Huomasinko kesän alkaneen?

Helatorstai. (29.5.) Tajusin sen vasta aamulla. Maallistuneessa maailmassa kristinuskoon liittyvillä juhlapäivillä ei ole enää suurta merkitystä, vaan päivä on mukava vapaa töistä kiireisenä kevätaikana. Se näkyikin liikenteen määrässä, kun lähdin hoitamaan kauppa-asioita kylälle. Oli kyllä vähällä, että olisin jäänyt kotiin ja siirtänyt menoa, sillä innostuin liikaa monesta asiasta. Innostuminen ja toimiminen kuvaa olotilani jatkuvaa paranemista ja tekemisten kestoa.  Nousin jopa porrasjakkaralle yltääkseni kirjahyllyni ylähyllylle. Keräsin lähdekirjallisuuttani yhteen kasaan ja etsin lisää. Olen etsinyt nimenomaan yhtä erityistä kirjaa, joka on tie missä. Tilannehan on nyt, että kaikki lähdekirjat ja muitakin kirjoja (ja papereita) on erilaisissa kasoissa pöydillä, tuoleilla ja lattialla. Nyt olisin halunnut yhteen paikkaan kaikki ne kirjat, joita olen tarvinnut tai ehkä tarvinnut kirjoittaessani artikkeleita.  

Nouseminen jakkaralle tai tikkaille on ollut pitkään asia, jota olen pelännyt. Olikin saavutus, että pääsin ylähyllylle. Nostin sieltä pari valokuva-albumia lähempään tarkasteluun ja mietintään, mitä teen niiden kuville. Osan voisi hävittää. Kuvat albumeissa olivat vuodelta 2000–2001. Ylähyllyille jäi vielä seitsemän isoa valokuva-albumia. Alhaalla on albumeita varmaan yli 20 kpl. Hurja määrä jatkossa käsiteltäväksi.

Minni huomasi, että tulin kirjoittamaan ja jätti makuupaikkansa parvekkeen pöydällä ja tuli kinuamaan syliin. Se ei ole helppo asia minulle kirjoittaessani, mutta mitäs teet, kun vieressäsi pöydällä on puhuva ja kehräävä kissa.

Artikkelini ovat melkein valmiit tai ainakin lähes siinä kunnossa, että voin lähettää ne ensi viikolla hyväksyttäväksi ennen kuin teen niistä lopulliset versiot. Lauantaina saan mieluisen vieraan ja hänen kanssaan menee vähän tai pidempään.

 

Muut juttuni odottavat kirjoittamistani. Toisen olen aloittanut jo kauan sitten, toisella on vasta nimi. Lisääkin on tulossa. Mietin äskettäin, etten saisi mitään jutuistani koskaan valmiiksi, jollen olisi jo aiemmin uhrannut aikaani muulla tavalla niihin liittyville asioille. Eikä kaikkia edellä mainitsemiani kirjoja olisi minulla, jollen olisi jo etukäteen ajatellut niitä ehkä joskus tarvitsevani. Nyt en ole käyttänyt kirjastoja ollenkaan hyväkseni vaan kaikki kirjat ovat omiani.

Nyt on vuoden kaunein aika, aika, johon kaikki voisi pysähtyä. Olen aina sanonut, että se olisi 4.6. Kun vain säilyttäisin malttini. Ympärilläni ei ole aiemmin ollut tätä rauhallisempaa aikaa, mutta en ehdi mitään.  Oli aikoja, kun kaikki, koko perhe hyöri ympärilläni, minua tarvittiin kaikkeen ja kaikkialla. Nyt on toisin. On pelottavaa vanheta. En edes jaksa antaa muille niin paljon kuin joskus ennen.

Maailma pyörii ympärilläni liian nopeaan tahtiin enkä koko aikaa edes jaksa pyöriä mukana. Kesä kulkee ohitse nopeasti. Kuinka monta vuotta vanha ihminen jaksaa kaikki tulevat talvet? 

Aamupäivän aktiivisuus on jälleen väsyttänyt minut loppuun. Oikea käsi/käsivarsi on jo rasittunut tekemisestä, kantamisesta ja kirjoittamisesta. Enpä ole viime aikoina edes jaksanut katsella sarjoja televisiosta. Ehkä on aika asettua sohvalle lepäämään.

 

perjantai 30.5.2025

Eilinen päivä vei minusta kaikki mehut. Kissanhiekkapussi (10 l) on painava, iso vessapaperipakkaus (40 rullaa) on hankala kantaa. Painavimmat ostokset jätin auton takasäilöön ajatuksella, että haen ne myöhemmin. En ole vieläkään hakenut niitä.

Aamulla heräsin siinä puoli seitsemän aikaan kesken unta. Outoa oli, että ajattelin voivani jatkaa unta käytyäni ensin veskissä. Uni oli ollut paljon pitempi, mutta lopussa olimme nykyisen perheeni kanssa syömässä melkein kuin lapsuuteni kodissa. Alex oli mukana ja halusi paljon makkaroita, jonkun sanoessa, ettei hän söisi kaikkea. Olin toista mieltä, lapsen pitää saada syödä. Unessa oli mukana vanhempia ihmisiä, joita en tunnistanut. Lopuksi olin siivoamassa tyhjää taloa. Hinkkasin ison kylpyhuone-WC-osaston laattalattioita, kun huomasin, että talossa kylässä käynyt koira oli jättänyt isot kakkakasat pariinkin paikkaan. Keräsin ne pois ja jatkoin. Jossakin vaiheessa näin toisessa huoneessa olevan niitä lisää. Huusin Alexille, että tulisi auttamaan. Heräsin. Talossa oli muitakin huoneita ja olisin tarkistanut tilanteen jatkaessani unta. 

Sehän ei ollut mahdollista. Nousin aika pian ja huomasin, miten raajarikko ja väsynyt olin. Oli pakko tehdä tästä päivästä kevyt. Siivoa minen on siistimistä ja järjestämistä. Kirjoitusten viimeistelyt ja aloitukset jäävät ensi viikkoon.Se entinen ”naiivi” nainen on taas elementissään. On vaikea selittää epätoivoaan, kun huomaa, ettei jaksakaan, vaikka on luullut.

1.6.2025

Eilinen päivä toi vähän valoa elämääni. Aamupäivällä hain ystäväni Keravalta ja vietimme kiireettömän päivän, jonka ohjelma muodostui spontaanisti. Aluksi ajoimme Kukkataloon Tuusulassa, jossa sattui olemaan aikamoinen ruuhka. Ihmiset olivat ostamassa isoja kärryllisiä pihakasveja. Jonot kassoille olivat sen mukaiset. Me olimme hakemassa kesäkukkia ystäväni vanhempien haudalle, ja minä olin katsomassa itselleni kesäkukkaa esim. sitä Karjalan neitoa parvekkeelle. Olihan niitä, mutta ei juuri sellaisen väristä, kun halusin ja hinta oli aika kallis. Tyydyin kolmeen marketta-ruukkuun, jotka maksoivat yhteensä 10 e. Onneksi pääsimme pitkästä kassajonosta, kun paikalle tuli myyjä, joka aukaisi uuden kassan. 

 

Kukkatalon parkkipaikalla aloimme vasta miettiä, mitä tekisimme. Ehdotin, että voisimme käydä ensin Järvenpäässä Prismassa, jossa olen viimeksi käynyt joskus viime syksynä ennen, kuin Prisman kiinteistön iso remontti oli alkanut. Parkkihallissa oli hyvin paikkoja. Suunnistimme kahville täysin uudistuneeseen kahvilaan, jossa viivähdimme tosi pitkään. Oli ihana keskustella pitkään ja hartaasti kuten tapamme on. Poikkesimme uudistuneessa Suomalaisessa kirjakaupassa, joka oli ollut kuukausia muualle evakossa. Olin pettynyt, kirjakauppa oli kutistunut varmaan kolmannekseen entisestä.  Rahat säästyivät.

Ensi viikolla on Normalin avaus, joka kerää valtavasti väkeä. Varsinaisen Prisman laajennus ja osastojen sijoittuminen oli vielä osittain kesken. Mutta siellä oli katsottavaa ja vähän tuli ostettuakin. Siinä vaiheessa ihmisiä perheittäin alkoi jo kertyä, koska kevätjuhlat kouluissa olivat ohitse. Oli asiakasomistajapäivät ja kaikista käyttötavaroista sai 15 prosentin alennuksen.

Oli myöhäinen iltapäivä, kun tulimme kotiini haettuamme pizzat Hyrylästä. Illansuussa lähdin viemään ystävääni kotiinsa ja matkalla poikkesimme tosi hiljaisella Keravan hautausmaalla kaivamassa hänen ostamansa kesäkukat hänen vanhempiensa haudalle. Kaikki asiat tuli hoidettua.

Olin onnellinen, että elin hetken normaalia elämää enkä tuskaillut kirjaprojektin tekstieni kanssa. Olin terveellisen väsynyt nukkumaan mennessäni, mutta valitettavasti ikävät ajatukset ja paniikki palasivat mieleeni ja valvoin suuren osan yötä. Nousin jopa pari kertaa ylös. Oli varmasti väärin  keskustella  ystäväni kanssa mieltäni painavista asioista. Muuten tuollaisia päiviä pitäisi olla enemmän.

On älytöntä, että stressaan asioita, joille en voi mitään. Olen liian vastuuntuntoinen enkä kestä sitä, että minua millään tavalla määräillään. Melkein kaikki sosiaaliset suhteeni ovat katkolla. Onneksi lapsenlapseni ehdotti viikolle tapaamista hänen ja lastensa kanssa. Sillä tavalla pääsen taas hetkeksi pakoon velvollisuuksiani?  Tämä mieleni sekasorto on minusta itsestäni kiinni ja pelkään pelon ja stressin saattavan sairastuttaa minut uudelleen.  Parasta oli keskustella siitä toisen ihmisen kanssa. Itse asiassa tarvitsisin oikeata terapeuttia.

 

 2.6.2025

On tavallaan onni, että säät ovat pilvisiä ja sateisia.  Eilen aloitin tehdä ruokaa, kesäkurpitsapaistosta. Kesken kaiken huomasin, ettei minulla ollut tomaattimurskaa eikä juustoraastetta. Ryntäsin kauppaan, sillä olin jo pilkkonut kesäkurpitsan ja paistanut jauhelihan. Koska olin kiireinen ja taas paniikissa, minun on mentävä autolla. Ruoasta tuli sekaannuksen takia huolimattomasta valmistettua. Ennen kauppaan lähtöä, sain viestin, jossa tuntemani henkilö kysyi, voiko hän soittaa minulle. Sovin, että jos soittaa heti, asia on ok. Keskustelu oli aika pitkä.

Soittaja oli kolmas serkkuni isäni puolelta, jonka olen tavannut vain puhelimessa ja sähköisissä välineissä, enkä tunnistaisi häntä, jos hän kävelisi vastaan. Hänellä oli tilaisuus tulla tapaamaan minua tiistaina ja mahdollisesti myös keskiviikkona ennen lähtöään miehensä kanssa lomamatkalle Eurooppaan. Finnairin lentokentän ongelmat lakkoineen mahdollistavat tapaamisemme.  Itse asiassa hän on löytänyt minut blogieni kautta. Oliko se viime vuonna vai edellisenä?

vähän myöhemmin

Olen kuolemanväsynyt, melkein nukahdan istualleni. Haluaisin nukkua pitkät unet ja herätä virkeänä. Nyt olen monena aamuna ollut vähän päänsärkyinen. Stressini on stressi, syy on minun. Koen olevani taas kerran huonompi kuin muut, häpeä nostaa päätään.  Tuntuu, että olen kadottanut itseni.

 3.6.2025

Olen itse asiassa siirtänyt tämän postauksen jo blogialustalle, mutta kirjoitan vielä muutaman sanan lisää.

Oma sisäinen myllerrykseni pääsi tänään toiseen ulottuvuuteen, joka helpotti omaan napaani tuijottamista. Alex ilmoitti aamupäivällä, että haluaisi tulla luokseni. Ilahduin, vaikka se tietääkin toisenlaista stressiä, mutta sekin on parempi kuin aiempi. Hain hänet iltapäivällä, kävimme kaupassa ja ostamassa hänelle hampurilaisaterian. Odotin myöhemmin mainitsemaani vierasta, kolmatta serkkuani, jonka kanssa yhteydenpito alkoi marraskuun lopussa 2023. Ihana tapaaminen, puhuimme koko ajan. Hänen miehellään saattoi olla vähän tylsää, mutta hyvin hän kesti puhetulvamme. Alex säesti vieressä, häntä kun nämä sukuasiat kiinnostavat myös. Toistensa kaltaiset tapasivat toisensa. Kiitos!

Alex saattaa jäädä useammaksi päiväksi. Touhuamista tulee siis riittämään. Hän ehti jo siirrellä kukkia toiseen ruukkuun ja huomenna pitäisi käydä Kukkatalossa. Yritän ottaa asiat rauhallisesti. Pyysin häntä huomauttamaan, jos käyttäydyn niin kuin ei pitäisi. 

 

Sekavaa toukokuuta

Voisin kirjoittaa joka päivä: ”Mitä ajattelin tänään?” tai ”Mitä tein tänään?” ja mennä vielä tarkempiin kysymyksiin. Toisaalta se toimii hyvin vaikkapa Facebookissa tai Instagramissa. Olen vain kasvanut siitä ulos jo aikoja sitten kuten oletan samoin käyneen monelle muullekin, vaikka silti haluaa edelleen olla mukana jollakin tasolla. Välillä minua suorastaan huvittaa, kuinka paljon minulla olisi materiaalia kaikkiin mahdollisiin lokeroihin.  Sitten kysyn, kiinnostaako ketään päivittäin, mitä minä ajattelen, syön, ostan, teen. Jos jaan jotakin, teen sen jostakin omasta sisäisestä tarpeestani, joka sattuman oikusta tulee pinnalle. Uskon, että monet toimivat samalla tavalla. Se on kuin turhanpäiväinen ajanviete.

 

Nyt, kun ei ole enää omaa puutarhaa, voi nauttia iloisista ja kaikkialla kasvavista voikukista. 19.5.2023

Viime aikoina olen ajatellut, että olisiko blogien kirjoittaminen ja julkaiseminen samanlainen ajanviete. Minullehan kävi niin, että korona-aikana postauksistani tuli kertomus jokapäiväisestä tai -viikkoisesta elämästäni. Mitä ajattelin ja mitä tein, missä kävin, jaoin omia tunteitani ja mielipiteitäni yleisölle, joka sattuu osumaan blogiini syystä tai toisesta. Aloin ajatella, että olisi aika irtaantua siitä. Toinen puoli minusta ajatteli, että sehän on alusta asti, jo sieltä ”Polulle kauas”-blogini ajoista keväästä 2008 lähtien on ollut lähes tavaramerkki, joka jatkui sitten ”Unikkopellossa”. Kuvasin silloin alussa kirjoittavani ”naiivin naisen” ajatuksia. Siihen kategoriaan useimmat ovat sittemmin kuuluneet, vaikka pudotin naiivin naisen kelkasta pois, kun siitä joku minulle huomautti.

On mahdottoman hyvä asia, että ihmisille on erilaisia purkautumiskeinoja. Sitähän tämä on aina ollut minulle ja olen aina suositellut kirjoittamista muillekin. Blogin kirjoittamista voi pitää eräänlaisena riippukeinuna, josta käsin kirjoittaja pohtii omaa ja muidenkin elämänmenoa. Vanhemmiten tulee vääjäämättä aika, kun jää vähitellen yksin. Ikäkumppanit, ystävät alkavat muuttua eri asioiden takia. Harva ymmärtää minunkaan ajatuksiani, ei osaa eikä pysty keskustelemaan niistä. Jos kirjoittaisin kevyemmistä asioista, niin saisin paljon enemmän kommentteja. Tosin en tarvitse niitä. Yleensähän ne ovatkin sellaisia, että joku oikaisee virheitäni tai mainitsee ajattelevansa samalla tavalla kuin minä. 

Huomaan itse kallistuvani entistä enemmän omaan menneisyyteeni, vaikka siitä kirjoittaminen on joskus raskasta. Usein myös aristelen tuodessani ajattelemiani asioita esille. Minulle on vähitellen tullut selväksi, että meillä kaikilla on erilaisia traumoja, joita useimmat eivät edes halua tunnistaa saati käsitellä. Aihe nousee esille kirjallisuudesta, taiteesta, musiikista, aivan kaikesta. On ollut aikoja, kun sitä ei ole haluttu ollenkaan myöntää. Minusta se on hieno asia, tukee jopa omia pohdintojani.

Jokaisen ihmisen elämä lapsuudesta vanhuuteen on täynnä kerroksia, joiden purkaminen on hyvin hedelmällistä vaikkakin siis ehkä raskasta. Siksi useimmat haluavat räjäyttää kaiken menneen pois ja elää uuden, uljaan ihmisen elämää. Joskus kaikki vanha tulee kummittelemaan. Se ikään kuin haluaa sanoa, että on aika käsitellä sitä. Minua lukeneille tuttua asiaa.

Luin Hesarista 15.5. ranskalaisesta maailmankuulusta 30-vuotiaasta kirjailijasta Edouard Louisista, joka on kirjoittanut jo viisi teosta omasta, siihenastisesta ja erityisen vaikeasta elämästään. Kaikki romaanit on myös suomennettu. Hänellä on vielä vaikeita paljon aiheita käsittelemättä, joten lisää tekstiä on odotettavissa. Hän sanoi, että voisi kirjoittaa vielä 60 kirjaa pelkästään lapsuudestaan, vaikkeivat ne suoranaisesti käsittele lapsuutta vaan haastavat sen. Valitan, paljon tärkeää kirjallisuutta on kävellyt ohitseni viime vuosina. Louisin kirjoja näyttää olevan hyvin kirjastoissa.

Täältä löydät hänen kirjansa ja näytteitä niistä: https://www.tammi.fi/kirjailija/edouard-louis

ÉDOUARD LOUIS:
Ei enää Eddy (2014, suom. 2019)
Väkivallan historia (2016, suom. 2020)
Kuka tappoi isäni (2018, suom. 2022)
Naisen taistelut ja muodonmuutokset (2021, suom. 2022)
Muutos: metodi (2021, suom. 2023)

Vastaavanlaisia elämänkohtaloita on maailma täynnä, mutta harva pääsee etenemään surkeista ja köyhistä oloista niin, että hänestä tulee maailmankuulu kirjailija. Esimerkiksi aika raflaava. 

15.5.2023 Halosenniemen puutarhan rannassa.

Edellisestä tuli mieleeni, että saatan nyt vähätellä tavallisen suomalaisen ihmisen elämän kokemuksia. Jos pilkomme omamme ja sukumme tarinan, niin aiheita löytyy. Onko puhumattomuuden voima kaikkialla muuallakin kuin meillä yhtä voimakas. Puhumattomuus ei tarkoita pelkkää puhetta ja puheliaita ihmisiä vaan syvää asioiden ja vaikeuksien välttämistä, ei saa sanoa mielipidettään sellaisena kuin se on, pitää kaunistella asioita, jotta ne näyttäisivät paremmilta. Puhumattomuuden voi peittää puheella, esittämällä iloa ja näyttämällä, miten hyvin asiat ovat, vaikkeivat pohjimmiltaan olekaan. Miten sen karjalaisten sanonta kuuluikaan. ”Ilo pintaan vaikka sydän märkänis.”

Karjalaisilla on aivan sama ongelma kuin muillakin, vaikka usein ajatellaan, että hämäläisillä on suurempi ongelma puhumattomuudesta. No, olen itse puoliksi kumpaakin ja tiedän, miten asia on. Ihmiset ovat kautta aikain halunneet uskotella itselleen toista, mutta eri alueiden suomalaisilla on täysin samat ongelmien juuret.  Ja ikävä kyllä, ne elävät edelleen. Huveilla ja vitseillä yritetään peittää, jotta jaksetaan elää eteenpäin. 

Kuva 19.5.2023 AD

Meistä jokaisen asia olisi pureutua syvemmälle ihmisyyteen. Voimme aina aloittaa käsittelemällä itseämme, tutkimalla omia vaikuttimiamme. Muiden terapeutteja emme voi olla, mutta voimme yrittää ymmärtää heitä. Se kasvattaa myös meitä itseämme.

Taas ehti pari päivää kulua ennen kuin ehdin kirjoittamaan. Vanhuus kolkuttaa ja sen lopuksi kuolema väijyy. Siitä voisin vähän kirjoittaakin. Monta kertaa olen tainnut niin tehdäkin. Me iäkkäät ihmiset yritämme näyttää nuoremmilta ja peitämme vaikeutemme, jotka meitä melko usein vaivaavat. On mahdottoman hienoa olla nuorekas vanha ihminen. Heistä kerrotaan ja heitä ihaillaan. Taustalla on yleensä paljon enemmän, mutta se jätetään piiloon. Lisäksi suuret ikäluokat ja yleensä ikääntyvä väestö ovat päivästä toiseen politiikan huipun keskusteluissa. Jotakin pitäisi tehdä, jotta Suomen hyvinvointivaltio säilyisi. En mene siinä sen syvemmälle vaan kirjoitan vähän omasta konkretiastani.

Saksalaiset sukulaiset, tyttäreni ja hänen jälkeläistensä esivanhempi (ensimmäinen mieheni) ja hänen vaimonsa ovat vihdoin tulossa Suomeen. Tässä välissä korona esti heidän aiempien vuosien suunnitelmansa. Edellisen kerran he kävivät tapaamassa perhettä kesäkuussa 2018 ja olisivat tulleet jälleen kesäkuussa 2020.  

7.6.2018 Rengon kirkon portilla

 

Tänä vuonna tyttäreni oli onnistunut varaamaan jo aikaisin heille mökin Mäntsälästä, järven rannalta kuten he toivoivat. Kesällä 2018 heillä oli vuokralla mökki Nurmijärvellä Vantaanjoen nk. Lohenojan rannalla, josta eteenpäin mentäessä tulee vastaan Nukarinkoski.  Mökki oli aivan ihana ja heille kaikilta ominaisuuksiltaan ihanteellinen ja kaiken lisäksi me kaikki asuimme lähellä. Mökki ei ole enää ollut vuokrattavissa. Uusimaa on muutenkin aika ongelmallinen alue löytää juuri sopivaa mökkiä vanhalle pariskunnalle.

Lähdimme tällä viikolla katsomaan mökkiä Mäntsälässä. Aivan lähistöllä oli lähteminen Haukankierros-nimiselle vaellusreitille, jonka aloituspaikan ohitimme noustessamme koko ajan ylemmäs ja yhtäkkiä olimme ohi kulkevan junaradan ja sen takan kulkevan Lahden moottoritien vierellä, josta käännyimme polulle kohti Hunttijärveä, jonka rannalla mökki oli. Googlen kartoista ei valitettavasti näe jyrkkiä nousuja ja laskuja. Oli tiedossa, että joitakin korkeuseroja oli ja se tuntui sopivalta. Ainakin minä olin täysin yllättynyt. Mäeltä laskeuduttiin alas järvenrannalle, jossa taisi olla aika paljon mökkejä. En oikein pysynyt ”nuorten” perässä (tyttäreni ja mökin esittelijä), kun laskeudumme rinnettä alas, oli portaita, rappuja ja pelkkää maata. Sama jatkui mökillä, jolla muuten oli erinomaisen kaunis sijainti aivan järven rannalla. Kaikki tarvittava oli mökillä. Veski oli ylempänä rinteessä, sinne oli kiivettävä rappuja pitkin.  Otimme paljon kuvia, joita tyttäreni lähetti eteenpäin. Koko kotimatkan pohdimme erilaisia asioita liittyen mökissä elämiseen kuten matkatavaroiden, ruoan ja vesien kuljettamista. Minä pohdin varmasti vielä enemmän. Vanha ihminen ei ole enää sama kuin nuori ja ketterä. Minulla on ajoittain ollut ongelmia jalkojeni kanssa, saatan joskus kaatua hankalassa maastossa (joita erityisesti olen aina rakastanut) kuten on silloin tällöin käynytkin. Ajattelin kauhulla kaikkea tulevaa ja suunnittelin mielessäni, miten voimme vieraitamme auttaa enkä saanut unta koko seuraavana yönä.

19.5.2023 selfie

Aamulla aloin väsätä saksankielistä WhatsApp viestiä, mutta ennen kuin sain sen valmiiksi, sieltä tulikin viesti, jossa ajatuksemme yhtyivät. Heillä on kaiken lisäksi ollut loukkaantumisia ja sairauksia, jotka ovat opettaneet varovaisiksi. Soitin heti takaisin ja sovimme, että mökki perutaan. Tyttäreni lähtikin heti etsimään uutta mökkiä. Se löytyikin, mutta vielä kauempaa Tuusulasta.

Tässä yhteydessä minulle tuli selväksi, että lapsemme eivät välttämättä tajua meidän vanhojen ihmisten ongelmia ja ajatuksia. Jaksamme vielä vaikka mitä ja vähättelemme kipujamme ja vaivojamme. Olen monta kertaa ajatellut ja sanon useinkin, että minulla on huono päivä enkä jaksa sitä ja tätä. Tunnen silloin valittavani. Ja sitten taas muistan, kuinka kidutin aikanaan äitiäni, kun olimme matkoilla tai muuta vastaavaa. Pistin hänet kulkemaan aivan liian pitkiä matkoja ja vähättelin hänen nivelrikkoaan. Äiti parka!

15.5.2023 Halosenniemi

On koskettavaa nähdä seurakuntien ilmoituksista ja Helsingin Sanomien kuolinilmoituksista, kuinka paljon minun ikäluokkani ihmisiä on kuolleiden joukossa. Monet myös sairastuvat vakavasti ja onneksi saavat hyvän hoidon kuten eräät ikäiseni läheiset ystävät.  Minä ihmettelen joka päivä sitä, miten tässä näin kävi, että yhtäkkiä me olimme vanhoja ja vaivaisia. 

Vanhalla ja vaivaisella on edellisellä viikolla mennyt niin lujaa, ettei ole pysynyt oman itsensä perässä eli edes julkaisemaan tätä postausta eikä tekemään muutakaan, mitä olisi pitänyt tehdä. Mutta onkohan sillä enää edes kauheasti väliä. Kevät sekoittaa pään.

 

Kesäretkiä

On mahdottoman piristävää lähteä välillä käymään muualla. Useimmiten riittää naapurikunnassa Keravalla tai Järvenpäässä käynti tai Helsingissä piipahtaminen. Nyt viikolla oli vuorossa vierailu sisareni Raijan luona Virolahdella. Pitkästä aikaa. Sain retkelle mukaan tyttäreni perheen, mutta matkasimme kahdella autolla. Vauveli Alex teki tähän asti pisimmän matkansa ja tuntui myös nauttivan maiseman vaihdoksesta. Hänen isommat sisaruksensa esittelevät hänelle innolla maailman ihmeellisyyksiä. Jokainen eläin ja otus tuodaan näytille.

Tässä sisareni 11-vuotias Netta-koira ottamassa nokosia. Kissat Bege ja Nasu viihtyivät päivät ulkona enkä oikein saanut niistä kuvia, koska ne päivät pitkät lymyilivät maastossa.

Sääkin suosi meitä, aurinko helotti ja siellä Venäjän ja Suomen rajan tuntumassa oli suorastaan hellettä koko ajan. Kun eilen illalla kurvasin kotipihaan, alkoi sataa kaatamalla,. Näytti siltä, että täällä onkin tullut vettä koko ajan. Tämäkin päivä valkeni harmaana eikä juuri tee mieli mennä kastelemaan jalkojaan märkään ruohikkoon. Sade on pieksänyt osan korkeista kultapiiskuista ja rohtosalkoruusuista maahan. Omenapuiden oksatkin tuntuivat roikkuvan entistä enemmän ajotielle aidan yli täynnänsä omenanraakileita.

Menomatkalla pysähdyin Ahvenkosken jälkeen tarkoituksena piipahtaa tutussa rannassa kuvaamassa maisemaa merelle päin, sitä kuvaamaani ja myös omassa pankkikortissani olevaa maisemaa, joka löytyy myös kenelle tahansa Nordean korttikuvagalleriasta. Mutta enpä enää päässytkään rantaan, koska siitä yli rakennetaan uutta moottoritietä. Maailma ja ympäristömme muuttuu, siinä paikassa ei jatkossa enää pysähdytä noin vain luonnon ihailua varten, jollei sitten alueelle jätetä pysähdyspaikkaa, jos vaikka vanha tie ja kioski säilyvät, kuten pikku koppi animaatiossa antaa ymmärtää. Jos ehtisi kaikkiin asioihin tutustua, niin olisin toki löytänyt etukäteen tietoa Loviisa-Kotka moottoritien eri kohdista netistä. Kopion sieltä havainnekuvan Ahvenkosken kohdasta, mutta tulevia näkyviä voi myös katsoa panoraamakuvana ja animaationa ajettaessa länteen tai itään.

Arttu oli matkakumppanini meno- ja paluumatkalla. Halusin nimittäin käydä myös jokakesäiseen tapaani tervehtimässä äitini ainoata elossa olevaa siskoa, Kerttua. Hän ilahtuu vierailuista aina kovasti, koska ne ovat hyvin harvinaisia. Palasimme siis nykyään käyden matkalla Kouvolaan kuuluvassa Anjalassa tervehtimässä tätiäni, jonka kunto on vain entisestään heikentynyt. Hän ei tunnu enää pystyvän edes omin voimin liikkumaan, samoin näkö ja kuulo ovat edelleen huonontuneet. Mutta hymy oli entisensä.  Hän kaipailee kovasti Ruotsissa asuvia kolmea pikkuveljeään. Näytän olevan ainoa sukulainen, joka käy häntä tapaamassa. Eipä tuo kerran vuodessa ole paljon mitään. Hänen ainoa tyttärensä arveli, että vanhuus pelottaa ihmisiä ja siksi he jättävät vanhusten luona vierailut väliin. Niinhän se on. Poissa silmistä, on myös poissa mielestä. On ikävää saada muistutus kenen tahansa vanhan ihmisen kautta siitä, että vanhuus mahdollisine rajoituksineen on meillä kaikilla edessä. Vanha sukulainen saattaa tuoda myös omien vanhempiemme kuolemat liian lähelle. Jos vaikka joku tapaaminen on se viimeinen, niin minulle se ei ole niin. Me tapaamme sitten uudelleen siellä toisella puolella.

Anjalasta ajoimme Muhniemen hautausmaalle, jossa Arttu näppärästi siivosi ja haravoi isoisoisovanhempiensa haudan. Yleensä poikkeamme siellä käydessämme myös  hautausmaalle haudattujen muiden sukulaisten haudoilla. Arttu keräsi isojen mäntyjen pudottamia käpyjä. Minulle palasi taas mieleen muistoja mummon hautajaisista marraskuussa 1959, jotka jäivät erityisen traumatisoivasti mieleeni. Olin silloin Artun ikäinen ja kuolema oli todella pelottava asia. Olen varmaan joskus kirjoittanut siitä, kuinka koko nuoruuteni näin unia niistä hautajaisista pakenemalla avonaista arkkua tai haudasta pystyssä olevaa jalkaa. Mummo oli 67-vuotias kuollessaan.




Olen kuvassa eturivissä käsi kasvoilla. Vierelläni oikealla puolellani viime vuonna kuollut pikkusiskoni Päivikki ja vasemmalla Raija, jonka vieressä seisoo äitini kukkaseppel sylissään. Äidin vieressä hunnutettuna sisarussarjan vanhin Lempi.  Raijan takana enoni Einon vaimon Martta, jonka hauta on myös Muhniemessä. Päikin ja minun takana seisoo tätini Kertun mies Erkki.  Päikin vieressä kasvot poispäin sisareni Heljä ja reunimmaisena Hilkka, Ruotsissa asuvan Yrjö-enon vaimo. Valkoinen rakennus taustalla on Muhniemen kappeli.

Tiedän, että moni paheksuu minua blogeissani ja myös facebookissa esiintyvän avoimuuteni takia, mutta en halua enkä tule luopumaan linjastani. Olen kurkkua myöten täynnä kaikkea pinnallisuutta, jota maailmamme on pullollaan. Välillä Facebook myös tuntuu minusta yhdeltä säksätykseltä, toistolta ja pinnallisuudelta, varsinkin, jos ei itseä haluta pistää likoon. Se on mahtavan hieno foorumi jakaa asioita, elämyksiä, kokemuksia oman elämän varrelta. On joka tapauksessa hienoa olla siellä mukana huolimatta ajoittaisesta kyllästymisestä. Ylipäänsä on mahtavaa, kuinka paljon ja helposti nykyaika antaa meille mahdollisuuksia osallistua monenlaisiin asioihin. Blogeissani on mahdollisuus myös antaa kommentteja kuten Facebookissa. Harva kuitenkin uskaltaa suoraan sanoa mielipiteitään eikä se aina ole edes tarpeen. En minäkään halua missään nimessä loukata kenenkään tunteita. Ihailen kovasti Facebookissa ihmisiä, jotka osaavat leikitellä. Itse olen siihen useimmiten aivan liian vakavamielinen.

Pikkuvauvatkin joutuvat isompien sisartensa kautta entisä aikaisemmin uuteen maailmaan, josta minun lapsuudessani ei ollut tietoakaan. Alex ja Anna katselevat Muumi-videota Annan Lumia-puhelimesta.