Kun kevät päättyi

Minulla on ihana parveke. Tähän aikaan vuodesta kellon lähestyessä kello 10 aamulla, voin mennä sinne kirjoittamaan. Aurinko porottaa parvekkeelle aamulla, mutta siirtyy sitten talon toiselle puolelle. Makuuhuonetta se valaisee illalla. Kun tämä kevät muutti elämää, on ollut vihdoin aikaa miettiä elämän olosuhteita tarkentamalla katsetta lähemmäs. Tiedän muiden kesken jääneiden asioiden odottavan taustalla, mutta nautin vielä hetken.

Eilen kävelytiellä. Siirsin syrjään. Tietenkin.

Lähelle tarkentaminen muistuttaa kyllä myös monista kotitöistä kuten ikkunoiden pesemisestä.  En vaan halua nyt ajatella sitä. Tasan kolme vuotta sitten olin juuri tulossa omakotitalon myyntiin, olin tavannut talon tulevat omistajat ja aloimme neuvotella. Takana oli todella pitkä epävarmuuden kausi, joka sisälsi uskomattoman paljon asioita. Silloin ei ollut mitään mahdollisuutta tarkentaa katsetta yksityiskohtiin, sillä tekemistä oli todella paljon.  Ehkä pystyin silti hiukan rauhoittumaan kirjoittamalla blogejani ja ottamalla valokuvia.  Saan nyt niiden kautta sen ajan tunnelmista kiinni. Sydäntäni kouraisee.

Ihminen tarvitsee paljon aikaa toipuakseen erilaisista asioista. Vanhemmiten aikaa tarvitaan entistä enemmän, se kannattaa ottaa huomioon kohdatessamme muutoksia, millaisia tahansa. Nyt istuessani parvekkeeni sängyllä kirjoittamassa, minusta tuntuu melkein samalta kuin makaisin alkukesän kukkaniityllä selälläni. Tuijottaisin pilviä ja hyönteisten lentoa.  Näen parvekkeen avonaisesta lasista, kuin vihreiden koivujen ja kukkivan puun taustaa vasten, että ilmassa lentelee kaikenlaisia höytyviä. Tuuli suhisee koivuissa, pilvet ovat valkoisia. Aurinko on korkealla. Linnut laulavat. Kesä on alkamassa.

Pahuksen pahus. Taas on opeteltava uutta, mikä aluksi hidastaa blogin kirjoitusta erityisesti kuvien suhteen. Blogger-ympäristö muuttuu hyvin erilaiseksi. Harjoittelen jo sitä.

Parvekkeella on tosiaan ollut koko ajan tänne muutostani lähtien sänky, jonka olin hankkinut aikanaan vierashuoneeseen. Täällä sille ei ollut muualla tilaa.

Aamulla herätessäni olin melkein heti ryntäämässä vanhalle lempipaikalleni joen rantaan, mutta en sitten lähtenytkään. Minulla ei ole minnekään kiire. Ehdin sinne.  Myös lapsenlapseni perhe on löytänyt paikan ja käy siellä. Samoin tyttäreni poikineen ja kerran siellä sattumalta tapasimmekin, suomalaisessa viidakossa.

Hesarin luku jäi kesken, kun aloin kirjoittaa tätä postausta. Usein käy niin, mutta eri syistä. Tuuli yltyy kovaksi, se tuntuu ilmavirtana jaloissani.  Terassihortensia kukoistaa. Persiljat ovat kasvaneet. Ne odottavat, että siirtäisin ne toisiin ruukkuihin.  Olen hidas toimimaan, koska minulla on aikaa. Huomaan myös liian runsaan toiminnan väsyttävän liikaa. Haluan varjella parempaa terveyttäni ja kuntoani.

Lehden lukemisesta jäi mieleen, että olen minäkin ihmetellyt sitä, miksi meillä Suomessa salataan asioita niin paljon. Covid-19- eli koronavirustautiin sairastuneista on mielestäni kerrottu liian vähän. Ainoastaan jotkut henkilöt ovat kertoneet omasta sairaudestaan. Kuolleiden muista sairauksista ja riskitekijöistä ei ole julkistettu mitään. Jossakin kolumnissa näin maininnan, että kuolleita ei ole edes ollut niin paljon kuin yleensä keväisin vuotuisessa influessaepidemiassa.  Sen sijaan kaikenlaisia, jopa hyvin omituisia mielipiteitä liikkuu paljon, usein tavallisten ihmisten esittäminä. Kaikki tietävät aina kaiken paremmin. Enempää en ota kantaa.

Avaan vieressäni olevan kirjan. Sen olen jo ammoin hankkinut, varmaan heti teoksen ensimmäisen Suomen painoksen ilmestyttyä 1990. Kirjan julkaisi Valitut Palat nimellä Puutarhan vuosi. Se on sovellettu Suomen oloihin saksalaisesta teoksesta ”Mit Erfolg durchs Gartenjahr”. Olen pitänyt sitä erinomaisena puutarhakirjana, koska se sisältää lähes kaiken mahdollisen pihan suunnittelusta, erilaisten puutarhojen perustamisesta, vuodenkierrosta puutarhassa, maalaaduista, hyönteisistä ja kasveista muutaman asian mainitakseni.

Silloin kun sen hankin, asuin vielä nykyisestä kodistani vajaan kilometrin päässä täältä lähellä Tuusulanjärven rantaa. Jos maasto olisi avoin nyt, voisin itse asiassa nähdä sinne täältä parvekkeeltani.

Asuin taloyhtiössä ensin pienemmässä talossta, josta muutimme sitten suurempaan useiden vuosien päästä. Tämän myöhemmän talon yhteydessä oli pieni puutarha, joka oli oikeastaan pientä suurempi, jos otti huomioon talon päädyssä olevan viheralueen, jonka sanottiin kuuluvan taloyhtiölle. Mutta aidan ympäroimälle alueelle ei kyllä kukaan tullut, joten se kuului oikeastaan talolle. Seinän vieressä sillä puolen kasvatin raparperia. Pitääpä seuraavan kerran ohi kulkiessa kurkata, kasvaako sitä vielä siinä. Pihaa on kyllä aikojen kuluessa muutettu. Nykyiset asukkaat ostivat asunnon tyttäreni perheeltä, jolle myin sen kesällä 2000.  Ko. asuntoalue lähellä kirkkoa ja järveä on erityisen hienolla paikalla ja viihtyisä.  Olikin äärimmäinen sattuma, että marraskuussa 1979 halusin sinne. Siitä lienen kertonut jo aiemmin.

Yllättävää kyllä, en löytänytkään nopeasti kuvia siitä jälkimmäisen isomman talon pihasta. Mutta tässä kaksi kuvaa pienen talon pihalta, kesältä 1981, kun äitini oli vierailulla.

Selaan mainitsemaani kirjaa. Minulla ei ollut oikein koskaan aikaa perehtyä puutarhanhoidon yksityiskohtiin. Työ ja työmatkat veivät voimat. Niinhän se on monilla muillakin. Nykyään on lisäksi kaikenlaisia muita häiriötekijöitä, vaikka elämä monilta osin on muuttunut paljon helpommaksi.

Tyttärentyttäreni, Annan puutarhassa olemme keskustelleet äskettäin mm. köynnöstävistä kasveista. Edellä mainitsemassani pikkupuutarhassa kasvoi varaston/autokatoksen seinää vasten mm. iki-ihana köynnöskuusama. Sillä oli tuoksuvat vaaleanpunaiset kukat ja paksu, vahva runko.  Sen olisin halunnut mukaani muualle. Kasveja ei noin vain voi ottaa mukaansa, jollei sitten muuta omakotitaloon. Pihalla kasvoi myös norjanangervoja. Talon ulkoseinustalle istutin särkyneen sydämen. Siellä kasvoi myös monivuotisia, rentovartisia oransseja unikkoja, erilaisia kuin minun myöhemmin rakastamani silkkiunikot. Taisivat keisarinkruunut eli ruskoliljat myös viihtyä siinä. Nyt sielläkin seinusta on tyhjä, niillä ei saa kasvattaa enää mitään paitsi kiviä.

Keskustelimme myös viiniköynnöksestä.  Minulla kasvoi sittemmin omakotitaloni pihalla Zilga-lajike ja hyvin kasvoikin. Kaivaessani sen juurakon aikoinaan maahan, en edes muistanut sen olleen viinirypäle. Totesin Annan terassin olevan juuri sopiva viiniköynnökselle. Köynnökseni viihtyi epäedullisessa paikassa kautta vuosien ja paremmin hoidettuna se olisi varmaan tehnyt entistä parempia satoja. Muistin myös erään kaukaisen sukulaisen kasvihuoneen, jossa kasvoi vanha viinirypäleköynnös tai useampia. Vierailin siellä kohta 15 vuotta sitten ja löydän varmaan kuvieni joukosta kuvan. 

Kirja herättää nyt lukemattomia muistoja. Valitettavasti en ottanut sitä aikoinaan avuksi vaan ryntäsin suin päin tekemään jotakin, kokeilemaan. Puutarhan hoito, kasvien kasvattaminen ja kaikki siihen liittyvä tuo myös mieleeni äitini ja meitä edeltävät sukupolvet.  Minulla ei ole oikein koskaan ollut aikaa syventyä asiaan sillä intohimolla, joka oli sisälläni. Ei ollut aina äidilläkään. Ja vielä vähemmän nykyajan äideillä, mutta järjestelyllä ja hitaasti kiiruhtamalla se onnistuu. On myös hienoa, että vieläkin on runsaasti ihmisiä, jotka rakastavat puutarhanhoitoa joko hoitamalla omaa tai toisten puutarhaa tai vain unelmoimalla puutarhan hoidosta kuten minä teen. Ihanteellista olisi kirjoittaa puutarhakirjoja viljelyn lomassa.  Se olisi paras mahdollinen ammatti; puutarhuri ja kirjailija samassa persoonassa.

Anna 17.6.2006

Kun Anna oli vielä nuori tyttö, ehdotin hänelle puutarhurin ammattia. Hän opiskeli sittemmin kokiksi, mikä oli myös erinomainen valinta. Tuollaisista ammateista on iloa koko elämän ajaksi.

Viimeksi tyttärentyttäreni luona  siivosin hetken yhtä kukkapenkkiä. Kuuma auringonpaiste vain häiritsi. Olen aiemmin usein huomannut ja ymmärtänyt, että on vaikeaa sekaantua jonkun toisen puutarhan hoitamiseen.  Kysyttäessä voi antaa neuvoja ja jakaa omia puutarhakirjojaan, mutta mielipiteet on pidettävä ominaan. Kaikki puutarhan omaavat rakastavat keskustella aiheesta. Jokaisen on myös kerättävä omat kokemukset. Monet istuttamani ja kylvämäni kasvit eivät viihtyneet minunkaan puutarhassani. Lapsille puutarhat ja metsät ovat parhaita elinympäristöjä. Se on minussa ja sisarissani melkein kuin synnynnäinen ominaisuus.

31.5.2020

Siirryn nyt seuraavaan päivään. Aloitin tämän blogini lauantaina ja hitaana bloggarina jatkan tätä sunnuntaina iltapäivällä. Olen pitkään ollut saamaton ja laiska. Tänä aikana otan ne hyveinä, sillä olenhan tässä elämässä uurastanut paljon. Tavallinen ihminen voi olla aivan tyytyväinen, vaikkei olekaan saanut rikkauksia, mainetta ja kunniaa. Ne kaikki ovat elämän katoavaisia ainesosia. Olen nyt jo vähän kyllästynyt tähän korona-aikaan. Toisaalta on ollut hyvä opetella uudenlaista käyttäytymistä ja olemista, vaikkei tämä suoraan sanoen paljon eroa normaalista elämästäni. En ole tehnyt muuta kuin pitänyt välimatkoja ja pessyt käsiäni. En muutenkaan tapaa paljon ihmisiä. Toisaalta tässä ajassa on ollut ja on siis edelleen paljon hyvääkin. Ne asiat välähtävät aina välillä mieleeni enkä osaa niitä tarkkaan eritellä.

Tänään aamulla sitten oikeasti ryntäsin herättyäni sinne lempipaikalleni joen rantaan. Yhdistän ulkoilulenkit usein muihin aktiviteetteihin. Koska paikalle on muutama kilometri, ajan sinne autolla ja kotimatkalla tarkoitukseni oli mennä ruokakauppaan, joka aukesi tänään sunnuntaina (myös helluntai) vasta kello 9.00.

Kylän läpi ajaessani vastaani ei tullut yhtään autoa ja kaikkialla oli hiljaista. Edellisenä päivänä koulut olivat loppuneet ja luonnossa iltaa viettäneet koululaiset olivat jo lepäämässä. Huomaan ajoittavani menoni nykyään myös muiden mukaan. Tosin täällä meillä päin Tuusulan keskustassa on paljon ihmisiä, että kaupat eivät tuskin koskaan ole tyhjiä.

Samalta paikalta toiseen suuntaan 18.6.2006

Elämme nyt sitä alkukesän aikaa, johon toivoisin ajan aina pysähtyvän. Juuri nyt on tullut usein mieleeni sen, kuinka vaikeaa aikaa viime vuosina juuri tähän aikaan olen elänyt. Ikään kuin se olisi kohtalo, jota ei voi paeta. Se on hyväksyttävä elämän suolana. Toki luonnon helmaan meno on aina lohdullista. Autolla pääsen kaiken lisäksi melkein minne vain, vaikka koko päiväksi. Voin jopa kesän mittaan keksiä uudenlaisia menoja. Ei siis enää pelkkää kauppamatkaa ja tarkoituksellista, päämäärähakuista menoa.

Voin ehkä hypätä vihdoin pois raiteiltani. Sitähän olen vuosia halunnut. Nyt se tuntuu vain vähän vaikeammalta. Aamuisin ja iltaisin on otettava lääkkeet. Koronan takia ei voi mennä siitä vain yöpymään kenenkään luokse. Mutta mikään ei estä päivän mittaisia menoja.

Luontokin menee menojaan. Ehkä ensi talveen mennessä olen kehittänyt jotakin uutta, saanut kirjoituksiani etenemään, löytänyt uusia päämääriä ja intoa. Silloin kesän loppu ei olisi enää niin raskas asia.

Tuuli suhisee tänäänkin puissa. Aamulla oli kyllä tyyntä ja ah niin kaunista. Löysin uusia reittejä. Tosin olivat ne ennenkin olemassa, polut olivat vain syventyneet.  Muistan, kuinka usein kuljin niitä pitkin jopa talvella, jolloin alueella ei ollut talvikunnossapitoa.

 

Lupiinit eivät ole vielä kukassa. Horsmanvarret kasvavat kovaa vauhtia. Tuomien runsas kukinta alkaa olla loppumassa. Lintujen laulu on huumaavaa. Sain satakielen laulua videolle, melkein sattumalta. Mennessäni joen rantaa kohti, kuului julmetun kova huuto joutsenen saapuessa lammelle. Lammen rannat ovat kasvaneet melkein umpeen pajuja. En saanut niistä kovin hyviä kuvia. Jonkin aikaa myöhemmin paikalle lensi samalla tavalla huutaen toinen joutsen, puoliso. Olivatko ne laulujoutsenia vai kyhmyjoutsenia, se jäi minulle epävarmaksi. Otan seuraavalla kerralla kiikarin mukaani. Palatessani takaisin samaa reittiä, toinen joutsen nuokkui vedessä ja toinen makasi lammen keskellä olevalla saarella. Olisiko sillä siellä pesä? Jatkoin eteenpäin polkua pitkin toiselle joen lammelle. Kun palasin takaisin, molemmat olivat sukeltamassa ja syömässä. Sain joutsenista pienen videon. Nämä videot olen jakanut Facebookissa.

Olin täynnä ihanaa toukokuun viimeistä päivää ajaessani kylille kauppaan. Kauppalistan mukaan on helppo tehdä ostokset tutussa kaupassa. Enempää en olisi jaksanut. Huomaan väsähtäväni entistä helpommin. Kotiin ajaessani mietin niitä entisiä kesän alkuja.

Näkymä kohti siltaa 31.5.2020

Kyseinen jokilaakso muovattiin nykyisen kaltaiseksi 2000-luvun (2005-2006) puolivälissä. Muistan hyvin, kuinka tyttärentyttäreni Annan kanssa joskus ennen noita ruoppaustöitä, kuljimme alueen läpi pitkin ryteikköjä suunnilleen sinne myöhemmin rakennetun kävelytien linjaa pitkin. Löysin valokuvia keväältä 2006, kun työt oli tehty ja maisema oli vielä avoin. Nyt siellä joki on paikoin melkein tukossa.

18.6.2006 näkymä sillalta kohti edellisen kuvan paikkaa.

Kuvia etsiessä muistot tulivat kovin lähelle, melkein iholle. Kun on jo muista syistä herkkä mieli, alkaa melkein itkettää, koska ikävä joitakin menneen ajan asioita kohtaan on niin valtava. Ehkä eniten ikävöin sitä, että olimme kaikki nuorempia emmekä tienneet tulevasta. Sitäkin tunnetta olisi kiva tutkia syvemmin.

Lapset ja lapsenlapset kasvavat. Eläimiä tulee ja menee. Läheiset ystävät kulkevat poispäin. Elämän kiire hiljenee. Olemme kesäkuussa. Yksi vuodenaika, kevät 2020, ehkä erikoisin elämäni aikana on päättymässä. Jos eläisimme ajassa ennen tätä, niin tyttäreni isä ja hänen vaimonsa saapuisivat huomenna Suomeen Saksasta tapaamaan jälkipolvia. Mökki oli varattu jo viime vuonna, sama kuin edellisellä kerralla. Koronarajoitusten alkaessa sekä Saksassa ja Suomessa, peruutimme sen. Sekin on surullista, että perhetapaaminen peruuntui ja siirtyi ensi kesään. Ensin kesänä nuorin Urenkel Aava on jo vuoden vanha. Aika menee niin nopeasti.

Seuraavana yönä äitini tuli tapaamaan minua uneeni. Ajattelin unessa, että hän eli vielä. Nyt tajuan, että hän tuli lohduttamaan minua.

10.6.2015

Pitkä matka Pohjolaan

Katselin taas kerran vanhoja valokuvia ja luin aiemmin kirjoittamiani blogeja, joita kaikkia en todellakaan jaa uudelleen. Jäin katsomaan isäni isän valokuvaa. Itseasiassa olen kirjoittanut samaisesta kuvasta jo aiemmin. Silloin tutkin kuvan ajankohtaa. Päättelin, että kuva olisi otettu aivan 1900-luvun alussa, kun hän oli noin 23-vuotias. Nyt kiinnitin huomioni hänen ulkonäköönsä, karheaan, mustaan pystyssä sojottavaan tukkaan, kulmakarvoihin ja pitkään kapeaan nenäänsä. Olisi hauska tavata hänet ja moni muu esivanhempani. Tämä isoisäni kuoli jo 1925 ollessaan vielä reilusti alle 50-vuotias. Oma isäni oli vasta seitsemänvuotias eli saman ikäinen kuin kolmas lapsenlapseni, syksyllä koulun aloittanut.  Isoisä kuoli luultavasti keuhkotuberkuloosiin eli keuhkotautiin kuten monet vielä noihin aikoihin.

Olen entistä enemmän alkanut ajatella myös henkilön ominaisuuksia, sekä ulkonäköä että luonteenpiirteitä sen jälkeen, kun teetin DNA-tutkimuksen itsestäni. Tietenkään en pysty menemään aiheessa kovin pitkälle. Voin vain leikitellä ajatuksilla. Onhan niin, että jopa löydetyistä ikivanhoista muinais-DNA-näytteistä on pystytty tarkkaan piirtämään kuva ihmisen ulkonäöstä. 

Perimämme sanotaan muodostuvan täysin mielivaltaisesti, joten jokainen meistä on ainutlaatuinen yhdistelmä esipolvia kukin omana sekoituksenaan. Ihmiset ovat kaikki toisilleen sukua. Jokaisella meistä on miljardeja ja miljardeja esivanhempia, jos mennään äärimmäisyyksiin ja lasketaan mukaan myös kaikki kaukaiset sukulaiset. Tiede pystyy selvittämään ihmisten kulkuväyliä, mutta yksittäisten ihmisten jättämät jäljet ovat vaikeasti tavoitettavissa. 

Voin siis ajatella vain kapeata sukuhistoriaani niin pitkälle, kun olen sen myös selvittänyt perinteisen sukututkimuksen avulla. Vaikka tietäisin vanhempieni haploryhmät, en pääse niiden kautta selvittämään muuta kuin kansojen oletettavaa alkuperää, sukulaisuutta ja väestöjen kulkureittejä. Mutta on selvää, että mitä pidemmälle aikaa kuluu, sitä enemmän tutkimusten tuottamaa tietoa alkaa tulla.

”The mitochondrial super-haplogroup U encompasses haplogroups U1-U7 and haplogroup K. Haplogroup K is found through Europe, and contains multiple closely related lineages indicating a recent population expansion. The origin of haplogroup K dates to approximately 16,000 years ago, and it has been suggested that individuals with this haplogroup took part in the pre-Neolithic expansion following the Last Glacial Maximum.”

eli toisin sanoen, oma mitokondrion haploryhmäni K on muodostunut tai kuuluu suureen U-haploryhmään. Se on muodostunut Euroopassa aikana, jolloin populaatio alkoi kasvaa laajasti. Siitä on kulunut noin 16.000 vuotta.  Tuolloin ilmasto alkoi lämmetä suuren jääkauden jälkeen. Alueet, joista myöhemmin Pohjoismaan ja Suomi muodostuivat, olivat tuolloin vielä paksun jään alla. Jää alkoi hitaasti vetäytyä ja entistä pohjoisempana olevat alueet vapautuivat asumiseen. On silti hyvä muistaa, että aikaa kului vuosituhansia. 

Osa etelämpänä Euroopassa asuvista ihmisistä alkoi siirtyä pohjoisemmaksi.  He olivat nk. kivikauden ihmisiä, jotka tekivät työkalunsa kivestä ja eläimen luista. Suomi oli vapautunut jäästä noin 10.000 vuotta sitten, mutta pitkään vesi peitti mantereen. Se virtasi vähitellen Itämeren altaaseen. Oli monenlaisia järvivaiheita. Euroopan kartta näytti silloin erilaiselta. Eihän maanosilla eikä alueilla ollut vielä nimiä. Ne on keksitty myöhemmin.

Helsingin Sanomat 28.12.1925. Oli ankea joulu sinä vuonna.

Ajattelen usein Ancylus-järveä tai vanhempaa Yoldia-merta, Itämeren varhaisia kehitysvaiheita.  Monessa paikassa Suomessa rantaviivan sijainti on merkitty maastoon muistokivillä ja muilla tavoin mm. Hämeenlinnan Aulangolla. Aulanko korkealla paikalla Hämeessä oli ensimmäisiä merestä esiin tulevia kohtia. Yoldia-meren ranta kulki niillä main noin vuonna 8000 eaa ja Ancylus-järven ranta noin 6000 eaa. Silloin maa oli jo muualla Suomessa monissa paikoin käytössä ja tänne oli tullut ihmisiä.  Tässä vielä linkki Geologian tutkimuslaitoksen sille sivulle, jossa noita vaiheita on esitetty havainnollisesti.

Väestöä alkoi tulla Suomeen ensin oletettavasti Viron kautta. Ensin tulivat metsästäjät, kalastajat, hylkeenpyytäjät. Heistäkin on jäänyt jälkiä eri puolelle Suomea.  Mm. Karjalan kannakselta 1913-1914 löydetty nk. Antrean kalaverkko on ajalta noin 8500 vuotta eaa ollen maailman vanhimpia kalaverkkoja. Löydön yhteydessä oli paljon muutakin tavaraa. Täällä lisää ko. aiheesta arkeologi Oula Seitsosen kirjoittamana. 

Ruotsalainen tiedetoimittaja Karin Bojs tutki omia juuriaan ja kirjoitti niistä 2015 Ruotsissa julkaistun teoksen ”Min europeiska familj – de senaste 54 000 åren”. Kirja ilmestyi seuraavana vuonna suomennettuna nimellä ”Homo europaeus – Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia”. (Minerva Kustannus Oy, kääntäjä Jänis Louhivuori). Hänen kirjoittaessaan kirjaa kuoli hänen oma äitinsä. Hän kertoo siitä kirjan ensimmäisessä luvussa ”Hautajaiset”. Ahmin aikanaan kirjan lainakirjana, mutta myöhemmin minun oli pakko ostaa se itselleni. Suosittelen sitä kaikille, jos haluaa tutustua helpolla tavalla aiheeseen. 

kevät 2009

Hän käy omien esivanhempiensa kautta ihmisten kulkua eri suunnilta kohti Ruotsia. Samalla hän tutustuu eri puolilla DNA-tutkijoihin ja tutkimuksiin. Hän myös kertoo siitä, mikä on saanut eri tutkijat innostumaan aiheesta. Hän itse on muiden sukututkijoiden avulla perehtynyt pitkälle omien sukujensa ihmisiin. Onkin todella mielenkiintoista yhdistää oma työ, mielenkiinto ja tuntemansa ihmiset tieteen kanssa. 

Kerään tähän jotakin kyseisestä kirjasta. Ajatella, että noin 200.000 vuotta sitten eli Afrikassa nainen, josta kaikki maailman nykyisin elävät ihmiset periytyvät. Yhteinen esiäitimme selvisi 1987 ja vaikka tutkimukset ovat kehittyneet sen jälkeen huimasti, tulokset pitivät vielä kirjan kirjoittamisen aikaan. 

Veljekset

Tutkimukset aloitettiin mitokondrion DNA:sta, mutta rajoituksena oli, että sen perusteella saatettiin jäljittää ainoastaan äidinpuoleisen suvun alkulähde. Jos niin voi sanoa. Muutamia vuosia myöhemmin 1995 julkaistiin tulokset Eevan miespuolisesta vastineesta, jota kutsuttiin Y-kromosomi-Aatamiksi, joka oli myös elänyt Afrikassa.

Yksi afrikkalaisen Eevan tytärlinjoista lähti kulkemaan kohti muuta maailmaa noin 60.000 vuotta sitten. Varmaan Aatami lähti mukana. Sukukunnat kulkivat Lähi-idän kautta erityisesti nykyisen Israelissa sijaitsevan Galilean alueen halki. Niillä main he kohtasivat neandertalinihmisiä. Näiden DNA:ta loiskahti mukaan ja sitä on säilynyt enemmän erityisesti Aasian Australian ja Amerikan kautta kulkeneissa ihmisryhmissä. Olisiko niin, että neandertalilaisia oli enemmän idässä ja yhteiselo kesti pitempään? Kirjoittaja toteaa kuitenkin, että myös afrikkalaisilta löytyy neandertalilaisten perimää. Kaiken lisäksi se on ollut eduksi ihmiselle paremman terveyden ja vastustuskyvyn vuoksi.

Pikkuinen Christina, minusta seuraava äitilinjassa, isoisänsä suvun sijoilla Hämeen Rengossa.

Muistaakseni uusiakin löytöjä on tehty ja tehdään koko ajan. Eurooppaan on tultu yllättävän paljon aiemminkin, joten osa lienee kulkenut suoraan nykyisen Espanjan kohdalta ja muun Välimeren kautta. Löydän viime kesältä HS:n artikkelin, jossa kerrotaan kreikkalaisesta luolasta 1970 löydetyn kallon iäksi todistetun 210.000 vuotta. Jokainen uusi tutkimustulos vie ihmisen historiaa kauemmaksi ja kulkureittejä löytyy lisää. Artikkelin mukaan 

” Ensimmäisten ihmislajien, joihin myös homo sapiensit ja neandertalilaiset kuuluvat, uskotaan ilmaantuneen Afrikassa yli 6 miljoonaa vuotta sitten, kertoo AFP. Homo sapiensit syrjäyttivät neandertalilaiset Euroopassa lopullisesti noin 45 000–35 000 vuotta sitten.”

Tuollaisia aikajanoja on vaikea käsittää. Sekin kun puhutaan jääkauden maksimin olleen Euroopassa noin 18.000 vuotta eaa. Jääkauden aikana, aiemmin lienee ollut jo leudompia aikakausia, koska ihmisiä on tullut jo paljon aiemmin kuin vasta jään ollessa kokonaan sulana. Ilmastoasioihin pitäisi kyllä perehtyä tarkkaan, mutta kun puhutaan mahdottoman pitkistä aikakausista, joissa yhden ihmisen elämä on vain hujaus, asia menee vaikeaksi ymmärtää.

Minulla oli 1960-luvulla kirjeenvaihtoystävä Israelissa, nuori mies nimeltä Yeheskel kaupungista nimeltä Rishon LeZion.  Väittelimme Raamatun historiasta. Hän kirjoitteli vitsejä Jeesuksesta ym. Pitääpä joku päivä kaivaa esiin kirjeitä, koska ne paljastavat myös minusta aika paljon vuonna 1964- 1965. Mainitsen hänet tässä siksi, että koen tätä kirjoittaessani pienen häpeän hetken.  Olin jo nuorena tyttönä äärimmäisen kiinnostunut historiasta. Aloin kirjeissäni kertoa hänelle Suomen varhaishistoriasta, alkaen ehkä juuri jääkaudesta. Mutta palaan tähän toisella kertaa.

Toisaalta Israel tuli taas mieleen Karin Boisin tekstistä, koska hän mainitsee, että vanhimmat löydöt ”anatomisesti modernista ihmisestä” ovat peräisin Israelista lähes 120.000 vuoden takaa. Mutta sehän on myös nyt kumottu.

Toisaalta en voi juuttua satojen tuhansien vuosien takaisiin aikoihin, vaikka melkein jo juutuin.

Yhtä esi-Eevan tyttäristä kutsutaan Ursulaksi. Hän eli todennäköisesti Lähi-idässä ja jälkeläiset levittäytyivät jääkauden kuluessa koko Eurooppaan, joihinkin osiin Aasiaa ja Pohjois-Afrikkaa. Karin Bois itse kuuluu U5-haploryhmään. Nimet Eevan tyttärille antoi geneetikko Bryan Sykes 2005 popularisoidaakseen senhetkistä dna-tutkimusta. Ursulaksi kutsuttu nainen oli jääkauden metsästäjiä ja Euroopan ensimmäisiä ihmisiä. Euroopassa Ursulan tyttäriä on noin 11 prosenttia, Suomessa 20 prosenttia, saamelaisväestön joukossa jopa yli 50 prosenttia.

Karin Bojs kertoo tutkimuksista monelta eri kantilta. Hänen kerrontansa on mielenkiintoista. Hän käsittelee myös muiden isovanhempiensa äitilinjat. Isänäiti osoittautui serkuilla tehdyn tutkimuksen perusteella kuuluvaksi haploryhmään H eli Helenan tyttäret. Sen haploryhmän edustajien katsotaan kuuluvan Euroopan varhaisimpiin maanviljelijöihin. Karin matkustaa kaikkiin niihin paikkoihin, mitä kautta H-naiset ovat tulleet Ruotsiin. Hän käy siis tapaamassa isoäitinsä kaukaisia ”sukulaisia” Syyriassa ja Kyproksella ja tutustuu maanviljelyksen kehtoihin ja myös kotieläimiin kuten kissoihin. Lähi-idästä Helenat vaelsivat Euroopan kautta leviten niin, että lähes puolet eurooppalaisista äitilinjoista kuuluu tähän haploon.  Yhdessä Helenoiden kanssa kulkivat Katriinat eli minun esiäitini, jotka myös näyttävät kulkeneen Syyrian kautta. Heitä on eniten edelleen Alpeilla ja niillä seuduin, mutta myös myös muualla Euroopassa. 

Olen aina kokenut luontaista rakkautta Välimeren alueeseen, erityisesti Kreetaan, Turkin alueeseen, Italiaan ja myös Keski-Euroopan Alppien seutuihin ja eteläisimpään Saksaan. Maanviljelys, pellot, metsät, kotieläimet ovat yli kaiken. Tätähän pidetään täytenä hömpötyksenä, mutta entä sitten.

Isäni haploryhmä on vielä tutkimatta. Kunhan veljeni poika antaisi DNA-näytteen, niin sekin olisi selvillä. Aihe on niin monimutkainen ja aikaavievä, että isähaplot saavat odottaa. Kaksi täyskarjalaista miestä, joiden tietoja pääsen katsomaan ovat molemmat N-M231 -haploa eli niin kutsuttuja Niilon poikia. Tämä on siitä hyvä harrastus, että tieto ei karkaa mihinkään, mutta koko ajan tulee lisää uudenlaista tutkimusta. Jos saisin elää uudelleen, tietäisin nyt, mitä tutkisin. Biologia oli historian lisäksi lempiaiheeni kouluaikoina.

Tämä juttu alkoi isoisän valokuvasta. Hänellä näyttää olleen paksu karkea, musta tukka. Mistähän saakka se on periytynyt. Isän tukka oli vanhemmiten myös musta ja nenä suora. Seuraavaan sukupolveen oli tietysti tullut jo puolison perintötekijöitä. Suoraa nenää on meillä monilla jälkeläisillä. Kuinka pitkä hän oli? Isoisällämme oli vain kaksi poikaa, joista vain minun isälläni oli yksi poika. Tämä ei ole perinyt isoisänsä ulkonäköä eikä mustaa tukkaa. Seuraavissa sukupolvissa, tyttärien pojissa on taas pitkiä, vahvatukkaisia, suoranenäisiä miehiä. Tällainen pohdinta ei johda mihinkään, mutta en voi itselleni mitään. Myös meillä tytöillä on kaikilla ollut nuorena paksu tukka. Tosin siinä vaikuttaa myös äitimme musta vahva tukka. Ehkä joku päivä mietin sitä, mistä se on tullut? Vanhoilla naisilla on omituisia harrastuksia.

Olen huomannut, että moni pitää kaikkea DNA-tutkimuksiin liittyvää pahana hömpötyksenä ja valeena.  Kaiken takana on kuitenkin tiede. Muinais-DNA-tutkimusten perusteella on pystytty myös kuvaamaan muinaisten ihmisten ulkonäköä. Käy lukemassa vaikka seuraavan linkin takana oleva artikkeli.  Sieltä Kalmistopiiri- nimisestä arkelologisesta julkaisusta löytyy erityisen paljon tietoa tutkimusten takaa.

Rengossa 8.4.2014. Maisema on muuttunut sen jälkeen.

Kuvien valinta blogeihini on joskus tosi vaikeata. Yrittäkää ymmärtää, että ne ovat yleensä tosi lyhyen harkinnan tuloksia eivätkä todellakaan aina edes liity aiheeseen. Niitä kaivaessassani tuli mieleeni sellainen asia, että alan olla jo niin vanha, ettei menneisyydestäni, paikoista ja ympäristöistä ole enää pian paljon mitään jäljellä. Muutos on valtavan nopeata. Myös siksi olen valokuvannut niin paljon ja kaikenlaista. Siksi myös kirjoitan.