Negatiiveja kuudenkymmenen vuoden takaa

Ihmisten tapaaminen ja keskustelut ovat ihania asioita. Minusta tuntuu, että monet vanhemmat ihmiset arvostavat erityisesti pienen joukon tapaamisia. Minä ainakin. Kun emme edes tiedä, mitä tulevaisuudessa on odotettavissa. Innostun tapani mukaan aina hipun verran liikaa, mikä merkitsee sitä, että olen tapaamisten jälkeen aivan poikki. Usein päivän tai kaksikin. Kuntoni ei tietenkään ole paras mahdollinen. En koe kuntoilua vain kuntoilun vuoksi mielenkiintoiseksi. Kun lähden kävelylle, menemiselläni on aina jokin tarkoitus. 

ehkä 1967

 

Innostuneet keskustelut johtavat minut myös toimintaan, koska ne inspiroivat tarttumaan johonkin odottavaan asiaan tai johonkin aivan uuteen. Olisiko maailmassa mitään, mikä ei innostaisi minua? On varmaan.

Ehkä en enää alkaisi tehdä käsitöitä, joita olen jonkin verran tehnyt aikoinaan aika huonolla menestyksellä. Siis kauan sitten. Järjestelin äskettäin ompelutarvikelaatikkoni ja pistin syrjään eli poislaitettavaksi kaikki neulomis- ja virkkausvälineet, kesken jääneet sukat ja langat.

Sisareni leipomassa

 

Ruoanlaitto ei myöskään innosta minua enää sen kummemmin. Tehdessäni äskettäin kaalilaatikon, tajusin ja muistin, miksi olen nykyään innoton laittamaan ruokaa. Parasta on ollut, että koolle kertyy iso, iloinen ja nälkäinen joukko syömään. Kaalilaatikkoa ja kaalikääryleitäkin tein aina mielelläni.  Erinomaisen hyvää kaalilaatikkoani söin yksin neljänä päivänä, koska isoa ja iloista joukkoa en saa enää helposti kokoon. Kaiken lisäksi nuorempi sukupolvi ei edes välitä tällaisista ruoista. Ja helteellä ei ole edes oikein nälkä.

Oletan, että on jo vuosi 1967. Ystäväni Leena ja Sirpa kylässä. En muista tätä ollenkaan...

 

Pöydänkulmalla on seissyt pitkään kasa 1960-luvun ja sitä vanhempia negatiiveja. Aikoinaan jätettiin aina osa negatiiveistä kehittämättä. Kaikki valokuvaamiseen liittyvä kuvan ottamista lukuun ottamatta oli erityisen kallista. Osa negatiiveista on kärsinyt säilytyksestä. Kun nuoruus oli ohi, tavarani jäivät vanhempien nurkkiin, jonnekin muualle tai hävisivät.  Oli paljon muuta ajateltavaa.

Aloitin äskettäin taas skannata negatiiveja ja yhdistää kuviin vuosilukuja, koska minulla on tallella joidenkin vuosien kalentereita. Kalentereissa ja päiväkirjoissa näkökulma on tästä hetkestä katsoen erilainen, mutta jos niitä tutkii tarkkaan, saattaa jopa kuvauspäivä selvitä.

(Osa negatiiveista, siis vanhimmat ovat kokoa 9x6, joista tehtiin samankokoisia pieniä kuvia ja osa 35 mm kinofilmikokoa. Välissä on useita epäonnistuneita otoksia tai ongelmia filmin manuaalisessa siirrossa eli kaksi kuvaa päällekkäin. Mustavalkoisia kuvia on vaikea parantaa, jos ne ovat negatiivissa liian tummia tai vaaleita)

1967

 

1960-luvulla oli niin, että kunkin hetken ihastuksen kohteen kanssa tehdyt asiat olivat kaikkien muiden asioiden yläpuolella. Vuoden selvittäminen ei ole kovin vaikeaa paitsi joissakin tapauksissa. Päiväkirjoissani on paha katkos välillä 1959–1960. Tai päiväkirjani ovat ehkä hävinneet. Aloin olla murrosiässä eli ehkä vähän enemmän sekaisin. Kirjoitusvälineiden saannissa saattoi myös olla vaikeuksia. Olen nimittäin kertonut monia aiemmin tapahtuneita asioita vasta 1961 päiväkirjoissani. Siis muistelin jo silloin.

Olen ollut täsmälleen sama ihminen kuin silloinkin, mutta oi, kuinka lapsellinen. Saatan nyt hävetä tekstejäni, mutta mitä väliä sillä enää on. Olen ollut yhtä kiltti ja muiden jalkoihin jäävä kuin usein myöhemmin. Minua on aina yritetty käyttää tavalla tai toisella hyväksi, mutta olen sen aina ymmärtänyt. Siitä huolimatta olen jatkanut tarkkailemista. Olen ollut sitkeä ymmärtämisessäni enkä ole katkonut siteitä, vaikka joskus olisi ollut aihetta.

Olisiko kuva vuodelta 1966-67

 

Valokuvat ovat historiaa. Niissä esiintyvä ympäristö on jo hävitetty. Talot on purettu, uusia on rakennettu, avarat maisemat ovat täynnä muuta kuin ennen.  Vieras ei enää tunnistaisi maisemia, koska ei tiedä mitä siellä on ollut aiemmin. Tuho tavalla tai toisella on kohdannut kaikkia asuinympäristöjäni niin, ettei paluuta entiseen ole muuta kautta kuin vanhojen kuvien kautta. Siinä on yksi aihe, josta aioin jossakin vaiheessa kirjoittaa, kunhan ehdin. 

Sama maisema heinäkuussa 2022.

 

Siltikään en vielä tiedä, mitä teen kaikkien kuvieni kanssa. Kaikki skannatut löytyvät kyllä irrallisilta kovalevyasemilta ja monet myös albumeista. Toisaalta olen huomannut, että albumitkin ovat menettäneet entisen asemansa tähän päivään tultaessa. Kukaan ei enää ryntäisi pelastamaan kymmeniä painavia albumeita tuhon tieltä, on se sitten pommi tai tulipalo. Pommin tieltä ei edes ehtisi. Paljon kuvia on vielä skannaamatta. Paljon asioita on tutkimatta. Kukaan ei tiedä eikä tunnista niistä mitään oleellista, kun minua ei enää ole.

Lukijani saattaa ajatella: mitä sillä on enää väliä. Voi kyllä sanoa, ettei sillä ole mitään väliä. Olen silti sitä mieltä, että ihminen on tekopyhä, jos ajattelee olevansa parempi ihminen vähätellessään menneiden asioiden merkitystä. Tämäkin päivä ja hetki merkitsee, koska elämme sitä. Tiedämme myös, että kun hetki menee ohi, se ei koskaan palaa takaisin. Yhdellä hetkellä on valtava sisältö. Meillä on vain tämä hetki. Sitä toitotetaan koko ajan. Mutta entä sen hetken koko sisältö!

Kuva Rengon raitista lienee vuodelta 1966 tai 1967

 

Nyt skannaamani vanhimmat kuvat ovat väliltä 1960–1967.  Sen alkuvuosina olin murrosiässä ja rakkauteni ja vihani olivat voimakkaita. Vanhempani olivat silloin vielä nuoria, samanikäisiä kuin tyttäreni nyt. Olin varmasti usein heitä kohtaan kohtuuton ja armoton. Hekään eivät ymmärtäneet minua. Kuten edellä koko elämä on kuin hetki, mennyttä ei saa koskaan takaisin. En voi enää pyytää anteeksi omaa itsevarmuuttani, jonka toinen puoli oli epävarmuutta. Mutta nyt pystyn ajattelemaan heitä lempeydellä. Ehkä he sittenkin ymmärsivät minua.

1965 Renko Käräjämäeltä

 

Elämän tarkkailijan asema on opettanut minulle paljon, se on ollut toinen luontoni. Me kaikki opimme vuosien mittaan kärsivällisyyttä, opimme kokemuksistamme. Näen myös jo lapsuuteni päiväkirjoissa suuren rakkauteni luontoon. Se on kulkenut aina mukanani ja vanhemmiten vain korostunut. Rakkaus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen juontaa myös lapsuudesta kuten myös valokuvaus. Olisin ehkä tarvinnut ohjausta ja koulutusta pystyäkseni hyödyntämään kaikkea aiemmin. Opimme aikoinaan kaiken pitkän linjan kautta, tekemällä ja kokemalla. Maailma ympärillämme on sittemmin muuttunut erityisen paljon ja olen usein kirjoittanut siitä, kuinka se tarjoaa nuorille ja kaikille muillekin paljon laajemman skaalan apua kuin koskaan ennen. Toinen asia on, osataanko sitä ymmärtää ja käyttää. Ja kiittää!

 

Jos lukijaani kiinnostaa, niin olen käsitellyt nuorta minää 1960-luvulla toisessa blogissani, jonka löydät tämän linkin takaa. Olen ruotinut siellä joitakin päiväkirjojani ja niissä mainitsemiani tapahtumia. Myöhemmin niitä lukiessani, huomaan uusia ja uusia asioita, joita olisi tarpeen käsitellä. Kuten olen ennenkin todennut, aiheiden suo on ylipäänsä loputon. Ihmisen aika on kuitenkin rajattu. Se kapenee usein dramaattisesti, mitä vanhemmaksi tulemme.

Kun aikaa kuluu, sitä epäilevämmäksi tulen ajatellessani kirjan kirjoittamista. Minusta on tullut äärimmäisen kriittinen. Hutaisten voi tehdä vaikka mitä ja se on usein nähty.  Se on kuin nämä blogini, mutta että kirja, joka julkaistaisiin paperikirjana! Aloitukseni odottaa. Kaiken lisäksi, jos jatkan aloittamaani, tekstin kyllä saan aikaiseksi, mutta entä sitten? Onko aihe minulle liian tuttu?

Tuleva aika mennee osittain Sirkiän sukukirjan suunnittelussa. Tosin minun panokseni siihen tulee olemaan pieni, lähinnä sukutaulut selityksineen, jotka tulostan ohjelmasta. Niitä sitten muokataan. Tekstit tulevat muilta.

Paljon miettimistä. Kohta on syksy.

Tälle kuvalle on tarkka päiväkin eli 2. pääsiäispäivä  3.4.1961. Siinä ystäväni Tuula ja Sirpa

 

 

Melkein painajaisunta

Ihan aluksi minun on kerrottava, etten aikonut julkaista tätä blogipostausta, vaikka se oli sitä kirjoittaessani aikomukseni.  Kun sain sen viime viikolla kirjoitettua, halusin unohtaa sen kokonaan. Aihe on minulle arka ja sen myllääminen kirjoittamalla ja lukemalla siitä voi avata haavoja myös lukijoissa, jotka eivät ehkä edes liity minun tarinaani. On niin, että olen hävennyt tuon ajan tapahtumia ja se on jopa osaltaan aiheuttanut kiilaa minun ja joidenkin muiden ihmisten välillä. Häpeä on omituinen seuralainen, se on varsin yleinen. Minun häpeämiseni voi aiheuttaa muissa ihmisissä ikäviä tunteita ja he kokevat tarvetta puolustautua ja kieltää omat kipeät pisteensä.

En halunnut tuon kesän ja sitä seuraavien tapahtumien määrittelevän minua. Silloin tällöin kävi niin, että minulle tapahtunut sen tullessa esille, antoi aiheen leimata minut. Olin syyllinen, heikko ja huono ihminen.  Se tuntui pahalta. Nyt ymmärrän, että olin joskus kävelevä muistutus muille, koska heillä eli meillä kaikilla on vaikeita kokemuksia, jotka yleensä halutaan pitää piilossa.

Olin tänään aloittamassa uutta kirjoitusta, mutta luin 5.8. kirjoittamani ja päätin julkaista sen kokonaisuudessaan. Asia hautuu vuosikausia, sitten siihen palaa ja se myllertää mieltä, mutta loppujen lopuksi aiheen käsittely johtaa helpotukseen. Ymmärsin, että käsittely on tehtävä yksin. Siitä on lähes mahdoton keskustella kenenkään muun kanssa, vaikka haluaisi. Tätäkö loppuelämä on?

5.8.2022

Ehkä on paras aloittaa uuden blogipostauksen kirjoittaminen, jotta saan levottomuuteni hallintaan. Tähän aikaan olisin jo ehtinyt käydä jossakin puutarhan tapaisessa paikassa tai oikeassa puutarhassa kuten Ainolassa tai Halosenniemessä.  Olisin varmasti yhtä uuvuksissa helteestä kuin eilen palattuani ja rojahtaisin sohvalle kuten eilen. Kävin lempipaikoillani Tuusulan jokilaaksossa ja ryntäsin ”ryteikön” läpi suoraan keskelle peltomaisemaa. Se on nyt parhaimmillaan. Variksenpoikaset lentelivät joka puolella, mutteivat asettuneet sopivasti viljapellon ylle valokuvausta varten kuten lempimaalauksessani. Olisi ehkä sittenkin pitänyt aloittaa maalaaminen silloin joskus.

On turhista turhinta miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Siellä alakerran varastossa ovat kaikki aikoinaan seinilläni roikkuneet taulutkin. Tässä vaiheessa ei olisi enää tilaa edes omille maalauksille. Valokuvat sentään pysyttelevät nykyään digitaalisessa muodossa, vaikka välillä haluaisin printata niitä paperille. Valokuvapaperia on jäljellä vielä paljon, vaikka aikoinaan myinkin osan kirpputorilla halpaan hintaan.

Luonnoslehtiöön piirtäminen ja piirrosten kuvaaminen voisi vielä menetellä. Osa luovuudesta vaatii paljon tilaa ympärilleen. Itse asiassa kirjoittaminenkin vaatii tilaa. En vain ole ajatellut sitä niin valittaessani, kun minulla ei ole palvelijaa siivoamiseen ja ruoanlaittoon. Tilan lisäksi tarvitaan vapautta. Ne voi tosin ymmärtää pelkkinä käsitteinä, joita pystyy mielellä hallitsemaan.

 

Mainitsin eräässä Instagram-postauksessa, kuinka valokuvat villitsevät minut. Jaan useimmiten vanhoja valokuvia elämästäni ja kadonneesta puutarhastani. Minulle ne ovat koko ajan läsnä, vaikka toisaalta olen vielä kiinni tässä elämässä. Kun katson itseäni, tajuan luopumisen pelon vaanivan jossakin lähistöllä.

Koska kesä 2009 on viime aikoina tullut voimakkaasti esille, kaivoin päiväkirjakasasta esiin kirjan, johon olen kanteen liimannut tarran 21.5.2009 – 10.9.2009. 

25.5.2009 tutuilla poluilla jokilaaksossa kuten usein tänäkin vuonna

 

Aloittaessani 21.5. oli helatorstaiaamu. Jahah, olin taas masentunut ja alakuloinen kuten niin usein ennenkin samaan aikaan vuodesta. Olin aloittanut mäkikuismatablettien ottamisen edellisenä päivänä ja jo seuraavana päivänä huomasin nopean positiivisen vaikutuksen kuten joskus ennenkin. Kuvailin tablettien ottamiseen johtavaa olotilaani joksikin epämääräiseksi, minulle vieraaksi. Se teki minut hiljaiseksi ja rajoitti kaikkea tekemistäni ja olisin voinut maata vain sohvalla ja ehkä lukea. Olin juuri keksinyt ratkaisun surkeaan elämääni, mutten tiennyt, miten toteutan sen. Ei ollut mikään ihme, että olin allapäin. Olin umpikujassa enkä tiennyt onnistuisinko suunnitelmassani.

Jos lukijani muistavat, niin elin todella huonossa suhteessa erään miehen kanssa. Olimme olleet jo kauan yhdessä, mutta hyvät ajatkin olivat jo usean vuoden takana. Hän katsoi minun olevan kaikkeen syypää. Emme pystyneet puhumaan mistään asiasta ilman, että hän alkoi syyttää minua. Keskustelu katkesi siihen. Aloin tuntea olevani syyllinen. Olin uupunut korjaamaan hänen jälkiään ja en enää edes jaksanut sanoa sanaakaan, joten koko elämä oli seisahtuneessa tilassa. Hän oli jo vuosia käynyt muutaman kerran vuodessa Thaimaan Pattayalla lähtien sinne ilmoittamatta mitään. Oletin hänellä olevan siellä naisystäviä, mikä pitikin paikkansa.  Alkoholia kului kotona tai kylässä paljon. Minä näin hänet yleensä vain sekavana, kuorsaavana ja haisevana. Elämä oli sietämätöntä. 

31.5.2009 kuvaaja EK

Tajusin olevani suuren muutoksen edessä, jollen sitten ollut ymmärtänyt sitä alitajuisesti jo paljon aiemmin. Vieläkin vuosien jälkeen, on vaikea kirjoittaa ja käsitellä näitä asioita. Olen varmasti ennenkin vihjaillut aiheesta jotakin.

Olin mahdottoman epätoivoinen kylmän, mutta kauniin toukokuun loppupäivinä. 9-vuotias lapsenlapseni auttoi minua puutarhan kukkamaan rakentamisessa. Tämän asian näen valokuvistani. Löysin jopa videon, kun hän muokkaa maata istutuskuntoon. Mummi vain kuvailee tulppaaneja. Vietimme paljon aikaa yhdessä, koska hänen koulutiensä kulki kotini ohitse.

26.5.2009

Oli elämän ironiaa, että kesäkuun alkupuolella huomasin vesivahingon samasta paikasta kuin sitten neljä vuotta myöhemmin eli makuuhuoneen viereisessä vaatehuoneessa. Vesivahingon syy oli kesäkuussa 2009 ulosmenevän vesipostin liittymän rikkoutuminen. Vettä oli valunut jonkin verranrakenteisiin, mikä aiheutti sen, että koko makuuhuone, vaatehuone ja olohuoneen vaatehuoneen viereinen nurkkaus jouduttiin avaamaan, kuivattamaan ja korjaamaan.  Talon molemmilla puolilla oli kasteluvettä varten vesipostit. Toinen lähti siis vaatehuoneesta. 

22.6.2009

Vesivahinko ei ollut niin suuri kuin marras-joulukuussa 2013 havaitsemani, jolloin betonilattian alla kodinhoitohuoneessa olevaan vesiputkeen oli tullut jostakin syystä pieni reikä. Se aiheutti suuren korjauksen talossa. Silloin minun oli lähdettävä useaksi kuukaudeksi evakkoon. Vesivahingon takia asuinkumppanilleni ilmaantui hyvä syy lähteä lomalle.  Ja minulla oli voimakas tarve toteuttaa suunnitelmani eli päästä hänestä lopullisesti eroon. Remontin melutessa ympärilläni talossa aloin valmistautua.  Pyysin apua tuomarilta, joka ei auttanut keskustelua enempää, ei varmasti edes kuunnellut minua, mutta laskutti paljon. Sitä samaa koin sitten myöhemminkin, kun riitelimme talosta.

18.6.2009

Ajatelkaa, miten monet naiset ja ehkä miehetkin elävät juuri nyt vastaavanlaisessa helvetissä. Tätä kirjoittaessani ja päiväkirjaani selatessa tajuan täysin, kuinka paljon ja pitkään kärsin tekemättä siitä numeroa. Käytin kaikki voimavarani selviytymiseen eivätkä edes lähellä olevat ihmiset ymmärtäneet kotihelvettiäni.  Pääsin pahimmasta vaiheesta, päätöksestä ja sen toteuttamisesta vielä saman vuoden aikana. Sittemmin olin tosin pitkään eräänlaisessa hirressä hiljaa roikkumassa useita vuosia, koska omistimme talon yhdessä. Se oli kuitenkin ehkä vähän helpompaa, koska olin silloin vapaa ja minulla oli paljon tukipylväitä antamassa voimaa. Ei se tainnut olla helppoa sekään. Uhkaukset sekoittivat minua.

7.6.2009

 

On aika hurjaa ottaa kaikkien ihanien kesäpuutarhakuvien rinnalle se toinen puoli elämästä, joka ei välttämättä näy valokuvissa, mutta se tulee esille päiväkirjoissa. Kaikki jakamani kuvat ohjasivat minut avaamaan pöytäkirjani juuri tältä kohtaa ja kirjoittamaan siitä.

Minulle selvisi myös, miksi juuri sinä kesänä puutarha kukoisti. Kaiken murheen ja pohtimisen keskellä työ auttoi. Uhrasin puutarhaan entistä enemmän, heräsin aamuvarhain pihatöihin, meneillään oli ensimmäinen eläkevuoteni. Loppuvuoden aikana pihalta sitten vihdoin hävisivät kaikki kivet, laudat ja muut rakennelmat, kun mies keräsi omaisuutensa talteen. Olin jo ennen päätöstäni kevättalvella suunnitellut ottavani kaiken roinan hyötykäyttöön pitämällä pihalla taidenäyttelyn. Intoni taisi lopahtaa siihen, kun luin lehdestä, että joku muukin oli keksinyt samanlaisen idean kotinäyttelyistä. No, olihan minulla paljon muuta tekemistä.

8.8.2009

Mies palasi Thaimaasta aivan kesäkuun lopussa. Olin paennut ystäväni luokse Perniöön, jossa vietin viikon. Erokirjeeni, jossa esitin, että hänen oli lähdettävä, oli luettu ja palattuani minua yritettiin manipuloida ja syyllistää. Naapurit onneksi olivat puolellani.  

Suuri päätös pakotti kestämään epämukavuutta.  Hänellä oli paljon järjestettävää, jotta saisi romunsa ja tavaransa pois. Mutta samalla hän ehti kiusata ja syyllistää minua parhaansa mukaan aina syksyyn saakka. Eräs ystäväni näki ollessaan elokuussa yökylässä hänen häpeällisen käyttäytymisensä. Hän yritti myös tuhota talon lattiaa ja sytyttää talon kulmalle tulipalon. Silloin hän myös tyhjensi öljysäiliön ja vei öljyt tynnyrillä muualle. Asia kävi ilmi vasta myöhemmin syksyllä.

24.6.2009 kolme kuvaa rohkenin ottaa autosta noustessani

Tätä kirjoittaessani olen jo lähes unohtanut, että 24.6.2009 nukahdin autossani Nukarin kohdalla tiellä 45/Hämeentie Nurmijärvellä. Luisuin vastaantulijoiden kaistalle. Heräsin ja huomasin, että olen törmäämässä vastaantulevaan pieneen henkilöautoon. Olin heti valveilla ja yritin väistää aivan tien laidalle, siis väärällä puolella tietä. Tien penger on ko. tiellä hyvin niukka, joten syöksyin ojan yli pellolle. Annoin auton kulkea 100 metriä ja sitten pysäytin sen. Katsoin tielle. Oli ruuhka-aika, kello siinä 15 ja 16 välillä, tiellä oli paljon liikennettä. Kaksi autoa ja ambulanssi olivat pysähtyneinä tien reunalla. Tulin ulos autostani perhosmekossani ja liitelin tien reunaan.  

Oli siinä katsojilla ihmettelemistä. Minua odottivat vastaan tulleen auton ajaja, nuori nainen, ambulanssi ja kotimatkalla oleva poliisi. Halasimme naisen kanssa ja hän jatkoi matkaa. Ambulanssi oli sattunut hiljaisessa kuljetuksessa paikalle. Hoitajat mittasivat verenpaineeni ja varmaan otettiin myös puhallusnäyte, en muista. Poliisi soitti työssä olevat poliisit paikalle jääden odottamaan kanssani heitä. Sitten pohdimme, kenen pellon oraita olin jyrännyt. Paikalle käveli pellolta mies, joka sanoi olevansa mittamies ja tietävänsä omistajan. Omistajalle soitettiin eikä hän vaatinut korvauksia. Poliisit ajoivat autoni pois pellolta ja tarjoutuivat viemään minut kotiin. Sain sakot varomattomuudesta liikenteessä. Olisin voinut estää ne myöhemmin, mutta olin jo sellaisessa konkurssissa, etten edes halunnut. Vahingoitin siis vain itseäni. Auton vauriot olivat pienet ja korjattiin myöhemmin matkalta palattuani. Vakuutus korvasi.

Enkelit olivat tuolla kertaa mukanani. Palattuani sitten heinäkuun alussa kotiin ottamaan vastaan kaiken arvostelun ja haukkumisen, aloin kokea kipuja vasemmassa käsivarressani ja oikeassa polvessani. Välillä olin uskomattoman väsynyt. Sitten taas uurastin puutarhassa. Mies vei päivittäin jotakin pois, mutta suurimman osan ajasta joi kotona tai jossakin muualla ja kiusasi minua jo pelkällä olemassaolollaan. Katsoin hänen tekevän minulle henkistä väkivaltaa. Jos hän vei yhden esineen pois, niin hän jätti tielleni toisen odottamaan. 

5.8.2009

 

Mainitsen kesän aikana useamman kerran kipeytyneet käsivarteni, jotka paranivat levossa ja särkylääkkeillä. Myöhemmin olen uskonut tuon kesän, edeltävien ja seuraavien tapahtumien aiheuttaneen minussa niin syvän ahdistuksen, että aloin syksyllä 2011 sairastua pahemmin, mikä johti lopuksi nivelreuman puhkeamiseen.

Minulla oli monia ihmisiä, jotka auttoivat minua pysymään pystyssä. Päiväkirjani on kauheaa luettavaa, mutta välissä pilkahtaa toivon pisaroita. Epätoivoni ei näy valokuvissa. Niistä näen paljon ystäviäni, jotka kannattelivat minua. Teimme yhteisiä retkiä ja keskustelimme. Olen niistä vieläkin erityisen kiitollinen, vaikka useimpia en enää tapaa. Muutamat heistä ovat jo poistuneet tästä maailmasta.

Jaanko edelleen niitä puutarhakuviani. Siis Instagramissa ja Facebookissa.  Jaan kyllä. Kasvit, puut ja kukat ovat auttajiamme. Mutta edelleen kauhistelen, että juuri puutarhakuvat johdattivat minut tällä kertaa juuri tuohon ajankohtaan, kun olin päätynyt muutokseen.

Monet pienet tarinat päiväkirjassa vaatisivat oman blogipostauksensa.

5.8.2009