Aamupäivä 25.6. En ehtinyt aloittaa uutta postaustani eilen, vaikka ympäristö säineen suosi luovuutta. Aamupäivän nimittäin satoi vettä kaatamalla. Kaiken lisäksi minulla oli aihe, mistä aloittaa. On turhauttavaa minulle kirjoittajana kertoa aina omista ikävistä/tylsistä asioistaan. Ne ja muistot menneistä hienoista elämyksistä, näkemisistä, oivalluksista, kohtaamisista, retkistä ja kiihkeistä kokemuksista eroavat hirveästi toisistaan.
Kahdeksan vuotta meni kirjaprojekteissa. Oli tutkittava arkistoja, selvitettävä vaikeita asiapapereita, kierreltävä eri paikoissa ja välillä venyttävä hoitamaan kaikki muut jutut. Siinä keskellä kaikkea alkoi korona-aika, joka vaikutti myös minun elämääni. Selasin toissa päivänä sekä 2020 että 2021–2022 kalentereitani. Olin ihmeissäni elämäni monimuotoisuudesta verrattuna tähän hetkeen, kun yritän kiihkeästi pitää kiinni muuttuneesta elämästäni, joka toisaalta tarkoittaa minua persoonana. Olin unohtanut paljon enkä ole vielä lukenut sinä aika kirjoittamiani blogipostauksia. Monet asiat järkyttivät minua perin pohjin ja menetin paljon olemuksestani. En nyt aloittanut aiheesta, mistä minun piti aloittaa. Edellä kirjoittamani vain kuvaa osaa siitä, mitä ihminen voi elämässään kokea ja miten vaikea kenenkään toisen on sitä koskaan ymmärtää. Siksi meidän pitäisi enemmän keskittyä kokemuksiimme ja kommunikaatioon toisten ihmisten kanssa. Itse pidän ajattelua erityisen tärkeänä, se on kaiken pohjalla.
Ajattelusta alkaa usein aamuni. Ajattelu johtaa aina oivalluksiin. Kun luen lapsuuteni päiväkirjoja, jotka nyt ovat tärkein materiaalini, voin yhdistää ajatteluni, kokemukseni ja tietoni niihin tai päinvastoin. Keskustelen oikeastaan itseni kanssa. Tämän päivän ihmiset eivät osaa enää keskustella kaikkien kanssa eivät edes itsensä kanssa. Ajattelen myös sitä, mitä ajattelin nuorena vanhemmista ihmisistä, miten suhtauduin heihin. Kun keskustelen nuoren itseni kanssa, minulla on samalla yhteys minusta muihin ja nykyiseen itseeni. Ehkä lopulta keksin, missä muodossa käsittelen meitä kaikkia yhdessä. Aika näyttää.
Yritin mennä 14-vuotiaan Merjan mieleen. Tekstiä seuratessa muistan myös ottamiani valokuvia niiltä ajoilta. Lapsenlapseni Alex on juuri nyt saman ikäinen kuin minä elokuussa 1961. Päiväkirjoistani näkee, että minulta ovat vihot loppuneet ja olen joitakin merkintöjä väliajalta kirjoittanut erillisille papereille, joita sitten olen kopioinut, kun olen saanut hankituksi uuden vihon. Lukiessani niitä, otan myös kiinni hetkistä, joissa mainitsen muita henkilöitä kuin itseni.
Välttelin kameraa. Joskus piti kuitenkin ottaa joku kuva kirjeenvaihtokavereille.
”ja minä istun vain ja kirjoitan” sopii tämän postauksen otsikoksi. Kesät olivat pitkiä, laskin päiviä koulun alkuun. Eniten seurasin luontoa, säätä, kuuta ja tähtiä. Elokuun lopussa tuijotin taivasta iltaisin isän venäläisestä sotilaalta sodan aikana ottamalta kaukoputkella. 27.8. oli kuunpimennys ja keväällä oli ollut auringonpimennys. Edellisenä vuonna seurasin olympialaisia Roomassa. Urheilutapahtumien seuraaminen ensin radiossa ja sittemmin Rooman olympialaisista lähtien olivat harrastuksistani tärkeimpiä.
Elokuun lopulla, viimeisinä päivinä ennen koulun alkua, jouduimme sisareni kanssa kahdeksi päiväksi raskaaseen työhön leikkuupuimurin päälle. Työhön kuului raskaiden vehnäsäkkien nostelu niiden täyttyessä. Työn jälkeen kaikki jäsenet olivat kipeät eikä kynäkään enää oikein pysynyt kädessä. Ne olivat varmasti kesän kuumimmat päivät, sillä kesä oli ollut pilvinen ja sateinen. Työn lomassa ihailin luonnon värejä, metsää, taivasta, viljaa, ruohoa ja puita.
Kuvailen vanhempieni sanallisia riitoja. Kerroin tarinoita, joita olin lukenut jostakin historian kirjasta. Koulun alettua kuvailen tapahtumia kuin filminauhalla, kerron kaikista tapahtumista koulun alkaessa ja ihmisistä, joita tapaan. Saimme uuden luokanvalvojan, Inkeri Miettisen, joka oli sittemmin valvojanamme kaikki vuodet lukion loppuun saakka. Kerroin tarinan edelliseltä keväältä, miksi emme pitäneet hänestä.
Koulu alkoi perjantaina 1.9.1961. Olin IV C-luokalla ja luokkamme sijaitsi koulurakennuksen toisessa kerroksessa lähellä opettajain huonetta. IV B luokkahuone oli vieressä. Totesin itsekseni, että jatkossa opettajat tulevat nopeammin luokkaan, joten emme voi enää viivytellä. Olin ensimmäinen tyhjässä luokassa. Näin kyllä pari laukkua, mikä kertoi, että pari muuta oli tullut aiemmin (Krisse ja Laura). Kaikki tulivat vähitellen ja silloin selvisi myös, ketkä olivat jääneet luokalleen. Saimme kolme uutta oppilasta. Koulun alku jatkui juhlasalissa kaikkien luokkien kokoontuessa juhlasaliin. Lauloimme virren ”Soi kiitokseksi Luojan”. Uusi luokanvalvojamme, joka sattui olemaan uskonnon opettaja, puhui myös ja rukoilimme. Rehtori Paavo Kouri piti hirveän pitkän puheen. Koulun tapoihin kuului mennä myös lauantaisin aamurukouksiin juhlasaliin.
 |
Tässä luokkakuva IV C-luokasta, otettu keväällä 1962. Minä olen ylhäältä katsottuna toisessa vajaassa rivissä toinen vasemmalta (tukka sekaisin). Kuvassa ei ole tekstissä mainitsemani luokanvalvoja vaan Kaija Kouri. |
Kaiken kaikkiaan jokaiseen kuvaukseen sisältyy aina paljon muuta oleellista tai ei edes niin oleellista, mitä en mainitse tässä esim. sitä, mitä suurimmalla ihastuksellani oli päällä. Lauantaina koulu jatkui, kaikki kouluviikot sisälsivät myös lauantain koko kouluaikani.
Kertomistapani oli samanlainen jo aiemmissa päiväkirjoissa. Olin ystävieni tapaan koko ajan ihastunut poikiin, joista joku yksi oli aina suosikkini, mutta ”rakastan” välillä monia muitakin. Erikoista on, että nämä pojat ovat aina meitä vuosia vanhempia, useimmat pian kirjoittamassa ylioppilaiksi. Olin syksyllä 1961 keskikoulun neljännellä luokalla ja nuo kaikki muut pojat olivat jo lukion ylimmillä luokilla. Eniten ”rakastamani” ja ihailemani oli omaa ikäluokkaani. En koskaan tutustunut yhteenkään poikaan lähemmin, vaihdoimme ehkä vain satunnaisesti katseita, milloin missäkin. Tai niin minä luulin ja kirjoitin ylös.
En tiedä vielä, mitä teen päiväkirjoilleni, kun olen ammentanut niistä kaiken tarpeellisen. En pidä ainakaan vielä aiheellisena kopioida niitä tarkkaan digitaaliseen muotoon. Näen itsessäni rakkautta kaipaavan ja janoavan nuoren tytön, se kaipaus on ollut jo aiempina vuosina ja jatkuu vuosikausia. Maalaistyttönä minulla ei myöskään ollut samoja etuja ja mahdollisuuksia kuin kaupungissa asuvilla. Se tulee esiin monessa kohtaa. Se voisi olla oma kertomuksensa ja sellaiseksi selkeästi erotettavissa. Toteuttamattomat haaveet. Niistä tuli minulle eräänlainen perintö myöhemmille vuosille. Sen olen ymmärtänyt vasta paljon myöhemmin.
Kuvia tuolta ajalta on todella vähän. Voit lukea samasta päiväkirjasta blogissani Kirjoituksia polun varrelta, jonne linkki on tässä. Tekstin otsikko on "Haparointia".
 |
| Jätän kuvien setvimisen ja järjestämisen toiseen kertaan tai sitten jätän sen kokonaan? |
perjantai 26.6. Koska lopetettuani nyt lähes kaikki puolipakolliset ”työt”, joita on voinut kutsua vapaaehtoisiksi harrastuksiksi, myös tulevaisuuden suunnittelu (turhan hieno sana) on mielessäni. Se on vähän sama kuin monille eläkkeelle lähtö. Omasta eläkkeelle lähdöstäni on jo 17 vuotta. Kaikki se aika ja jo ennen sitä täyttyi nk. harrastuksilla. Aivan viimeisinä vuosina olin hirveän ärsyyntynyt, kun joku vaati minulta jotakin. Joskus olen aluksi melkein panikoinut ja voinut huonosti. Se on ollut lähes päivittäistä. Miksi, sekin tulee selviämään, kun etenen itseni tutkimuksessa, minulla on siitä jo aavistus ja sekin vie lapsuuteen.
Blogini lukijoille haluan sanoa, että suosittelen teille kaikille itsetutkistelua eikä kirjoittamiseni itsestäni tarkoita, että olisin jotenkin parempi ihminen. Suosittelen muillekin samaa kuin itselleni. Urakka on kova eikä se johda oikeastaan mihinkään ja on merkityksellinen vain kullekin itselleen.
Vedän kuitenkin asioita yhteen. Tapasin eilen yhden, pitkään tuntemani naisen, omaa ikäluokkaani ja kuunnellessani häntä, tajusin kunnolla sen, mitä olen aiemmin kuuluttanut muille. Kuunnelkaa vanhempianne, silloin kun se on vielä mahdollista. Pelkkä lyhyt kertomus ihmisestä, samantyyppinen kuin joskus muistokirjoituksissa, ei kerro ihmisestä paljon mitään. Niistä on hyötyä, mutta ne eivät kerro ihmisen ajatuksia ja kaikkea sitä, mikä on sisältynyt heidän elämäänsä. Tiedämme vain lyhyitä välähdyksiä. Ajattelin, että olen ymmärtänyt tämän jo lapsena, mutta minultakin se on jäänyt täysin puolitiehen. En ole ymmärtänyt, miten pystyn sitä toteuttamaan vanhempieni ja muidenkin ihmisten kanssa. Ajatus toteutuksesta on aina ollut minussa, mutta se on aina jäänyt kesken ja unohtunut elämän pyörteissä. Nyt alan olla asian ytimessä, häiriötekijöitä silti riittää. Kunhan vain ehtisin kaiken. Olen kyllä tehnyt valtavasti etukäteistyötä. Huomaan sen jopa vanhoissa blogipostauksissani. Mutta kaivapa se sieltä esiin.
Kommunikointi muiden ihmisten kanssa on äärimmäisen tärkeätä. Pitää myös kuunnella ajatuksella ja oppia samalla, miten voi hyödyntää oppimaansa omassa elämässään. Voin taas olla kiitollinen.
Se ei ole kaikki. On myös ollut hirveän tärkeää opiskella laaja-alaisesti koko elämänsä. Koska tekoälyä ei voi välttää, itse kerätty tieto auttaa meitä jatkossa myös soveltamaan tekoälyltä kysymiämme asioita. Koska tiedämme jo jotakin oleellista. Palaan tähän asiaan joskus myöhemmin.
sunnuntai 28.6. Olen itse asiassa hurjan innostunut. Hämyinen maailma ja epätoivo kaikkien rasitteiden jälkeen tuntuu olevan väistymässä. Ihmisen mieli on ihmeellinen. En tiedä, ovatko kaikki kokemukset tarpeellisia, mutta niiden tuoma oppi on hyvästä, vaikka se usein tuntuu häiritsevän ja pahoittavan mielen. Joskus liikaakin, mutta onhan ihmisellä aina sellaisia vaiheita elämässään.
Vietin eilisen päivän hyvän ystäväni kanssa. Olemme tunteneet kauan ja viettäneet myös aiemmin pitkän tovin läheisempinä. En aio tässä analysoida samankaltaisuuksiamme sen enempää, vaikka voisinkin. Vietämme silloin tällöin päivän yhdessä ja keskustelemme paljon. Emme ehdi koskaan käsitellä ja keskustella kaikesta. Muisti on meille tärkeä, hän muistaa noin vain elämänsä yksityiskohtia, päivämääriä. Minäkin muistan paljon, mutta eri tavalla.
Eilen ehdimme käydä monessa paikassa, ensin hautausmaalla hänen vanhempiensa haudalla, sitten syömässä, tavaratalossa ja lopuksi kävimme vielä lempipuutarhassani Halosenniemessä. Siellä on aina erikoislaatuinen tunnelma, jossa on mukana taidemaalari Pekka Halosen perheen tunnelmaa, vanhoja kasveja, puita. Eläimetkin viihtyvät siellä. Sorsa pyrähti pusikosta ja lähti järveä kohti. Istuessani ikivanhan valtavan pajun juurella penkillä seurasin, kun hiiri tai joku muu hiiren kokoinen juoksi useamman kerran polun poikki toiseen pöheikköön ja takaisin. Yleensä käyn siellä ensimmäisen kerran varhain keväällä puiden kukkiessa. Aina siellä on yhtä ihana tunnelma. Lopuksi tulemme aina kahville minun luokseni ja useimmiten keskustelemme koko ajan. Minusta tuntui, että olen nujertanut suuren osan pahoinvoinnistani ja ikävistä tuntemuksistani.
1.7. Sunnuntaina olin vielä intoa täynnä, mutta sitten tuli käänne, josta en vielä keskiviikkoaamuna ole selvinnyt. Lääkkeen vaikutus iski jälleen kovaa. Maanantaina uinuin koko päivän. Yritän aina jotakin ja teen pakolliset hommat. Hoidan Minni-kissan asiat. Yritän katsella joitakin ohjelmia Tv:stä nukahtaen aina kesken kaiken. Tiistaina siivosin vähän, lattian pesu on ollut kauan kesken. Ajattelin, että lapsenlapseni tulisi lastensa käymään kuten olimme alustavasti sopineet. Se ei sitten sopinutkaan heille. Jatkoin loppupäivän torkkumista.
Vasen ranteeni on nyt vuorostaan ollut jo yli viikon kipeänä ja vaatinut, että otan Buranaa sekä aamuin että illoin. aiempi oikean reiden ja alaselän kipu on jo parantunut. Tiedän, että lähes kaikilla ikäisilläni on kolotuksia, vaikkei heillä olekaan mitään diagnoosia. Joskus mietin, että olisiko minulla jotakin muutakin kuin nivelreuma ja lääkkeen sivuvaikutukset. Mitään muita tutkimuksia ei ole oikein koskaan tehty. Kun jokin kipu jäsenissä tulee tosi akuutiksi, niin silloin olen pyytänyt apua ja saattanut mainita muutakin, mutta ne on ohitettu. Oma luonteeni ei pysty vaatimaan mitään sen kummempaa. Kunhan selviän.
Minni alkoi myös eilen voida huonosti, vaikka on ollut tosi hyvässä kunnossa viime aikoina. Helteiset päivät rasittavat meitä molempia. Nukun yöni hyvin, mutta aamuisin herään kuten tänäänkin pahoinvoivana. Minni oli oksennellut ja minä en pystynyt syömään mitään. Tänään olisi paljon asioita hoidettavana. Yritän toipua ennen lähtöäni kylille asioille.
Olen ajatellut, että innostumiseni asioista on osasyyllinen huonoon vointiini. Lauantaina pystyin tuskin kävelemään, koska kehoni oli retkiemme vuoksi mahdottoman rasittunut enkä pystynyt edes nukkumaan kunnolla. Olotilani kyllä tasaantui sunnuntaihin mennessä.
Miten voi tyynnytellä luontaisia ominaisuuksiaan hoitaakseen itseään? Ehdin lukea päiväkirjastani vuoden 1961 loppuun saakka, jolloin kirjoitin, että minulla on sellainen tunne kuin olisin koko ajan jonkin elokuvan sankaritatar ja se elokuva olisi elämänkertani. Aiemmin olin kirjoittanut, että näen jokaisen hetkeni osana elokuvaa. Tähän on nyt hyvä lopettaa tällä kertaa.
