Kaikki tiet johtavat jonnekin... Kreetalla

Kreetalla kaikki tiet ja polut vievät jonnekin. Opin sen jo ensimmäisellä käynnilläni saarella keväällä 1996. Silloin kulkuvälineenä oli mopo, jolla ajaessa ei tien kunnolla ollut väliä. Jos tie muuttui kivikasaksi, niin riitti kun vain talutti mopoa eteenpäin. Kohta alkoi joka tapauksessa uusi alaspäin johtava tie.  Kaikkia kulkuväyliä ei voi kutsua tieksi, usein ne ovat vain polkuja tai jopa kivikasoja tai betonikouruja.  Missään muualla en ole kohdannut samanlaista systeemiä. 

Kreetalla kaikki kukkulat ja rinteet ovat täynnä oliivilehtoja. Välissä on runsas kasvillisuus, kukkia, puita, ruohoja. Kun ylhäältä saavutaan alas, tien varret ovat täynnä tuoksuvia appelsiini- ja sitruunapuulehtoja. Luonto on kouriintuntuvasti läsnä.

Matkapäiväkirjaa kirjoittamassa ehkä juuri Vrissesin oliivitarhoilla.

Erityisesti keväällä ihmisellä tai jos pysyttelen vain itsessäni, on valtava tarve luonnon helmaan. Kreetalla luonto on siis kaikkialla lähellä, jos ei siinä turistikadulla, niin jo muutaman askeleen päässä rinteellä tai jopa meren rannalla. Tätä kirjoittaessani olen istunut kotona kerrostalon neljännessä kerroksessa. Näen kyllä lähes joka suuntaan olevista ikkunoista puiden lehtien huiman kasvun, värin muuttumisen. Luonnon herääminen tulee tännekin. Jos avaan lasitetun parvekkeen lasit auki, voin  saada ehkä myös tuoksut nenääni. Mutta en enää näe, kuinka narsissit ja unikot avaavat terälehtensä. Puhumattamaan pienenmmistä kukista, valkovuokoista, käenrieskoista, lemmikeistä. En voi seurata lintujen pesimistä ja ruoanhakua. Toisenlaiset asuinympäristöt vaativat aina sopeutumista ja erilaisuuden hyväksymistä. Kaiken lisäksi myös Suomessa luonto on silti käsinkosketeltavan lähellä.

Minulta löytyy albumista myös samasta paikasta 1996 ottamani kuva Vrissesistä. Tämän kuvan päiväys on 1.5.2018.

 

Tein pitkähkön lenkin lähiympäristössä ja kiinnitin myös huomiota siihen, että kotipaikkani on rinteen alapuolella laaksossa. Kylä on rinteen ympäristössä. Meillä mäet ja kukkulat ovat vain tuskin havaittavia. Kreetalla saattaa olla alueita, joilla kukaan ei ole astellut. Vuoristossa ajellessa ihmettelimme usein sitä, miten oliivipuita pystytään hoitamaan jyrkillä rinteillä. Jos ihminen kompuroi siellä, hänhän putoaa pitkän matkan alas. Hyväjalkainen nuori ihminen ei ehkä edes ajattele tällaisia asioita, mutta vanhemmiten ne tulevat auttamatta mieleen. Monestakin syystä.

Unikot Elosin kylän kupeessa.

Vuokra-auton saatuamme kiertelimme ensimmäisen kolmesta päivästä lähistöllä. Kävimme katsomassa tutkitusti yli 3000 vuotta vanhaa oliivipuuta Ano Vouvesissa.  Vietimme aikaa Kissamoksen lahden kylän Drapaniaksen rannalla, kahden mereen pistävän jylhän niemen, Rodoposin ja Gramvusan välillä.   

Myöhemmin illemmalla kävimme Vrissesin kylässä Plataniaksen kupeessa, paikassa, joka teki minuun jo ensimmäisellä Kreetan käynnillä vaikutuksen. Se vaikutus on pysynyt mielessäni siitä saakka. 

Tässä kohdin on pakko mainita, koska se tuli esille jo matkalla, että rakkauteni paikkaan on täysin henkilökohtaista eikä liity millään tavalla silloiseen matkakumppaniini kuten joku saattaa ajatella. Tunteeni Kreetaan ovat itsenäisiä ja riippumattomia muiden mielipiteestä. Rakastuin Kreetaan ensi silmäyksellä 1996.  En silti kiellä sitä, että kaikki kolme matkaa Kreetalle kyseisen kumppanin kanssa olivat mukavia, jos laskee pois alkoholiin liittyvät tapahtumat. 

Kreikkalaisen mytologian hahmo on Eurooppa, nainen, jonka mukaan koko Euroopan manner on nimetty. Ylijumala Zeus rakastui tähän foinikialaiseen naiseen. Hän järjesti viettelyoperaation, jonka seurauksena Eurooppa ja Zeus joutuivat Kreetalle, Matalaan. Matala sijaitsee etelärannikolla, jonne päädyimme 13.4.2007 syntymäpäivänäni Festoksen jälkeen. Olin silloin matkalla sisareni ja pikkuserkkuni Helmin kanssa.  Valitettavasti vain ajoimme Gortesin alueen läpi, jossa kasvaa Merja Tuominen-Galiatikin kirjan ”Kreeta, vieraanvaraisten jumalien saari”(Tammi.2002) ss. 209-210 mukaan ikivihreä plataani paikalla, missä  Zeus makasi tai raiskasi Euroopan. Heille syntyi kolme lasta Minos, Rhadamanthys und Sarpedon. Myöhemmin Euroopasta tuli tuon tuntemattoman saaren ensimmäinen kuningatar. 

Antiikin taruista on useampia versiota.  Jokainen voi löytää sopivimman. Oma kokoamani on eri lähteistä. Jos teistä jotakin sattuu kiinnostamaan, niin englanninkielisestä Wikipediasta löytyy näiden jumalhenkilöiden ”sukuselvitys”. Tästä linkistä pääset sinne. Minulle Kreeta on Euroopan äiti enemmän kuin mikään muu maa!

Muistin matkalla hämärästi, että jo aikoinaan 1990-luvulla luin em. aiheesta eräästä vanhasta kirjasta ja  se olikin yksi syy, miksi silloin halusin kuumeisesti päästä Kreetalle. Myytit ja tarut ovat ihmisten keksimiä kertomuksia, joissa monien aikakausien tapahtumat yhtyvät. Olen aina ajatellut, että Kreetan saari on joskus aikojen alussa irtautunut mantereesta, juuri tuosta muinaisen Foinikian (nykyinen Libanon) alueesta. Sanokoon kuka mitä tahansa, niin yhdistän myös ihmisen alkujuuret voimakkaasti tuonne Lähi-itään. Kaikki käyntini saarella ovat vain vahvistaneet tarujen dramatiikkaa, ihmisen elämän teatteria. Sitä samaa ovat myös meidän matkamme ja tämän päivän elämä.

Ano Vouvesin "oliivipuumonumentti"

 

Poikkesin aiheestani. Toisaalta on niin, että matkustaminen kirvoittaa tutustumaan kohteeseen entistä syvällisemmin. Kokemuksillakin voi olla jokin tarkoitus, joka saattaa selvitä myöhemmin tai jolla on juurensa omassa menneisyydessä. Koko ihmiselämä on yhtä salaisuutta, joten onko mitenkään ihmeellistä, että meitä ravistellaan eri tavoilla.

Kuten tuolla aiemmin mainitsin, vuokrasimme matkan kolmantena päivänä auton kolmeksi päiväksi. Toisena päivänä lähdimme majapaikastamme Malemen kylästä Elafonisiin. 

Ajoimme sinne sisämaan reittiä ja vietimme rannalla parisen tuntia. Paikka oli tupaten täynnä autoja ja ihmisiä. Sinne pitäisi oikeastaan mennä sellaisena hetkenä, kun siellä ei ole ketään. Palasimme takaisin jylhää länsirannikon puoleista reittiä, jonka harvemmat onneksi valitsevat. Tiet ovat erinomaisia. Pysähdyimme mm. Amigdalokefalin kylän jälkeen näköalapaikalle, joka näytti olevan aivan keskeneräisessä kunnossa. Siellä oli baarin pitäjä mies seuranaan aasi ja koiria. Näkymät alas merelle päin olivat huikeat. Tätä kirjoittaessani juutun taas auttamatta Google Mapsiin tutkimaan ja ihmettelemään reittejä.

Kuva Omaloksesta vuodelta 1996. Taisimme olla samassa paikassa nytkin.

Ehkä Kreetalla olisi sittenkin paras tapa vuokrata auto ja ajella ympäriinsä yöpyen milloin missäkin. Muistaakseni se on tullut aina ennenkin mieleeni. Luulen kokeneiden matkailijoiden tekevän niin. Tuosta ajatuksesta lienevät syntyneet myös aina omat toivomukseni eksyä ja joutua jäämään yöksi jonnekin muualle majapaikkaan kiirehtimisen sijaan. Niin toivoin aikoinaan lokakuussa 1996 Omaloksen ylätasangolla. Sinne suuntasimme nyt kolmantena päivänä. Samaa tietä kulkevat Samarian rotkolle pyrkivät. Käännyimme kotimatkalle toista reittiä pitkin syötyämme paikallisessa tavernassa paikallista ruokaa.

Menomatkalla olimme poikenneet matkan varrelle osuneeseen loistavaan kasvitieteelliseen puutarhaan, joka ei todellakaan jäänyt poikkeamiseksi vaan kiersimme puutarhan kaikki kolkat, runsaat kaksi tuntia. Siinä oma kestävyys rinteitä ylös ja alas kulkiessa tuli hyvin testattua. Kaiken lisäksi oli matkaviikon helteisin päivä. 

Loppumatkalla sitten tapahtui se eksyminen sivupoluille. Se oli välillä kuin pahaa unta, mutta niin totta, että pelkäsin, ettemme selviä ollenkaan. Olin juuri sanonut, että ehditään vielä Malemen rannalle, koska olimme lähestymässä rannikkoa. Koufosin kylän kohdalla tai heti jälkeen käännyimme väärään suuntaan ja jouduimme oliiviviljelyksille. Aluksi tie näytti aivan hyvältä ja siksi jatkoimme rohkeasti eteenpäin. 

Tuossa reittien välissä Vrysesin alappuolella jossakin ne polut, joille käännyimme.

 

Minua harmitti jälkeenpäin juuri se, etten luottanut vaistooni ja kääntynyt ajoissa. Sitten kääntyminen tuntuikin jo liian myöhäiseltä. Olimme kohdanneet vaikeita kohtia tiessä, joka välillä kapeni melkein kinttupoluksi. Piti vain puskea eteenpäin. Itse asiassa minulla oli puhelimessa sekä Heren että Google mapsin ohjaus, joihon en koko ajan edes luottanut. Se kertoi kuitenkin, ettemme olleet kovin kaukana oikeista teistä. Loppua kohti tie vain huononi entisestään. Sen molemmat laidat olivat eri tasolla ja keskellä tietä oli isoja kiviä. Sisareni siirtyikin sitten ottamaan pahimmat kivet pois ja ohjasi minua ajamaan auton  vähän paremmista kohdista. 

Täsä toiseksi viimeinen kuva kääntyessämme. Nuoli kertoo, että polkupyörällä voisi kulkea. En huomannut sitä.

Noin tunnin verran puskimme eteenpäin iltapäivän helteessä, kunnes lopulta tulimme normaalille tielle. Tuo eksyminen oli kokonaisuudessaan kuin painajaisuni. Kun myöhemmin olen tutkinut karttaa, olen paikallistanut, missä käännyimme väärin ja missä seikkailimme. Ironista on, että alue on melko lähellä sitä Vrissesin kylää, missä olen tuntenut Kreetan hengen voimakkaasti. Jos olisimme malttaneet siellä pyöriessämme hetkeksi pysähtyä hengähtämään, olisimme ehkä nähneet kylästä väläyksen pohjoisen suunnassa.

Tie näytti alussa näin hyvältä! Sitten kuvat loppuvat.

Sanotaan, että eksyessä löytää jotakin uutta. Eilen aamulla heräsin nähtyäni useita unia, joista viimeisen kirjoitin heti muistiin. Unilla kun on tapana haihtua. Siinäkin unessa, jollei jo aiemmissa, olin sisareni kanssa eksyksissä. Ajoin valtavaa rekkaa jossakin Saksassa. Jätimme rekan parkkipaikalle ja menimme toimittamaan asioita, töihin tai jotakin vastaavaa. 

Kun tulimme pois lähteäksemme taas tien päälle, näin, kuinka vaikealle paikalle, rinteeseen olin parkkeerannut. Korkealla rekan ikkunassa näin maksulapun, joka osoitti hinnan olevan pari tuhatta euroa (olisiko ollut 2450 e) . Minulla ei ollut hajuakaan, miten pääsisin ajamaan parkkipaikalta pois. Kysyin joltakin ohikulkijalta neuvoa ja minut neuvottiin paikan valvojan, naisihmisen, luokse, jonka kanssa juttelin saksaksi. Hän antoi ohjeita ja pyysi valittamaan hinnasta. En kyllä huomannut kysyä, pitäisikö maksu ennen valitusta suorittaa. Siinä olikin sitten mietittävää, minulla ei ollut mukana sellaisia varoja. Poisajo alueelta tapahtuisi ohikulkijalta saamani ohjeen mukaan pienen ja kapean sillan kautta. Ongelmanratkaisuja etsiessäni tajusin, että olen unessa ja voin päättää sen katsomisen siihen. Mietin vielä, että jospa uskaltaisin kokeilla, olisi kiva nähdä, josko selviäisin siitä.

Aamu oli jo koittanut. Heräsin. Pulma jäi kesken.

Edellisessä todellisuus ja uni kohtasivat. Mukaan tulivat myytit ja historia. Kreetan historia on niin laaja ja monimuotoinen, että jätän sen tästä blogista pois. Mutta on aivan pakko edes hiukan käsitellä sitä. 

Ostin Haniassa käydessämme yhden kirjan, "Georg Vardakis: Als der Krieg nach Kreta kam". Se kertoo kirjoittajan lapsuuden kokemuksista ja hänen tuntemiensa ihmisten kokemuksista Kreetan toiseen maailmansotaan liittyvien taistelujen ja sitä seuraavan miehityksen aikana. Kirjoittajan suku asui vuosisatoja Hanian tienoilla. Kirjoittaja (s. 1935 Haniassa) itse opiskeli myöhemmin lääkäriksi  Wienissä ja Göttingenissä. Hän tuli Saksan kansalaiseksi 1972. 

Malemessa sijaitsee saksalainen hautausmaa, jonne on haudattu saksalaisen Wikipedian mukaan 4465 saksalaista Wehrmachtin hautaamaa kaatunutta sotilasta. Näistä 3352 tapettiin saksalaisten Kreetan valloituksen ilmataisteluoperaatio Mercuryyn liittyen toukokuussa 1941. Kaikkein eniten eli tuhansia kuoli 20.5.1941 nimenomaan Malemessa, jossa ilmasta hypänneitä sotilaita armottomasti teurastettiin kreetalaisten joukkojen ja siviilien toimesta. Joidenkin kirjassa mainittujen lähteiden mukaan myös erityisesti Kreetaa silloin hallinneiden brittijoukkojen maorisoturit osallistuivat tähän. Löysin netistä paljon tekstiä aiheesta täältä,  josta löytyy linkitys Erkki Lahikaisen pidempään artikkeliin Kreeta lehdessä. Kreeta lehti ei enää ilmesty, mutta lehden arkisto löytyy täältä. 

Aihe kiinnosti minua erityisesti, koska olen aiemmilla matkoilla pohtinut saksalaisten ja kreetalaisten suhdetta. Sain lukemastani kirjasta ja tosin lyhyestä sotajuttuihin perehtymisestä lisää ymmärrystä. Malemen saksalainen sotilashautausmaa on niin vaikuttava kohde, että se pistää ajattelemaan. Kävelimme sinne asuinpaikastamme ensimmäisenä lomapäivänä. Vieraskirjasta näin, että siellä saksalaisten lisäksi käy paljon suomalaisia. 

Saksalaiset saivat Kreetan valloitettua kesäkuun alkuun 1941 mennessä ja pitivät saarta miehitettynä sodan loppuun saakka 1945. Mutta se on toinen juttu. Jossakin varastohäkin laatikossa uinuu Anthony Beevorin kirja "Taistelu Kreetasta". Netistä löytyy onneksi valtavan paljon materiaalia kiinnostuneille.  Opin taas lisää siitä, että kaikki ei ole aina yksilön kannalta itsestään selvää, muistoissa on monta poikkeavaa näkökulmaa.  Sen oivalsin noista Georg Vardakisin muistelmista.

Hautausmaalta ja sinne johtavalta tieltä oli hyvä näköala Malemen sotilaslentokentälle, jonka tienoille nuo edellä mainitut taistelut liittyivät läheisesti. Nato pitää lentokenttää nykyään harjoittelukenttänä. Siellä oli viikon aikana toimintaa, koska muutaman kerran ohi ajaessamme tien puoleisella reunalla oli aseistettuja sotilaita. Valokuvata sinne suuntaan ei olisi saanut, mutta huomasimme kiellon vasta poistuessamme. 

Liitän tähän blogiin muutaman valokuvan. Enemmän näet täältä.  Lisään sinne kuvia ja ehkä tekstejä, jos vain ehdin.

Sattumanvaraisesti kuvattuja muistolaattoja.

Ne puut

Minun on juuri nyt todella vaikea keskittyä mihinkään pitemmäksi aikaa. Olen iltaisin yrittänyt kirjoittaa pätkän sukuun ja sukututkimukseen liittyvää tekstiä saadakseni sen joku päivä julkaistua täällä. Sen kirjoituksen julkaisu taitaa olla toistaiseksi turha toivo, jollen jaa sitä pieniin osiin ja tuo blogiini osittain. Voi olla, että kaikki suunnitelmani muuttuvat jatkossa. Sama ongelma siinäkin; on aivan liikaa asioita, liikaa keskeneräisiä suunnitelmia. Tarvitsisin sihteerin itselleni.

Sormeni ja aivonystyräni syyhyävät kirjoittamisen pariin, mutta sitten kesken kaiken alan taas etsiä asuntoja, järjestää jotakin, miettiä tulevia tehtäviä. Olen valmistellut monenlaisia asioita mielessäni, jotta saan kaiken hoidettua vaivattomasti, kun aika koittaa.

Joka päivälle on jotakin tehtävää. Nukun yöni äärimmäisen huonosti. Jos sää on kaunis, käyn vielä illalla ulkona nyhtämässä rikkaruohoja ja teen muutakin pientä.  Nyt on pari päivää satanut armottomasti. 

Kesäkukat jäävät tältä kesältä ostamatta ja laittamatta. Lastenlasteni piti laittaa kasvimaahan kurkkuja ja kesäkurpitsaa kasvamaan ja tomaatti seinustalle kasvusäkkiin. Kävimme ne jo aikoja sitten ostamassa ja nyt nekin odottavat tuossa terassilla turhaan. Voi sanoa, että jossakin mielessä tämä kesä jää väliin.

Ehkä on paras kirjoittaakin aivan jotakin muuta. Rentoutua poistumalla tästä hetkestä, ajasta ja paikasta jonnekin muualle. Minne rahkeeni nyt riittävät? Menenkö jonkun hyllyn viereen ja odotan kuten joskus on tapahtunut, että paperi, kuvan, kirje, vihko tai kirja putoaa ja antaa kutkuttelevan aiheen. Tällainen mielentila on raastavaa. Jos olisin vielä työelämässä, en ehtisi miettiä tällaisia asioita. Toisaalta, minun pitäisi ehkä olla jo tottunut, koska elämä on ollut pitkään erikoista.

Välillä on pakko rentoutua tavalla tai toisella. Kirjoittaminen ja kuljeskelu ovat siihen parasta. Mutta on monta muutakin tapaa, joita olen joutunut käyttämään harkitusti. Oman itsen hoito on tärkeää. Tänään kävin pitkästä aikaa leikkauttamassa hiukseni. 

Mutta…

”Jos tahtoo nähdä ihmisluonnon parhaimmillaan, aivan poikkeuksellisine hyveineen, tarvitaan onnea, paljon onnea, ja aikaa, monien pitkien vuosien verran aikaa – vasta sitten voi tietää, miten ihminen on toiminut ja mitä on tapahtunut.

Jos hänen tekonsa ovat olleet puhtaasti epäitsekkäitä, jos niiden takaa voi löytää verratonta jalomielisyyttä ja auliutta, jos on täysin varmaa ettei niillä pyydetä palkintoa mistään ja jos vielä, kaiken tämän lisäksi, huomaa että hän on jättänyt tähän maailmaan omat näkyvät merkkinsä, niin silloin – silloin on epäilemättä kohdannut ihmisen, joka ei koskaan unohdu.”

Näin alkaa pieni kirja nimeltä ”Mies joka istutti puita” (L´homme qui plantait des arbes) , jonka on kirjoittanut Jean Giono ja se on julkaistu 1953 Kirjan takakannesta voi lukea seuraavaa:

 ”Kirja on kirjoitettu 1950-luvulla ja sen innoittamana syntyi useita metsänistutusliikkeitä eri puolilla maailmaa. Vihreän aallon myötä teoksesta tuli Ranskassa ekologien keskuudessa erittäin suosittu. Sitä pidetään edelleen malliesimerkkinä luonnon hoitamisesta ja suojelemisesta.”

Patikoija, kirjan kirjoittaja,  minä tulee autiolle seudulle Provencen alppiseuduilla joskus kesäkuussa 1900-luvun alkupuolelle  (1910) ennen maailmansotaa. Alue on alastonta, lohdutonta ja yksitoikkoista nummea 1200 tai 1300 metrin korkeudella. 

Lukiessani minulle tuli auttamatta mieleen Omaloksen ylätasanko Kreetalla, jonne olen kerran elämässäni eräällä Kreetan matkalla kaukaisella 1990-luvulla joutunut. Muistan elävästi saapumisen tasangon alueelle. Siellä ei ollut missään yhtäkään ihmistä, mutta silti näimme reitillämme luhistuneita pieniä taloja, joissa oli ehkä aikoinaan joku asunut. 

Muistan, kuinka toivoin salaa mielessäni, että moposta loppuisi bensiini ja joutuisimme jäämään pimeän tultua yöksi jonnekin rauniolle. Se vaara oli todellinen, koska olimme eksyneitä ja missään ei olisi pystynyt tankkaamaan. Kun ajoimme alas rinteitä, niin säästimme bensiiniä ajamalla vapaalla, sulkien moottorin.  Jossakin varjoisalla rinteellä pudotin kartan kädestäni ja jouduimme palaamaan sitä hakemaan. Eräässä kylässä oli paljon lampaita ja siellä olisi varmaan ollut myös paimen kuten tuossa kirjassa.

Kirjoittaja tapaa vettä etsiessään paimenen (Elzéard Bouffier), joka johdattaa hänet lähteelle. Loppujen lopuksi hän jää paimenen luokse pariksi päiväksi kiinnostuen samalla hänen elämästään.  Paimen upottaa vesisankoon pieniä pusseja, joissa hänellä oli tammenterhoja. Hän käy istuttamassa näitä maahan, sadoittain. Päivän mittaan hän lajittelee puunsiemeniään. Hän kertoo istuttaneensa puita aikansa kuluksi jo kolmen vuoden ajan. Sadastatuhannesta terhosta oli kaksikymmentätuhatta versonut taimeksi. Osan hän silti myös menetti jyrsijöille ja kaikelle muullekin, mutta vielä kymmenentuhatta oli kasvamassa paikoissa, missä ei ennen ollut mitään.

Kirjoittaja taisteli mm. Verdunissa, mutta palasi viisi vuotta myöhemmin katsomaan, eläisikö vanha mies vielä (tämä oli ennen sotaa ollut 55 vuotias), vaikka ikänsä puolesta oletti tämän jo kuolleen. Mies oli tietenkin hyvissä voimissa ja 1910 istutetut tammet olivat kymmenvuotiaita.  Alueen näkymät olivat uskomattoman kauniita. Puita oli laajalla alueella, leveyssuuntaan yhdentoista kilometrin verran ja kolmen kilometrin syvyydeltä. Tammien lisäksi hän oli istuttanut pyökkejä ja koivuja. Nyt tuuletkin levittivät siemeniä. Aikoinaan alueella oli ollut elämää, joka nyt pikkuhiljaa palasi kasvillisuuden myötä. Purot pulppusivat. Vesi palasi alueelle.

Loppujen lopuksi aikoinaan lohduton ja kuollut autiomaa muuttui kukoistavaksi paikaksi, jonne ihmiset alkoivat rakentaa taloja ja muuttaa asumaan. Yksi vaatimaton ihminen oli elämänsä aikana saanut aikaan suuren muutoksen, tehnyt Luojan töiden arvoisen työn. Elzéard Bouffier kuoli 1947 lähes 90-vuotiaana.

Jean Giono kuului 1900-luvun suurimpiin kirjailijoihin. Luonnon ja ihmisen suhde oli hänelle tärkeä. Hän oli kokenut ensimmäisen maailmansodan erään kauheimman taistelupaikan Verdunin, mikä teki hänestä pasifistin. Gionoa kutsutaan kirjan kääntäjän Tuukka Kangasluoman kirjailijakuvauksessa myös herkästi aistivaksi impressionistiksi. Siellä kerrotaan myös tämän pienen suuren teoksen historia.

Jostakin syystä tämä pieni tarina on koskettanut minua suuresti ja koskettaa edelleen.  Nyt sen uudelleen luettuani ja tämän kirjoitettuani, se jättää minuun suuren kaipauksen jonnekin; luontoon, maahan, metsiin, multaan, menneeseen aikaan, jonnekin… Se on jo geeneissä

Tässä linkki Helsingin Sanomien tiedeartikkeliin viime tammikuulta, jossa mm.  kerrotaan saksalaisen Peter Wohllebenin teoksesta ”Puiden salattu elämä” ja Seppo Latva teoksesta ”Latva pilviä piirtää.” Molemmat kirjat ovat lukulistallani. Äskettäin Helsingin Sanomissa (29.4.2017) oli myös Pirkko Kotirinnan lauantaiessee, jota jaoin silloin Facebookissa, koska se ja varsinkin siinä videona mukana ollut luento teki minuun suuren vaikutuksen. Täältä pääset lukemaan ja katsomaan sen.

Olenpa itsekin kirjoittanut usein puista.  Kirjoitin tammikuussa 2014  "Puita ja muistoja" , jossa yhtenä innoittaja oli Sinebrychoffin taidemuseon silloinen näyttely "Puut ovat runoja".