Jäi vain pöly pyörimään

Jaan sittenkin tämänkin blogipostaukseni, vaikka sen kirjoittamisesta on jo puoli viikkoa. Horjun jatkuvasti epävarmuuden ja varmuuden välimaastossa ja olin jo päättänyt hävittää tämän tekstin, joka oli jo puolitiessä matkassa kohti julkaisua. On niin, että monta uutta aihetta pyörii päässäni. On toinen asia , saanko niitä aikaiseksi. Kun aikaa kuluu, niin tarinatkin muuttuvat ajattomiksi.

 

14.7. Sataa vettä aloittaessani kirjoittaa tätä postaustani. Tämä aloitus on kompromissi itseni kanssa. Nukuin pitkään, koska sää vaikutti kovin synkältä. Aamupalan yhteydessä luin sunnuntain Hesaria, joka siis viikonloppuisin tulee minulle vielä paperisena. Siinä välillä selaisin Facebookia. Tyttäreni perhe oli eilen illalla saapunut Saksaan ja asettunut asuinvaunuineen Itämeren rannalla olevalle camping-alueelle, joita siellä karttaa tutkiessani näytti olevan lukemattomia. Seuraan kuin pikkulapsi heidän matkaansa, kun en taida enkä edes halua enää tällä hetkellä päästä pidemmille matkoilla. Palaan tietenkin myös muistoihini ajasta, kun elämäni oli siellä päin. Siis hamassa menneisyydessä. Tyttäreni perhe on nyt todella lähellä hänen syntymäpaikkaansa.  On varmaa, että kaivauduin päivänä muutamana taas valokuva-albumeihini ja jokunen kuva tulee taas skannattua.

Toinen asia, joka tuli mieleeni Facebookista ja selasin sitten myös Hesarin tarkistaakseni, mainittiinko asia siellä.  Ei mainittu.  Nimittäin tänään ainakin Ranskassa vietetään Ranskan kansallispäivää. 14.7. 1789 oli Bastiljin valtaus, mistä kansallispäivä on saanut alkunsa, vaikka siitä on päätetty paljon myöhemmin.  Päivä on minulle tärkeä, oikeastaan nyt enää toteutumattomien unelmieni vuoksi. Se koskettaa silti alkuperäisten ajatusten Ranskan vallankumouksen aatteiden myötäkin edelleen sydäntäni ja on kulkenut mukanani aina teini-iästäni saakka.  Muistaakseni ylioppilaskirjoituksen äidinkielen aineeni liittyi myös Ranskan vallankumoukseen. Jos olisin ollut nuori muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, elämä olisi saattanut mahdollistaa lähtemiseni Pariisiin. Puuttuiko minulta rohkeutta vai oliko minut lannistettu muista syistä?  Saatan pohtia sitä joskus myöhemmin myös kirjoituksissani.

Tässä kuva Karjalan kartat sovelluksesta, jossa suuripiirteinen ja epätarkka kuva alueesta, josta tässä postauksessa kerron

Tänään on viikko kaatumisestani. Mustelmat oikealla lantioni alapuolella jalassa ja myös oikeassa polvessa ovat pahan näköisiä, mutta liikkumiseni on jo helpottunut. Ei taida olla mitenkään yllättävää, että tällaiset asiat myös masentavat, vaikkeivat ne ole ylipääsemättömiä. Aikomuksistani huolimatta en ole menneellä viikolla saanut mitään hyödyllistä aikaiseksi. Tyrmäsin itse kaikki suunnitelmani ja loppujen lopuksi aloin katsella Netflixistä sarjoja, viimeisin on Viikingit, jota on vielä monta kautta katsomatta.

Aamulla kuvia selatessani huomasin, että tänään on myös kulunut 12 vuotta eräästä Karjalan matkasta kesällä 2012. Jokaisella matkalla sinne olen elänyt asioita ensimmäistä kertaa. Silti minun on aina tarkistettava vaikkapa vain kuvien kautta, mistä matkasta on kulloinkin kysymys. Se oli kahden päivän matka ja taisi olla vain Sirkiän suvun jäsenille. Kahdessa päivässä ei ehdi paljon, kun matkojenkin piti mahtua niiden päivien sisään. Kohteiden suhteen pitää myös tehdä valintoja, niin on ollut aina. Kuvia katsellessani, mieleeni tuli monta asiaa, jotka olen jo unohtanut. 

 

Kyllä sinne oli pitkä matka ottaen huomioon aikataulumme.

 

Olin vasta alkutaipaleella tutustumisessa suvun jäseniin, jotka olivat asuneet Kuolemajärven Karjalaisten kylässä.  Paikatkin olivat minulle vieraita. Muistin myös, että olin ennen matkaa kysynyt matkan toteuttajalta, voinko ylipäänsä lähteä matkalle, koska olin vasta toipumiseni alussa. Olin saanut diagnoosin nivelreumasta kesäkuun alussa ja päässyt silloin aloittamaan lääkityksen. Kevät oli ollut tuskaa täynnä, mutta olin selvinnyt siitä jättämättä mitään tekemättä.  Ei ollut mikään ihme, että olin matkan jälkeenkin mahdottoman uupunut.

Yövyimme Viipurissa ja aamulla lähdimme kohti Kuolemajärveä. Karjalaisten kyläkeskuksen kohdalla oli sitten päätettävä, minne menee. En muista, mistä syystä päätin, että halusin nähdä kylän sataman Lautarannan, jonne oli lyhyt matka rantaa pitkin Tammikosta, joka kuului naapurikylään Seivästöön, äitini suvun kotipaikkaan. Tätä kirjoittaessani muistan, miksi valitsin Lautarannan. Ajattelin, että tutkisin siellä päässä, miten tie metsän läpi kulki Tammikkoon. Ehkä pystyisin kulkemaan sen jollakin tulevalla matkalla. Eli kyllä minulla on joka matkalla ollut jokin tavoite. Minusta ei ole koskaan ollut olemaan vain paikallani ja kilistelemään samppanjaa muun porukan kanssa. Se tapa on vain ärsyttänyt minua. Olen aina ollut matkalla syvemmälle taaksepäin.

Lohijoki virtaa läpi hietikon, siitäkin oli monta tarinaa. Muu porukka näkyy kaukana.

 

Valitsin siis Lautarannan, jonne on noin kolme kilometriä Karjalaisten kyläkeskuksesta. Muuten, sen välin taivalsin armottomassa helteessä muutaman muun kanssa kesäkuussa 2019 vihoviimeisellä matkallani sinne. Sekin oli valinta.

Joka tapauksessa 14.7. 2012 meistä osa sai kyydin Lautarannan tien alkuun. Pyysin oppaakseni Heimo Rumpusta, jonka kanssa lähdimme kävelemään rantahiekkaa pitkin kohti aluetta, niemeä, jossa aikoinaan Lautarannan talot sijaitsivat. Samalla tutkin tien kulkemista kohti Tammikkoa. Jossakin vaiheessa totesin Heimolle, ettemme varatussa ajassa ehtisi millään kävellä perille saakka ja takaisin. Oli paras palata sinne, minne kaikki muut jäivät syömään eväitään ja jotkut olivat menneet uimaan. Rannalla ei siihen aikaan ollut paljon ketään muita kuin meidän joukkoamme. Niin hienoja hiekkarantoja ei ole paljon missään muualla kuin Kuolemajärvellä, ei edes Terijoella. 

Niihin aikoihin minulla oli usein myös ongelmana, että kameran akut eivät kestäneet riittävästi. Siksi myös tällä matkalla minulla oli kaksi kameraa. No, tästä tekstistä ei taida tänään tulla valmista. Nimittäin muistin kesken kaiken tallenteeni, haastatteluni ja kävin tarkastamassa, oliko laite tällä matkalla mukana. Ilmeisesti ei. Kävi tietenkin niin, että sorruin kuuntelemaan sitten vanhimpia haastatteluja, jotka löysin läppärini uumenista. Olen ehkä ostanut Olympus-nimisen äänityslaitteen jo 2007. Viimeisimmän läppärin vaihdon yhteydessä en saanut onnistumaan enää siirtoa laitteelta läppärille, joten osa tallenteista on vielä laitteen muistissa. Mutta kuunnellessani joitakin 2008 tallenteita huomasin, että useilla matkoilla olen tehnyt niitä jonkin verran. Puhelimissa on nykyään äänitysmahdollisuus eli on jatkossa paras siirtyä käyttämään sitä.

 

Palaan Lautarannan kävelyretkeen heinäkuussa 2012.  Tulimme takaisin paikalle, missä muut olivat parhaillaan syömässä ja uimassa. En tarkalleen muista, miten saimme erään venäläisen ajamaan Heimon, minut ja Yrjö Sirkiän sinne talojen sijaintipaikalle. Se oli niin nopea retki, että ehdin ottamaan vain muutaman kuvan ja pari auton ikkunasta. Pöly vain jäi auton perään pyörimään, kun meitä vietiin kiireellä. En kyllä ymmärtänyt, mikä ongelma siinä oli, näytti ja tuntui siltä, että menimme kielletylle alueelle. Kun palasimme ison tien varteen, siellä oli bussi jo meitä odottamassa.

Monta asiaa tuli mieleeni tätä kirjoittaessani. Ne ovat jääneet vuosien mittaan sivuraiteelle odottamaan käsittelyäni.  En ole edes tajunnut, kuinka paljon oman henkilökohtaisen elämäni vaikeudet, joita en käsitellyt tai en pystynyt käsittelemään aikanaan, koska piti elää muuta, veivät minulta pois. Toisaalta ihmettelen sitäkin, että silti pystyin siinä rinnalla kokemaan ja elämään uusia asioita.

Toisaalta ehkä asioiden käsittely ja matkojen ja tapahtumien kertaaminen ja muistin kaivelu auttoi seuraaviin tehtäviini valmentautumisessa. 

Kuunnellessani ensimmäistä tallenneharjoitusta päiväyksellä 22.5.2007 käsittelin muuten samaa asiaa, mummon syntymän salaperäisyyttä, josta olin viikko sitten puhumassa Seivästösäätiön juhlassa. Kerroin siitä  Eevalle ja Matille, joiden luona olin vierailulle. Kyseessä ei ollut haastattelu, vaan tallensin keskustelumme, joka koski muistojamme. Heidän liittyivät Tuusulaan, Lahelaan.  Seuraavissa vuotta myöhemmin haastattelin enoani Marttia. Ne olivat jo oikeita haastatteluja ja voisin jakaa ne serkuilleni.

Olen huomannut, että muiden muistelmat ja kertomat tarinat helposti muuttuvat ja muuttavat muotoaan ihmisten niitä käsitellessä ja kertoessa lisää. Lopulta ne unohtuvat kokonaan, jollei kukaan jaa niitä eteenpäin. Se on itsestään selvää. Kaiken lisäksi omien ajatusten takaa löytää vaikka mitä. Tai sitten minulla on liian vilkas mielikuvitus.

 

Vanhimmat

Taisin jossakin blogissani mainita, että omituisia ajatuksia alkaa usein yöllä herätessäni pyöriä päässäni. Ne vaikuttavat oivalluksilta, joita minun on seurattava. Jotkut niistä ovatkin jo johtaneet tekoihin. Toisaalta ne ovat osaltaan olleet jo paljon aikaisemmin ajattelemiani ja kehittämiäni asioita, joita en vain ole saanut toteutettua. Kerron niistä enemmän myöhemmin, jollen sitten unohda. 

 

Viimeisimmäksi ajattelin kylän vanhimpia ja suvun vanhimpia. Sukututkimuksissa olen usein nähnyt rippikirjoissa merkinnän ”kylän vanhin”, usein ”bysäldste” tai vastaavaa.  Nykyään opittuani vuosien mittaan hurjan paljon, olen alkanut entistä enemmän kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, jotka olen ennen ohittanut.

Etsin summamutikassa edes yhden esimerkin Kuolemajärveltä, sellaisen, joka ensimmäisenä osuisi silmiini. Kohteeksi tuli Jooseppi Gabrielinpoika Riski (1842–1894).

Lähde: (Kuolemajärven seurakunnan arkisto - Rippikirjat 1880–1889 (I Aa:11), jakso 79, sivu 83: Karjalais 3; Riski, Kukko, Ansalehto, Sorvali, Ross, Rotta; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3453490 / Viitattu 1.2.2021.)

Ikikohde, tässä eilen 2.2.2021

 

Hän oli muuten äitini isän Abraham Abrahaminpoika Sirkiän äidin Eeva Taavetintytär Kirjosen serkku. Jooseppi syntyi Seivästöllä 5.11.1842 Gabriel Fredrikinpoika Riskin (1803–1860) ja Koiviston saarilta Leistilästä lähtöisin olleen Maria Bertilin tytär Lepikon (1805–1868) lapsena. Kastekummeina 13.11.1842 olivat Esaias Pullinen, Salomon Sinkkonen ja Valborg Kala. Kaikkien nimet esiintyvät omassa sukututkimuksessani, vaikka eivät välttämättä ole sukua. Valborg, joka oli ehkä Vappu tai Varpu, oli Fredrik Abrahaminpoika Riskin leski. Olen kirjoittanut hänestä blogissani ”Sukunimenä Kala” 9.4.2018. Pääset lukemaan blogin tästä.

Maria Lepikon kolme nuorempaa sisarusta, Helena ja Regina tulivat myös myöhemmin Kuolemajärvelle avioituen sikäläisten miesten kanssa. Regina meni naimisiin em. Gabrielin vanhemman veljen Kristian (Risto)Riskin kanssa tämän ensimmäisen vaimon kuoltua.

Sukulaisuussuhteet ovat verraten vaikeita hallita. Siksi minun blogejani voi kiinnostuneen olla vaikea joskus yhdistää omiin sukuihinsa. Useimpien lähimmät sukuyhteydet omaan äitiini ovat kaukaisia, joskus sentään myöhemmin lähin yhteys on hänen kolmas serkkunsa. Näitä kaukaisempia monet eivät  pidä enää ollenkaan sukulaisena. Sukututkijan näkökulmasta asia on täysin erilainen, mutta en kirjoita siitä nyt sen enempää.

 

Edellä olevaan viitaten, paheeni on ollut kirjata tilanteen mukaan kaikki mahdolliset henkilöt sukututkimukseen, kun he tulevat jossakin vaiheessa esille. Se johtunee myös siitä, että ihmisten yhteydet toisiinsa ovat mahdottoman kiinnostavia ja kutkuttavia. Jännittävää on se, että ne saattavat jollakin tasolla vaikuttaa meissä vielä nyt, sukupolvia myöhemmin. No, ainakin sukututkijoiden mielessä. Viittaan vaikka Kuolemajärveltä nykyään tuntemiini ihmisiin.

Oma ongelmani on myös se, että kuten aiemmin mainitsin, olen alkanut kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, joita lähden tutkimaan kesken kirjoitusta. Nyt jäin vielä pohtimaan sitä, miten ja milloin asutus Seivästöllä levisi Tammikkoon, jossa äitini syntyi. Riskit olivat aluksi Karjalaisten kylässä, Lautarannassa, josta oli lyhyt matka Tammikkoon. Näin kävi ehkä viimeistään isonjaon toteutuksen yhteydessä 1830-luvulta alkaen. Pääsy kyseisiin Maanmittaushallituksen maanmittausuudistusarkiston karttaan ja pöytäkirjoihin onnistunee mikrofilmin kautta Kansallisarkistosta, kunhan sinne pääsee taas vapaasti tutkimaan.

 

Jooseppi Riski oli kuitenkin siirtynyt Karjalaisten kylään, koska hän meni ensin naimisiin kylän väkeen kuuluvan Helena Sakarintytär Kukon (1844–1868) kanssa. Tämä kuitenkin kuoli alle 24 vuoden iässä parin vuoden päästä kuumeeseen. Toinen vaimo, nimeltään myös Helena, nyt Abrahamintytär Kukko (1846–1925), edellisen Helenan 3. serkku löytyi läheltä. 

Joosepin lapset syntyivät tästä avioliitosta. Joosepin tiedoissa on myös merkitty kylänvanhimman lisäksi, että hän oli kirkkoraadin jäsen. Vanhimmaksi merkitty ei käsittääkseni tarkoittanut, että oli oikeasti vanha. Nimittäin Jooseppi kuoli vain 51 vuoden iässä 6.3.1894. Hänen kolme lastansa jatkoivat sukua ja aika monen jälkipolvista löydän tuttuja nimiä. Tosin tiedot ovat puutteelliset, koska suuri osa tiedoista on sata vuotta nuorempia. Tuoreempia tietoja olen salapoliisina ja minulle annettuina saanut muuta kautta.

Tässä arvokas kuva Marja Karapalon albumista. Vuosi on 1943. Karjalaisten kansakoulu oli sodassa tuhoutunut, mutta koulua käytiin toisessa talossa. Kuvassa opettaja Laila Riski oppilaineen. Marja ei ole vielä kouluikäinen, mutta hän on päässyt kuvaan (oikealla etummaisena)

Tässä kohden tulee mieleeni Heimo Rumpusen kertomukset, jotka monen muun asian ohella odottavat paneutumistani. Karjalaisten kylään tuli 1931 alakansakoulun opettajaksi Laila Regina Siltanen. Hän oli monen kylän lapsen ensimmäinen opettaja, myös Heimon. Em. Jooseppi Riskin pojalla Nikodemuksella oli poika Väinö s. 1907, joka ihastui kylän opettajaan. Heimo seurasi tarkkaan pariskunnan seurustelua, koska kävi silloin kansakoulua. Pariskunta päätyikin sitten 1935 avioliittoon. He palasivat asemasodan (jatkosota) aikana Karjalaisten kylään. Sotien jälkeen perhe asui Hämeenlinnassa.     

Sukujen tutkiminen ja nyt vielä yksityiskohtien kaivaminen ovat minulle myös keino rentoutua. Jokin aika sitten sain vihdoin kyläkirja-artikkelini valmiiksi ja lähetettyä eteenpäin. Viimeisimpänä sain vihdoin äitini lottakertomuksen kirjoitettua ja lähetettyä liitettäväksi Lottagalleriaan. Kaikki kirjoitustehtävät paitsi blogien kirjoittaminen aiheuttavat hurjan paljon pohdittavaa, tarkistettavaa ja silti jokin asia saattaa jäädä vähän auki.  Miksi haluan olla niin perinpohjainen ja tarkka? Se johtuu siitä, että minun jälkeeni tuskin kukaan enää on niin paljon kiinnostunut juuri näistä aiheista. Siitä pääsen seuraavaan yölliseen pohdintaan.

 

Olen oman sukuhaarani vanhin, jos lähtökohta on omat vanhemmat. Meitä vanhempiemme jälkeläisiä on kaiken kaikkiaan elossa 19 henkeä. Siinä porukassa olen siis vanhin. Suvun vanhin mainitaan joskus kuolinilmoituksissa.

Meillä sillä ei ole ollut sen kummempaa merkitystä. Mutta onhan se aikamoinen riesa, jos ottaa aineettoman perinnön siirron seuraaville polville tehtäväkseen kuten olen tehnyt. Olisin päässyt helpommalla, kumpikaan vanhemmistani ei valtuuttanut minua tähän. Toisaalta valtuutus voi tulla myös sanattomasti. Niin se tulikin, en edes tajunnut sitä, mutta ikään kuin he olisivat tienneet. Isä ohjasi omalla tavallaan minua asiaan jo pikku lapsena. Tosin hän ei ehkä myöhemmin uskonut, että minusta olisi siihen. Äiti, kuten äidit yleensä tiesivät, vaikkei sitä sanonut. Jos otin hänen perintönsä vastaan, siinä samassa mukana tuli isän perintö. Olivathan vanhempani kytkeytyneet yhteen jo kauan ennen meidän lasten syntymistä. Se ei ollut koskaan helppoa, mutta mikä on helppoa tässä elämässä? Kuka saa sanattoman viestin minulta?

 

Kirjoittaessani äidin sotamatkaa muonituslottana jouduin taas ajattelemaan vanhempieni taivalta. Siitä syntyi sitten muita ajatuksia kummittelemaan mielen päälle. Varmaan muutkin ajattelevat paljon kuolleita vanhempiaan, he ovat tavallaan läsnä koko lastensa eliniän tavalla tai toisella. Samalla tavalla me vanhemmat ajattelemme koko ajan omia lapsiamme ja lapsenlapsiamme ja toivomme heille mitä parhainta elämää.

Tähän liittyen ja ehkä myös tästä erilaisesta elämästä, jota nyt elämme, kaikki muistot ovat nyt olleet entistä kirkkaampia ja värikkäämpiä. Niin sekä unissa että valveilla. Ihmettelen usein niiden elävyyttä ja voimaa. Myöhemmin on joskus ollut aikoja, kun elämässä on ollut liian kiire. Sellaisten aikojen muistot eivät ole aina ehtineet painua riittävän elävinä mieleen. Tai ne ovat ehkä juuri siksi, surullisempia ja sisältävät niin paljon paineita, ettei niitä jaksa ottaa esille. Mutta nekin ovat täynnä värejä ja niitäkin pitäisi jaksaa käsitellä.

Muistojen sieppari. Tunnen joskus olevani juuri sellainen. Jos minulle ei olisi näitä entisaikoihin meneviä harrastuksia, sukututkimusta ja historiaa, olisin ehkä jatkuvasti vereslihalla pureutuessani omiin surullisempiin muistoihin ja kokemuksiin, jotka olisivat voineet jäädä väliin. 

 

Jatkan seuraavana päivänä. Yritin tänään kauppamatkalla käydä lempipaikoillani. Seuraavan kerran pitää ottaa kävelysauvat mukaan. Useimmilla paikoilla kuten Fjällbossa kun ei ole talvikunnossapitoa, olisi vain paksussa lumessa kuljettava kapeita muiden tekemiä väyliä pitkin. Siinä kyllä tarvitsen apuna sauvat. Kummasti olen myös tottunut maskin käyttöön kaupassa. Ulkona en tietenkään pidä maskia. Maski aiheutti aluksi ahdistusta, jopa niin paljon, että pakenin nopeasti ulos. Nyt osaan sulkeutua omaan itseeni enkä edes huomaa muita ihmisiä. Olen niin keskittynyt, että en näkisi enkä tuntisi edes tuttua ihmistä, jos sellainen osuisi vastaan. Niin kuin monessa muussakin asiassa, oma asenne ratkaisee aina. Olosuhteisiin sopeutumalla, eläminen onnistuu.

Jos sieppaan muistoja, niin olen myös nykyään kovin hyvä tuhlaamaan aikaa. Asioiden mieleen painamiseen, tallentamiseen ja tutkimiseen menee tunnetusti paljon aikaa. Toivon, että kukaan sukulaisistani ei pahastu tuosta suvun vanhimman osasta, jonka oikeastaan huomasin nyt. Harva heistä tuskin edes viitsii lukea blogejani, näin olen ymmärtänyt. Tylsä, mikä tylsää.

Lapsenlapsia on ikävä! Jatkan kirjoittamista ehkä vielä huomenna.

Huomenna on tänään. Lunta on taas tullut niin paljon, että on käytävä putsaamassa auto. Ja mitä, aurinkokin tuli esiin tehden lumisesta maisemasta todella kauniin. Käykö teillekin joskus niin, että joskus kesken kaiken ajattelette, että emme eläkään tätä viheliäistä aikaa, jonka loppua ei näy?

Vaikka useat meistä pärjäävät aivan hyvin, niin joukossamme on ihmisiä, joille on syntynyt ongelmia vaikkapa töiden loppuessa. Kaikilla ei ole minkäänlaisia turvaverkkoja, ei edes niitä vähäisempiä. Syy voi olla ihmisessä itsessään, koska hän ei ole aiemmin välittänyt niistä ja on katkaissut suhteensa läheisiinsä ja perheeseensä. Mitä pidemmälle tämä aika jatkuu, sitä enemmän piilossa olevat ongelmat tulevat esille.