Joskus yöllä tuulee

Joskus vain herää yöllä ja alkaa ajatella. Nyt ulkona tuulee rajusti ja täysikuu mollottaa taivaalla. Näillä tekijöillä saattoi myös olla vaikutusta heräämiseeni. Aiemmin illalla satuin katselemaan poikkeuksellisesti Harry Potter-elokuvan, vaikkei minun edes pitänyt. Liimauduin sohvalle, koska elokuva oli niin jännittävä. En sitten pystynyt jättämään sitä kesken. Yleensä sitä vain herää ja nukahtaa uudelleen, mutta nyt oli lopuksi pakko nousta ylös.

En ajatellut omaa surkeata kohtaloani taloni ja samalla menneisyyteni vankina. Aloin ajatella lapsieni ja lapsenlapsieni elämää. Joulun aika varmaan herkistää ajattelemaan niitäkin. En ole koskaan halunnut liikaa sekaantua heidän elämäänsä. Olen tehnyt parhaani niillä edellytyksillä, joita minulla on ollut. Minulle ei ole suotu pitkiä onnellisia ja tasapainoisia elämänvaiheita. Olen tehnyt vääriä valintoja elämänkumppanieni suhteen. Lapseni ovat myös saaneet kärsiä niistä.  Pitkäaikaisin suhteeni nyt tosin jo vuosien takaa vei kaikki voimani viimeiseen pisaraan ja kalvaa minua vieläkin niin kauan kunnes saan talon myytyä.  Koska talokauppoja ei ole syntynyt tunnen olevani umpikujassa. Näytöt rasittavat ja tekevät elämästä epänormaalin. Olen todella tuntenut taas olevani käyttämässä voimieni viimeisiä rippeitä. Yritän työntää tähän asiaan liittyvät ajatukset syrjään ja kehotan itseäni vain elämään tässä hetkessä ja päivän kerrallaan. Iskuja tulee kun tulee.

Joulutohinan loputtua ajatukset kuitenkin hyökkäävät takaisin ja tuovat esille vanhoja haamuja ja murheita. On toki niin, että meillä kaikilla on niitä, enemmän tai vähemmän. Useimmat eivät puhu niistä vaan haluavat työntää ne piiloon, poistaa kokonaan mielestä. Karjalaisilla on tapana sanoa: ”ilo pintaan vaikka sydän märkänis.” No, siinä on lause, joka herättää minussa vastenmielisyyttä. Mieluummin tuon surun näkyviin pintaan, jotta sydän ei märkänis.

Tunteiden näyttäminen ja esille tuominen ei oikein sovi suomalaisille. Meillä on myös oma reviirimme, jonka haluamme pitää. Olisiko metri sellainen välimatka, joka on hyvä pitää toisiin ihmisiin. On oltava koko ajan vähän varuillaan, jotta ei loukkaa toisia ihmisiä pelkällä olemassaolollaan. Jos ei saa mennä liian lähelle omaa sieluaan ja sydäntään, ei myöskään saa lähestyä toista ihmistä, mennä iholle.

Joulun aikana ihmiset herkistyvät monella tapaa. Silloin ajattelemme kaikkia elämämme jouluja. Ne melkein alkavat puhua. Huomasin tänä jouluna sen, että olen vihdoin irrottautunut jouluista. Tein tyttäreni perheelle jouluaterian ja vietimme joulun kohokohdan yhdessä. On suuri ilo olla mukana pienten lasten joulussa. Omat jouluni olen jo viettänyt moninkertaisesti, nyt voin jatkossa olla enää vain väline muiden jouluissa. Omasta tahdostani ja halustani.

Piste. Ehkä ei sittenkään. Tiedän, että moni ymmärtää edelliset lauseeni väärin. Joku sanoo, että mikä marttyyri luulet olevasi. Toinen sanoo sanojeni olevan teeskentelyä ja kylmyyttä. Tosiasiassa tarkoitan aivan sitä, mitä sanon. En ole enää itse tärkeä muuten kuin äitinä, mummona, ystävänä. Sellaisena haluan antaa kaiken rakkauden, mitä pystyn antamaan. En halua itselleni mitään. Minulla on jo kaikki rakkaus itsessäni.

Tuuli myllertää kotipihalla, kulkee mäntyjen välistä, kiiruhtaa meiltä naapurin pihan kautta seuraavaan. Kuu katselee pilvien välistä puhurin lennokasta kulkua. Minun on aika palata sänkyyn, painaa pää tyynyyn, käpertyä peiton sisään ja ottaa unesta kiinni. En pysty muuttamaan maailman kulkua ja ottamaan muiden suruja pois. Voin vain lievittää niitä olemalla ystävällinen ja hyvä ihminen.

Insomnia

Olen yleensä hyvä nukkuja. Viime vuosina kärsin vähäunisuudesta sairastuttuani, jolloin heräsin yön aikana lukemattomia kertoja. Se meni ohi tervehdyttyäni. Nyt jonkin asian ollessa mielessä liikaa, herään muutaman tunnin nukuttuani ja vaikka nukahdankin uudelleen, herään taas pohtimaan. Paras silloin on nousta ylös ja alkaa puuhailla jotakin. Tilanne kuitenkin paranee tulevina öinä. Tämä lienee tuttua muillekin.

Kaikki kuvat  tässä blogissa ovat menneiltä vuosilta.  Elämä kulkee ohi ja muut asiat tulevat tilalle.

Unettomuuden latinalainen nimi on insomnia. Se saa tilan kuulostamaan jotenkin sumuiselta ja unenomaiselta harhailulta. Jos unettomuudesta tulee kroonista, se varmaan onkin sumuinen olotila myös hereillä ollessa. Ongelmat vain suurenevat ja stressi kasvaa, mikä tekee meidät entistä alttiimmiksi myös sairauksille. Kun tänä aamuna todella varhain kävelin hakemaan aamun lehtiä postilaatikolta, ajattelin mistä viime vuosien muut unettomuusjaksot ovat johtuneet ja sitä, että olisin ehkä kestänyt ne paremmin, jos olisin voinut jakaa ongelmani jonkun läheisen, paikalla läsnä olevan ihmisen kanssa. Kyllä me ihmiset olemme omalaatuisia otuksia. Joskus huonokin suhde ja asuminen toisen kanssa voi olla eräänlainen turvaverkko. Kun sitten on ypöyksin, niin ongelmatilanteissa suistuu yksinäisyyden kokemukseen, jota ei hyvinä päivinä koe.

Manun katse. Valitettavan harvoin enää tapaamme.

Olen vuosien mittaan jakanut surujani ja ilojani blogeissani. Kirjoitin osan aikaa jopa toista blogia, jonne keräsin karuimmat kokemukseni. Päiväkirjani kertovat vielä enemmän. Molempia sekä iloja että suruja oli paljon niin kuin meillä kaikilla. Ihmiselämä on loppujen lopuksi melko rankkaa. On vaikea ymmärtää, miksi jotkut asiat tulevat kohdalle. On ollut päiviä ja öitä, kun olen ajatellut, etten kestä enää yhtään enempää. Mutta olen vain kestänyt.

Monrepos Viipurissa. Anna ja Arttu. Kesä. Hetket, jotka eivät toistu.

Tällaisina hetkinä ajattelen usein vanhempiani, jotka joutuivat kestämään myös kaikenlaista, paljon ikäviäkin asioita. Me lapset emme olleet keventämässä heidän taakkaansa. Emme osanneet vielä silloin ymmärtää sitä, että mitä vanhemmaksi tulemme, sitä enemmän sitä kannettavaa taakkaa tulee. Voi kuvitella, että se kevenee, kun lähtee eläkkeelle. On vain kuvitelmaa, että se helpottuu silloin. Ihminen on hyvä uskottelemaan itselleen kaikenlaista. Sitten kun tai sitten ei.

Ennen purkamista...

Vanhempana kannamme kaikesta menneestä koostuvaa, raskasta muistojen ja syyllisyyden taakkaa. Se aktivoituu koko voimassaan, kun kohtaamme uusia ongelmia ja ratkaisemattomia kysymyksiä. Olen huono kirjoittamaan näistä asioista, mutta hyvä kokemaan oman menneen elämäni kipupisteet, omat virheeni, puutteeni. Käsittelin näitä kysymyksiä aiemmin todella paljon kirjoituksissani. Se auttoi silloin kun en olisi millään kestänyt enää enempää. Nyt en malttaisi enää palata niihin, koska minulla olisi muuta tekemistä.

Minne sormustinkukat ovat hävinneet kukkapenkistäni?

Jollei sitten minua pakoteta palaamaan. Intuitio sanoo, että ei.  Nyt muut jutut tulevat eteeni johdattaen minua tielläni. Mutta menneisyys muistuttaa minua edelleen, että mikään ei ole pysyvää. Kun tuuli käy ylitsemme, meitä ei ole enää. Mitään emme saa mukaamme. Sitä en saa tällä tiellä unohtaa.

Lontoon syksyä sisareni kanssa pian 10 vuotta sitten.  Hyde Park.