Kesäinen retki menneeseen

Heinäkuu karkaa kohta käsistä. Kesät kuluvat aivan liian nopeasti. Vaikka yritän pitää niistä kaksin käsin ja ajatuksella kiinni, niin sinne ne vaan menevät, muiden kesien ja kesämuistojen joukkoon. Kaiken lisäksi vanhalla ihmisellä on niitä muistoja niin paljon (kuin tuhat vuotiaalla), että niitä ei aina löydä sieltä sumpusta tai niitä ei edes muista.

Muistista ja muistoista voisin kirjoittaa jopa kirjoja, niin mielenkiintoinen aihe se on. Aika ei vain riitä kaikkeen. En edes jaksa enää tehdä kaikkea, mitä olen ajatellut jaksavani ja mitä olen suunnitellut. Yritänkin olla itselleni armollinen ja ajattelen, ettei sillä ole loppujen lopuksi niin kauheasti väliä. Muut ihmiset eivät edes välitä. Meillä kaikilla on niin erilaisia ajatuksia, mielipiteitä ja suunnitelmia. 

Kaikki materiaalini, jota saatan tarvita eri tilanteissa, on tallella, mutten löydä sitä enää niin helposti tietokoneen ja kovalevyjen sokkeloista. Viimeksi etsin lapsenlapseni Alexin ensimmäisen elinvuoden videoita, joita hän erityisesti kaipasi. Tiesin niiden olevan tallella, mutta millä ulkoisella kovalevyllä?  Etsimme niitä yhdessä, mutta löysin ne vasta myöhemmin vuoden 2012 valokuvien joukosta, siis aivan loogisesta paikasta. Kävimme yhdessä ostamassa muistitikun niitä varten. 

USB-muistitikut ovat vielä hyvä väline jakaa joitakin tiettyjä kuvia, tarinoita tai muuta. Tallennusvälineet ovat eläneet kaikenlaisia vaiheita ja vaikkapa osa vanhoista muilta välineiltä siirtämäni aineisto on jo hävinnytkin. Omat tiedostojen arkistointisysteemit ovat kokeneet kovia, kun olen vaihtanut koneita. Viimeksi niin kävi viime vuodenvaihteessa. Olen monta kertaa ollut ymmällä.  En voi millään siirtää kaikkea Googleen tai OneDriveen, joihin meitä koko ajan ohjataan.

Kiertelin viikolla ystävän kanssa Hämeessä. Kävimme iki-ihanassa Hattulan vanhassa kirkossa kuten edellisenäkin vuonna. Vietimme siellä runsaasti aikaa. Sanoin jopa lähtiessäni, että voisin jäädä sinne vaikkapa koko yöksi. Oikeasti siellä pitää viettääkin aikaa ja tutkia kaikkia yksityiskohtia. Onneksi siellä ei ollut nyt paljon ihmisiä, muttei kyllä opastustakaan kuten viime kesänä. Joskus on hyvä syventyä asioihin omatoimisesti.  Viime kesästä lähtien minun on pitänyt viedä lapsenlapseni sinne ja nähdä, miten pelaamisesta innostunut 8-vuotias kokee mummin mielestä ihmeellisen rakennuksen täynnä värikkäitä piirroksia. Ehkä siitä jää jokin muistijälki.

Aioimme mennä Hämeen linnaan, mutta parkkipaikkaa oli mahdoton saada läheltä emmekä jaksaneet odottaa. Nälkäkin alkoi jo olla.  Kaupungin keskustasta löytyi kyllä autopaikkoja, joten kävimme siellä syömässä Popino-nimisessä ravintolassa.  Samalla kuljimme läpi ydinkeskustan. Marja on aikoinaan asunut keskustassa ja minulle kaupunki on ollut koulukaupunki. Jälkeen päin ajatellen matkan sisältö olisi ollut aivan toisenlainen, jos olisimme menneet kierrokselle Hämeen linnaan.

Vanha Hämeen härkätie kiinnosti ja halusin esitellä sen välillä Hämeenlinna – Renko, vaikka matka sitä kautta on pidempi. Ystäväni, joka toimi kuskina, halusi laittaa autonsa GPS-navigaattorin ohjaamaan, minä samalla kokeilin puhelimeni Google Mapsin ohjausta. Se olikin äärimmäisen hauska koe. Ohjaus toimii vain normaalien väylien kautta eli yritti koko ajan vääntää meitä takaisin Turuntielle huolimatta siitä, että ajoimme pitkin vanhaa Hämeen Härkätietä. Se oli sopivaa leikkiä vanhoille naisille. Samoinkin lopuksi, että kannattaa kyllä luottaa omaan intuitioonsa.  Kaiken lisäksi olen ennenkin kulkenut reitin.

Poikkesimme Rengon vanhalla hautausmaalla, jonne vanhempani ovat haudattu. Ystäväni ei ollut koskaan käynyt siellä. On joskus hyvä katsella itselle tuttuja paikkoja toisen silmien kautta. Meillä oli tarkoitus Riihimäellä käydä Marjan vanhempien haudalla. Mutta toisin kävi.

Ajoimme kotikyläni läpi. Pyntiön peltojen kohdalla oli pakko pysähtyä, koska kaukana pellolla oli iso lauma pitkäkoipisia lintuja. Lauma kurkia oleskeli pellolla. Olivatko ne muuttamassa jo etelään vai asuivatko ne siellä? Lintujen syysmuutto jakaantuu hyvin pitkälle ajalle.

Launosissa pälkähti mieleen poiketa  tutkimassa Launosten kartanoita, koska olimme keskustelleet aiheesta silloin tällöin ja Marja oli käynytkin siellä aikoinaan. Kaiken lisäksi olin viime kevään tajunnut, että sinne kulki aikanaan rautatie ja asemarakennus oli vielä tallella. Täällä linkki siihen blogiini, jossa kirjoitin aiheesta alun perin 23.4.2014 ja korjasin sitä huomautuksella 13.5.2020. 

Löysimme Ratatien, joka on jäljellä junaradasta Riihimäeltä aina Kesijärvelle saakka. Matkalla olimme jutelleet Kesijärvestä, jossa aikanaan Marjakin oli käynyt. Hän oli jopa kulkenut tuota rataa pitkin junan kyydissä. Isälläni oli myös kuvia järvestä, joka oli vielä 1930-luvulla suosittu retki- ja uintipaikka. Radan historiaan voit käydä tarkemmin tutustumassa täällä.  Olin usein miettinyt, miksi järvestä ei koskaan puhuttu lapsuudessani. Kävimme lapsuudessani uimassa joko Ojajärvellä tai Valajärvellä tai keskenämme pyörillä Kaartjoella.

Ajoimme sitten minulle salaperäisiksi jääneiden Launosten kartanoiden alueen läpi pitkin Santamäentietä, joka yllättäen johtikin hyvin tuntemalleni Lopen kantatielle. Ohitimme puiden peitossa olleen Santamäen kartanon, joka on ollut Paloheimojen omistuksessa.  Se oli Marjalle tuttu paikka. Minä olin siinä vaiheessa pyörällä päästäni, vaikka istuinkin kuljettajan vieressä. Alueella on nimittäin useita suuria rakennuksia, jotka kaikki kuuluvat tähän kartanoon. Täällä Museoviraston sivulla lisää tietoa.

Ajattelin nimittäin Launosten kartanoa, joka jäi nyt vielä katsastamatta, koska kuvittelin kartanoiden sijaitsevan lähempänä toisiaan.  Lähellä toisiaan ne sijaitsevatkin, mutta Launosten kartano on enemmän Vähikkäläntien varrella.  Jälkeenpäin tutkin sijainteja kartoilta. 

Olen aikanaan satoja kertoja ajanut siitä ohitse käydessäni vanhempieni luona, mutta en ole koskaan poikennut syrjäteille vaan ajanut suoraan joko Vähikkäläntien, Kartanontien tai Tervakosken kautta Renkoon. Lopen kantatieltä Santamäentien jälkeen lähtee Pehtoorintie, jota pitkin pääsisin myös oikaisemaan Vähikkäläntielle. Itse asiassa kartanonrakennukset näkyvät myös Vähikkäläntielle.  Pääset tutustamaan tämän kartanon historiaan tästä.

Itse asiassa Launosten kartanon historia sivuaa myös omaa kotikylääni jo varhaisemmilta ajoilta, sillä Brunow-suvun edustaja Göran Brynielsson Brunow sai 1600-luvun alkupuolella myös lapsuuteni kotikylän läänityksenä suvulleen. Kirjoitin blogissani 10.6.2013 aiheesta. Tässä linkki sinne ja tässä myös toiseen Brunow-suvusta tarkemmin kertovaan artikkeliin. Tosin näistä kerrotaan jo aiemman kartanon historiaan johtavan linkin takana.

Launosten kartano liittyy myös muulla tavalla sukuuni. Mielessäni kolkuttaa myös, mitä isäni on aikoinaan yrittänyt kertoa ajaessamme kartanon ohitse. En vain ollut silloin kiinnostunut.

Sittemmin olen tutustunut blogini kautta kaukana Amerikassa asuvaan Leenaan, joka on minulle lähintä tietä 4. serkku.  Muuta kautta olemme kaukaisempia serkkuja. Yhteinen lähin esi-isämme on räätälimestari David Gabrielinpoika Nålberg, joka syntyi Janakkalan Irjalan torpassa 30.12.1791 ja kuoli Rengon Vehmaisissa Siukolan Tammen torpassa 28.5.1863. Hänen vanhin poikansa Henric Juho oli tuolloin Siukolan isäntänä.  Hän oli isän isänisänisä.

Seuraavaksi lähin yhteys syntyy David Nålbergin vaimon, Hedvig Kustaantytär Nikkilän (1802–1870) kautta, jolloin yhteinen esiäitimme on tämän isoäiti Hedvig Erkintytär Härkälä (1749-1827).

David Nålbergilla oli kolme muuta lasta: Eric (1828–1858), Wilhelm (1831–1911) ja Karoliina (1837–1917).  Sukuselvityksessäni on kirjattuna heidän jälkeläisiään yhdeksässä sukupolvessa yhteensä 612 henkilöä. Luonnollisesti henkilöitä on paljon enemmän, mutta olen voinut kirjata ainoastaan oman sukuni jäsenet täydellisesti. Olen kautta aikojen kokenut tärkeämmäksi pyrkiä mahdollisimman kauas taaksepäin. Runsaat 100 vuotta nuoremmat tiedot ovat joka tapauksessa kiven alla.

Olen kirjoittanut useita blogeja Nålbergin suvusta. Kaikki sisarukset tuntuvat olleen erityisen edistyksellisiä. Samoin jälkeläiset ovat pärjänneet elämässä hyvin. Tässä linkkejä aiempiin blogeihini:

20.6.2016 Kaikuja menneisyydestä

21.11.2013 Maalaiskylän väkeä

5.12.2013 Setiä ja tätejä

5.3.2014 Sukututkimuksen aarteita

2.11.2014 Aamuvarhain ojennan käteni historiaan

25.9.2019 Kuljen perässänne

Lisäksi myös Anna Oreniaan (Orenius) liittyvät blogit ja sukututkimukset koskevat myös sukujamme. Hän oli aiemmin mainitsemani Hedvig Härkälän äiti.

4.10.2018 Anna Orenia, eräänlainen esiäiti

20.10.2010 Kymmenen päivää kului

Palaan aiemmin esittämääni kommenttiin siitä, miten Launosten kartano liittyy näihin asioihin kaukaisen serkkuni kautta.   Vilhelm Davidinpoika Nålbergin poika, kansakoulunopettaja Karl Henrik Vuori (1859-1922) avioitui 1883 opettaja Helma Augusta Tenlénin (s. 1856) kanssa. Helman isä oli Juho Josef Tenlén (1817– 1894) tämän 1. avioliitosta Amalia Charlotta Alftanin (1826 – 1867) kanssa. Amalian isä oli Gustaf Alftan, joka oli Launosten kartanon omistajasukua.  Tämä Helma Augusta on Amerikassa asuvan kaukoserkkuni isoisoäiti eli isänisänäiti.

 

Tenléneistä tuli sittemmin kartanon omistajia. Kun Amalia Charlotta kuoli 1867, Juho Josef nai nuoremman sisaruksen Amalia Olivian Alftanin (s. 1838). Nuoremmat kartanon omistajat ovat heidän poikansa Josef Arthur Tenlénin jälkeläisiä. 

Tässä vaiheessa me matkalaiset olimme jo niin poikki, että ajoimme suoraan Marjan kotiin kahville. Riihimäen hautausmaa jäi väliin, vaikka vielä suunnittelimme sinne menoa myöhemmin. Olin jopa ajatellut ajavani Hausjärven suuntaan tutkimaan edellisen blogini maisemia. Joskus vaan kuten nyt, käy niin, että ajantaju häviää. Minulta se hävisi kokonaan. Kesäillat ovat valoisia enkä muutenkaan seuraa kelloa paitsi, kun olen sopinut jotakin. Kotiin ajaessani olin melkein kauhuissani, kuinka olin vienyt ystäväni aikaa. Kaiken lisäksi hän oli koko retken ajan toiminut kuskina.

Marja on muuten kaukainen serkkuni useiden karjalaisten sukujen kautta. Simo Pentinpoika Sirkiän ollessa yhteisenä esi-isänä, olisin ollut hänen äitinsä kanssa 6. serkkuja ja Marja olisi lasteni kanssa 7.serkku. Samoin Simon kautta tulee toinenkin yhteys. Lähin yhteytemme tulee Antti Olavinpoika Hietasen (1736–1797) kautta, jolloin olemme 6. serkkuja. Isoäitini Aino (1892-1959) ja Marjan isoäiti Maria Sofia Rusi s. Kesäläinen (1884-1952) olivat 4. serkkuja. Olemme myös noin 7. serkkuja pariakin kautta esi-isänä Lauri Muurinen (s. 1693).

Kuten lukija huomaa, niin tällaisen ajan jälkeen innostuu aivan liikaa pienistäkin retkistä. 

Hämeestä Karjalan kannakselle

Olen mennyt usein melko syvälle sukututkimuksessa. Joskus eteen tulee tilanne, joka mietityttää. Sitten jonakin päivänä päivittäessäni jotakin aukkoa tutkimuksissani, näen rippikirjan sivulla merkinnän, että henkilö on tullut Karjalaan Lopelta. Minulla välähtää. Saan mietintääni selityksen. Vaikka eihän se loppujen lopuksi ole vielä selitys. Olen vain pienestä virikkeestä saanut aiheen lähteä tutkimaan erään tuntemattoman henkilön elämänpolkua. Omaksi ilokseni.

Tässä olemme 9.6.2019 vierailulla Kuolemajärven kirkon paikalla. Väinö Valtonen toimii esilaulajana laulaessamme suvivirtta. 1899- 1902 rakennettu kirkko räjäytettiin suomalaisten toimesta talvisodan sytyttyä 8.12.1939. Täältä löydät lisätietoa kirkosta.

Eenokki Kustaanpoika Stenholm-niminen mies ilmaantui jossakin vaiheessa Kuolemajärven Kaukjärven kylään rengiksi. Kuolemajärven rippikirjan 1808 – 1821 Kaukjärvi inhysingar viimeisellä sivulla luin hänen nimensä ja tekstin ”med betyg ifrån Loppis”.

Muuttotodistuksia kummankaan seurakunnan osalta ei ole saatavissa netin kautta, joten en pysty tarkistamaan, mistä ja milloin hän on muuttanut. Viimeisen kerran hän on Lopen rippikirjoissa 1804 – 1809, kun perhe asui Lopen Läyliäisissä, jossa isä toimi vankienkuljettajana ja -vartijana. Saman sivun yläreunassa on mainittu Carl Johan Techton s. 1769, joka lienee ollut isän esimiehenä. Perhe oli muuttanut Läyliäisiin Hämeenlinnasta, jossa he ovat oleskelleet jonkin aikaa. Perheen kulkureitistä kirjoitan lisää tuonnempana.

Tässä on Lopen uusi kirkko, joka rakennettiin 1885 - 1888. Vastapäätä tien toisella puolella on valtavan iso hautausmaa. kuva olen ottanut 14.4.2018.

 

 

Kustaa Stenholmin perhe

Eenokki, Enoch oli syntynyt 6.1.1792 Janakkalan Vähikkälän Haapamäen torpassa oman kotikyläni Rengon Vehmaisten naapurissa pitäjänseppä Kustaa Stenholmin ja Riitta Heikintytär Kyöstilän lapsena. Perhe oli välillä oleskellut myös Lopella, jossa syntyi osa lapsista. Näitä oli syntynyt kaiken kaikkiaan kahdeksan välillä 1778 – 1798.

Lopen ikivanha Santa Pirjan kirkko, joka oli säännöllisessä käytössä vielä 1805 saakka.

En ole pystynyt selvittämään Kustaa Stenholmin patronyymiä. Hänen syntymäajakseen on merkitty 1754. Tarkistin Janakkalassa 1754 syntyneiden kahden Kustaa-nimisen taustoja ja totesin, että kumpikaan ei voi olla hän. 1753 on Janakkalassa syntynyt myös yksi Gustavus Haagan eli Hakoisten Väkkärlän torpassa, mutta en toistaiseksi päässyt tämän henkilön jalanjäljille. Oletan silti edelleen, että todennäköisesti hän on lähtöisin Janakkalasta, mutta tietenkin hän voi olla myös Lopelta, Rengosta tai Vanajasta.

Saattaa olla, että joku tunnistaa kirjoituksestani esivanhempiaan vaikkapa Karjalaan lähteneen Eenokin kautta. Minuun voi silloin ottaa yhteyttä. Olen tutkinut tunnettujen henkilöiden sukuja, mutta parasta on silti tutkia tavallisen ihmisen historiaa ja kulkua täällä.

Tässä Lopen vanhaa kirkkoa takaapäin. Ihmettelin, missä sitten välillä pidettiin kirkonmenoja. Täältä löytyi selityksiä.

Kun Kustaa Stenholm 9.11.1777 avioitui Vähikkälän Kyöstilän talon nro 1 isännän Heikki Heikinpojan (Veikko Kerkkonen. Janakkalan historia s 269-270) tyttären Riitta Heikintyttären kanssa, hän oli vasta 23-vuotias ja ammatiltaan seppä. Em. Janakkalan historiassa mainitaan, että Kustaa Stenholm hallitsi samassa Vähikkälän kylässä olevaa Haapamäen torppaa 1792. Vaimon nimen mainitaan olevan Beata, kun se on oikeasti Riitta (Brita). 

Kyseisessä historiateoksessa on paljon epätarkkuuksia, mutta siitä on hyötyä kokonaiskuvan saavuttamiseksi. Silti ilman sisällysluetteloa olevia historiateoksia on vaikea käsitellä ja tietoa saattaa jäädä piiloon.

Tässä olin 13.5.2014 ihmettelemässä Lopen vanhan kirkon sijaintia korkealla mäellä. Mäellä on uusi kirkkokin

Kustaa Stenholm oleskeli välillä perheineen myös Lopella, jossa syntyi ainakin kolme Eenokin vanhempaa sisarusta. Tytär Adolfiina on merkitty joissakin rippikirjoissa syntyneeksi Tammelassa, joten sielläkin hän on ollut sepäntöissä. 

Ei ole kovin tavallista, että Hämeessä esiintyy jo heti 1700-luvun puolivälin jälkeen henkilöitä sukunimellä, joka pysyy myöhemmin myös lapsilla ja siirtyy Eenokin mukana jopa Kuolemajärvelle ja siellä hänen jälkeläisilleen. Tavallista on silti, että ammattimiehet ottivat jo varhain sukunimiä. Toisaalta sama sukunimi esiintyy monilla muillakin. Voi olla joskus vaikeata erottaa henkilöitä senkin takia kun vielä etunimet ovat samoja.  Yleistä on myös, että otetut sukunimet vaihtuvat niin, että niiden omistajia on vaikea seurata rippikirjoja tutkimalla.

Kustaa Stenholmin ammatti pitäjänseppä oli erityisen arvostettu ammatti, mutta ilmeisesti hän ikääntyessään joutui tekemään myös muita töitä kuten hoitamaan vankien kuljetuksia ja vartiointia. Siinäkin tarvittiin sepän osaamista, koska vankeja kuljetettiin kahleissa. Ne oli taottava. Lopen Läyliäisten rippikirjasta perhe löytyy heti paikkakunnan pitäjänsepän sivujen jälkeen otsikolla ”inhyses”. Seppä on tuolloin ollut Erik Ståhlhammar s. 1770.  Perhe joutui myös muuttamaan usein paikasta toiseen. Välillä he oleskelivat Lopen Pilpalan sahalla. Se ei ollut tosin mitenkään harvinaista erilaisia työtehtäviä suorittavien keskuudessa noihin aikoihin.

Kuolemajärvellä oli ollut myös samalla paikalla aikoinaan vanha kirkko. Hautausmaa kirkon ympärillä oli valtavan suuri. Se sijaitsi kauniilla niemellä järven (Kuolemajärvi) rannalla. Nyt alueet kasvavat puuta. Kuva toukokuulta 2014, kun vietimme siellä evakkoonlähdön 70-vuotisjuhlaa.

Ståhlhammar lienee myös ollut kovin yleinen sepän sukunimi. Lähdin seuraamaan yhtä Ståhlhammar-nimistä, joka oli sepän oppilaana tullut kotikylääni Vehmaisiin mennen naimisiin Junnilan tyttären kanssa. Hänen juurensa johtivat Lopen kautta Janakkalaan eikä hän ehkä ole sukua tuolle aiemmin mainitsemalleni Erik Ståhlhammarille. Mutta tiedä häntä, avioliittoja solmittiin paljon eri käsityöläisperheiden nuorten välillä. 

Kustaa Stenholmin elämä päättyi Lopella keuhkotautiin 10.3.1818 ja hänet haudattiin 22.3.1818. Vaimo Riitta kuoli Lopen Sajaniemessä 1836, jossa hän asui poikansa pitäjännahkuri Benjamin Kustaanpoika Stenholmin perheessä.

Sormet syyhyten tutkin joidenkin suvun jäsenten jälkiä aina eteenpäin, mutta sukututkimuksesta ei tule koskaan valmista.  Jossakin vaiheessa on paras luovuttaa, koska auttamatta muut tehtäväni kärsivät uppouduttuani johonkin epäolennaiseen? Mutta ovatko iloa tuottavat toiminnot epäolennaisia?

Kustaa Stenholmin tyttären 1796 syntyneen Adolfiinan jälkiä seurasin pitkälle, mutten niin pitkälle, että olisin löytänyt hänen kuolinaikansa. Hän sai Lopen Läyliäisten Oilan talon pojan Heikki Heikinpojan kanssa kolme lasta, joista nuorinta 1830 syntynyttä Kustaa Adolf Heikinpoikaa onnistuin seuraamaan melko pitkälle.

Tässä Kuolemajärvi-säätiön aiemmin johdossa olleet miehet Kalevi Kettinen ja Arvi Akkanen laskevat seppelettä 2014, jolloin meitä oli paikalla kolme bussillista.

Kustaa Adolf Heikinpoika löysi vaimon Erika Abrahamintyttären Lopen Launosista Mäyrän torpasta ja he avioituvat 1851.  Erika oli alun perin syntynyt Tervakoskella ja sinne perhe joutui myöhemmin, kun Kustaa Adolf meni paperitehtaalle työläiseksi.  Jostakin syystä perhe muutti kesken kaiken Tervakoskelta Renkoon kesällä 1857 ja kaiken lisäksi kotikylääni, jälleen Vehmaisten kylän Junnilaan. Hämeessä oli noihin aikoihin paljon pöhinää, hiljaisessa Vehmaisten kylässäkin.

Vehmaisista he palaavat kuitenkin pian takaisin paperitehtaalle, jossa syntyi jo aiemmin syntyneen kahden vanhimman tyttären Maria Kustaavan s. 1852 ja Sofia Vilhelmiinan s. 1856 lisäksi viisi tytärtä. Nämä kaikki viisi kuolivat nuorina, joko vauvoina ja yksi 14-vuotiaana. Vanhimpana kuolleen kuolinsyyksi löysin keuhkotaudin. Isä Kustaa Adolf on kuollut jo aiemmin kesällä 1868 hermokuumeeseen. Eipä ole mikään ihme, kun lapsia on kuollut koko ajan ja muutenkin ajat lienevät olleet hyvin vaikeita. Samalla sivulla, josta tarkistin Kustaa Adolfin kuolinsyyn, on monta muutakin hermokuumeeseen kuollutta kesällä 1868. Kyseessä saattoi olla jokin lavantaudin muoto.

Paperitehtaalla tarvittiin paljon nuorta työvoimaa. Pojat (gossar) ja tytöt (flickor) on rippikirjassa hienosti kirjattu omiksi kokonaisuuksiin kuten myös lesket (enkor). Erika on jossakin vaiheessa kesän 1890 aikana häipynyt Tervakoskelta ja kirjaan on tehty suomeksi merkintä: ”ei oleskele enää täällä”. Eloonjääneet vanhimmat tyttäret ovat lähteneet paperitehtaalta jo 1875. Maria Kustaava solmi avioliiton ja lähti Sääksmäelle ja Sofia Vilhelmiina muutti Hämeenlinnaan.

Maisemaa Karjalaisten kylässä. Kohta sukellamme metsään ja ohitamme tieristeyksiä, jotka vievät Inkilään, Kipinolaan, Juvanruukkiin ja Yläkirjolaan. Kuvasin kyllä niitäkin bussin ikkunasta toukokuussa 2014.

Eenok Kustaanpoika Stenholmin perhe

Palaan nyt siihen, mistä aloitin, Eenok Kustaanpoika Stenholmiin, joka lähti sinne Karjalan kannakselle. Häntä kyllä muisteltiin Hämeessäkin, koska usein perheessä lapsille annettiin nimi Enoch. Se oli kyllä niihin aikoina suosittu nimi ja toisaalta nimivalikoima oli hyvin pieni. Palaan suureen Kuolemajärven Kaukjärven kylään, jonka rippikirjan sivulta, kylän viimeisimmältä löysin hänet. Hän lienee ollut ennen Karjalaan tuloa muuallakin, ehkä tullut syvemmälle Karjalan kannakselle Viipurin kautta. Kuolemajärvelle hän jää pysyvästi.

Yläkirjolan ym. tienristeyksien jälkeen ylitämme junarajan, Radan oikealla puolella sijaitsi aikoinaan Kuolemajärven asema. Rata Terijoelta Koivistolle valmistui 1916.

Eenok solmi avioliiton Kristiina Gabrielintytär Potinkaran kanssa 5.10.1823. Kristiinan mainitaan olevan Kirjolan kylästä. Hän oli syntynyt 24.11.1799 Taatilan kylässä Gabriel Ristonpoika Potinkaran ja Katariina Matintytär Hovin ensimmäisenä lapsena. Gabriel ja Katariina olivat avioituneet 27.1.1798.  Kaikki ei tässä perheessä tuntunut menevän hyvin. Toinen lapsi Peter syntyi kesäkuussa 1807. Äiti Katariina kuoli Kirjolassa vain 31-vuotiaana 11.4.1808 kovaan kuumeeseen ja haudattiin 19.4.1808. Peter-vauva kuoli pian äitinsä jälkeen 10 kuukauden iässä 4.5.1808.  Isä Gabriel hävisi kokonaan kuvioista, Kirjolan rippikirjassa on merkintä, että hän lähti Uudellekirkolle. En löydä hänestä enää jälkeäkään. Sukututkimuksessa kohtaa jatkuvasti itkettäviä perhetragedioita. Katariinan isä Matti Antinpoika Hovi kuoli samoin kovaan kuumeeseen 18.6.1808.

Radan vasemmalla puolella sijaitsi Pentikkälän kylä. Kun jatkamme matkaa, tulemme kohta Akkalan kylään, joka on paikkakunnan nykyinen keskuspaikka. Sitten ollaankin pian kirkolla.

Kristiinalla ei ollut enää äitiä, isää eikä isoisää ja isoäitikin kuoli parin vuoden päästä. Hän on tuolloin 1808 vasta 9-vuotias. Hän eli jatkossa Kirjolan kylässä äitinsä Katariinan veljien adoptoimana. Kenen perheessä hän pääosin on, sitä minun on vaikea arvioida. Koska hänet oli vanhemmassa rippikirjassa kirjattu äitinsä pikkuserkun Yrjö Salomoninpoika Hovin ja tämän vaimon Helena Jaakontytär Mannosen yhteyteen, oletin ensin asian olevan niin. He eivät ole häntä paljon vanhempia ja menevät avioon vasta 1812.Mutta ehkä hän on kaikkien yhteisesti adoptoima aina siihen saakka, kun avioituu.

1822 – 1835 onkin sitten rippikirjassa merkintä, että Kristiina on ”gift till Kaukjärvi”. Eenok ja Kristiina saivat Kaukjärvellä neljä poikaa, joista vain yksi eli 9.6.1832 syntynyt Jooseppi jatkoi sukua. Muut pojat kuolivat pikkulapsina.

Kirkko hautausmaalta päin katsottuna.

Jooseppi Eenokinpoika Stenholm avioitui Karjalaisten kylästä olevan 4.9.1840 syntyneen Eeva Abrahamintytär Muurisen kanssa 1.6.1862. Isä Eenok eikä äiti Kristiina eivät olleet tätä enää näkemässä. Eenok kuoli Kaukjärven Siprolassa 54-vuotiaana 31.5.1846. Kuolinsyy oli ”andtäppa” eli hengenahdistus. Äiti Kristiina kuoli 30.6.1860 Yläkirjolan kylässä 60 vuoden iässä. Joosepin eloon jääneen pojan Emmanuelin (Manu) lapset syntyvät jo 1900-luvun vaihteessa ja sen jälkeen kahdessa avioliitossa. Heidän kohtalonsa jää nyt tutkimatta.

Kirjolan kylä, jota myöhemmin kutsuttiin Yläkirjolaksi on viime sodan jälkeen hävinnyt. Juvanruukin alue, Karjalaisten kylästä kirkolle johtavan tien toisella puolella katsottiin ainakin aiemmin kuuluvaksi Yläkirjolaan ja käsittääkseni Stenholmin sukua asui 1800-luvun lopulla juuri siellä. Kartalla alueet näkyy pelkkänä metsänä ja peltona. 

Nyt. 9.6. olemme juuri saapuneet kirkolle. Mika Akkanen, Kuolemajärvi-säätiön hallituksen puheenjohtaja, matkaisäntä seisoo kirkon paikalla. Muutama vanha hautakivi. Kuvaajan vieressä oikealla on sinne 1942 haudattujen sodassa kuolleiden muistomerkki.

Ovatko tiet nyt ajokuntoisia, se pitäisi käydä kokeilemassa? Uskon,että jotkut ovat käyneet siellä tutkimassa isovanhempiensa talojen paikkoja. Eräällä matkalla, olisiko ollut kesällä 2015 oli mukana kaksi nuorta naista, jotka lähtivät Yläkirjolaan etsimään sukunsa asuinpaikkaa (Jyrkmamia). Kylässä asui 1939 iso liuta ihmisiä. Kyläkuvaukseen on liitetty 47 asuintaloa asukkaineen. Aikoinaan kylässä asui paljon ihmisiä sukunimillä Hovi, Mamia, Hietanen, Tähkäpää, Inkinen, Pentikäinen, Evesti. 1900-luvulla sukunimien kirjo oli laajentunut.

Tämän jutun juuri lähti siitä, kun olin aiemmin miettinyt eräälle täysin karjalaistaustaiselle ystävälleni ilmestyneitä DNA-osumia Hämeestä. Tunsin ko. henkilöt, koska he ovat mukana hämäläisessä sukuseurassa, jossa toimin. Omista osumistani on vaikea erottaa vastaavia, koska isäni kautta olen joka tapauksessa sukua useimmille sukuseuralaisille. Perinteisen sukututkimuksen keinoin en ole pystynyt osoittamaan Kustaa Stenholmin ja hänen lastensa sukulaisuutta hämäläisten henkilöiden välillä. Voin vahvasti olettaa, että hänen sukuhistoriansa kiertyy silti vahvasti meihin. Mitä kautta, sitä en ehkä pysty koskaan selvittämään.

Eenokki Stenholmin lapsille ja lapsenlapsille ja ehkä myös myöhemmille sukupolville, joista minulla ei ole tietoa, olen perinteisen sukututkimuksen perusteella molempien karjalaisten isovanhempieni kautta kaukaista sukua (Tähkäpäät ja Muuriset). Hämäläisen suvun osalta ei ole myöskään mikään ihme, että olisimme sukua, mutta jätän enemmän tutkimisen tähän. Tämä oli siis eräänlaista ristisanatehtävän tekoa ja kaikki henkilöt ovat tuntemattomia.

Kuolemajärven hautausmaata pikakäynnillämme 9.6.2019.