Talviunikuntoinen

En ole halunnut ajatella enää aikoihin, että elämä on pelkkiä velvollisuuksia.  Ajatus tuli mieleeni kaivaessani hetken loputtomia päiväkirja-, muistikirja- ja kalenterivarastojani. Huomaan niiden muuttuvan vähitellen rasitteeksi. Luin siinä samassa joitakin otteita, jotka jopa yllättivät minua.

5 vuoden päiväkirja oli hajanaisesti käytössä välillä 1993–2003. Se oli kymmenen vuoden aika, mutta noille merkitsemilleni vuosille olin merkinnyt muistaessani joitakin tapahtumia. Aina en ehtinyt kirjoittaa päiväkirjaan. Samaan aikaan käteeni osui päiväkirja, jonka olin aloittanut keväällä 2004. Siitä tapahtumat jatkuivat.  Merkintöjä vilkaistessani ja niiden päättyessä ajattelin, että ehkä aloin toisaalta olla helpottunut raskaiden vuosien jälkeen. Edessä oli nyt uudenlaisia, selvitettäviä asioita. 

 

Ihminen unohtaa paljon asioita kiirehtiessään elämässä eteenpäin. Ajattelen, että en ole oikeastaan halunnut unohtaa lopullisesti. Siksi olen tehnyt muistiinpanoja, jollen ole ehtinyt kirjoittaa päiväkirjaa. Onneksi ihminen unohtaa ainakin nimenomaan vaikeita tapahtumia, koska ei voi niitä enää jälkikäteen muuttaa ja mahdollisesti kaunistaa paremmiksi.

Vuodet välillä 1998–2003 olivat todella raskaita.  Isäni kuoli keväällä 1999 oltuaan sairaalassa edellisestä syksystä saakka.  Äitini sairastui sairaalakuntoon jouluaattona 2002 ja kuoli keväällä 2003. Minulla oli koko aika aivan liikaa töitä, työmatka rasitti.  Asuin 100 kilometrin päässä vanhemmistani. Tyttärelläni oli nuori perhe. Kotonani alkoi aiempien parempien vuosien jälkeen olla omanlaisensa helvetti, jossa kaikki vastuu jäi minulle.  En voinut edes jakaa surujani kenenkään kanssa. Olimme, silloinen ystäväni ja minä muuttaneet kesällä 2000 Helsingistä omakotitaloon Tuusulaan, jossa olin asunut jo aiemminkin, mutta ollut kahdeksan vuotta poissa. Olimme nyt lähellä lapsiani.

Uudesta elämästä maalla alkoi suurista odotuksista huolimatta tulla vähitellen vaikeata. Viiden vuoden kirjasta luin, että sairastin vanhempieni sairastumis- ja kuolinaikojen välillä ja niiden jälkeen yllättävän paljon. Olen sen unohtanut. Tosiasia on, että silloin raahauduttiin sairaana töihin ja levättiin viikonloput. Toinen osapuoli alkoi usein tehdä entistä enemmän töitä kauempana, pois kotoa, jotta voisi juoda vapaasti. Lopulta se kaikki tuli kotiinkin ja stressaannuin entisestään. Vihamielisyys ja kiusanteko olivat jokapäiväisiä. Itkuni oli jokapäiväistä. Kaikki omakotitalon työt kasaantuivat minulle. Kaiken lisäksi yritin pitää elämäni negatiiviset asiat salassa, häpesin sitä, miten minulle oli käynyt.

Alakulo- ja masennusajat lisääntyivät, en saanut nukkua tarpeeksi. Koko elämäni alkoi olla sellaista, mitä en halunnut sen olevan. Vain luonnonkauneuden seuraaminen piti minua hengissä ja siitä iloitsin. Aloittaessani uuden päiväkirjan keväällä 2004 kaikki oli jo pitkällä hajoamassa. Ilo oli kadonnut. Työ oli minulle tärkeä kiinnekohta elämään. Tosin totesin, että töissä ihmisellä on rooli, joka helpottaa. Kotona ei ole roolia vaan on täysin paljaana. Puutarhatyöt auttoivat myös jonkin verran. Olin oikeasti masentunut ja toivoton. Jätin perhejuhlia väliin.

Olisiko pitänyt puhua muille läheisille ja ystäville enemmän?  Kirjoitan kyllä puhuvani, jopa liian paljon. Tässä tulee mieleeni, että joskus myöhemmin monelle kaikki tuli lähes yllätyksenä. Toisin sanoen, on turha kuvitella, että läheiset ihmiset kuuntelevat meitä vaikeuksissamme. Ehkä kuulevat, mutta eivät ymmärrä tai halua ymmärtää ja tuntea.  Sen tajusin vasta vuosia myöhemmin. Ihmiset ovat usein välinpitämättömiä läheisistään. Monilla on omia ongelmia eikä aika riitä muiden kuuntelemiseen tai ymmärtämiseen, osallistumiseen, empatiaan ja keskusteluun. Siksihän minä kirjoitan. Joskus aiemmin en edes ymmärtänyt, että oikeastaan se on ollut koko elämäni ajan selviytymiskeino. Olen tarttunut siihen lujaa varsinkin silloin, kun on ollut vaikeinta. Vuosien myötä aloin ottaa sen tavaksi ja suositella sitä kaikille muillekin.

Kirjoittaessani päiväkirjaa pohdin usein myös, miten vanhempani kokivat vanhenemisen. Hekin olivat avioliitostaan huolimatta aika yksin itsensä kanssa ja tuskin puhuivat siitä toistensa kanssa. Minä olin tuossa vaiheessa vasta noin 57-vuotias. Nyt myöhemmin olen ajatellut usein myös muita heidän elämänvaiheitaan ja vaikeuksiaan ja sitä, miten ne saattoivat vaikuttaa meihin lapsiin.

Talvikin yritti tulla 30.10.2024, mutta  meni nopeasti ohi

Nyt on marraskuun harmain aika. Olen oppinut pitämään tällaisesta ajasta. Oli täysin sattumaa, mitkä päiväkirjat osuivat käteeni muistuttamaan jostakin ajasta, josta opin paljon. Se olisi silti saanut jäädä väliin. 

Jatkan kirjoitustani pari päivää myöhemmin.

Minun oli pakko irrottautua palaamisesta tuohon aikaan ja lopettaa lukeminen. Aloin voida pahoin. Meillä itse kullakin on varmasti aika vähän sellaisia ystäviä, joiden kanssa voimme pohtia elämämme vaiheita, melkein kuin tutkia niitä ymmärtääksemme ne. Silloin nuorempana olisi ollut enemmän kuin nyt, ainakin tuttuja, mutta vasta nyt ymmärrän, että suurimmalla osalla ihmisistä on tunnelukko, monet aiheet ovat oikeastaan kiellettyjä. Jos ystävä alkaa kertoa niistä, vastapuoli sulkeutuu ja alkaa ajatella ehkä omia asioitaan eikä pysty keskittymään toisen huoliin eikä edes kertomaan omista vastaavista ongelmistaan. Ihmisen joustavuus on koetuksella. Meitä estä myös häpeä ja se, miltä ehkä näytämme muille. Ongelmiaan paljastava ihminen on muille ongelma, rasite, joka on paras mitätöidä. Jokaisella pitäisi kai olla oma keskusteleva terapeutti!

Ihmisen on melkein pakko avautua joissakin elämäntilanteissa, kunnes paremman ajan koittaessa hän sulkeutuu. Kaikki eivät osaa koskaan avautua. Kulissien on pidettävä. Kun joku avaa omat kulissinsa, hänet jätetään helposti yksin.

Muuten, olen usein viime aikoina pakoillut läppärini avaamista. Tänään nostin sen ruokapöydälle. Aikomukseni oli kyllä aloittaa jälleen kerran täysin uusi teksti, mutta näin kävi, että jatkoin muutama päivä aiemmin aloittamaani kirjoitusta.  Oletan kammoni johtuneen monesta asiasta, joita on ehkä liittynyt juuri tähän vuodenaikaan ja aiheuttanut minulle stressiä ja ahdistusta, jotka ovat myös olleet sairauteni taustalla, ja jotka ovat aina myöhemminkin aktivoineet sen,

Vaikka pidän marraskuun pimeistä päivistä ja hiljaisuudesta, niin yritän olla eri tavoin hissukseen. Olen monta kertaa alkanut kirjoittaa terveysasioistani, mutta en sitten jatkakaan. Päätin kirjoittaa niitä vain päiväkirjaani. Olen ollut koko tämän vuoden puolikuntoinen, ensin nivelreumani aktivoiduttua. Kun nyt olen kipujen kaikottua saanut olotilani sen osalta hyväksi, niin vasen jalkani (sääri polvesta alaspäin), joka oli jäänyt sivuun isompien ongelmien taakse, alkoi oireilla. Kaaduin terveyskeskuksen edessä 4.4. mennessäni lääkärille ja venäytin jalkani.  Muistelen kirjoittaneeni siitä sen tapahduttua. Nyt hoitelen sitä kaikessa rauhassa. Lumeton marraskuu, talviunien aika ja hiljaisuus sopivat minulle hyvin.  

Tänään pihaa putsataan.

 

Kiihkeätä maailmanmenoa

Aloitan uuden tekstin kirjoittamisen tietäen, että tekemiset vaanivat taustalla kuten aina ennenkin.  En tule saamaan tätä blogipostausta valmiiksi tänään enkä edes huomenna. Meidän ihmisten elämä on rakennettu palasista, joista vähitellen muodostuu kokonaisuuksia, valmiita juttuja, valmiita teoksia, joskus saavutuksia ja merkityksellisiä tekoja. Kunnes sitten koittaa loppu…

Syksy parvekkeelta.

Osa elämääni on oman itseni ja kiihkoni hillintää ja laimentamista normaaliksi kohinaksi. Olen tehnyt sitä koko elämäni ajan. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin päästänyt sisälläni olevan demonin irti. Demoni kuulostaa hirviöltä, tarkoitan enemmänkin voimaa ja henkeä. Edelleen vanhana naisena, joudun pitämään itseni kurissa. Pitkän elämän aikana olen kyllä oppinut tekemään sen, rajoittamaan itseäni, pienentämään itseni.

Minnin tyypillinen asento, kun hän seuraa ja ihmettelee minun touhujani.

Suuri muutos lapsuuteni maailmasta tähän päivään on tapahtunut meissä ihmisissä.  Yleensä muutos on ollut parempaan suuntaan, sillä se on vapauttanut ihmisiä olemaan entistä enemmän oma itsensä. Toisaalta muutos on ottanut ihmiseltä pois itseoppimista ja itseharkintaa opettaessaan meitä uskomaan ulkoiseen maailmaan ja sieltä tuleviin sanomiin, oppeihin ja tapoihin. Kehittyvän ihmisen ympäristö, maailma on muuttunut paljon. Siksi on vaikea analysoida, miten mikin asia on vaikuttanut meihin kussakin ajassa. Siinä kaikessa on pohtimista ja tutkimista.

No jaa, tämäkin kuva kertoo erän tarinan. Mutta onko silläkään tarinalla vielä loppua.

Jokainen ihminen on pieni suuri maailmansa. En minäkään ehdi tehdä ja oppia kaikkea, mitä vielä haluaisin.  Jos maailma oli lapsena ja nuorena pieni ja suuri yhtä aikaa, vanhana se alkaa vähitellen olla liian suuri hallittavaksi. Oma koti tuntuu jo usein liian suurelta, kun katsoo elämänsä aikana kertyneitä papereita, kirjoja, päiväkirjoja ja niiden välissä leijuvia ajatuksia. Menot on suunniteltava sopiviksi paloiksi ja ajateltava myös menon hintaa eri kantilta.  Kunto ja vointi ratkaisevat. Vain ikätoverit saattavat ymmärtää tämän, eivät aina hekään.  Sanotaan, että vanhuus ei tule yksin. Mitähän sekin tarkoittaa? Kyllä se aika yksin tulee.

Lisäksi ei saa koskaan olla masentava, masentunut vaan aina iloa ja riemua puhkuva, innokas eläkeläinen. 

Rakas lukijani, kun istahdin tänään kirjoittamaan, en ajatellut, että kirjoittaisin kuten nyt kirjoitin. Minulla oli mielessä aivan erilainen teksti. Tässä kohdin mieleeni tulee blogin kirjoittaminen viime vuosikymmenellä (2010-luku), jolloin välillä kaiken kiireen keskellä ryntäsin läppärille kirjoittamaan (=hengittämään) tietämättä, mitä kirjoittaisin. Sanoin aina, että teksti tulee sormenpäistäni. Niin se tuli nytkin.

2010-luvun alussa ajattelin, että maailma on minulle vielä avoin ja pieni ja että ehtisin vaikka mitä. Sitten vain aika lähti menemään kiihtyvällä tahdilla.

Itselleni tärkeä aihe käsitellä nyt, on oma elämäni.  Niin se on ollut koko ajan, vaikka kytken mukaan tuntemiani ihmisiä ja tietenkin myös jo kauan sitten kuolleita. Tätä olen selitellyt ennenkin.

 

Peltoni oli jo puitu ja näkymä oli lohduton. 3.9.2023

Lähestyvää sukuseuran 15-vuotistilaisuutta varten aloin penkoa papereita ja järjestellä kuvia tilaisuutta varten.  Penkomista ja järjestelyä olisi aiheellista tehdä useammin ja harkitusti, tuli vaan mieleen. Mutten ole yksinkertaisesti ehtinyt. Joistakin lukemattomista muistiinpanoistani syntyisi uusi Merkintöjä-blogi numero se ja se.  Ennen kuin sukellan vanhoihin päiväkirjoihini, niin voisin jatkaa tätä kirjoitusta em. aiheeseen liittyvillä muistiinpanoilla ja kuvilla, palata 15 vuoden taakse.

Muuten olen huomannut, että minua puolta nuoremmatkin kirjoittavat muistelmiaan päiväkirjojensa kautta. Yleensä he ovat julkisuudesta tunnettuja, jotka alkavat ennen kuin täyttävät 50 vuotta tutkia omaa vaikeata menneisyyttään. Kaikki purkautuvat. Julkisuuden henkilöiden, jopa alle 50-vuotiaiden elämästä julkaistaan kirjoja kustantajien toimesta. Tavallisista ihmisistä ei olla kiinnostuneita. Kaiken lisäksi kirjoja ja muita asioita somesta retostellaan kaikilla mahdollisilla portaaleilla.

Kävele nyt siitä. Jokilaakso 3.9.2023

Edellä oleva ei sinällään ole mitenkään ihmeellistä, jos ajattelemme alussa mainitsemaani murrosta, ihmisten muuttumista ja tietenkin koko maailman muuttumista. Silloin alamme katsella maailmaa uudesta näkökulmasta ja joudumme usein kyseenalaistamaan kokemiamme asioita.

Vaikka minun juuri nyt tekisi mieli sukeltaa omien päiväkirjojeni maailmaan, niin pidättäydyn aloittamassani aiheessa eli merkinnössäni Sirkiän suvusta, äitini karjalaisesta suvusta. Olen kirjoittanut suvusta, liittyvistä suvuista, elämästä ennen ja myöhemmin Karjalassa, Kuolemajärvellä ja muuallakin, matkoista ja kaikesta lukemattomissa blogeissani.  Niitä on luettu paljon, lukijoista en tiedä paljon, harva kommentoi tai ottaa yhteyttä. Voin vain olla kiitollinen, että lukijoita on paljon.

Merkintöjä muistikirjoista, paperien kulmista, vihoista, kalentereista ja kaikesta mahdollisesta, mihin voi kirjoittaa, niillä täytän tämän postauksen. Samalla muistutan itseäni aiheista, jotka asioiden paljouden, moninaisuuden ja kiireen takia ovat jääneet varjoon ja joutuneet melkein kuin sivuraiteelle. Olen repinyt muistivihoistani (työvihoista) sivuja irti halutessani hävittää niistä suurimman osan tarpeettomana.

Alan tutkia vihkojani satunnaisessa järjestyksessä. Monet esiin tulleista asioista olen kirjannut sukututkimukseeni, jos ao. henkilöt ovat siellä. Olen kysellyt vuosien mittaan tietoja uusilta ystäviltäni. Pohdin pitkään kesäkuun 1944 pommituksia Viipurin ratapihalle. Suurhyökkäyksen jälkeen venäläiset pommittivat todella runsaasti mm. Viipurin ratapihaa ja moni juna evakoita täynnä ollut juna joutui seisomaan ratapihalla pitkään, koska raiteet piti korjata ennen kuin junat pääsivät jatkamaan matkaa. Kaikki tämä tapahtui runsaan viikon ajan. Venäläiset valloittivat Viipurin 20.6.1944. 

Olen monelta tuntemaltani henkilöltä kuullut, että he ovat olleet tuollaisessa junassa Viipurissa. Jos oikein muistan, niin yhden merkinnän mukaan vajaan 3-vuoden ikäinen ystäväni Malla olisi ollut Viipuria ohittamassa junalla isoäitinsä kanssa 11.6.1944.  Varmistan asian vielä häneltä ja tarkennan muistoa, kun pian tapaamme. Muistaakseni Kuolemajärveltä lähtenyt Kyllikki on kertonut samanlaisia muistoja, hän oli syntynyt 1925 ja asui myöhemmin Saksassa. Jotkut ovat kertoneet, että he ovat rynnänneet pusikkoon junasta. Pelon vallassa. On se ollut aikamoinen vaihe tavallistenkin ihmisten elämässä.  Paljon on kirjoitettu ja kuultu 20.6.1944 tapahtuneesta Elisenvaaran hirveästä pommituksesta, jossa lähes kaikki junavaunuissa olleet noin 150 tai enemmän ihmistä kuolivat. Venäläiset pommittivat Simolan aseman tienoilla samaan aikaan usean kerran, jolloin suunnilleen saman verran siviilejä menetti henkensä. Näistä tapahtumista vaiettiin pitkään. Wikipediasta ja sen liitteistä löytyy enemmän tietoa aiheesta.

Sukututkimuksen opiskelu ja tutkiminen ovat saaneet minut tekemään erittäin paljon merkintöjä. Paha tapani oli selvittää tapaamieni ihmisten sukuja kysymällä heiltä kaikenlaista. Se tieto on vaikeasti hyödynnettävissä. Jos olen kirjannut heidät sukututkimukseen, olen joskus yrittänyt kirjata tietoja sinne. Siellähän ne roikkuvat, kunnes tulevat joskus eteeni. Yleensä kaikki eri tapahtumissa tapaamani ihmiset ovat antaneet tietoja erittäin mielellään. Usein he olivat myös kertomassa suvustaan eri tilaisuuksissa. Nyt monet ovat ehtineet kuolla, vaikka tapaamisista ei ole vielä kulunut edes kymmentä vuotta.

Sitten kaikki retket, joko kotimaassa tai sitten muualla, kirjauksia ja merkintöjä syntyy. Osasta olen kirjoittanut lyhyen tekstin blogiini, osa ei ehdi koskaan niin pitkälle.

Karjalaisten laulu 10.9.2023

 

Niinpä sitten kävi, etten saanut tätä tekstiä käsiteltyä loppuun viime viikolla kuten oli aikomukseni. Tapahtumat ovat jyränneet minut alleen, en voi mitään. Ihminen ei ehdi kaikkea ja se on vain hyväksyttävä. Voisin jatkaa kertomalla vaikkapa eilisistä hienoista Kuolemajärvi-juhlista Raisiossa, mutta jätän sen tällä kertaa toiseen kertaan tai en käsittele sitä sen enempää blogeissani, jollen sitten joidenkin kuvien muodossa.  Voitte vain kuvitella, mitä pääni sisällä, ajatuksissani ja mielessäni tapahtuu, kun saan ulkopuolisia vaikutteita!

Aurinko menossa alas Ruotsinkylässä 10.9.2023