Saman kiertokulku

Ehdin vain aloittaa uuden blogipostaukseni. Sääli, sillä nyt juuri, minun pitää kirjoittaa, kun siltä tuntuu, kun tarvitsen sitä. On omituista, että kun on paljon muuta tekemistä ja asioita, joilla on määräaika, tulee tällaisia hetkiä, kirjoittamispakko vaikkapa. Näitä hetkiä oli eilenkin aina iltamyöhään saakka. Välillä elämäni on siis omituista hillintää. Kirjoitin aamiaisen lomassa listan tekemättömistä tehtävistä. Listathan auttavat aina. Huom. olen aloittanut tämän jo 15.9.

 

On muitakin juttuja. Siirsin alkuviikosta ikkunapesun yhteydessä, suuren osan kyseisen ”romuhuoneen” lattialla olevista laatikoista olohuoneen puolelle sanoen itselleni, että asun omassa asunnossani eikä minun tarvitse välittää muista. Aina välillä käyn tavaroita läpi sekä fyysisesti että henkisesti. Onkin omituista, että henkisesti olen onnistunut jo luopumaan monista asioista, jotka eivät vielä vuosi sitten tulleet kysymykseen. Fyysinen irtautuminen niistä onkin nyt tekeillä ja se on vaikeaa, koska roskiinhan en voi kaikkea heittää. Mutta tästä ei ollut tarkoitukseni kirjoittaa…

Kirjoitan koko ajan itsestäni. Kysyn vain, miten voisin kirjoittaa muista. Muut ovat anonyymejä ja suojelun alaisia, ainakin suurimmaksi osaksi. Jos mainitsen ihmisiä nimeltä, olen joko pyytänyt luvan tai en. Hesaria lukiessani, näin tänään ensi-iltaan tulevan Aki Kaurismäen elokuvan Kuolleet lehdet – arvion. En lukenut sitä vielä, mutta silmiini hyppäsi lause, jossa sanottiin Kaurismäen tekevän käytännössä koko ajan samaa elokuvaa vuosikymmenestä toiseen. Ja suosio on aina taattu.

Edellinen kommentti meni minussa syvälle. Olin ajatellut, että menisin tänään Keravalle katsomaan ko. elokuvan, mutta en taida ehtiä. Jos Kaurismäen elokuvat ovat aina samoja, onko edes väliä, menenkö ensi-iltapäivänä katsomaan sen tai joskus muulloin. Kun en edes ehdi, tekisi kyllä hyvää mennä kuten keskiviikkoinen sirkukseen meno, joka tuli loppujen lopuksi puskista. Alex oli puhunut siitä jo aiemmin ja jopa edellisinä vuosina, mutta enhän käynyt aikanaan edes tyttäreni kanssa sirkuksessa, vaikka asuimme silloin Töölössä Mäntymäen kentän melkein vieressä, jossa sirkus kävi silloin. Alex oli sinnikäs ja alkoi puhua äidilleen, joka ei pääse sirkukseen edes nyt, mutta mummi heltyi. Se olikin elämys meille molemmille, myös minulle.

21.8.2004 Pariisi Luxembourgin puisto

 

Toisekseen saman elokuvan tekemisestä heräsi ajatus. Mitähän elokuvaa minä olisin tehnyt koko elämäni, jos olisin päässyt opiskelemaan elokuvaohjaajaksi. Tiesin sen heti. Se oli elokuva, jossa ystävykset kävelivät puiden reunustamaa kujaa pitkin ja keskustelivat elämästä, rakkaudesta ja kuolemasta. En nyt ehdi etsiä elokuvan syntykirjauksia vanhoista 1960-luvun päiväkirjoistani, mutta etsin vielä. Olisin pyörittänyt sitä kohtausta kaikissa elokuvissani. Ehkä ystävykset olisivat vaihtuneet, käytävä olisi erilainen, mutta aiheet olisivat samat. Voisin tehdä sen elokuvan nyt. Olisin valmis.

Niin tai näin.  Edellinen pätee elokuvan lisäksi myös kaikkeen muuhun pienen ihmisen elämässä. Useimmat meistä pyörittävät koko elämänsä samoja aiheita, sama nauha on koko ajan menossa päivästä toiseen. Ei ole mitenkään uutta, että ajattelen sitä juuri nyt, kun elämä maistuu paremmalta kuin pitkiin aikoihin. Kun korona tuntuu jääneen kauaksi. Niin pahaa se teki myös meille vanhoille ihmisille. Tähän on hyvä lopettaa tällä kertaa.

Sirkus Finlandia Tuusulassa

 

Jatkan kirjoitusta seuraavan viikon maanantaina, kun aloitin tämän tekstin perjantaina. Ajattelin heti herättyäni, että kirjoitan blogipostaukseni loppuun. Eihän se mene niin. Levottomuus pyörii vielä minussa johtuen kaikesta tohinasta, mitä on ollut viime aikoina.

Eilen oli jälleen edessä pitkä autolla ajo, kun lähdimme Marjan kanssa Sirkiän sukujuhlaan Lietoon Ilmarisen matkailutilalle, jossa vietimme edellisen kerran vastaavaa tapahtumaa viisi vuotta sitten. Juhlan aiheena oli taas sukuseuran täyttämät vuodet. Tänä syksynä sukuseuramme Kuolemajärven Sirkiät täytti 15 vuotta. Paikalle kertyi suunnilleen saman verran väkeä kuin 2018. Minä pyörin väkkäränä ympäriinsä, kun hoitelin koneasioita läppärillä. Olin unohtanut etsiä yhteislauluna laulettavien laulujen sanat, jouduin ne sitten googlaamaan ja kopioimaan näytettäväksi. Pääni on niin täynnä ja olen ollut innostuksen lisäksi rasittunut tekemisteni määrästä eikä se määrä johdu harrastuksistani, näistä sukujutuista ja vastaavasta vaan kotitöistä.

 

Edellisenä sunnuntaina oli vastaavanlainen meno Raisioon Kuolemajärvijuhlille ja siellä myös vauhti päällä.  Nyt oli ennustettu huonoa säätä, mutta se tarkentui sitten tietoon, että vesisade ryntää Suomen läpi lännestä itään aamupäivällä. Niin sitten kävikin, osan matkaa ajoimme kovassa vesisateessa ja sitten aurinko paistoi loppupäivän. Näin saatoin sitten ottaa ryhmäkuvat iltapäivällä ulkona pihalla kuten otimme myös edellisellä kerralla viisi vuotta sitten.

Seivästön Tammikossa asuneiden lähisukuni jälkeläisiä oli paikalla runsaasti, vaikka omia serkkujani ei ollut ketään. Pikkuserkkuja oli sentään useampia ja runsas joukko siitä eteenpäin nuorempaa joukkoa. Sukuseuran jatkuvuus on taattu, kun hallituksessakin on useita nuoria naisia. Tajusin nyt vasta, että olen enää hallituksen melkein ainoa sukuseuran perustajajäsen. Nuorempien haarojen serkut tapailevat useimmin, minun haarani yhteydet jäivät pariin tapaamiseen. Muistin, että kun sukuseuraa perustettiin 2008 mukanani tilaisuudessa olivat myös tyttäreni ja hänen tyttärensä. Muutama serkuistani on ollut aikanaan lyhyen aikaa sukuseuran hallituksessa. 

Joukko alkaa valmistautua ryhmäkuvaan. Kissa pyöri ympärillä. Olisin oikeastaan halunnut ottaa sen kuvaan syliini, mutta... En myöskään huomannut tuota lipputangon varjoa, joka häiritsee joissakin kuvissa ja on niissä muutakin, mikä häiritsee minua... Vaikka tilanne menikin tosi hyvin.

Mukana oli myös sukuseuran vanhin, kolmas serkkuni Eila Ortane, josta ja hänen vuotta vanhemmasta sisarestaan Toini Ylitalosta (k. 2021) olen kirjoittanut myös näihin blogeihini silloin tällöin.  Eila houkutteli meidät poikkeamaan kotonaan Turussa, jonne olikin tosi lyhyt matka. Viime kesänä oli tarkoituksemme käydä hänen luonaan, mutta käynti peruuntui erilaisista syistä.  Eila on tallentanut uskomattoman ahkerasti tietoja ja kuvia perheensä elämäntaipaleesta ja matkoista entiselle kotipaikalle Kuolemajärven Karjalaisten kylässä. On aina ilo nähdä hänet.

Palaan tähän aamuun. Aamupalan jälkeen minuun iski taas into alkaa jatkaa hävitysoperaatiota. Tein pari ilmoitusta alueen roskalavalle ja toinen menikin heti, toinen tuskin menee ollenkaan. Joka tapauksessa pakkasin ne valmiiksi noutoa varten. Seuraavaksi ryntäsin vaatekaapeille ja tein muutaman pussin vietäväksi Uffen keräykseen ja ison kasan toimitettavaksi roskiin. Kaikki olivat lähinnä päällysvaatteita, kenkiä tms. Ja tosi vanhaa, käytettyä ja kulunutta kamaa kuten suurin osa vielä nykyäänkin käyttämistäni vaatteista. Suunnittelen koko ajan muuta vastaavaa toimintaa.  Kierrätyskeskuksessa on tarkoitus käydä ja kokeilla vaikka viemällä sinne kasan kirjoja.

Täältäkin löytyy hävitettävää. Ja siivottavaa.

Edelliseen viitaten, olen mielessäni koko ajan kehitellyt henkistä luopumista, mihin viittasin jo alussa. Kysymyksessä ei ole mikään kuolinsiivous vaan mielessä käymäni muu prosessi. Siksi jätänkin täällä kotonani kaiken olemaan levällään enkä siivoa mitään pois tieltä, jos joku sattuisi tulemaan. Mieli kypsyy vähitellen seuraaviin vaiheisiin.

Lupasin lähettää myös ison kasan kortteja eräälle tutulleni. Ja muutakin on mielessä. Asia kerrallaan.  Nyt kirjoitukseni saa jäädä tällä kertaa. Hyvää syksyn jatkoa kaikille ahkerille ihmisille ja muillekin!

Kyllä minun pitää kai hankkia uusi kamera... Tuota vanhaa järjestelmäkameraa en muuten enää käytä. Otin pokkarilla tämän selfien.

 

 

Negatiiveja kuudenkymmenen vuoden takaa

Ihmisten tapaaminen ja keskustelut ovat ihania asioita. Minusta tuntuu, että monet vanhemmat ihmiset arvostavat erityisesti pienen joukon tapaamisia. Minä ainakin. Kun emme edes tiedä, mitä tulevaisuudessa on odotettavissa. Innostun tapani mukaan aina hipun verran liikaa, mikä merkitsee sitä, että olen tapaamisten jälkeen aivan poikki. Usein päivän tai kaksikin. Kuntoni ei tietenkään ole paras mahdollinen. En koe kuntoilua vain kuntoilun vuoksi mielenkiintoiseksi. Kun lähden kävelylle, menemiselläni on aina jokin tarkoitus. 

ehkä 1967

 

Innostuneet keskustelut johtavat minut myös toimintaan, koska ne inspiroivat tarttumaan johonkin odottavaan asiaan tai johonkin aivan uuteen. Olisiko maailmassa mitään, mikä ei innostaisi minua? On varmaan.

Ehkä en enää alkaisi tehdä käsitöitä, joita olen jonkin verran tehnyt aikoinaan aika huonolla menestyksellä. Siis kauan sitten. Järjestelin äskettäin ompelutarvikelaatikkoni ja pistin syrjään eli poislaitettavaksi kaikki neulomis- ja virkkausvälineet, kesken jääneet sukat ja langat.

Sisareni leipomassa

 

Ruoanlaitto ei myöskään innosta minua enää sen kummemmin. Tehdessäni äskettäin kaalilaatikon, tajusin ja muistin, miksi olen nykyään innoton laittamaan ruokaa. Parasta on ollut, että koolle kertyy iso, iloinen ja nälkäinen joukko syömään. Kaalilaatikkoa ja kaalikääryleitäkin tein aina mielelläni.  Erinomaisen hyvää kaalilaatikkoani söin yksin neljänä päivänä, koska isoa ja iloista joukkoa en saa enää helposti kokoon. Kaiken lisäksi nuorempi sukupolvi ei edes välitä tällaisista ruoista. Ja helteellä ei ole edes oikein nälkä.

Oletan, että on jo vuosi 1967. Ystäväni Leena ja Sirpa kylässä. En muista tätä ollenkaan...

 

Pöydänkulmalla on seissyt pitkään kasa 1960-luvun ja sitä vanhempia negatiiveja. Aikoinaan jätettiin aina osa negatiiveistä kehittämättä. Kaikki valokuvaamiseen liittyvä kuvan ottamista lukuun ottamatta oli erityisen kallista. Osa negatiiveista on kärsinyt säilytyksestä. Kun nuoruus oli ohi, tavarani jäivät vanhempien nurkkiin, jonnekin muualle tai hävisivät.  Oli paljon muuta ajateltavaa.

Aloitin äskettäin taas skannata negatiiveja ja yhdistää kuviin vuosilukuja, koska minulla on tallella joidenkin vuosien kalentereita. Kalentereissa ja päiväkirjoissa näkökulma on tästä hetkestä katsoen erilainen, mutta jos niitä tutkii tarkkaan, saattaa jopa kuvauspäivä selvitä.

(Osa negatiiveista, siis vanhimmat ovat kokoa 9x6, joista tehtiin samankokoisia pieniä kuvia ja osa 35 mm kinofilmikokoa. Välissä on useita epäonnistuneita otoksia tai ongelmia filmin manuaalisessa siirrossa eli kaksi kuvaa päällekkäin. Mustavalkoisia kuvia on vaikea parantaa, jos ne ovat negatiivissa liian tummia tai vaaleita)

1967

 

1960-luvulla oli niin, että kunkin hetken ihastuksen kohteen kanssa tehdyt asiat olivat kaikkien muiden asioiden yläpuolella. Vuoden selvittäminen ei ole kovin vaikeaa paitsi joissakin tapauksissa. Päiväkirjoissani on paha katkos välillä 1959–1960. Tai päiväkirjani ovat ehkä hävinneet. Aloin olla murrosiässä eli ehkä vähän enemmän sekaisin. Kirjoitusvälineiden saannissa saattoi myös olla vaikeuksia. Olen nimittäin kertonut monia aiemmin tapahtuneita asioita vasta 1961 päiväkirjoissani. Siis muistelin jo silloin.

Olen ollut täsmälleen sama ihminen kuin silloinkin, mutta oi, kuinka lapsellinen. Saatan nyt hävetä tekstejäni, mutta mitä väliä sillä enää on. Olen ollut yhtä kiltti ja muiden jalkoihin jäävä kuin usein myöhemmin. Minua on aina yritetty käyttää tavalla tai toisella hyväksi, mutta olen sen aina ymmärtänyt. Siitä huolimatta olen jatkanut tarkkailemista. Olen ollut sitkeä ymmärtämisessäni enkä ole katkonut siteitä, vaikka joskus olisi ollut aihetta.

Olisiko kuva vuodelta 1966-67

 

Valokuvat ovat historiaa. Niissä esiintyvä ympäristö on jo hävitetty. Talot on purettu, uusia on rakennettu, avarat maisemat ovat täynnä muuta kuin ennen.  Vieras ei enää tunnistaisi maisemia, koska ei tiedä mitä siellä on ollut aiemmin. Tuho tavalla tai toisella on kohdannut kaikkia asuinympäristöjäni niin, ettei paluuta entiseen ole muuta kautta kuin vanhojen kuvien kautta. Siinä on yksi aihe, josta aioin jossakin vaiheessa kirjoittaa, kunhan ehdin. 

Sama maisema heinäkuussa 2022.

 

Siltikään en vielä tiedä, mitä teen kaikkien kuvieni kanssa. Kaikki skannatut löytyvät kyllä irrallisilta kovalevyasemilta ja monet myös albumeista. Toisaalta olen huomannut, että albumitkin ovat menettäneet entisen asemansa tähän päivään tultaessa. Kukaan ei enää ryntäisi pelastamaan kymmeniä painavia albumeita tuhon tieltä, on se sitten pommi tai tulipalo. Pommin tieltä ei edes ehtisi. Paljon kuvia on vielä skannaamatta. Paljon asioita on tutkimatta. Kukaan ei tiedä eikä tunnista niistä mitään oleellista, kun minua ei enää ole.

Lukijani saattaa ajatella: mitä sillä on enää väliä. Voi kyllä sanoa, ettei sillä ole mitään väliä. Olen silti sitä mieltä, että ihminen on tekopyhä, jos ajattelee olevansa parempi ihminen vähätellessään menneiden asioiden merkitystä. Tämäkin päivä ja hetki merkitsee, koska elämme sitä. Tiedämme myös, että kun hetki menee ohi, se ei koskaan palaa takaisin. Yhdellä hetkellä on valtava sisältö. Meillä on vain tämä hetki. Sitä toitotetaan koko ajan. Mutta entä sen hetken koko sisältö!

Kuva Rengon raitista lienee vuodelta 1966 tai 1967

 

Nyt skannaamani vanhimmat kuvat ovat väliltä 1960–1967.  Sen alkuvuosina olin murrosiässä ja rakkauteni ja vihani olivat voimakkaita. Vanhempani olivat silloin vielä nuoria, samanikäisiä kuin tyttäreni nyt. Olin varmasti usein heitä kohtaan kohtuuton ja armoton. Hekään eivät ymmärtäneet minua. Kuten edellä koko elämä on kuin hetki, mennyttä ei saa koskaan takaisin. En voi enää pyytää anteeksi omaa itsevarmuuttani, jonka toinen puoli oli epävarmuutta. Mutta nyt pystyn ajattelemaan heitä lempeydellä. Ehkä he sittenkin ymmärsivät minua.

1965 Renko Käräjämäeltä

 

Elämän tarkkailijan asema on opettanut minulle paljon, se on ollut toinen luontoni. Me kaikki opimme vuosien mittaan kärsivällisyyttä, opimme kokemuksistamme. Näen myös jo lapsuuteni päiväkirjoissa suuren rakkauteni luontoon. Se on kulkenut aina mukanani ja vanhemmiten vain korostunut. Rakkaus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen juontaa myös lapsuudesta kuten myös valokuvaus. Olisin ehkä tarvinnut ohjausta ja koulutusta pystyäkseni hyödyntämään kaikkea aiemmin. Opimme aikoinaan kaiken pitkän linjan kautta, tekemällä ja kokemalla. Maailma ympärillämme on sittemmin muuttunut erityisen paljon ja olen usein kirjoittanut siitä, kuinka se tarjoaa nuorille ja kaikille muillekin paljon laajemman skaalan apua kuin koskaan ennen. Toinen asia on, osataanko sitä ymmärtää ja käyttää. Ja kiittää!

 

Jos lukijaani kiinnostaa, niin olen käsitellyt nuorta minää 1960-luvulla toisessa blogissani, jonka löydät tämän linkin takaa. Olen ruotinut siellä joitakin päiväkirjojani ja niissä mainitsemiani tapahtumia. Myöhemmin niitä lukiessani, huomaan uusia ja uusia asioita, joita olisi tarpeen käsitellä. Kuten olen ennenkin todennut, aiheiden suo on ylipäänsä loputon. Ihmisen aika on kuitenkin rajattu. Se kapenee usein dramaattisesti, mitä vanhemmaksi tulemme.

Kun aikaa kuluu, sitä epäilevämmäksi tulen ajatellessani kirjan kirjoittamista. Minusta on tullut äärimmäisen kriittinen. Hutaisten voi tehdä vaikka mitä ja se on usein nähty.  Se on kuin nämä blogini, mutta että kirja, joka julkaistaisiin paperikirjana! Aloitukseni odottaa. Kaiken lisäksi, jos jatkan aloittamaani, tekstin kyllä saan aikaiseksi, mutta entä sitten? Onko aihe minulle liian tuttu?

Tuleva aika mennee osittain Sirkiän sukukirjan suunnittelussa. Tosin minun panokseni siihen tulee olemaan pieni, lähinnä sukutaulut selityksineen, jotka tulostan ohjelmasta. Niitä sitten muokataan. Tekstit tulevat muilta.

Paljon miettimistä. Kohta on syksy.

Tälle kuvalle on tarkka päiväkin eli 2. pääsiäispäivä  3.4.1961. Siinä ystäväni Tuula ja Sirpa