmaan hymyilisi (ja joskus nauraisi) niin paljon itsekseni, kun oivallan jotakin sukeltaessani omiin valtaviin paperi- ja kuvakasoihin tai katsellessani itselleni mieluisia sarjoja tai ohjelmia television kautta.

samoilla paikoilla 26.5.2021

 

Sukupolvien naisten ketju on mahdottoman mielenkiintoinen tutkittava. Oli muuten kiva kuulla tyttäreltäni, että äitini sanoi hänelle aikanaan, että huonoon suhteeseen ei pidä jäädä. Hän on noudattanut sitä ohjetta. Uskovaisen mummon (äitini äidin ohje) kirkkaammasta kruunusta kärsimysten palkkana, ei pätenyt meihin jälkipolviin. Minä olin ensimmäinen, joka lähti omille teilleen. Olisiko äitini muistanut myöhemmin, että se olin minä, joka aloin puhua hänellekin asiasta eli eroamisesta, vaikka se tuntui silloin minustakin lohduttoman vaikealta asialta. Oma kapinointini silloin 1960-luvun lopussa oli esimerkki äidilleni. Eihän minulla silti ollut mitään ratkaisua. Meillä lapsilla oli kuitenkin aina turvallinen koti, jonne palata ja josta saimme apua molemmilta vanhemmiltamme. Onko sitä aina riittänyt myöhemmin omille lapsilleni? Me kaikki tarvitsemme tukipilareita. Ne ovat erityisen tärkeitä lapsena, mutta kyllä tarvitsemme niitä myös myöhemmin. Vanhana on silti usein selvittävä yksin.

Omista 1960-luvun päiväkirjoistani saatan vielä löytää vastauksia nyt herääviin kysymyksiini. Palapeli muodostuu pienen pienistä osista. Kuinka kiehtovaa se onkaan! Toisaalta joku saattaa paheksua ajatuksiani, mutta mietin, tutkin ja kirjoitan kaikkea tätä vain rakkaudesta ihmisiin ja omiin läheisiini sekä eläviin että joukostamme poistuneisiin.

 
 

Tahdotko menestyä

Upea auringonpaisteinen kylmä aamu on silmieni edessä. Sain eilen remonttia odottavan makuuhuoneen tyhjennettyä ja tavarat siis taas kerran siirrettyä. Tosin suuri osa tavaroista ja kirjoista on edelleen banaanilaatikoissa keskellä lattiaa, pesuhuoneessa, saunassa. Yltympäri.  Välillä ihmettelen, kuinka nopeasti löydän etsimäni huolimatta matkan varrella tulleista muutoksista. Joskus voisin kyllä merkitä paremmin paperi-ja valokuvakasaan, olenko jo ehtinyt sen skannata, ettei aikaa hukkaantuisi tarkistamiseen.

Kuvat satunnaisesti valikoituneita.

Aamu on aina hyvää aikaa järjestelyihin. Kun saan jonkin asian valmiiksi, mieleni on hetken kevyt ja iloinen kunnes sitten taas jokin tekemätön asia alkaa painaa. Ja niitähän tuntuu olevan.

Tänä aamuna tyhjentäessäni erästä laatikkoa ja tarkistaessani siellä olevien kuvien ja paperien skannaustilannetta, osui käteeni  vanha kirja, jota olen aiemminkin pyöritellyt kädessäni.  Kirja on rapistunut ja kulunut. Sen pehmeät kannet ovat irronneet, mutta se on uhmannut aikaa ja on jostakin kumman syystä kulkeutunut minulle. Oletan, että sen olleen niiden papereiden joukossa, jotka pelastin lapsuudenkodistani.  Kirjasen kanteen on lyöty leimasimella ”Arvosteltavaksi”. Oletan sen olevan joko isäni tai hänen vanhemman sisarensa jäljiltä. 

Kirjan ilmestyessä 1932 isäni on ollut vasta 14-vuotias ja hänen sisarensa Mirja 17-vuotias. Googlaamalla viisastun valtavasti lisää.  Kirjaa, sen aiempia painoksia on runsaasti saatavilla antikvariaateista.  

Kirja on ”Tahdotko menestyä. elämänohjeita Swett Mardenin y.m. mukaan” toimittanut Pekka Kalervo. Otava. 1932. 3 painos.

Osuin myös Eija Eskolan akateemiseen väitöskirjaan ”Suositellut, valitut ja luetut – kirjallisuus kirjastoissa 1918 – 1932” (Tampereen yliopisto. 4.12.2004). 

Otsikon ”Arvosteleva kirjaluettelo hyvän ja huonon kirjastokirjallisuuden

määrittäjänä” alta löydän maininnan tästä kirjasta:

”Toinen laajan suosion saavuttanut kirjoittaja oli amerikkalainen Oliwer Swett Marden. Hänen ajatustensa joukkolevitykseen Suomessa päästiin, kun opettaja Pekka Kalervo julkaisi hänen ajastustensa sovitelman Tahdotko menestyä (1919), ja kouluhallitus hyväksyi sen kansakoulun vasta perustettujen jatkoluokkien oppikirjaksi.” (s. 64 edellä mainitsemassani väitöskirjassa)

Siinä luvussa kerrotaan myös toisesta isäni jäämistöistä löytämästäni kirjasta ja asiat alkavat valjeta. Kirjanen onkin saattanut tulla isäni äidille tai opettajalle arvosteltavaksi. Sitä on käytetty siihen aikaan koulussa tukemaan sen ajan tärkeätä oppimismenetelmää itsekasvatusta. 

On itseasiassa kovin huvittavaa, että sitä harrastin minäkin nuoruudessani ja pidin ensiarvoisen tärkeänä kasvatusmuotona ja pidän edelleen. Taitaa olla siis jo lapsuudenkodista tarttunutta ajattelua.

Miksi sitten kirjoitan tällaisesta vaatimattomasta kirjasesta juuri nyt. Syy on ilmiselvä, vaikka en usko kaikkien edes tajuavan, ymmärtävän tai huomaavan syytä. Mitä tapahtuu koko ajan silmiemme edessä? Meidän ihana maailmamme rapistuu ja muuttuu pahaksi, kun suuri osa sen väestöstä ei enää ole osannut tai osaa kasvattaa itseään hyväksi ihmiseksi. Odotamme kaikkea ulkopuolelta ja muilta. Emme ole enää vastuussa omasta luonteestamme. 

On ollut ällistyttävää huomata, kuinka suosittu Suomessakin on Amerikan presidentiksi valittu Donald Trump. Ystäväni on verrannut ilmiötä Hans Christian Andersenin satuun ”Keisarin uudet vaatteet”. Nyt media ja erityisesti lehdistö ovat pahiksia, kun ne kertovat jotakin tämän ihmisen taustoista ja luonteesta. Kertominen mielletään valehteluksi. Trump itse sanoo lehtien valehtelevan. Ihmiset eivät enää erota totuutta ja valhetta.  Se jotakin jopa näkyy Trumpin käyttäytymisessä ja kaikessa toiminnassa. On oikein, että siitä puhutaan ja kirjoitetaan ja sitä vastaan taistellaan. Jo nyt näkyy, että meillä Euroopassa seurataan samoilla jalanjäljillä, mennään kohti pahaa. Ihmiset eivät kohta erota oikeaa väärästä.

Trumpista näemme, että luonnetta on voinut kasvattaa myös väärään suuntaan. Paha tuo aina lisää pahaa mukanaan. Tavallinen ihminen tuntee tänä päivänä, että on ehkä paras piiloutua jonnekin ja pysytellä siellä, kunnes tämä ajanjakso on ohi.

Voimme siis osittain katsoa hiljaa taustalla, minne nyt olemmekaan menossa. Haluan uskoa, että loppujen lopuksi se hyvä voittaa, mutta mitä joudumme kestämään ennen sitä. Olen ehkä liian pessimistinen. Voi olla, että juuri nyt nämä ikävät asiat ovat kärjistyneet ja antavat sen kuvan, että toivo on menetetty. Toivottavasti hyvät ihmiset jaksavat tehdä edelleen työtä oikeudenmukaisen maailman hyväksi. Meistä jokainen voi vaikuttaa siinä omassa pienessä elämässään omaan ympäristöönsä.

”Tahdotko menestyä” -kirjassa kerrotaan lukemattomien esimerkkien kautta monien kuuluisiksi tulleiden ja myös tavallisten ihmisten kehityksestä menestyväksi ja hyväksi ihmiseksi. En pysty niitä tässä toistamaan, mutta kerään kaikki alleviivatut kohdat tähän. En tosin tiedä, kuka ne on alleviivannut.

”Uskonto on jumalallinen pyhä asia; ken sitä pilkkaa, ei ole hyvä ihminen.”

”Jumala auttaa meitä, mutta silloin meidän täytyy myös vaeltaa hänen tietänsä. Meidän tulee kulkea totuuden tietä, tai hän hän jättää meidät oman onnemme nojaan.”

”Rehellinen mies tekee aina omantuntonsa mukaan.”

”Hyvä maine on parempi kuin suuret rikkaudet.”

”Heikot ihmiset odottavat suotuisaa tilaisuutta, voimakkaat luovat sen itse.”

”Lue – niin menestyt!”

”Joka ei käytä kirjallisuutta, on sokea, vaikka hänellä olisi maailman parhaat silmät.”

”Ajan tuhlaaminen on samaa kuin tarmon, elinvoiman ja luonteen tuhlaaminen: sen mukana seuraavat huonot toverit ja huonot tavat, ja hyvät tilaisuudet, jotka eivät koskaan palaa jälleen, menevät sen mukana hukkaan.”

 

”Älä tapa aikaa: siinä on tulevaisuutesi!”

”Luonto ei anna ihmiselle rauhaa, ennen kuin hän on löytänyt oikean alansa: se pakottaa ja yllyttää häntä, kunnes hän taipuu sen vaatimuksiin ja asettuu määrätylle paikalleen.”

”Tunne itsesi! (oli ennen vanhaan kirjoitettuna Delfoin portille; ja vaikka oraakkeli aikoja sitten olikin jo vaiennut, niin näiden sanojen merkitys pysyy ikuisesti. Ei koskaan ihmiselle ole sen parempaa neuvoa annettu.)”

”Seuraa taipumustasi.”

”(Me tarvitsemme tyttöjä,) joiden sydän on täynnä säälintunnetta ja myötätuntoa, jotka itkevät murehtivan kanssa ja iloitsevat iloisen kanssa.”

”Vain sen, jota me koko sielullamme etsimme, me löydämme.”

”Vaikka me keräisimme nuoruudessamme kuinka paljon tietoa hyvänsä, niin emme suotuisimmissakaan olosuhteissa voi saada niiden avulla mitään kokonaista aikaan, jollei meillä ole selvillä päämäärää mihin pyrimme.”

”Älä vitkastele aikeesi toimeenpanossa.”

 

”(Lykkäys merkitsee tavallisesti laiminlyöntiä) – se, minkä jättää ”myöhempään”, jää tavallisesti tekemättä.”

”(Aamusta tavallisesti riippuu, tuleeko päivästä hyvä ai huono; sillä) aamuhetki kullan kallis.”

”Suurin osa suurista miehistä on ollut aamuvirkkuja.”

”Tee mitä on tehtävä heti, ja hanki itsellesi virkistystä työn jälkeen, mutta älä koskaan edeltäpäin.”

”Se, joka pitää ajasta kiinni – s.o. on täsmällinen, pitää myös tavallisesti sanansa.”

”Kohtele toisia samoin kuin toivoisit toisten kohtelevan sinua.”

”Se, joka mittaa ihmistä säädyn tai omaisuuden eikä sisällisen arvon mukaan, käyttää alhaista mittakaavaa.”

”Ihmisiä arvostellaan heidän tekojensa eikä heidän rikkautensa mukaan.” Alleviivaajan kommentti: ”ei enää nykyaikana”. 

Tahdotko menestyä voi jollekin toiselle tarkoittaa valtaa ja rikkauksia, mutta jollekin toiselle taas hyvää elämää niiden asioiden ja työn parissa, jotka ovat juuri tälle ihmiselle luontaisia. 

Tämän tekstin otsikoksi olisi itse asiassa sopinut  "Naiivin naisen isku".  En ole enää aikoihin kutsunut itseäni naiiviksi kuten aikoinaan Polulle kauas-blogissani. Kun kirjaa ylös itsestään selvyyksiä, se voi tuntua lapselliselta, mutta kyllä niissä on uinuu totuuden siemen. Ja joka tapauksessa voin nyt arkistoida kyseisen kirjan. 

Muistaminen ja irtipäästäminen

Lienen jo tuhat kertaa kirjoittanut, kuinka tärkeää on hidastella ja olla vain. Minullehan se on puoli ruokaa, että en enää ymmärrä, että kaikilla ei ole ihan samanlaista. Pitää mennä viilettää kuin viimeistä päivää, pitää osallistua kaikkiin kissanristiäisiin. Menoja on minullakin ollut ja tulee, mutta niiden jälkeen on hyvä pitää taukoa ja olla myös välillä poissa netistä.  Annan taas sormieni ja ajatuksista pulpahtavien mielleyhtymien viedä, minne sitten viekin.

Puutarhakuvat ovat kaikki tältä päivältä eli 10.4.2016.

Olen melko usein kirjoittanut muistista ja muistamisesta. Muutama vuosi sitten aloitin ”romaanin”, jossa palasin tähän maailmaan joskus kaukana tulevaisuudessa. Mennyt ja tuleva kohtasivat kertomuksessa ja henkilön kokemuksissa.  Muistan eläneeni romaania usein ajatuksissani ja sen idea taisi ensimmäisen kerran pulpahtaa mieleeni ajaessani kerran Turun moottoritietä joko Turkuun tai takaisin kotiin. Liikkeellä ollessa minulle käy usein niin.  Mutta muisti on salakavala. Se, mitä muistan ajatuksistani nyt, ei ehkä olekaan mennyt ihan niin kuin nyt muistan. Olen saattanut kirjata asian päiväkirjaani, josta voisin sen tarkistaa. Mutta asiahan ei ole ollenkaan niin tärkeä. Moni tarina ei ole tapahtunut aivan niin kuin se kerrotaan eteenpäin.

Ota mummi kuva! 5.4.2016

Tulevaisuudessa tiet kulkevat usein maanpinnan yläpuolella tai sujautamme paikasta toiseen pienillä häkkyröillä virtuaalisia teitä pitkin kuluttamatta matkoihin kovin pitkiä aikoja. Olin tullut menneisyydestä ratkaisemaan erästä arvoitusta. Tuossa vaiheessa minulle ei ollut vielä täysin selvää, mitä oli tapahtunut.  En viitsi kuluttaa aiheeseen nyt aikaa eikä se varmaan ketään edes kiinnostaisi. Enpä minäkään päässyt sen kanssa pidemmälle. Mietin vain, kuinkahan monta tällaista alkua minulla on ollutkaan…

Nuoruudessani aloitin montakin romaania, mutta ne kaikki jäivät kesken. Nytkään en saa mitään sen kummempaa aikaiseksi kun tällaisia muistinpurskahduksia aiheesta kuin aiheesta. Ehkä en haluakaan mitään valmiiksi. Jotkut kirjailijat ovat sanoneet, että kun saa kirjan valmiiksi, niin se olotila ei ole mieluinen. On täysin tyhjä olo. Miten sitten on laita tällaisilla harrastajakirjoittajilla, joille kirjoittaminen ei ole ammatti? Olen saanut sen kuvan tarkkaillessani, että heillä on yleensä mahdoton kiire saada jotakin aikaiseksi ja julkaistuksi. Joskus tuleekin mieleen, että olisivat sentään antaneet asian vielä hautua, kun tulos on kaikkea muuta kuin hyvä. Taitto on ties mistä kotoisin, tekstissä on paljon asia- ja painovirheitä. Kuvien paikkoja ei ole suunniteltu.

Käyttämättömät värit kirjoittamisessa, mutta miksi lilat ovat joukossa?

Tänä päivänä onkin tärkeää miettiä etukäteen, lähteekö edes julkaisemaan mitään paperikirjana. Kannattaa ehkä kokeilla ensin muussa muodossa. Tietenkin nämä ovat minun ajatuksiani ja jokainen tehköön oman päänsä mukaan. Minusta on ihana lukea kirjaa, jonka tekemisessä on nähty vaivaa, jonka jokainen sana on harkittu. Siksi vaikkapa tällainen blogikirjoittaminen on hyvää harjoitusta. Koko blogivaraston voi vaikka halutessaan hävittää. Tai joskus se häviää itsestään. Minusta on hyvä, että olin tallentanut kaiken ja olen säästänyt kaiken muunkin. Loppujen lopuksi silläkään ei ole mitään merkitystä.

Vähän aikaa sitten palasin vanhaan blogiin, jossa kirjoitin Marcel Proustin kirjasta ”Kadonnutta aikaa etsimässä”. Se kirja on kokonaisuudessaan aikamoinen sukellus muistin ja mielen maailmaan. En ole jaksanut lukea koko kirjasarjaa, mutta luen mielelläni, kun joku kirjoittaa sen herättämistä ajatuksista.

Minustakin olisi voinut tulla kirjallisuudentutkija, jos olisin ollut tasaisempi ihminen ja jos olisin jatkanut kirjallisuuden opiskelua yliopistossa enkä olisi lähtenyt etsimään onnea muualta. Minusta olisi voinut tulla myös taidehistorioitsija tai vaikka jotakin muuta vaikkapa toimittaja. Hienot mahdollisuudet vaikka mihin uinuvat meissä kaikissa, mutta useimmiten elämä menee omia polkujaan pitkin. Onneksi voimme nauttia muiden kirjoittamista kirjoista ja tutkimuksista.

Joskus hiukan kirpaisee, että nyt on ehkä liian myöhäistä aloittaa hieno "ura". Tosin olen jossakin vaiheessa ymmärtänyt, että kaltaiseni yleisihmiset, jotka ovat kiinnostuneet lähes kaikesta maan ja taivaan välillä, eivät koskaan saavuta mitään sen kummempaa. Olen silti todistanut itselleni, että vaikka rönsyilenkin enkä ole aina riittävän kurinalainen, pystyisin siitä huolimatta mihin vain. En tarvitse kultaa enkä kunniaa. Siksi en olisi sitä uraa edes aloittanut. Pelkkä oppiminen ja opiskelu on arvo itsessään.

En edes jaksa enää päntätä muistiini mitään tietoa ulkoa vaan ajatukseni karkailevat useimmiten vapaalle löytääkseen jotakin ihan muuta, pienen pätkän menneestä elämästä. En edes halua muistin vaellusta kuriin. Olen lueskellut pientä kirjasta, esseekokoelmaa, joka nimenomaan käsittelee muistia, aihetta, johon minäkin aina palaan (Marja Saarenheimo. Muistamisen vimma. Osuuskunta Vastapaino. Tampere. 2012.)

Yksi luvuista sattui koskettamaan juuri Marcel Proustia, kadonnutta aikaa ja tahatonta muistamista.  Lehmuksenkukkatee ja madeleineleivos ovat klassinen kohta, jonka kaikki tietävät. Mutta että Proust olisi kirjoittanut romaaninsa elämäntaito-oppaaksi itselleen? Ehkä se voisi olla sitä meillekin? Näin ainakin Alain De Bottonin teoksen ”Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi” mukaan (jonka kirjan olen myös valitettavasti pakannut banaanilaatikoihin autotalliin). Nykyihmiselle ”Kadonnutta aikaa etsimässä” voi siis olla muistelmateos ja opas rauhallisempaan elämään, jossa ihminen tajuaa, että pitää lakata haaskaamasta aikaa ja nähdä elämän arvo sellaisenaan. Proustin teos voi olla opas hidastamiseen, tunteiden ilmaisemiseen, ystävyyteen, rakkauteen ja antaa ohjeita siitä, miten oppisimme olemaan läsnä ja tässä.

On hyvä muistaa, että muistaminen ja muistelukin ovat elämää juuri nyt ja tässä, vaikka siinä saatamme etsiä jotakin menneestä, omastamme tai muiden.

Kun luin aiheesta, niin jälleen kerran sana madeleineleivos vei minut hetkessä Helsinkiin ja niihin ihaniin aleksanterinleivoksiin, joita söin 1960-luvulla. Aivan samanlaisia ei ole enää tai sitten muistoni niistä on muodostunut omanlaisekseen. Tästäkin muistosta olen kirjoittanut, mutta en jaksa kahlata kaikkia neljän vuoden kirjoituksia mapista kopioidakseni pätkän tähän. On myös totta, että aina muiston palauttaminen ei onnistu. Se vaatii eräänlaista irtipäästämistä. Päänsärkyisenä ja väsyneenä se ei ainakaan  onnistu, siitä minulla on kokemusta.

Myöskään arkinen siivoaminen ja kotitöiden tekeminen eivät edesauta, vaikka ovatkin mainio tapa irtautua asioista, ainakin sellaisista, jotka tuntuvat välillä melkein työltä. En kylläkään tarkoita tällä vapaata kirjoittamista.