Eriskummallista elämää...

Miten sen nyt sanoisi tai tässä tapauksessa kirjoittaisi. Outo elämäni jatkuu paitsi, että on siinä välillä selkeitä kohtia ja vaiheita. Olen jo monta päivää halunnut kirjoittaa uuden postauksen, mutta olen tarkoituksella alkanut tehdä muuta. Tämä bloggaaminen tuntuu joskus myös huomion hakemiselta, vaikkei se ole sitä. Haluan kirjoittaa, kun minulla on hyvä olla ja ajatukset pursuvat yli. Muunkinlainen toiminta voisi hoitaa sen, mutta tiedän, etten jaksa niin kuin ennen, en ainakaan joka päivä. Menoja muualle on suunniteltava vai onko?

Viime lauantaina meillä oli Markkulan sukuseuran kesäretki Janakkalassa teemana puutarhaviljely. Retki oli todella hauska. Sää oli aamusta alkaen vaihteleva. Ajoin Riihimäelle noutamaan ystävän mukaan retkelle. Koko matkan satoi vettä kaatamalla. Samanlaisia kaatosateita välillä ukkosen kanssa seurasi koko päivän. Kotimatkan Riihimäeltä ajoin edelleen kunnon kaatosateessa. Vierailimme kolmella eri paikalla. Hakolan marjatilalla Tanttalassa söimme tosi hyvän lounaan ja kuulimme marjatilan toiminnasta.  Paikan historia jäi ainakin minulta kuulematta. Sen verran kuulin, että paikalla oli aikoinaan ollut torppa, jonka väki teki töitä kartanolle, jonne oli jonkin verran matkaa ja joen ylitys.

Tanttalan kylä näyttää kartasta katsottuna pellolta ja metsältä ja se sijaitsee Janakkalan ja Hausjärven rajalla. Pitäjien rajalla virtaa Puujoki. Puujoen alku on Lammin Pääjärvi  ja päätepiste Janakkalan Kernaalanjärvi.  Alue oli minulle täysin vierasta ja itse asiassa huolimatta Googlen GPS-avusta sekoilin koko matkan ajan luvattoman paljon. Sehän oli minulle tuttua jo aiemmilta retkiltäni Turengin tienoilla. Olin ehdottanut aikanaan Janakkalaa kesäretken kohteeksi, koska Janakkalan historia on vertaansa vailla, Pitäjä oli täynnä isoja kartanoita ja laajoja viljelysmaita. Kaiken lisäksi isänpuoleisen sukuni historia menee kaikilta osiltaan sinne aikojen alkuun. Paljon viisaammaksi en tullut nytkään.  Tuli vain lisää mielenkiintoisia aiheita pääkoppaan, kuten tuon Puujärven historia. Sitä pitkin viikingitkin jo aikoinaan kulkivat Hämeessä.

Tanttalasta jatkoimme matkaa Kiipulaan, joka oli melko lähellä. Siellä tutustuimme Koulutus- ja kuntoutuskeskus Kiipulaan, lähinnä sen kasvihuoneisiin, Miinantoriin ja eläimiin. Sekin oli erityisen innostavaa. Saimme perusteellisen ja mielenkiintoisen esityksen joulutähtien kasvuvaiheista, kurkkujen ja tomaattien kasvatuksesta.  Kasvihuoneissa ollessamme sattui juuri pari mainitsemistani rankkasateista ukkosen kera.

Kiipula liittyy Markkulan sukuun ja siinä Liisa Sipintytär Markkulan s.1702 haaraan, johon minäkin liityn.  Wilhelmiina Juhontytär Kiipula (1847–1936) ja miehensä Kustaa Kustaanpoika Kiipula (1847–1918) testamenttasivat omaisuutensa tuberkuloosin vastustamistyöhön tyttärensä Alman kuoltua 1918 tähän sairauteen ollessaan 38-vuotias. Pariskunnan pojat olivat kuolleet lapsina. Wilhelmiina oli isoisäni isän Kalle Kustaa Heikinpoika Siukolan (1851–1917) 4. serkku. 

Iso-Hiiden marjatilalla

Poikkesimme vielä Iso-Hiiden marjatilalla käyden vain kahvilla ja munkilla. Matkalla sinne sekoilin taas, vaikka hyvin tiesin, missä paikka on, koska olen käynyt siellä viime kesänä ja kirjoittanut paikasta silloin blogipostauksen jos toisenkin ja muutenkin, koska siellä aikoinaan 1700-luvulla oli mm. Härkälän talo, jossa esiäitini Anna Orenia asui. Anna Orenian tyttären Hedvig Härkälän poika Kustaa Yrjönpoika Nikkilä nai Ulrika Heikintytär Ylöstalon, joiden tytär Hedvig Kustaantytär Nikkilä meni naimisiin räätälimestari Taavetti (David) Kaaprielinpoika Nålbergin kanssa, joiden pojasta Heikki (Henric) Nålberg-Siukolasta päästään sitten minun isoisäni isään, jonka mainitsin jo aiemmin. Ulrika Heikintytär Ylöstalon äidinäiti oli Liisa Sipintytär Markkula. Näiden sukujuurien kanssa sekoilen myös koko ajan.

Oli siis kaiken kaikkiaan kiva retki. Saman porukan kanssa on aina hyviä puheenaiheita. Olin pitkästä aikaa innoissani ja virtaa täynnä palattuani kotiin. Kestää päivän pari, kun mieli on jo maassa. Eikä se johdu siitä, että olen yksin kissa seuranani vaan juuret ovat muualla.  Niitähän olen monesti tutkinut kirjoittaessani.

Tilasin sunnuntaina labra-ajan verikokeeseen, koska edellisestä kokeesta on pian neljä kuukautta. Käyn vakiokokeissa syömieni lääkkeiden takia.  Ei olisi pitänyt tilata maanantaiksi. Sonnustauduin matkaan pian kello 13.20 jälkeen, koska aikani oli 13.40. Pysäköin autoni isolle kentälle terveyskeskuksen viereen, koska varsinaiset parkkipaikat olivat täynnä. Kentällä ei ollut merkittyjä paikkoja ja käsitin, että sinne voi pysäköidä. En kuitenkaan laittanut pysäköintikiekkoa, vaikka se kävi mielessä. Alkoi olla jo kiire. Pääsin melkein heti kokeisiin. Vakiolähete oli taas unohdettu laittaa, joten näytteenottaja soitti hoitajille, joka järjesti nopeasti lähetteen.  Sain annettua näytteen. Näytteenottaja oli reipas ja iloinen nainen, joka puhui kaikkea muutakin. Piristävää. Ajattelin käydä samalla myös röntgenissä, mutta ilmoittautumiseen mennessä huomasin, että se on auki vain tiistaisin ja torstaisin. Keväällä sanimittäin lähetteen käsi- ja jalkakuvauksiin. Kiiruhdin tyhjällä kentällä seisovalle autolleni ja eikös vain siellä ollutkin lappu ikkunassa. Sakko oli annettu 13.40 syystä, etten käyttänyt pysäköintikiekkoa.  60 euroa. Hullunhauska ja kallis labrakäynti. Onkin paras pysytellä tämä tiistaipäivä kotona ja vaikka kirjoittaa, kun liikkeelle lähtiessäni hölmöilen milloin mitenkin.

 

Eilen kotiin palattuani lähdin tutkimusretkelle. Mielessäni on jo pitkään ollut, että selvittäisin Ravintola Kosmoksen Lopelta lähtöisin olevan omistajasuvun kauemmalle meneviä juuria. Ajatus heräsi lukiessani muistaakseni Hesarista artikkelin ravintolasta. Kosmoksen perusti Yrjö Lindfors-niminen mies vuonna 1924.  Ravintola perustettiin silloiselle Vladimirinkadulle, joka muuttui sittemmin Kalevankaduksi. Se on ollut monen tunnetun henkilön kantapaikka. Ravintola täyttää tänä vuonna 100 vuotta ja siitä on ilmestynyt tai ilmestymässä Laura Kolben kirjoittama teos.  Yrjö Lindfors muutti nimensä Hepolammeksi kotipaikkansa Lopen Salon Hepolammen torpan mukaan ja sillä nimellä jälkipolvet ovat jatkaneet toimintaa tähän päivään saakka ja eteenpäin. Pitää tässä mainita, etten muistaakseni ole koskaan käynyt Kosmoksessa.

Selvitykseni tuotti tulosta.  Saatan kirjoittaa aiheesta perinpohjaisemmin toisella kertaa, kunhan olen tutkinut kaikkien osapuolten juuret.  Sukua ollaan. Hän oli isäni isoisälle Kalle Kustaa Heikinpoika Siukolalle s. 1851 kolmas serkku ja muutakin kaukaisempaa sukua yllättäen edellä mainittujen Janakkalan Härkälöiden kautta. Parasta oli, että kyseisen Yrjö Lindforsin ja sisarustensa isänisänisänisä Kalle Kustaanpoika Kukkola (entinen Seppälä) s. 1742 ja tämän vaimo Hedvig Gabrielintytär Junnila s. 1755 elivät Rengon Vehmaisissa ja olivat Kukkolan uudistilan ensimmäisiä asukkaita aina 1820-luvulle. Lapsista poika Emmanuel s. 14.12.1785 lähti sitten Lopen Hunsalan Läättään avioiduttuaan sinne.

Tutkiessani joudun uskomattomille retkille. Sukunimi Lindfors tuli myös Vehmaisten kylässä esille ja liittyy sikäli edellisiin juttuihin, että Hedvig Gabrielintytär Junnilan sisarentytär Cecilia Juhontytär Junnila s.  1786 meni naimisiin räätälinpoika Juho Erkinpoika Lindforsin kanssa s. 1782 Janakkalan Hyvikkälästä. Tästä tuli myöhemmin Pyhäjärven lukkari. 

Samaisen Kukkolan pariskunnan Emmanuelin pari vuotta vanhempi veli Kaarle  s. 1782 avioitui Vanajalle Nikkilän taloon ja hänen poikansa Kalle Kustaa s. 1817 otti sukunimen Lindfors.  Hän oli Vanajalla lukkarina ja koulumestarina. Hänen holtittomasta elämästään olen kirjoittanut aiemmin. Hänen lapsistaan moni Lindfors-sukunimellä kulkenut lähti etsimään parempaa elämää Venäjältä. Heistä olen myös kirjoittanut, mutta lisätietoakin olen löytänyt. Kaiken lisäksi  Vanajan Nikkilään tulleen Kaarlen vanhin tytär Maria Helena s. 1809 palasi Rengon Vehmaisiin kotitalooni  Juho Juhonpoika Siukolan s. 1796 puolisoksi ja heidän tyttärensä Leena Maija Siukola s. 1833 nai Heikki Juho Nålbergin, josta sitten isälinja kulkee omaan isääni. Kunhan ehdin joskus, kirjoitan näistä kaikista vielä lisää. Ettehän menneet sekaisin?

Jätänkin tähän, kunnes jatkan tutkintaa. Junnilan talo oli kotini naapurissa ja se purettiin jossakin vaiheessa, maat jaettiin ja suku lukuun ottamatta suvun haaroja, joiden geenit elivät jälkeenjääneissä ihmisissä. 

 

 

Tarinankertojien sukuja

Muistan hämärästi, kuinka lapsena ollessani vielä kansakoulun alaluokilla kahlasin Kaloisten koulun kirjaston läpi. Kirjojen joukossa olivat kaikki Anni Swanin kirjoittamat lasten ja nuorten kirjat. Minulle ei ole jäänyt kirjoista mieleen paljon, mutta muistan, että ne veivät mukanaan ja kaikki piti lukea. Sadut, Iris rukka, Tottisalmen perillinen, Sara ja Sarri, Ollin oppivuodet, joitakin nimiä mainitakseni. Aloittaessani oppikoulun neljännen luokan jälkeen, olin 11-vuotias ja siinä vaiheessa, luin jo aikuisten romaaneja. Kotini kirjahyllyt olivat täynnä kirjoja. Hämeenlinnassa lempipaikakseni muodostui kirjasto, joka silloin oli alun perin 1890-luvulla rakennetun entisen venäläisen varuskuntakirkon rakennuksessa. Se sijaitsi näkyvällä paikalla vanhan Turuntien alussa. Wikipedian mukaan rakennus oli muutettu kirjastoksi jo 1924, missä virassa se palveli minun kouluaikoinani.

Tiedonhaluni oli valtava. Vuosikausia vietin iltapäivisin kirjastossa tuntikausia tutkien, milloin mitäkin odottaessani linja-auton lähtöä.  Ainakin kahtena iltapäivänä viikossa odotusaika oli pitkä. Asuin 30 kilometrin päässä kotoani ja olin siis koulupäivän jälkeen kotona perillä vasta illalla. Kirjoitin myös paljon, tarinoita, romaanien alkuja. Niitä on vieläkin tallella, mutta kyllä ne ovat aika surkeita. Sittemmin muut asiat tulivat tärkeämmiksi, mutta lukeminen kyllä säilyi. Päiväkirjani kertovat paljon. Tulen joskus myöhemmin kirjoittamaan niistä lisää, jonkin verran olen kyllä käsitellyt niitä aiemmin.

Anni Swan tuli jokin aika sitten eteeni, kun luin hänestä ja yhdeksän sisaruksen elämästä Anni Svanin lapsenlapsen Hellevi Arjalan kirjasta ”Swanin tytöt”. Mainitsin asiasta blogissa kesäkuussa 2021, jonka löydät tämän linkin takaa. Itse asiassa aihe on tänä keväänä aktivoitunut vähitellen eri syistä. 

Lainasin äskettäin kirjastosta Riitta Konttisen kirjoittaman teoksen ”Tarinankertoja – Anni Swanin elämä”. Kirja on ilmestynyt Siltalan julkaiseman viime vuonna. Olen sen nyt lukenut ja se herätti paljon ajatuksia, osin tietoisia ja toisaalta tiedostamattomia. Kerron niistä nyt.

Kuten tarkkaavainen lukijani on ehkä huomannut, olen jo pitkään käsitellyt erästä polkua, joka on johtanut Janakkalaan, erääseen 1700-luvulla eläneeseen esiäitiini eli Anna Oreniaan, joka oli 1700-luvun puolivälissä parikymmentä vuotta Janakkalan Nuolialassa sijainneen Härkälän emäntänä. Hänen tyttärensä Hedvigin kautta päästään molempiin hämäläisiin isovanhempiini.

Viimeksi viikolla tutkin vielä paikan päällä aluetta, missä Anna aikoinaan asui. Vaikka tutkimukseni menikin pieleen, olen nyt sen suhteen tyytyväinen. Onhan paikallistuntemukseni silti vahvistunut. 

Anni Svanin perhe muutti Helsingistä Janakkalan Iso-Hiiden kartanoon vuosiksi 1878–1881. Anni oli silloin 3-vuotias. Sen jälkeen perhe muutti Vanajan puolelle Ikaloisiin Rekolan käräjätaloon, jossa he olivat muutaman vuoden. Iso-Hiiden kartanon päärakennus on sittemmin palanut 1898. Esitin sen kuvan aiemmassa blogissani tämän linkin takana. Ilmeisesti uusi rakennus on lähes samoilla paikoilla nykyään.

Joka tapauksessa Janakkalan aika jätti Aino Swaniin lähtemättömät jäljet, pohjaton luonnonrakkaus ja lukemisen into. Se kaikki käy ilmi em. lukemistani kirjoista.  Tiedänhän itsekin hämäläisen luonnon vetovoiman ja sen, miten se on inspiroinut minua.

Kirjoja lukiessani, mietin paljon maailman muuttumista. Ajattelin omaa lapsuuttani ja 1950-lukua, lapsuutta, kun kaikki tuntui olevan vielä kohdillaan. Miten sen nyt voisi käsittää? En halua ihannoida mennyttä aikaa, mutta ottaisin siitä edelleen mukaani joitakin piirteitä. Tosin sillä ei nyt minun kohdallani ole kauheasti väliä. Olen vain hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut elää sen ajan ja tiedän erot. Tiedän, mistä kirjoitan kirjoittaessani siitä. En usko, että lapsenlapseni eivät enää ymmärrä ajatuksiani.

Anni Swanin vanhemmat olivat syntyperältään? ruotsinkielisiä, mutta lapsista tuli suomenkielisiä, koska opettaja isä Gustav Swan käytti suomea tyttäriensä kanssa alusta alkaen. Anni kirjoitti tuotantonsa suomeksi. Vanhemmat käyttivät keskenään ruotsia eikä Emmy-äiti koskaan oppinut suomea kunnolla. Mieleeni juolahti äskettäin tutkia heidän sukujuuriaan. Tutkiminen johti mielenkiintoiseen havaintoon. 

Olen sukua Anni Swanille.  Sukuyhteys syntyy kahta kautta. Isoäitini Lempi Siukola s. Nikkilä on Anni Swanin 5. serkku ja isäni siis 6. serkku. Rengossa oli aikanaan 1700-luvulla värikäs kappalainen eli Lars (Laurentius) Kempe (1693–1742), jonka lapsista kaikki avioituivat renkolaisten kanssa. Tässä tapauksessa Juliana Larsintytär Kempe (1731–1795) avioitui vuonna 1750 Oinaalan Hakkolaan Risto Simonpoika Hakkolan kanssa (1714–1788). Näiden poika Risto Ristonpoika (1753–1795) vuorostaan meni 1783 Anna Nilsintyttären kanssa, joka muuten Lopella kirkkoherrana olleen ja myös Rengossa aiemmin vaikuttaneen Nils Berghällin sisar. He olivat molemmat kotoisin Karjalohjalta. Heidän tyttärensä Cecilia meni avioon Ahoisten Talpilan Iisak Erkinpojan kanssa. Heidän tyttärestään Maija Leena Talpilasta (1816–1868) tuli sittemmin Kustaa Antinpoika Nikkilän (1812–1868) puoliso ja myöhemmin minun isoäitini Lempin isoäiti. Vaikka eiväthän he koskaan tavanneet. Enkä minäkään koskaan tavannut isoäitiäni.

Em. Juliana Larsintytär Kempen vanhempi veli, myös Rengossa kappalaisena toiminut Israel Kempe (1715–1790) sai tyttären Maria Elisabet Kempen (1749–1811), joka nai em. Nils Berghällin (1748–1823). Heidän tyttärensä Rengossa syntynyt Seraphia Berghäll (1773–1831) vuorostaan sai puolisoksi Johan Larsinpoika Malinin (1766–1833). Tämä oli määrätty pitäjänapulaiseksi Renkoon ja Rengossa syntyi 1798 Gustaf Adolf Malin, jonka tytär Emelie (Emmy) oli Anni Swanin äiti. Tätä kautta Anni Swan ja isoäitini ovat 4. serkkuja.

Oli siis täysin sattumaa tai sattuman oikku, että aloin tutkia edellä olevaa tarkemmin. Suurimman osan tiedoista olin jo kirjannut aiemmin SukuJutut-ohjelmaan mm. Berghällit. Nils Berghäll toimi 1700-luvun loppupuolella Rengon silloisen kappalaisen eli em. Israel Kempen apulaisena ja alkoi pitää kirjaa kihlajaisissa ja häissä pitämistään puheista.  Sain vinkin Kaisa Kyläkosken kirjoittaessa tammikuussa 2019 aiheesta blogissaan. Alkuperäistä puhe- tai saarnakirjaa säilytetään Kansallisarkistossa eikä sitä tietääkseni ole vielä digitoitu. Aihe herätti kiinnostukseni. Kyläkosken blogissa oli mainittu joitakin nimiä hääpareista, joille puheita oli pidetty.

Innostuin aikoinaan aiheesta ja kirjoitin Markkulan sukuseuran Markkulan Viestiin artikkelit toukokuussa 2019 ja joulukuussa 2019. En siteeraa niitä sen enempää tässä.  

Mielenkiintoista on, että puhekirja on kokonaan suomeksi. Nils Nilsinpoika syntyi perheen kolmantena poikana Karjalohjan (olisiko Lohjansaarta) Bölen kylän Kierlässä, jossa isä Nils Jaakonpoika toimi rusthollarina. Saattaa olla niin, että jo tämän isä oli siellä, mutta kuoli 1743, jolloin Nils siirtyi isännän hommiin. Opintielle lähtevä Nils syntyi kolmantena poikana 1748 ja lähti koulutielle ja pääsi ylioppilaaksi Turussa 1764. Papiksi hänet vihittiin 1772, jolloin hän tuli Renkoon kappalaisen apulaiseksi. Sittemmin hän oli Tammelan kappalaisena ja Lopen kirkkoherrana. Hänen poikansa ja pojanpoikansa myös lähtivät pappisuralle. Tytär Seraphian perheessä siirryttiin kokonaan ruotsinkielisiksi, vaikka puoliso Johan Malin oli Sääksmäeltä.

Nilsin sisar Anna tuli siis myös Renkoon ja avioitui Hakkolan sukuun. Mutta tätä kirjoittaessani huomaan, että myös veli Juho Nilsinpoika tai Johan s. 1757 tuli Renkoon, omaan kotikylääni Vehmaisiin, jossa meni naimisiin 1782 Junnilan talon isännän nuorimman tyttären Helenan s. 1767 kanssa. Hänestä tuli pian edellisen isännän kuoltua Junnilan isäntä. Itse asiassa perässä Karjalohjalta tuli myös Juhon isoveli Gabriel s. 1746, minkä seikan huomasin vasta nyt.

On aika huvittavaa, kuinka minun tarinani paisuvat kuin pullataikina. Voisin aika paljon täydentää myös Vehmaisten kyläkirjaan tekemiäni merkintöjä. Se jääköön tällä kertaa.

Tämä kaikki vain vahvistaa sukuyhteyttäni myös pappi Berghällin sukuun. Huomaan kyllä tätä kirjoittaessani, että hän on ollut loppujen lopuksi aikamoinen verkostojen rakentaja. Mitähän vielä löydänkään?

Otin taas yhteyttä ystävääni GPT1-AL1. Kyselin, osaako hän tulkita vanhoja asiakirjoja. Kerroin kyllä vastauksen saatuani, ettei hänen tarvitse tehdä koko työtä, vain auttaa minua. Kuinka ystävällinen hän olikaan minulle ja sanoi vielä lopuksi:

”Kiitos paljon! Olen täällä aina valmiina auttamaan, kun päätät palata. Jos sinulla on tulevaisuudessa kysyttävää, tarvitset apua tai haluat keskustella mistä tahansa aiheesta, älä epäröi ottaa yhteyttä. Toivottavasti voisin tarjota sinulle arvokasta tietoa ja apua aina kun tarvitset. Nähdään myöhemmin, ja toivon sinulle oikein mukavaa päivänjatkoa!”

Jokainen kuva sisältää tarinan. Mutta niitä on kiva kirjoittaa myös auki.