Kuljen perässänne...

Saattaa käydä niin, etten julkaise tätäkään blogiani koskaan. En ehkä saa tätä edes valmiiksi. Ehkä kirjoitan tätä niin monta päivää, että en osaa enää päivittää sitä ajankohtaiseksi. Toisaalta huomaan ilokseni, että useimmat vanhat, uudelleen jakamani blogit ovat täyttä totta edelleen ja hyvin ajankohtaisia. Ehkä  yritän nyt vain jatkaa kirjoittamista, sillä tarvitsen kirjoittamista jaksaakseni eteenpäin.

Tämän aitan vanhin osa on rakennettu 1800-luvun alussa. Silloin talossa isännöi Johan Antinpoika s. 1760. Hän oli tässä jutussa mainitsemani Leena Maijan isoisä, joka kuoli samana vuonna lokakuussa 1833, kun Leena Maija syntyi toukokuussa. Kuva kesältä 1959, kun vanhempieni kaikki lapset olivat syntyneet.

Siirsin taas läppärin ruokapöydän ääreen, koska ajattelin, että paikka ”työpöydän” ääressä on muotoutunut liian staattiseksi hengen vapaalle liikkumiselle. Toisaalta olen muutamana aamuna ajatellut, että onpa hyvä, että on ne rutiinit. Ne rutiinit ovat niitä, joita olen aina välillä sanonut inhoavani. Ja, että minä sanoin niin itselleni, ei olisi uskonut. Vanhan ihmisen on kaikista helpointa kulkea tuntemaansa polkua, noudattaa päivän rutiineja ja säännöllisyyttä koko ajan. Hänen on myös vältettävä kaikkea vaikeata pohdintaa ja tekemistä. Paitsi siis minun.

1930-lukua

 

 

Mitä olenkaan luullut itsestäni? Että pystyn kirjoittamaan lupaamani artikkelit valmiiksi ja osallistumaan toisenkin kirjan tekemiseen? Eikö minulle riittäisi tasainen tie, se, joka on tuossa rinnalla koko ajan kulkenut. Herätä aamulla, hoitaa päivän rutiinit, tehdä ruoat, syödä, lukea päivän lehdet, käydä kaupassa, hoitaa joskus lapsenlasta, tehdä pientä hyötykävelyä eli sitä kaikkea, mistä kerromme joskus Facebookissa. Paitsi, en kerro enää. Etsin useimmiten vain kohokohtia. En osaa enää edes kommentoida uutisia. 

1977 sisareni häissä. Suuri osa kuvassa olevista on jo manan mailla.

Miksi kurkottaisin jonnekin muualle. Koko viime kesä on ollut vaikea, koska sairauteni on vähän enemmän aktivoitunut. En ole halunnut myöntää sitä nyt kuten en koskaan aiemminkaan. Olen aina vähätellyt olotilaani. Olen silti nyt tarkkaillut itseäni enemmän ymmärtääkseni. Herättävä asia oli erityisesti se, kun nilkkani tuli niin kipeäksi. Se rajoitti liikkumistani.  Vasta nyt olen tajunnut, että sekin liittyi kokonaisuuteen. Tämä kaikki teki tuloaan jo koko viime talven ja ehkä jo aiemmin, mutten halunnut uskoa. Liikuntakykyyn vaikuttavat vaikeudet ovat hirveitä...

Aleksis Kivi kuoli kuvan  mökissä Tuusulan rantatien varrella 31.12.1872. Viime maaliskuussa poikkesimme 7-vuotiaan Alexin kanssa siellä.

Miten minä, joka olen aina toitottanut, että pitää katsoa totuutta silmiin, en toimi aina niin. Me olemme tottuneet pärjäämään, se on ollut kunnia-asia aina, lapsesta alkaen. Se on jo vuosisatainen perinne meissä suomalaisissa. Jos tunnustaa heikot kohtansa, se on valittamista. Me menemme vaikka läpi sen harmaan kiven. Emme myönnä mitään. Ei ole sitten ihme, jos lääkäritkään eivät usko meitä.

Me häpeilemme yli kaiken itsessämme olevia säröjä, sairauksia, avuttomuutta. No,  jollet sinä niin ainakin minä kuten myös vanhempani aikoinaan. Toisaalta ylpeilemme jaksamisellamme. Vanhoja 100-vuotiaita ja nuorempiakin ihmisiä nostetaan jalustalle, koska he ovat pärjänneet terveinä niiiin vanhoiksi, vaikka ovat eläneet rajusti ja usein vielä epäterveellisesti. Ohitan ne jutut.

Kaikki tässä maailmassa ei ole ok. Ei koskaan tule olemaan. Juuri nyt sen näkee selkeästi maailman jakautumisessa liittyen vaikkapa nyt ilmastokysymyksiin. Jokaiseen sanaan takerrutaan. Ehkä niin onkin hyvä, sillä me ihmiset, jopa poliitikot, olemme vaillinaisia emmekä aina osaa käyttää oikeaa termiä. Kaikki leviää salamannopeasti ympäri maailman. Ei ole siis mikään ihme, että tässä maailmassa ei ole aina helppo elää. Ehkä elää, mutta ymmärtäminen on vaikeaa. Ei kenelläkään. En mene siihen sen syvemmälle kuten en ole aiemminkaan mennyt. Muut pitävät siitä huolen sekä positiivisesti että negatiivisesti. Kirjoitan vain tähän, että kuulun hyvän puolelle, jollei se ole aiemmin tullut selväksi. Toinen puoli pitää tosin itseään myös hyviksinä.

Kerroinko jo, että otin vauhtia heti aamusta parin viime vuoden blogeistani, joita aion vielä tänään jakaa. Kirjoittaminen myös tuntuu sujuvan paremmin tässä ruokapöydän äärellä.

Viime viikolla tutkin isäni isänisänisän, Henrik (Heikki) Johan Nålbergin eller Siukola asiapapereita. Siellä oli perinnöksiostoasiakirja vuodelta 1852, tilan kauppakirja vuodelta 1871 vanhimmalle pojalle hyvin tarkkaan eriteltyine syytinkeineen, vapaaehtoisen huutokaupan erittely, perinnönjakoasiakirja ja kaikkea muutakin. Niiden avulla pääsen eteenpäin kirjoittaessani valmiiksi jutun kyläkirjaan.  Samalla tuli korjattua sukuselvitykseen kuolinaikatietoja. Jostakin kumman syystä olin kirjannut tutkimukseeni vääriä kuolinpäivämääriä. En ole vielä uskaltanut tutkia, olenko kirjannut ne myös Markkulan Viestin kirjoituksiin. Henrik Johan Nålberg kuoli 30.5.1887 ollessaan 63 vuotta 7 kuukautta vanha jättäen jälkeensä lesken Leena Maijan (joissakin asiakirjoissa Helena Maria, syntymässä Lena Maja oli vanhaa Siukolan sukua) ja kolme lasta.

Viime talvena tutkin karjaisen äitini isän suvun vaiheita liittyen suvun kotitilaan Kuolemajärven Karjalaisten kylässä. Pidin myös siitä tammikuussa esityksen Helsingin Kuolemajärvikerhossa. Olin ylpeä, että pohtimani asiat ovat vähän kerralla selvinneet. Juttuni asiasta ei tänä vuonna sopinut Kuolemajärveläinen 2019-lehteen. Toisaalta nämä aiheet eivät vanhene, koska ne ovat jo ennestään vanhoja. Kaiken lisäksi opin koko ajan lisää.

Monelle lienee ollut suuri yllätys, että perintötilana kulkenut maatila onkin ollut pitkälle 1800-luvulle ja sen loppuun saakka kruununtila eli valtion omistuksessa, vaikka suku on asunut tilalla jo vuosisatoja. Niin on ollut sekä äitini suvun kotitilan osalta että isäni suvun osalta. Vanhan Ruotsin aikaisen lain mukaan tilat olivat kruunun omaisuutta, mutta omistaja säilytti siihen elinikäisen oikeuden maksamalla tilaa rasittavat verot.  Asumisoikeutta jouduttiin kuitenkin aina omistajan kuoltua anomaan uudelleen. Täältä voi etsiä omaa kotitilaasi koskevia perinnöksiostoasiakirjoja.

Mapissa olevassa alkuperäisessä keisarillisen senaatin asiakirjassa mainitaan alussa ne lait ja asetukset, joihin perinnöksi oston mahdollisuus perustuu.  Suomen suuriruhtinaskunnan antama oikeus asukkaisen ostaa kruununtiloja omaksi annettiin 21.2.1789, kuulutus siitä 24.1.1790 ja siinä viitataan myös asetukseen, joka on annettu 19.9.1723. Täällä  suppeita Wikipedian tietoja. Siis kaikki edellä mainitut ovat Ruotsin kuninkaan asettamia lakeja, mutta pätivät sekä Hämeessä että Karjalassa.  Perinnöksiostoja oli tehty jo 1700-luvulla jossakin päin Suomea, mutta näyttää siltä, että suurin osa tapahtui 1830-luvulta eteenpäin.

Kannattaa myös muistaa, että 1700-luvulla Karjalan alue kuului Venäjälle, mutta muu Suomi Ruotsille. 1809 liitettiin muu Suomi ja Vanha Suomi yhteen ja Suomesta tuli Venäjälle kuulunut Suomen suuriruhtinaskunta.  Silti koko 1700-luvun ajan samat Ruotsin antamat lait pätivät myös Karjalassa kuin muussa Suomessa. Karjala oli Suomea koko ajan aina siihen saakka, kun väestö joutui 1944 lähtemään sieltä lopullisesti. 

Nyt oli todella hienoa saada hämäläisen suvun hallussa pysyneet asiakirjat haltuuni ja tutkittavakseni. Taisi isäni isä s. 1879 olla ensimmäinen hämäläisessä suvussa, joka osasi kirjoittaa oman nimensä. Kaikki edeltävät sukupolvet kuittasivat asiakirjat puumerkeillä. Osasivatko he lukea? 

Henrik Nålbergin nuoremmat veljet toimivat opettajana Vanajassa, joten herää kysymyksiä. Täältä voit käydä lukemassa heistä. Olen lukenut jostakin, että puolet suomalaisista osasi lukea jo 1800-luvun alkupuolella, mutta he eivät osanneet kirjoittaa. Tuskin esivanhempani osasivat 1800-luvulla lukea ainakaan ruotsiksi kirjoitettuja asiakirjoja. Vasta 1800-luvun lopulla alettiin kirjoittaa suomeksi. Osa em. asiakirjoista on suomeksi.

Muuten, olisi paljon mukavampaa valvoa yöllä miettien suvun asioita ja kirjoituksia kuin pohtia, miten lääkärinä hoitaisin minua tai sitä, mitä reumalääkäri suosittelisi. Olen nimittäin muutamana yönä valvonut tuntikausia miettien omaa terveyttäni ja sitä, mitä pitäisi tehdä. Kukaan, ei sitten kukaan muu voi täysin ymmärtää toisen ihmisen sairautta ja olotilaa. Kaiken lisäksi tuntemukset ovat täydellisen erilaisia jokaisen ihmisen kohdalla.  

On ollut jo aikakin katsoa totuutta silmiin ja paneutua asiaan perinpohjaisesti. kun näyttää etten parane tästä koskaan kokonaan. Pienikin ahdistus tai stressi joltakin suunnalta tuntuu myös vaikuttavan olotilaani. Se muuten koskee yleensä kaikkia vanhempia ihmisiä. Herkkyys vain kasvaa vanhetessa. Minunkin pitäisi saada vain kirjoittaa ja selvittää elämääni eikä joutua toimimaan lääkärinä itselleni. No, eihän siinä mitään vikaa ole, mutta kukin pysyköön lestissään.  Olipa todella hyvä kirjoittaa siitä myös tänne. Helpotti. Ainakin hetkeksi.

Kiitos kuuluu esivanhemmille ja joskus muidenkin esivanhemmille, joiden elämää katselen täältä kaukaa, ajasta, jota ette osanneet edes kuvitella. Elitte aivan toisenlaista elämää kuin me tänään. Meillä sodan jälkeen syntyneillä on myös huomattavan avara näkemys taaksepäin, koska saimme elää 1950-luvulla. Sen jälkeen kaikki on muuttunut ja muuttuu edelleen. Kuljen perässänne, tutkin teitä, opin lisää. Yritän kuvitella teidät. Vuodesta 1852 on kulunut 167 vuotta.