Kuvan kautta tarinaan tai useampaan

Olen jo pitkään aikonut kirjoittaa eräästä kuvasta ajatuksella, että se on eräänlainen linkki lukemattomiin muihin samanlaisiin kuviin ja toisaalta maailmaan, joka on hävinnyt. En tiedä, pystyvätkö nuoret sukupolvet edes enää tavoittamaan sitä. No, eivät varmaan samanlaisena.

Kuolemajärven Seivästön Tammikko kesällä 1929

Olen kuvannut itse kuvan pikkuserkkuni äidin albumista, mutta kuva löytyy myös Raili Tabermanin kirjoittaman kyläkirjan ”Seivästö-meri-mäki-majakka”, Seivästö-säätiö 1999 sivulta 149. Kuva on otettu pienen lapsen hautajaisista Kuolemajärven kirkon seinustalla. Kirjassa kerrotaan myös enemmän entisaikojen kuolemasta ja hautaamisesta. Minulla on vain kuva tai kopio kuvasta, josta kehitän tarinaa. Yleensä vainajista avonaisessa arkussa otetut kuvat on otettu henkilön kodin pihalla ja kirkolla on otettu kuva haudasta ja hautajaisvieraista haudan äärellä. Pitäydyn tietenkin kirkonkirjoihin kirjatuissa tiedoissa ja kuvissa olevissa henkilöissä. Henkilöiden tunnistaminen voi johtaa auttamatta virheisiin, mutta yritän silti. Pyydän anteeksi virheitäni. Ja kommentoimalla voit kertoa oikeat henkilöt.

Lapsena kuollut, Elma Loviisa Taavetintytär Riski syntyi 1.1.1934 Kuolemajärven pitäjän Seivästön kylän Tammikossa. Oma äitini sisaruksineen on syntynyt samassa kylässä, jonne jo heidän isoisänsä muutti 1870-luvulla. Tammikko sijaitsi Suomenlahden rannalla kaukana muusta kylästä, kuljettaessa kohti Viipurin suuntaan, sijoittuen Seivästön ja Karjalaisten kylän välimaastoon. Elman syntymätietoja en pääse 100-vuotissäännön takia katsomaan, joten myös kummitiedot jäävät tarkistamatta

Elman vanhemmat Taavetti Kaaprielinpoika Riski ja hänen vaimonsa Anna Nikodemuksentytär Gottskalk olivat avioituneet 17.12.1922, mikä tieto  on kirjattu vuosien 1910–1919 rippikirjaan ja näkyy myös Katihassa. Kuulutuspäivät näkyvät myös rippikirjassa.

Äiti, Anna Gottskalk oli syntynyt 11.12.1904 Seivästön peräkylässä, arvioni mukaan Huovinmäen tienoilla Nikodemus Salomoninpoika Gottskalkin (1876–1948) ja Loviisa Taavetintytär Paakin (1882–1972) vanhimpana tyttärenä. Anna sai nimensä 14.12.1904, kummeina olivat isoisä Salomon Gottskalk ja Anna Mari Gottskalk, myöh. Muurinen, joka oli isä Nikodemuksen sisar ja Helena Karlsson. Kastajana toimi Martin Edvard Snellman, joka oli Kuolemajärven seurakunnan kirkkoherra 1899–1908.  Gottskalkit asuivat äiti Loviisan isän Taavetti Joosepinpoika Paakin tilalla.  Loviisa oli käynyt kansakoulun. Annan konfirmaatio oli 12.6.1921. Hän oli siis noin 18-vuotias avioituessaan. Myöhemmin sukunimilain määrätessä, hän otti käyttöön miehensä sukunimen Riski. 

Taavetti Kaprielinpoika Riski syntyi kahdeksan vuotta aiemmin kuin tuleva vaimonsa eli 1.9.1896 Seivästön kylän Tammikossa. Hänen vanhempansa olivat Kaapriel Taavetinpoika Riski (1859–1911) ja Loviisa Samuelintytär Akkanen, myöhemmin Riski (1867–1936). Taavetti kastettiin 4.9.1896, kummeina olivat Fredrik Akkanen ja Eeva Kirjonen. Kastajana toimi Oskar Vilhelm Vilskman, joka oli Kuolemajärven kirkkoherrana 1883–1897. Fredrik Akkanen oli Loviisa Akkasen isävainaja Samuel Akkasen veli. Eeva Kirjonen oli isoisäni Abraham Sirkiän äiti. Hän asui Tammikossa.

Tässä vaiheessa palaan takaisin kuvaan. Kuvassa perhettä ja sukulaisia on kerääntynyt pienenä kuolleen Elman avoinna olevan kukilla peitetyn arkun viereen kuvaamista varten. Elma Loviisa on kuollut 12.5.1935 vain 1 vuoden 4 kuukauden iässä keuhkoputken tulehdukseen tai vastaavaan. Hän oli perheen viidenneksi syntynyt lapsi, jonka elämä päättyi varhain.

Lähdin tutkimaan kuvaa tarkemmin yrittäen nimetä kuvan henkilöt. Saattaa olla, että erehdyn monen kohdalla, mutta yritän silti. Tuskin enää on paljon ihmisiä, jotka yleensä tunnistavat vanhojen kuvien henkilöitä. Saattaa hyvinkin olla jossakin sellaisia tämän perheen jäseniä, joilla on kuva albumissaan ja kaikkien henkilöiden nimet on lisätty kuvaan. Nimittäin perheeseen syntyi Elman lisäksi kaikkiaan ainakin kymmenen lasta, jotka kasvoivat aikuisiksi ja kokivat evakkoon lähdöt ja uuden kotipaikkakunnan.

Kuolemajärven kirkon ympäristöä.

Arkun kohdalle ovat asettuneet vierekkäin lapsen vanhemmat, Taavetti ja Anna, jotka mainitsin aiemmin. Heidän edessään on vanhin veli Kaarlo, jonka nimi on mainittu Seivästön kyläkirjan kuvan tekstissä. Kaarlo on ollut tuolloin noin 9–10-vuotias. Häntä nuoremmat sisarukset eivät ole päässeet mukaan. Ehkä niin oli tapana. Tiedän kaikkien nimet, koska heidät on mainittu Siirtokarjalaisten tie I-osan sivulla 40. Kirjan tietoja kerättäessä äiti Anna asui Askaisissa, jossa isä Taavetti oli kuollut 1948 vain 51 vuoden iässä. Perhe mainitaan myös Seivästön molemmissa kyläkirjoissa (Meripirtti ja Taberman).

Oletan, että äiti Annan vieressä seisovat isovanhemmat eli edellä mainitsemani Nikodemus ja Loviisa Gottskalk. Molemmat kuolivat vasta evakossa Askaisissa. Toisaalta vanhempi nainen kuvassa saattaa olla myös isä Taavetin äiti Loviisa Akkanen. Taavetin isä oli tuolloin jo kuollut (1911). Loviisa asui Seivästökirjan mukaan miehensä kuoltua tyttärensä Annan perheessä ja kuoli 1936.

Eturivissä molemmin puolin on nuorempia henkilöitä, jotka saattavat hyvin olla lapsen vanhempien sisaruksia, tätejä, enoja ja setiä. Toisaalta heidän joukossaan saattavat olla myös lapsen kummit, joita en pääse nyt tarkistamaan.

Takarivistä tunnistan muutaman henkilön. Oikeassa reunassa on Salomon Malakiaanpoika Ranki (s. 1900) Seivästöltä, joka oli 11.7.1931 mennyt naimisiin isoisäni veljen Jooseppi Abrahaminpoika Sirkiän vanhimman tyttären Helmi Maria Joosepintytär Sirkiän (s. 1909) kanssa.  En tiedä, onko Helmi kuvassa esimerkiksi vaikkapa kolmas vasemmalta tai sitten veljensä vieressä kuvan keskellä. Hän oli tuolloin nimittäin viimeisillään raskaana, sillä perheen vanhin tytär Laila syntyi pian hautajaisten jälkeen.

Toinen oikealta on toinen Anna Stina Niklaantytär Riskin s. Akkanen sodassa kuolleista pojista. Toinen pojista on viides oikealta. Veljekset olivat Viljo Aleksanterinpoika Riski (1910–1941) ja Eino Aleksanterinpoika Riski (1907–1941). Heidän isänsä Aleksanteri Taavetinpoika Riski (1867–1932) oli kuollut 64-vuotiaana 8.3.1932 sydänongelmiin. Tämä perhe oli äidilleni hyvin tärkeä, olihan Anna Stina hänen kumminsa. Veljekset olivat pikku Elman isän Kaaprielin serkkuja, koska heidän isänsä Kaapriel ja Aleksanteri olivat sisaruksia. Kaikki Kuolemajärven ja Uudenkirkon Riskit ovat sukua toisilleen.  Viljon ja Einon sotatiestä kirjoitin täällä blogissani 23.4.2023 ”Odottaessani huhtikuun sateita”.

Tammikossa 8.7.2017. Taisi jäädä viimeiseksi kerraksi.

Kolmas oikealta on ehkä em. Jooseppi Abrahaminpoika Sirkiän poika Taavi (s. 19.10.1916). Taavin jälkeläisiä tunnen monia. Oikeastaan olisi aiheellista tarkistaa sukulaisilta, josko kuvassa olisikin Taavin kolme vuotta vanhempi isoveli Arvo (s. 18.12.1913), joka haavoittui talvisodan aikana 4.3.1940 Teikarsaaressa Säkkijärvellä, kuoli 20.3.1940 sotasairaalassa (Hämeenlinna) ja haudattiin Forssan Koijärven hautausmaalle. Arvon elämä päättyi siis vain 26-vuotiaana. Hänen tiedoissaan lukee sotayksikön olleet 7./RT 2.

Kurkistin äitini muistelmiin. Hän mainitsee siellä Arvon, joka oli sodan alkuvaiheissa käynyt tapaamassa äitiäni Koivistolla, mutta hän joutui pian sen jälkeen tiedustelumatkalle kotiseudulle, jolla matkalla haavoittui ja kuoli myöhemmin sairaalassa. Joka tapauksessa tarkemmat tiedot selviäisivät vain sotilaspassista. Sotapolku.fi kertoo vain hänen kuolemansa ja virallisen yksikkönsä. Perhe laittoi 29.3.1940 Helsingin Sanomiin ilmoituksen hänen kuolemastaan. Siinä mainitaan hänen olleen reservin korpraali. 

Ajattelen tässä samalla, kuinka nyt pian lähes 100 vuotta myöhemmin suren erilaisia ihmiskohtaloita, kuuluivat henkilöt sitten sukuuni tai johonkin muuhun sukuun. En tiedä, kuinka hyvin perheiden jäsenet ovat perillä sukunsa jäsenten sotaretkistä. Arvon kuitenkin sanotaan haavoittuneen Teikarsaaressa, jossa venäläiset aloittivat juuri tuona päivän 4.3. 1940 suurhyökkäyksen osana heidän Viipurinsaarten valloitustaan yllättäen suomalaiset ja ottivat saaren hallintaansa. RT tarkoittanee Rannikkotykistöä, jolle en löytänyt omaa sotapäiväkirjaa, vain nk. Rannikkoryhmä löytyy.

Menin aika pitkälle. Anteeksi. Tämä kaikki osoittaa sen, että kuvat kertovat monta toisiinsa kytkeytyvää tarinaa, jotka ovat saattaneet olla tuttuja kuvien henkilöiden jälkeläisille. Niistä ei aina puhuttu, joten ne voivat myös olla vieraita. Mainitsihan oma äitini muun muassa monta kuvan henkilöitä koskevaa asiaa, vaikka emme koskaan juuri tätä kuvaa käsitelleet.

Arvo Sirkiä voisi olla myös takana kuvan vasemmassa laidassa. Hänen vieressään seisoo henkilö, joka on saanut kuvan itselleen. Hän on Lilja Anteroinen, myöhemmin Matikainen (s. 22.12.1917). Hänen äitinsä oli Maria Abrahamintytär Anteroinen s. Sirkiä (18.5.1884 -29.8.1930). Maria oli isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiän sisar. Lilja jäi perheen ainoaksi lapseksi ja oli äitini serkku ja ystävä. Hänen lapsensa ovat minulle pikkuserkkuja, yhden heistä tunnenkin hyvin. Hänelle jäi äitinsä albumi, josta olen saanut kopioida kuvan.

Liljan äiti oli kuollut pari vuotta aiemmin 1930, äidin äiti, isoäiti Eeva Sirkiä s. Kirjonen kuoli 1931. Taavetti Gabrielinpoika Riski oli Liljan äidin 3. serkku eli ei sen läheisempi, mutta naapureita yhtä kaikki. 

Tuli mieleen myös, että jos Riskeillä olisi sukuseura alkaen vanhimmasta Abraham Juhonpoika Riskistä s. 1717, joka tuli 1740-luvulla Uudenkirkon Uskelaan, merenrantakylään sepäksi, se kattaisi myös suurimman osan Sirkiän suvusta. Sain omista tiedoistani sukuun 523 taulua.

Eipä tarvita paljon, jotta pienestä kuvasta saa jollei sukutaulua, niin pienen tarinan, joka minun käsissäni helposti paisuisi kuin pullataikina, jos antaisin. Ikävistä asioista kuten kuolemasta ei silloinkaan paljon puhuttu. Minullakin kestänee kauan ennen kuin pystyn kirjoittamaan ystävieni kuolemista, vaikka ne joskus yrittävät nousta pinnalle.

4.7.2015 isovanhempien kotia etsimässä.

Olen aloittanut tämän tarinan kirjoittamisen jo aiemmin kesällä, mutta sain vasta äskettäin valmiiksi. Sain kivaa palautetta äskettäin Kuolemajärvi-juhlilta, kun eräs jo pitkään tuntemani henkilö oli lukenut blogejani ja samalla tajunnut kokonaisuuden omista juuristaan. Olen aikoinaan 2015 käynyt hänen isovanhempiensa talon paikalla Seivästöllä meren kuohuessa lähellä. Hänen isoäitinsä kuului myös Riskin sukuun, mutta kuoli keuhkotautiin alle 40-vuotiaana 1922, jolloin lapset olivat vielä nuoria tai pieniä eivätkä lapsenlapset koskaan tavanneet mummiaan. Tästä emme puhuneet, mutta tarkistin asian.

Sukututkimus on täynnä yksityiskohtia, mikä tekee siitä todella kiinnostavaa. Niiden kautta voi yrittää asettautua eri aikakausien ihmisten elämään. Kun on vielä käynyt esivanhempien asuinpaikoilla, omaa aivan erilaisen yhtymäpinnan menneisyyteen, vaikka ei ole pystynyt enää näkemään paikkaa sellaisena kuin se aikanaan oli. Sitten voikin jo kuvitella. 

Kirkossa kesällä 2014, katse hautausmaalle.

 

 

Saman kiertokulku

Ehdin vain aloittaa uuden blogipostaukseni. Sääli, sillä nyt juuri, minun pitää kirjoittaa, kun siltä tuntuu, kun tarvitsen sitä. On omituista, että kun on paljon muuta tekemistä ja asioita, joilla on määräaika, tulee tällaisia hetkiä, kirjoittamispakko vaikkapa. Näitä hetkiä oli eilenkin aina iltamyöhään saakka. Välillä elämäni on siis omituista hillintää. Kirjoitin aamiaisen lomassa listan tekemättömistä tehtävistä. Listathan auttavat aina. Huom. olen aloittanut tämän jo 15.9.

 

On muitakin juttuja. Siirsin alkuviikosta ikkunapesun yhteydessä, suuren osan kyseisen ”romuhuoneen” lattialla olevista laatikoista olohuoneen puolelle sanoen itselleni, että asun omassa asunnossani eikä minun tarvitse välittää muista. Aina välillä käyn tavaroita läpi sekä fyysisesti että henkisesti. Onkin omituista, että henkisesti olen onnistunut jo luopumaan monista asioista, jotka eivät vielä vuosi sitten tulleet kysymykseen. Fyysinen irtautuminen niistä onkin nyt tekeillä ja se on vaikeaa, koska roskiinhan en voi kaikkea heittää. Mutta tästä ei ollut tarkoitukseni kirjoittaa…

Kirjoitan koko ajan itsestäni. Kysyn vain, miten voisin kirjoittaa muista. Muut ovat anonyymejä ja suojelun alaisia, ainakin suurimmaksi osaksi. Jos mainitsen ihmisiä nimeltä, olen joko pyytänyt luvan tai en. Hesaria lukiessani, näin tänään ensi-iltaan tulevan Aki Kaurismäen elokuvan Kuolleet lehdet – arvion. En lukenut sitä vielä, mutta silmiini hyppäsi lause, jossa sanottiin Kaurismäen tekevän käytännössä koko ajan samaa elokuvaa vuosikymmenestä toiseen. Ja suosio on aina taattu.

Edellinen kommentti meni minussa syvälle. Olin ajatellut, että menisin tänään Keravalle katsomaan ko. elokuvan, mutta en taida ehtiä. Jos Kaurismäen elokuvat ovat aina samoja, onko edes väliä, menenkö ensi-iltapäivänä katsomaan sen tai joskus muulloin. Kun en edes ehdi, tekisi kyllä hyvää mennä kuten keskiviikkoinen sirkukseen meno, joka tuli loppujen lopuksi puskista. Alex oli puhunut siitä jo aiemmin ja jopa edellisinä vuosina, mutta enhän käynyt aikanaan edes tyttäreni kanssa sirkuksessa, vaikka asuimme silloin Töölössä Mäntymäen kentän melkein vieressä, jossa sirkus kävi silloin. Alex oli sinnikäs ja alkoi puhua äidilleen, joka ei pääse sirkukseen edes nyt, mutta mummi heltyi. Se olikin elämys meille molemmille, myös minulle.

21.8.2004 Pariisi Luxembourgin puisto

 

Toisekseen saman elokuvan tekemisestä heräsi ajatus. Mitähän elokuvaa minä olisin tehnyt koko elämäni, jos olisin päässyt opiskelemaan elokuvaohjaajaksi. Tiesin sen heti. Se oli elokuva, jossa ystävykset kävelivät puiden reunustamaa kujaa pitkin ja keskustelivat elämästä, rakkaudesta ja kuolemasta. En nyt ehdi etsiä elokuvan syntykirjauksia vanhoista 1960-luvun päiväkirjoistani, mutta etsin vielä. Olisin pyörittänyt sitä kohtausta kaikissa elokuvissani. Ehkä ystävykset olisivat vaihtuneet, käytävä olisi erilainen, mutta aiheet olisivat samat. Voisin tehdä sen elokuvan nyt. Olisin valmis.

Niin tai näin.  Edellinen pätee elokuvan lisäksi myös kaikkeen muuhun pienen ihmisen elämässä. Useimmat meistä pyörittävät koko elämänsä samoja aiheita, sama nauha on koko ajan menossa päivästä toiseen. Ei ole mitenkään uutta, että ajattelen sitä juuri nyt, kun elämä maistuu paremmalta kuin pitkiin aikoihin. Kun korona tuntuu jääneen kauaksi. Niin pahaa se teki myös meille vanhoille ihmisille. Tähän on hyvä lopettaa tällä kertaa.

Sirkus Finlandia Tuusulassa

 

Jatkan kirjoitusta seuraavan viikon maanantaina, kun aloitin tämän tekstin perjantaina. Ajattelin heti herättyäni, että kirjoitan blogipostaukseni loppuun. Eihän se mene niin. Levottomuus pyörii vielä minussa johtuen kaikesta tohinasta, mitä on ollut viime aikoina.

Eilen oli jälleen edessä pitkä autolla ajo, kun lähdimme Marjan kanssa Sirkiän sukujuhlaan Lietoon Ilmarisen matkailutilalle, jossa vietimme edellisen kerran vastaavaa tapahtumaa viisi vuotta sitten. Juhlan aiheena oli taas sukuseuran täyttämät vuodet. Tänä syksynä sukuseuramme Kuolemajärven Sirkiät täytti 15 vuotta. Paikalle kertyi suunnilleen saman verran väkeä kuin 2018. Minä pyörin väkkäränä ympäriinsä, kun hoitelin koneasioita läppärillä. Olin unohtanut etsiä yhteislauluna laulettavien laulujen sanat, jouduin ne sitten googlaamaan ja kopioimaan näytettäväksi. Pääni on niin täynnä ja olen ollut innostuksen lisäksi rasittunut tekemisteni määrästä eikä se määrä johdu harrastuksistani, näistä sukujutuista ja vastaavasta vaan kotitöistä.

 

Edellisenä sunnuntaina oli vastaavanlainen meno Raisioon Kuolemajärvijuhlille ja siellä myös vauhti päällä.  Nyt oli ennustettu huonoa säätä, mutta se tarkentui sitten tietoon, että vesisade ryntää Suomen läpi lännestä itään aamupäivällä. Niin sitten kävikin, osan matkaa ajoimme kovassa vesisateessa ja sitten aurinko paistoi loppupäivän. Näin saatoin sitten ottaa ryhmäkuvat iltapäivällä ulkona pihalla kuten otimme myös edellisellä kerralla viisi vuotta sitten.

Meitä Seivästön Tammikossa asuneiden sukujemme jälkeläisiä oli paikalla runsaasti, vaikka omia serkkujani ei ollut ketään. Pikkuserkkuja oli sentään useampia ja runsas joukko siitä eteenpäin nuorempaa joukkoa. Sukuseuran jatkuvuus on taattu, kun hallituksessakin on useita nuoria naisia. Tajusin nyt vasta, että olen enää hallituksen ainoa sukuseuran perustajajäsen. Nuorempien haarojen serkut tapailevat useimmin, minun haarani yhteydet jäivät pariin tapaamiseen. Muistin, että kun sukuseuraa perustettiin 2008 mukanani tilaisuudessa olivat myös tyttäreni ja hänen tyttärensä. Muutama serkuistani on ollut aikanaan lyhyen aikaa sukuseuran hallituksessa. 

Joukko alkaa valmistautua ryhmäkuvaan. Kissa pyöri ympärillä. Olisin oikeastaan halunnut ottaa sen kuvaan syliini, mutta... En myöskään huomannut tuota lipputangon varjoa, joka häiritsee joissakin kuvissa ja on niissä muutakin, mikä häiritsee minua... Vaikka tilanne menikin tosi hyvin.

Mukana oli myös sukuseuran vanhin, kolmas serkkuni Eila Ortane, josta ja hänen vuotta vanhemmasta sisarestaan Toini Ylitalosta (k. 2021) olen kirjoittanut myös näihin blogeihini silloin tällöin.  Eila houkutteli meidät poikkeamaan kotonaan Turussa, jonne olikin tosi lyhyt matka. Viime kesänä oli tarkoituksemme käydä hänen luonaan, mutta käynti peruuntui erilaisista syistä.  Eila on tallentanut uskomattoman ahkerasti tietoja ja kuvia perheensä elämäntaipaleesta ja matkoista entiselle kotipaikalle Kuolemajärven Karjalaisten kylässä. On aina ilo nähdä hänet.

Palaan tähän aamuun. Aamupalan jälkeen minuun iski taas into alkaa jatkaa hävitysoperaatiota. Tein pari ilmoitusta alueen roskalavalle ja toinen menikin heti, toinen tuskin menee ollenkaan. Joka tapauksessa pakkasin ne valmiiksi noutoa varten. Seuraavaksi ryntäsin vaatekaapeille ja tein muutaman pussin vietäväksi Uffen keräykseen ja ison kasan toimitettavaksi roskiin. Kaikki olivat lähinnä päällysvaatteita, kenkiä tms. Ja tosi vanhaa, käytettyä ja kulunutta kamaa kuten suurin osa vielä nykyäänkin käyttämistäni vaatteista. Suunnittelen koko ajan muuta vastaavaa toimintaa.  Kierrätyskeskuksessa on tarkoitus käydä ja kokeilla vaikka viemällä sinne kasan kirjoja.

Täältäkin löytyy hävitettävää. Ja siivottavaa.

Edelliseen viitaten, olen mielessäni koko ajan kehitellyt henkistä luopumista, mihin viittasin jo alussa. Kysymyksessä ei ole mikään kuolinsiivous vaan mielessä käymäni muu prosessi. Siksi jätänkin täällä kotonani kaiken olemaan levällään enkä siivoa mitään pois tieltä, jos joku sattuisi tulemaan. Mieli kypsyy vähitellen seuraaviin vaiheisiin.

Lupasin lähettää myös ison kasan kortteja eräälle tutulleni. Ja muutakin on mielessä. Asia kerrallaan.  Nyt kirjoitukseni saa tällä kertaa. Hyvää syksyn jatkoa kaikille ahkerille ihmisille ja muillekin!

Kyllä minun pitää kai hankkia uusi kamera... Tuota vanhaa järjestelmäkameraa en muuten enää käytä. Otin pokkarilla tämän selfien.