perjantai 27. marraskuuta 2020

Mielensä pahoittaja

Epätodellisuuden tuntu on ollut viime päivinä seuralaiseni. Uskon sen eniten johtuvan tästä omituisesta ajasta, jonka keskellä olemme. Emme edes varmasti tiedä, kuinka kauan epidemia kestää. Kaiken lisäksi meistä useimmilla on siitä erilaisia käsityksiä. Mediaympäristö tekee parhaansa sotkiessaan asioita. Lisäksi osa julkisista ihmisistä ja muistakin haluaa tulla esille melkein messiaina, maailman pelastajina vatvoessaan ohjeita meille tyhmille ihmisille. 

Kaikki kuvat tässä blogissa ovat sattumanvaraisia. Tässä isäni ottamassa kuvassa olen vasta noin 1-vuotias.

 

Tapani mukaan en sekaannu tähän sen enempää, sillä sekaantujia riittää muutenkin. Jatkan elämääni niin normaalisti kuin mahdollista. Joskus maailmanlopun jälkeen voin ehkä kokea samanlaisia tuntemuksia lähtiessäni viikoittaiselle kauppakäynnille. Voisin siirtyä tilaamaan ruoat netistä kuten hyvin monet ihmiset tekevät, mutta haluan nähdä, missä mennään. En avaa televisiota enää päivittäisten tiedotustilaisuuksien takia, katson ehkä yhdet uutiset illalla. Päivän mittaan luen kyllä pääuutiset Hesarin ilmoittaessa kännykkääni itseäni kiinnostavista asioista. Ajankohtaisohjelmissa vatvotaan myös samaa asiaa loputtomiin. Opposition edustajat haukkuvat hallitusta ja takertuvat pienimpiinkin sanoihin tai asioihin. Jollei sitä, niin käsitellään Trumpin vaikeuksia luopua vallastaan. Todella hauskaa, mutta myös myötähäpeää edistävää. Siitäkin voisi pahoittaa mielensä. Ihmiset ovat jähmettyneet näille sijoilleen. Nyt on hyvä jähmettyä koteihin. 


 

Näennäisesti elämä jatkuu sivuraiteilla kuten ennenkin. Marraskuussa on ollut ennenkin hyvä käpertyä kotiin.  Kotona riittää tekemistä. Saanko sitten loppujen lopuksi mitään aikaan, se on toinen kysymys?

Jo viime viikolla useana yönä herätessäni mietin mielensä pahoittamista. Olen silloin puoliksi unissani alkanut kirjoittaa seuraavaa blogiani, siis tätä.  Ajan kuluessa, se ei ole enää yhtä kovasanainen ja tiukka kuin unessa kirjoittamani.


 

Kaikki alkoi, kun kuulin tai paremminkin näin Facebook-postauksen sivulauseessa tiedon erään miehen kuolemasta. Pahoitin mieleni. Oikeastaan pahoitin mieleni muiden puolesta.

Ymmärsin samassa, kuinka usein olen vuosien mittaan pahoittanut mieleni muiden puolesta. Omat mieleni pahoituksen olen osannut aina lapsesta saakka hyvin kätkeä tai ohittaa ja tehdä niistä vahvuuksiani. Tässä en aio kertoa niistä, se jää toiseen kertaan.


 

Viime vuosina moni tuntemani minua vanhempi ihminen on kuollut. En käytä sanontaa ”nukkunut pois”, ”mennyt jonnekin…”, ”poistunut …” tai muuta vastaavaa, koska en pidä niistä.  Kuolema on osa elämää, väistämätön päätös tai välivaihe. Kuoleman jälkeen ihminen elää niin kauan, kun muistamme häntä. Näiden kuolleiden elävien määrä lisääntyy koko ajan. En poista heitä mielestäni. Monen mielestä heistä puhuminen on kielletty aihe. Minullakin on ollut aikoja, kun kuolleen muisteleminen on tuntunut raskaalta. Se raskaus on ehkä sitä surua, etten enää voi tässä elämässä tavata heitä oikeasti. Se on surua myös, etten tavannut heitä riittävästi heidän eläessään.

Tavalla tai toisella käsittelen heitä edelleen, eri tavoilla. Useimpien puolesta olen pahoittanut mieleni heidän eläessään rankasti eri syistä.


 

Kun tulemme vanhoiksi, olemme hitaampia, puhumme asioita, jotka ovat nuoremmille vieraita tai joita he eivät ymmärrä.  Nyt kuolleen miehen puolesta kuvaannollisesti itkin vuosien mittaan kyyneliä juuri siitä syystä, että kuulin liian usein häntä mollattavan. Sama koskee myös tässä blogissa myöhemmin käsittelemiäni tai vain ajattelemiani ihmisiä. Heihin kuuluvat myös vanhempani.

Sinä yönä, kun aloin ajatella tätä asiaa, koin suurta tuskaa, sillä kaikki kerrat palasivat erityisen kirkkaina mieleeni. Onneksi eräs matka 2015 ja myös viimeisten vuoden tapaamiset matkojen ja muiden asioiden parissa osoittivat, että tilanne muuttui. Miestä ja hänen tietojaan alettiin arvostaa. Kaikki aiemmat mieleni pahoitukset jäivät taakse.  Hänestäkin minulla sattuu olemaan paljon äänityksiä, jotka ovat purkamatta. Kirjoitan hänestä ehkä myöhemmin lisää. 


 

Olen pahoittanut mieleni myös henkilöiden puolesta, jotka olivat hyviä pahoittamaan minun mieleni jonkun toisen ihmisen puolesta. He olivat aina arvostelemassa minulle muita ihmisiä odottaen ehkä minulta tukea. He eivät saaneet sitä. Saatoin puolustaa henkilöä. Huomaan nyt myöhemmin, kuinka helposti minulle tultiin avautumaan muiden tekemisistä.  Minulta ei kyllä tullut yhtään vastakaikua. Jotkut heistä ovat myös jo kuolleet.

Kaikki tapaukset liittyvät yllättäen karjalaisiin ihmisiin. He ovat usein moitittavia ja myös moittijoita. Vanhetessa ihmisten katkeruus saattaa lisääntyä ja se kohdistetaan mielellään muihin ihmisiin, näiden puutteisiin ja tekemisiin. Minäkin olen vuosien mittaan ollut erinomainen kohde. Olen ollut sitä lapsesta saakka, koska en ole sopinut muiden asettamiin rajoihin. Minua on yleensä arvosteltu ikävästi eri syistä jo lapsena, nuorena ja aikuisena. Arvostelu on kautta aikain kohdistunut ulkonäköön, pituuteen, puhumistapaani, esiintymiseeni tai minkä syyn nyt vastapuoli keksiikään.  Olen ollut aina hyvä tunnistamaan tapaukset, mutta myös ohittamaan ne hiljaa. Juuri omat kokemukseni ovat tehneet minut erityisen herkäksi huomaamaan, kun ikävä arvostelu kohdistuu muihin, minulle läheisiin ihmisiin.


 

Arvosteluun on joskus aihetta, mutta useimmiten, lähes aina on paras pitää asia vain omassa tiedossa, jottei satu loukkaamaan toista herkkää ihmistä. Hyvän ystävän kanssa voi silti keskustella näistäkin asioista.

Molempia vanhempiani kohdeltiin myös vanhoilla päivillä huonosti. Se oli erityisen raskasta enkä voi siitä vieläkään kirjoittaa. Olen kyllä maininnut usein sen, että olin itsekin heitä kohtaan joskus karski, sanoin suoraan asioita, mutta se oli erilaista kuin huono kohtelu.

Huonoa kohtelua ovat myös vähättely ja ihmisen aliarvioiminen. Uskon, että kaikki he, joiden takia olen ollut pahoillani, ovat myös itse huomanneet asian ja olleet siitä välittämättä. Ihminen on harvinaisen herkkä olento, jolta ei oikeastaan mikään jää huomaamatta. Se lohduttaa minuakin, sillä olen aina erityisesti arvostanut kaikkia vanhoja ihmisiä. Sellainen olen nyt itsekin. Kaiken lisäksi olen entistä herkempi huomaamaan asioita ja mielenliikkeitä. Itse asiassa sitä ominaisuutta pitää jopa hiukan peitellä. Toivon, että tämä vaikea aika opettaa meitä arvostamaan enemmän kaikkia ihmisiä ympärillämme huolimatta siitä, että se voi joskus tuntua vaikealta.


 

Toivottavasti kukaan ei pahoita mieltään siitä, että käytän tässä sanaa ”mielensä pahoittaja ” muussa merkityksessä kuin mihin kirjailija Tuomas Kyrö sen aikanaan loi. Sana vain tuli mieleeni, kun ajattelin kaikkia niitä minulle rakkaita ihmisiä, joita oli loukattu pienillä, joskus huomaamattomilla kommenteilla. Ehkä ajatukseni ei sovi kirjailijan luomaan kuvaan ”Mielensäpahoittajasta”. Minusta se vain oli niin sopiva.

Olen pidätellyt tätä blogia jo useita päiviä. Seuraavat ideat alkavat tunkea mieleeni, joten on paras edetä julkaisuun. Edellinen sukututkimukseen liittyvä blogini "Juho Juhonpojat ja muut sukunimettömät" osui yllättäen erään tuntemani ihmisen sukuun ja siitä syntyi keskustelua ja jopa lisätutkimuksen tarvetta liittyen yksityiskohtiin. Huomaan, kuinka pienistä asioista syntyy loputon virta uusia aiheita. Ne johdattavat minua entistä syvemmälle menneen ajan ihmisten elämään.

Hyvää viikonloppua kaikille lukijoilleni😊


 

 

 

sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Juho Juhonpojat ja muut sukunimettömät

En aloita koskaan uuden blogin kirjoittamista suurilla odotuksilla. Harvoin sytyn niin paljon, että jatkan kerralla sitkeästi loppuun saakka. En ota itselleni useista yrityksistäni mitään paineita. Elämä kun on joka tapauksessa aina mahdottoman täyttä. Usein ehdimme myllätä pienessä hiekkalaatikossa tai kuplassamme päivät pitkät. Saamatta mitään aikaiseksi.

Rengon kirkon kiviaitaa 7.6.2013

 

Monesti olen maininnut erityisesti unieni inspiroivan minua. Onhan aiheita paljon muitakin, ehkä ei lukijoille yhtä tylsiä kuin uneni, vaikkapa vanhat blogini. Ei ole siis mikään ihme, että vapaaseen kirjoittamiseen löytyy aina aihe. Jossakin hakemistossa odottaa edelleen monta sukututkimukseen liittyvää aihiota.

 

Vanhempiemme haudalla 7.6.2013. Kirjoitin silloisesta kesäkuun 2012 retkestä blogissani kesäkuuss1 2013. Näin jälkikäteen huomaan käyttäneeni lähes samoja valokuvia kuin silloin.

Äskettäin sorruin taas tutkimaan erään kauan sitten eläneen ihmisen sukujuuria. Syy etsimiseen on usein hetken mielijohde, joka pälkähtää mieleeni, usein jostakin lukemastani. Kun alan tutkia, saatan nopeasti lopettaa ja/tai siirtyä johonkin toiseen. Tämä kaikki on harjoittelua ja taidon ylläpitämistä. Jos joku toinen täyttää sanaristikoita, niin minä kuljen rippikirjoissa ympäri maata. Sukujutuista on uskomattoman kiva kirjoittaa, jos löytää jonkin sopivan kohteen.

Muistini juoksee niin vauhdikkaasti, etten nyt edes muista, mistä aloitin tutkimukseni juuri tällä kertaa. Mutta puoliyö oli mennyt, kun vihdoin maltoin lopettaa. Sukututkimus on siitä kiva, että sen voi aivan hyvin jättää kesken mihin tahansa kohtaan. Joka kerta pienikin pätkä, usein minulle tuntematonta sukua saattaa pian johtaa tietojen yhdistämiseen aiemman tutkimuksen kanssa. Hyvä paikka on lopettaa, kun en enää löydä useiden pitäjien rippikirjoissa pyöriessäni, minne henkilö tai perhe muuttaa. 

Vanajan kirkon hautausmaalla 7.6.2012. Heikki Heikinpoikia...

 

Hämeessä on lukematon määrä vaikkapa Johan Johanssoneja. Usein isä on samanniminen ja myös poika ja pojanpoika.  Sukunimet tulivat Hämeessä käyttöön vasta 1800-luvun lopulta alkaen. Aluksi ne muuttuivat koko ajan, usein talon tai torpan mukaan. Joskus taloon vävyksi tullut mies alkoi käyttää sukunimenä vaimon talon nimestä johdettua sukunimeä.

Nyt siis osuin jälleen erääseen Juho Juhonpoikaan. Useimmiten käännän Johan Johanssonin suomalaiseen muotoon. Sen opetti sukututkimuksen opettajani Teuvo Ikonen Tuusulan kansalaisopiston peruskurssilla 2011. Aiheesta väitellään usein erityisen kiivaasti Facebookin sukututkimusryhmissä ja yleensä voittaa vaihtoehto, jossa halutaan ehdottomasti käyttää ruotsinkielisten pappien kirjaamaa muotoa. Joskus tekstiä kirjoittaessani saatan käyttää molempia versioita. Todennäköistä on kuitenkin, että talonpoikaiset ihmiset olivat aikoinaan täysin suomenkielisiä. Annetaan kaikkien kukkien kukkia!

Irjalaan matkalla 7.6.2013. Näkymä Haapaniemenjärvelle, joka yhdistyy Rehakanjärveen/Irjalanlahteen kapean kanavan kautta.

 

Nyt seuraamani Juho Juhonpojan isä oli myös Juho Juhonpoika. 1700–1800-luvulla talollisten suurista lapsijoukoista useimmat joutuivat lähtemään rengeiksi ja piioiksi joko oman pitäjän taloihin tai naapuripitäjiin. Siinä onkin sitten etsimistä, jos lähtee jotakin sukunimetöntä jäljittämään. Useimmiten henkilön jopa kadottaa välillä, jollei hän sitten sattumalta ja yllättäen tule taas eteen. Koska samannimisiä vain patronyymillä olevia henkilöitä on paljon, voi helposti tehdä myös virhepäätelmiä. Joskus tulee myös tilanteita, ettei voi olla varma. Kirjaan silloin epäilykseni henkilön tietoihin.

Loppujen lopuksi löysin tämän vanhemman Juho Juhonpojan s. 1778 Janakkalan Irjalan säteristä renkinä. Menen mieluiten aina tutkimuksessani taaksepäin ennen kuin etenen kohti uudempaa aikaa.

Tämän kuvan olen ottanut 7.6.2013 ajaessamme poispäin saman pikkusillan yli.

 

Säteriksi kutsuttiin Suomessa Ruotsin vallan aikana rälssille kuulunutta tilan kartanoa. Omistajat olivat usein aina 1800-luvulle saakka aatelisiä. Rälssitilojen omistajat olivat olleet kautta aikojen vapautettuja veroista. Alun perin suku oli saanut tilan läänityksenä. Samaan rälssiin kuului aikoinaan useita kartanoita ja tiloja ja jopa kokonaisia kyliä. Hämeessä, erityisesti Janakkalassa ja Vanajassa oli paljon suuria kartanoita. Niihin osuu auttamatta sukututkimusta tehdessään. Lampuodit hoitivat tilojen viljelyksiä. Sekavaksi tilanteen tekee, että välillä kartano muuttuu rustholliksi. Se tarkoitti sitä, että tila oli sotilashenkilön rusthollina. Rusthollari oli tuolloin talonpoika, joka hoiti tilan viljelyksiä.

Kääntymäpaikalla sateen yllättäessä Irjalantiellä. Edessä näkyy kartanon rakennuksia. 7.7.2013

Palaan Irjalaan, jota kutsuttiin myös nimellä Irjala Gård. Samaan aikaan Juho Juhonpojan kanssa siellä oli piikana Liisa Heikintytär s. 1773.  Liisan jälkiä oli yllättäen paljon helpompi seurata kuin Juhon. Ne veivät Janakkalan Sauvalan kartanon Leipijärven torppaan. Se sijaitsi Vähikkälän kylässä. Sauvalan kartano kuului aina 1800-luvun vaihteeseen samalle suvulle kuin Haapajärven ja Rehakanjärven välisellä kannaksella pohjoisempana sijaitseva Irjalan kartano.

Vähikkälä oli Rengon Vehmaisissa olleen syntymäkotini naapurikylä Janakkalassa. Irjala sijaitsi myös lähellä. En lapsuudessa ja nuoruudessa kiinnittänyt näihin asioihin sen enempää huomiota. Täällä voi käydä tutkimassa aluetta. Tilanne lienee ollut toinen aiempina vuosisatoina.

Pian edellisen kuvan jälkeen. Taustalla Rehakanjärven Irjalanlahtea. 7.6.2013

 

Juho Juhonpojan osalta vaikeuksia tuotti erityisesti hänen syntymäaikansa, joka oli merkitty rippikirjoihin 2.2.1778. Loppujen lopuksi ajattelin, että se ei välttämättä ole aivan oikein. Samalla sivulla Irjalassa oli renkinä Juhon jälkeen eräs Erkki Juhonpoika s. 24.5.1781, joka oli sittemmin lähtenyt Turkuun. Merkintä viittasi, että pojat olivat Vanajasta ja veljeksiä. Vanhemmat löytyivät Vanajan Kodjalasta.  Kylä löytyy nykyään Janakkalan Koljalan kylänä. Sen alue kuului aikoinaan Harvialan kartanon alueeseen. Poikien isä oli reservin rakuuna Juho Mikonpoika Karp s. 1750 ja äiti Leena Kustaantytär s. 1754. Vihkimisen aikaan mainitaan isän tiedoissa Janakkalan Kiipula. Pian sen jälkeen perhe on Vanajalla. Jätin syntymäperheen ja muut lapset tällä erää oman onnensa nojaan.

Juho Juhonpojan syntymäaika on Vanajassa 4.11.1778. Veljen Erkki Juhonpojan syntymäaika on oikein.

Vanajan kirkolla 7.6.2013

  

Perheet liikkuvat pitäjien välillä. Osa lapsista syntyi Irjalassa ja loput Hausjärven Karan säterillä. Juho Juhonpojalla on hyvä rengin virka, koska hän näyttää olevan renkien pomona. Juho Juhonpoika ja Liisa Heikintytär vihittiin 30.12.1800 Irjalassa.

Miksi tämä on mielenkiintoista minulle? Samoihin aikoihin, kaksi vuotta aiemmin 1798 läheisessä kartanon Nuoran torpassa kuoli esi-isäni isoisä Gabriel Gabrielinpoika. Hän oli syntynyt 1752, myös Irjalan kartanon mailla, koska hänen isänsä Gabriel Mikonpojan perhe asui silloin siellä isän ollessa kartanossa lampuotina.

Vanajan kirkon 1500-luvulla Antwerpenissä Flanderissa valmistettu kolmiosainen alttarikaappi. 7.6.2013

 

Samaan aikaan eläneet ihmiset lienevät tunteneet toisensa. Paljon väkeä oli tullut Irjalaan Sauvalan kartanon torpista, koska kartanot kuuluivat samoille omistajille.  Edellä mainitun Juho Juhonpojan vaimo Liisa Heikintytär s. 1773 oli siis lähtöisin Sauvalan Leipijärven torpasta, kun taas edellä mainitsemani sukulaisen Gabriel Gabrielinpojan vaimo Sofia Antintytär s. 1758 oli läheisestä Sauvalan Hyvälammin torpasta. Seuraavankin Nuoran torpparin vaimo oli samaisesta Hyvälammin torpasta. Hän oli Sofian isosisko vuonna 1753 syntynyt Maria Antintytär.

Juho Juhonpoika taisi olla kovin kysytty ammatissaan, koska pian hän siirtyi Irjalasta Hausjärven Karan säterille isäntärengiksi. Siellä perheen muut lapset syntyivät, mm. poika Juho Juhonpoika 6.12.1808.

 

Vanajan kirkko 7.6.2013

Tähän päästyäni muistin, miksi jouduin näihin Juho Juhonpoikiin. Jostakin syystä olin tutkimassa tai täydentämässä jotakin pikkuasiaa Lopen Topenolla. Jouduin siellä Juliaana Kustaantytär Hurriin s. 1769, joka oli avioitunut 1792 Hausjärven Karan Anttilan pojan Heikki Erkinpoika Anttilan s. 1760 kanssa. Heidän tyttärensä Helena Heikintytär s. 1804 meni vuorostaan naimisiin tämän nuoremman Juho Juhonpojan kanssa 8.10.1830.

Siihen jätin tällä kertaa sekoiluni vieraassa sukuhistoriassa. Koko perherypäs muutti jostakin syystä Nurmijärvelle Hyvinkäälle 1831.  Tutkiminen vaikeutui, vaikka löysin heidät vielä Nurmijärveltä. Todennäköisesti he muuttivat sieltä jälleen eteenpäin.

Rengon kirkko 7.6.2013

 

Tämä kirjoitukseni kuvaa sitä, miten sukututkimus vetää minua, milloin minnekin. Innostun vielä lisää, jos löydän yhteyksiä tuntemiini, kauan sitten eläneisiin omien sukuhaarojeni ihmisiin. Liikenne etelä-Hämeen pitäjien välillä on ollut erityisen vilkasta. Ensin 1700-luvun puolivälissä väkeä on ollut vähän, mutta 1800-luvulle päästessämme, kaikissa taloissa on isäntäväen perheen lisäksi valtavan paljon työväkeä, niitä renkejä ja piikoja.  

Minulle on vielä paljon epäselviä asioita eli opiskeltavaa riittää loppuelämäksi.

Itse asiassa edellisenä yönä näkemäni uni johdatti minut kirjoittamaan. Koska olin koko illan tutkinut, niin tietenkin uneksin tutkimisesta. Unet haihtuvat nopeasti, jollei niitä kirjaa ylös. Niin kävi nytkin. Kuningasajatukseni on jo kadonnut.

Irjalassa 7.6.2013

 

Vaikka olen aika tarkkaan tutkinut kotitalooni 1800-luvun puolivälissä isännäksi tulleen Henric Johan Davidinpoika Nålbergin sukujuuria, niin jostakin syystä palaan niihin aina uudelleen milloin mistäkin suunnasta. Edellä mainitun Gabriel Gabrielinpojan poika David Gabrielinpoika hyppäsi suuren askeleen ryhtyessään käsityöläiseksi, hänestä tuli pitäjän räätälimestari.

Liikennettä oli lähiseudun kylien välillä paljonkin. Tähän vaikuttivat suuresti ihmisten väliset suhteet. David Gabrielinpoika otti sukunimen Nålberg. Ennen avioitumista Rengon Ahoisten Nikkilän tyttären Hedvigin kanssa hän asui Vähikkälän Tuomolan rälssin torpassa tai alueella. Hänellä on Vähikkälässä neljä räätälioppilasta. Hän otti silloin sukunimen Nålberg. Tästä ehkä jatkan joku toinen kerta. Syvemmälle sukellus kun tuo mukanaan aina yllätyksiä ja uutta ymmärrystä.

Tätä kirjoittaessani huomasin myös jälleen kerran, kuinka vaikeata on käsitellä sukujen useita sukupolvia ja vielä vaikeampaa on kirjoittaa niistä. Aivotreenausta parhaimmillaan! Tätä kirjoittaessani tajusin tehneeni virheen seuraavaan Markkulan Viestin numero 55 lähettämääni artikkeliin. Onneksi taitaa korjaus vielä ehtiä.

Katso myös karttaa täältä

Tuusulanjoen tulvaa Mikkolassa 22.11.2020