tiistai 28. syyskuuta 2021

Itsetutkiskelua

Kaunis ilma yrittää houkutella minua ulos. Ehkä lähdenkin. Mutta ennen sitä aloitan uuden blogini, koska jotkut ajatukset ovat vaivanneet mieltäni. Tämähän on sitten taas sitä omaan napaan tuijottamista, jota sanotaan nykyihmisten itsekkyydeksi ja ongelmaksi. Toisaalta siihen kannustetaan, koska oman itsensä hoitamisen ja kuuntelun tulee tulla ensiksi. Sitten kun se on kunnossa, ihminen voi olla muillekin hyväksi. Minäkin yritän parhaani.

 

Edellistä postaustani kirjoittaessani ja samalla äitini päiväkirjaa lukiessani, tein vertauksia hänen ja minun välilläni. Hänhän oli usein masentunut ja allapäin ja suri omaa kohtaloaan. Tuli mieleen, että hän ei arvostanut itsessään sitä elettyä elämäänsä. Hän ei ehkä ollut tutkinut omaa itseään tarpeeksi, ehkä hän vanhemman sukupolven ajattelun mukaan sitä itsekkäänä. Kirjoittaminen olisi ehkä auttanut jäsentämään ajatuksia, mutta häneltä se supistui lyhyisiin teksteihin. Olosuhteita, toisia ihmisiä on aina helppo kutsua syylliseksi omaan olotilaan.  Ero hänen ja minun välilläni on siinä, että en ole jäänyt tuleen makaamaan, paitsi joskus hetkeksi olosuhteiden pakottaessa. Äitini jäi niille sijoilleen koko elämänsä ajaksi. Hänestä tuli tavallaan oman elämänsä marttyyri. Toisaalta hän tuskin oli sitä koko ajan, kaikilla meillä on elämän tähtihetkiä.

Sitä marttyyrinviittaa on joskus yritetty laittaa minunkin olalleni, mutta se ei ole todellakaan sopinut. Tässä kohdin pyydän lukijaa miettimään suomalaista yhteiskuntaa ja meihin kiinnitettyjä asenteita, mitä tulee avioliittoon, parisuhteeseen ja äitiyteen. Vaikka asiat ovat meillä todella hyvin, niin siellä taustalla on vielä se perinteinen miehen valta naiseen. Olen aina jossakin vaiheessa lähtenyt sitä pakoon.

On siis erittäin tärkeätä välillä keskittyä omaan itseensä. Se ei sulje mitään itsen ulkopuolella olevaa pois. Päinvastoin kuljetamme mukanamme koko elettyä elämää, mennyttä ja nykyhetkeä. Luonteemme on syntynyt silloin, kun synnymme. Kaikki kokemamme vaikuttaa meihin. Uskon, että kaikki meistä eivät ajattele asioista kovin syvällisesti. He eivät joko uskalla tai eivät vain halua. Tai sitten en tiedä mitään muiden ajattelusta. Siitä on tehtävä tapa, joka lähtee omasta sisimmästä eikä vain muiden esittämistä ohjeista, joita niin auliisi jaetaan.

Minulla on välillä myös olevinaan vakavia pulmia. Ne olisi helppo ohittaa kevyesti siirtymällä elämään vain ulkoista elämää, lähteä maailmalle muiden keskelle. Pandemia toi sen pulman, että meistä useamman elämä vain entisestään kapeni ja jäimme omaan pieneen kuplaamme. On vaikea palata entiseen. Silloin itseään pitää pakottaa.


 

Ymmärrän tässä vaiheessa äitini katkeruutta paremmin.  Vaikka minulla oli joskus aikoinaan kuinka vaikeata tahansa, en koskaan tuntenut vihaa enkä katkeruutta. Mutta nyt!  Minusta tuntuu erityisen pahalta, kun lehdissä ylistetään matkoille lähteviä ihmisiä ja ravintolaelämää. Toisaalta maailman avautuessa ja ihmisten lähtiessä taas lentäen ulkomaille, minäkin voin lähteä autolla suomalaiseen luontoon, paikoille, joille en pandemian aikana rohjennut lähteä. Ne ovat juuri nyt minun pieniä, katkeruuden ja kateuden aiheitani. Muut veivät kaikki minun paikkani, jopa salaiset kohteeni. Kaiken lisäksi ihmiset alkoivat rummuttaa virtuaalista matkailua, jota olin harrastanut jo hyvin kauan. Osa ihmistä vuodattaa oman katkeruutensa kommentteina someen.  Minulle se on täysin vierasta. 


 

Olen ollut ehkä vähän katkera siitä, että olen ollut niin yksin. Toki tapaan perhettäni ja nyt jo useammin. Mutta on pandemia sitäkin muuttanut. Äitini oli erityisen katkera yksinäisyydestään, muttei ollut kuitenkaan valmis enää tutustumaan uusiin ihmisiin. Hän valitti myös, ettei kukaan käynyt, eivät lapset eivätkä muut. Se ei aivan pitänyt paikkaansa.  Huomaan eron oman yksinäisyyteni ja äitini yksinäisyyden välillä. En todellakaan halua, että koko ajan ovikello soisi ja joku tulisi. Perheeni saa tulla vapaasti milloin tahansa kuten aina ennenkin. Pandemia opetti heillekin, että pitää pyytää lupa tulla ja ilmoittaa tulosta eli sopia.  Aikanaan omakotitalossa asuessani rakastin sitä, että ovella piipahti milloin kukakin. Toisin sanoen en olekaan kovin katkera yksinolosta. Ilahdun, kun joku ystävistäni soittaa ja voimme rupatella mielin määrin. Mutta onhan silläkin rajansa. Toisin sanoen omia tunteita pitää maistella, käännellä ja väännellä, jotta erottaa vivahteet toisistaan.


 

Olisi vain ollut kiva, jos rinnalla olisi toinen ihminen, jonka kanssa voisi olla jatkuvasti puheväleissä. Se on toisaalta ollut elämässäni niin harvinaista, että en kaipaisi sitä, jollen olisi kokenut sitä edes yhden kerran muutaman vuoden ajan. Olla yhdessä ja samalla erikseen. Avioliittojeni ja avosuhteeni aikana en sitä kokenut.

Yksinolon tunne ei johdukaan omasta itsestäni vaan ympäristöstä. Kuljemme kaupoissa vieläkin maskit kasvoilla. Kohta olemme niin tottuneet siihen, että emme uskalla tai osaa mennä sisätiloihin ilman niitä. Toisaalta se on lisäämässä outouden tunnetta. Haluankin ehkä jäädä anonyymiksi, kun kuljen ulkona.

Onko vain niin, että tämä aika on nostanut pinnalle sellaisia asioita, jotka ovat olleet meissä koko ajan? Nyt niistä on vain helppo syyttää tätä koronapandemiaa. Jatkan tutkimista.

27.9.2021

Tekemistä riittää. Voin matkustella ympäri maailman virtuaalisesti, paremmin välinein kuin koskaan ennen. Voin ottaa oman elämäni kaikki vaiheet virtuaalisesti hallintaan koko ajan. Voin miettiä yksityiskohtia, valintoja, ajatuksia, erilaisia elämänvaiheita täysin vapaasti. Ihmisiä ja kokemuksia riittää. Niistä olisi vain kiva jutella jonkun toisen kanssa, jolla on samanlainen ajatusmaailma. En silti ole katkera siitä, ettei minulla ole sellaista onnea. Jos olisin, en varmaan hymyilisi (ja joskus nauraisi) niin paljon itsekseni, kun oivallan jotakin sukeltaessani omiin valtaviin paperi- ja kuvakasoihin tai katsellessani itselleni mieluisia sarjoja tai ohjelmia television kautta.

samoilla paikoilla 26.5.2021
 

Sukupolvien naisten ketju on mahdottoman mielenkiintoinen tutkittava. Oli muuten kiva kuulla tyttäreltäni, että äitini sanoi hänelle aikanaan, että huonoon suhteeseen ei pidä jäädä. Tämä on noudattanut sitä ohjetta. Uskovaisen mummon (äitini äidin ohje) kirkkaammasta kruunusta kärsimysten palkkana, ei pätenyt meihin jälkipolviin. Minä olin ensimmäinen, joka lähti omille teilleen. Olisiko äitini muistanut myöhemmin, että se olin minä, joka aloin puhua hänellekin asiasta eli eroamisesta, vaikka se tuntui silloin minustakin lohduttoman vaikealta asialta. Oma kapinointini silloin 1960-luvun lopussa oli esimerkki äidilleni. Eihän minulla silti ollut mitään ratkaisua. Meillä lapsilla oli kuitenkin aina turvallinen koti, jonne palata ja josta saimme apua molemmilta vanhemmiltamme. Onko sitä aina riittänyt myöhemmin omille lapsilleni? Me kaikki tarvitsemme tukipilareita. Ne ovat erityisen tärkeitä lapsena, mutta kyllä tarvitsemme niitä myös myöhemmin. Vanhana on silti usein selvittävä yksin.

Omista 1960-luvun päiväkirjoistani saatan vielä löytää vastauksia nyt herääviin kysymyksiini. Palapeli muodostuu pienen pienistä osista. Kuinka kiehtovaa se onkaan! Toisaalta joku saattaa paheksua ajatuksiani, mutta mietin, tutkin ja kirjoitan kaikkea tätä vain rakkaudesta ihmisiin ja omiin läheisiini sekä eläviin että joukostamme poistuneisiin.


 

 

perjantai 24. syyskuuta 2021

Meille annettua

Kun kirjoitusintoni on suurimmillaan, samanaikaisesti myös järjestely- ja siivoushalut kasvavat. Arkiset askareet lisäävät tarvetta tehdä kaikkea muutakin. Olen nähnyt sen äskettäin, kun kärvistelin vielä kaatumiseni aiheuttaman kylkikivun kanssa, niin repesin ja pesin olohuoneen ison ikkunan. Ihmeellisintä siinä oli se, että olen pähkäillyt ikkunan pesua eri syistä (mm. kaihtimet, sää jne. jo vuosia). Nyt kaikki onnistui hetkessä. Jouduin siirtämään sitä ennen isoa kirjoituspöytääni ja paperikasoja. Muutamaa päivää myöhemmin siivosin makkarin ja muutin siellä järjestystä. 

Minä pienenä kotipihalla Rekku-koiran kanssa.
 

Kun lapsenlapseni on yökylässä, hän ottaa läppärini hallintaansa ja vaatii minua auttamaan teknisten kysymysten kanssa. Silloin jos minulla on siltä aikaa, niin keksin jotakin muuta tekemistä. Mutta koko ajan silloinkin haluan vain kirjoittaa, vaikka olisin juuri julkaisut edellisen blogipostaukseni. Taitaa olla niin, että asunnossani levällään olevat paperit, päiväkirjat ja valokuvat vain vaikuttavat mieleeni enemmän kuin uskoisin.

Rakas lukijani, kutsuin aikanaan vanhassa blogissani itseäni ”naiiviksi naiseksi”, mikä taisi jonkin verran joitakin ihmisiä ärsyttää. Olikohan siinä vielä edessä vanha?  Koska kirjoitin useimmiten tavallisista asioista, sellaisista, joita kaikki ihmiset kohtaavat, koin itseni naiiviksi. Nimitys häipyi ajan kuluessa, vaikka en ole siitä ajasta sen enempää muuttunut. Kirjoitan edelleen itsestään selvyyksiä. Kun käyn lukemassa vaikkapa 2012 postauksiani, hämmästyn, kuinka samanlaisia juttuja siellä käsittelen kuin nytkin. Ihmettelen siksi, miksi kukaan jaksaa lukea blogejani. 



Tavalliset jokapäiväiset askareeni eivät useinkaan saa tilaa täällä, vaikka ne silloin tällöin saavat minut kirjoitustuulelle. Olen tuonut kukkia sisälle parvekkeelta, ostanut puolukoita, tehnyt puuroa, tehnyt sosetta, työntänyt niitä ylitäyteen pakastimeeni. Olen käynyt lapsenlapsen synttäreillä, vanhin lapsenlapseni kävi kylässä lapsineen. Menoja minulla onkin nykyään harvinaisen vähän. Säiden kylmeneminen ei tunnu kivalta. Ja sitten alkoi myös sataa.

Sukujen tutkiminenkin muuttui jossakin vaiheessa niin helpoksi, että aloin verrata sitä ristisanatehtävien tekemiseen, aivojen liikuttamiseen erinäisten kysymysten parissa. Siinä on vain se vaara, että sukututkimus muuttuu pelkäksi rutiiniksi, koska se on minulle niin helppoa.  Ajatus tulee silloin tällöin mieleeni, kun olen juuttunut vain lisäämään ihmisiä Sukujuttuihin ja jatkamaan tekemistäni konemaisesti, niin käy varsinkin, kun olen väsynyt.  Ja mistä löytäisin lisätietoa tavallisesta kansasta? Erityisen kiinnostavaa on silti aina löytää ihmisten yhteyksiä toisiinsa. Siellä voi olla jopa kadotettuja sukulaisuuksia. Voisin jatkossa ottaa jonkin lyhyen ajanjakson blogini aiheeksi, se olisi kuin väläys menneisyydestä. Siihen saisi hyvin kytkettyä myös ne yhteydet, sen ajan ihmisen ehkä läheiset muut ihmiset.


 Nyt kuitenkin jatkan aiheella, joka on ollut viime aikoina minulle ajankohtainen. Eräänä yönä heräsin ja valvoin tovin. Se nyt ei ole mitenkään erikoista.  Omituista oli, että kuvat alkoivat pyöriä mielessäni, aivan kuin sanotaan tapahtuvan ihmisen mielessä tämän kuollessa. Näin kuvia elämäni tapahtumista, hetkistä ennen 2010-lukua aina kaukaa menneisyydestä. En saa niistä nyt kiinni, mutta tiedän muistavani enemmän kuin tajuankaan. Kuvien ja päiväkirjojen selaaminen on kytkenyt uuden vaihteen päälle. Ikään kuin. Nyt on aika seurata sitä. Toisaalta vanhoja blogeja lukiessani, huomaan tehneeni sitä aina ennenkin.  Jatkuvasti. En osaa lopettaa, usein en edes muista, mihin blogiin olen kirjoittanut jostakin asiasta. Tiedän vain, että olen jo kirjoittanut. Mutta onko sillä oikeasti väliä?

Viime postauksessani ”Lumoavaa kirjoittamista” kirjoitin lyhyesti äitini päiväkirjasta. Sitä edeltävässä ”Naisen oma huone”  ajatus ikään kuin vasta heräsi. En ollut tajunnut, kuinka tärkeä oma tila olisi ollut omalle äidilleni. Hänen halunsa kirjoittaa tulee hänen päiväkirjastaan erityisen voimakkaasti esille. Hänellä ei vain tunnu olevan rauhallista paikkaa, missä kirjoittaa. Hänen tekstinsä ovat lyhyitä, mutta sisältävät hyvin paljon tietoa, mistä olen nyt erityisen kiitollinen. 

Äitini ensimmäisen lapsenlapsenlapsen ja minun ensimmäisen lapsenlapsen ristiäiset

Syys-lokakuussa 1994 odotettiin hänen ensimmäisen lapsenlapsenlapsensa syntymää. Syyskuun lopussa 27.9.1994 tapahtui kauhea onnettomuus, kun Estonia upposi Itämerellä. Vähän myöhemmin hän pelkäsi, kun hänen kaksi tytärtään lähti lapsineen risteilylle. ”Mitäs voi, kuin olla huolissaan. Sitähän minä aina olen. Lapseni ovat minun ainoa elämäni. Ei minusta itsestäni ole väliä. Se on yhtä elämätöntä elämää.”

Lapsenlapsenlapsi syntyi muutama päivä myöhemmin. Äidilläni oli kova halu päästä katsomaan tytärtäni, joka oli saanut vauvan Hyvinkään sairaalassa. Isä lähtikin kuskiksi, mutta he eivät nähneet vauvaa, koska vierailuaika oli ohitse. Aikaa oli hurahtanut isän ajaessa hurjaa vauhtia ympäri Hyvinkäätä ennen kuin löysivät sairaalan.  Tuntuu tutulta, minäkin olin aina aikoinaan Hyvinkäällä käydessäni eksyksissä.


Nimipäivänään lokakuun puolivälissä äiti osti itselleen kukkakimpun ja leipoi kakun. Lopulta hän sai yhden tyttärensä perheen kylään kahville.

Rotinarinkeli vietiin Tuusulaan kuun lopussa. Merja-mummikin oli paikalla katsomassa kaunista lapsenlastaan, häntä, jolla nyt on jo itsellä kaksi pientä lasta.

Samana vuonna oli sattunut myös ikäviä asioita. Äidin nuoremman, Ruotsissa asuvan Martti-veljen vaimo oli kuollut tammikuussa. Toisen pikkuveljen Laurin 70-vuotispäiviä vietettiin elokuussa, mutta jo marraskuussa hän oli sairastunut. Sitä äitini suree hyvin usein myöhemminkin.

Äiti kaipaa jatkuvasti omaa tilaa, johon sulkeutua pöydän ääreen kirjoittamaan. 23.11.1994 hän kirjoitti: ”Tai jos kirjoittaisin, pohtisin tätä elämätöntä elämääni, mitä hyötyä siitäkään olisi.”  


Lapsenlapsenlapsi kastettiin 27.11. Joulukuussa äiti kertoo kesällä maalla ollessaan hävittäneensä kaikki aiemmin kirjoittamansa. Ehkä hän pahastuisi, kun kirjoitan hänen elämästään.  En kuitenkaan usko sitä. Hän olisi ylpeä minusta. Hänen 79 - vuotiaana tekemistään muistiinpanoista on paljon apua minullekin, kun yritän ymmärtää omaa ja läheisteni elämää. Olisi ollut hienoa, jos hänen, sotien aikana kirjoittamansa päiväkirjat olisivat säilyneet. Mutta ne jäivät Valkeasaareen ja tuhoutuivat valtavan suurhyökkäyksen aikana. Niitä hän usein kaipaa eikä olisi niitä hävittänyt. Niistä olisi syntynyt romaani, kuten hän myöhemmin unelmoi.

Kiitos äiti! Elämänsä sivusta katsoja, kuten hän joskus itseään nimittää. Sellainen olen minäkin ja sellaisia ovat monet muutkin ihmiset. Elämä on hieno traaginen komedia.

Hän ei koskaan tottunut asumaan kerrostalossa, keskellä kaupunkia. Minullekin kerrostaloelämä maaseutukeskuksessa on ollut tavallaan vaikeaa, mutta se oli pakon sanelema muutos kuten hänellekin. Hänkään ei päässyt ulos verkkareissa kuten minä en enää paljain jaloin pyjamassa. 

Tässä kuvassa äiti ja kaksi lottakaveria, joista keskellä oleva on juuri tekstissä mainitsemani Rauha Kekkonen. Kuva 1972-1973.

Jos hän on muuttunut ihmisaraksi, niin on tytärkin (johtuen lähinnä pandemia-ajasta tai sukurasitteesta?), joka harkitsee aina tarkkaan lähtöjään. Emme oikeasti ole erakkoja, mutta vanhaksi tuleminen on kaikille surullinen asia, johon on vain sopeuduttava. (anteeksi rakkaat ystävät, te, jotka olette toista mieltä eli ette vanhene ollenkaan) Äitikin kirjoitti tuolloin 81-vuotiaana, kun hän ei jostakin syystä päässyt isän kanssa toukokuun lopussa JR 1:n juhliin, että hän voisi kirjoittaa asiasta romaanin ja kirjoittaisikin, jos hän rämpisi täällä pohjantähden alla vielä kauan.

Sain hyvät naurut, kun kesällä 1996 kirjoitti, että ”He vaipuvat yksi toisensa jälkeen niihin sotamuistoihin niin kuin maailmassa ei sen jälkeen olisi mitään tapahtunutkaan. Herra varjele!”

Niitähän minäkin nykyään usein käsittelen. Keväällä äitini hyvä jatkosodan aikainen lottakaveri Rauha Kekkonen oli kuollut ja veljeni vei vanhempani tämän siunaustilaisuuteen Mikkeliin. Aiheesta riitti sitten hänelläkin monta kommenttia ja puhelinkeskusteluja muiden kanssa. Eräs puhelinkeskustelu synnytti em. lauseen sotamuistoihin vaipumisesta. 

Sisarukset Ilma ja Helvi joskus nuorina

Kesän alkupuoli oli vilkas.  Välillä hän tapasi 70-vuotta täyttävää Ilma-sisartaan tämän syntymäpäivillä. Tämä kävi vielä yhden Yrjö-veljen ja tämän vaimon kanssa Hämeenlinnassa. Ilma oli jo kovin huonossa kunnossa ja hän kuolikin tammikuussa 1997.

Äiti olisi halunnut päästä eroon vihan ja katkeruuden tunteistaan. Toisaalta ne antoivat voimaa. ”Kestä, kestä, kauniimman kruunun saat”, olisi hänen oma äitinsä sanonut. Sen hän kirjoitti 14.7.1998 ja kertoi myös minulle pari vuotta myöhemmin, kun haastattelin häntä. Siitä pääsen edeltävään sukupolveen ja heiltä perittyyn ajatusmaailmaan.

Minulta se ajatusmaailma ei ole ainakaan jatkanut seuraaviin sukupolviin. Olen lapsesta saakka kyseenalaistanut sen ja nyt sen käsittely on koko ajan edessäni ja työn alla. Olen kiitollinen!