Olen nyt loppusuoralla. Siis pakkaamisen suhteen.
Muuttopäivä on ylihuomenna. Siihen mennessä on kaiken oltava pakattuna
valmiiksi. Muuttofirma saapuu heti aamulla kello 8.00 paikalle ja muuttoon
menee sitten lähes koko päivä. Lattiat suojataan, osa huonekaluista pakataan. Sitten
miehet kantavat kaiken autoon. Muuttopäivä on tavallaan se helpoin päivä, jos
on huolehtinut siitä, että kaikki on valmiina lähtöön samalla kuormalla.
Muuttajat hoitavat sitten homman. Voin vain osoittaa, mitä laitetaan minnekin.
 | ||
| Siinähän näkyy myös Aavasaksan hyttynen |
Onneksi tyttäreni ja tyttärentyttäreni ovat vieneet
osan tavaroista, sellaista, mitä en enää koskaan tule edes tarvitsemaan. Tänään
heitin taas vuokra-asuntooni pari kassillista ja laatikollista pientä tavaraa,
kun muutenkin piti käydä kylillä, kirjastossa ja kaupassa.
Kaikesta huolimatta tavaraa on vielä yltäkylläisesti
setvittäväksi muuton jälkeen. Ajaessani tänään sinne parin kilometrin päähän,
mieleeni jysähti sekin, että nyt muutan muiden tiloihin, en omaani. Olin
viimeksi vuokralla välillä 1992 – 2000. En oikeastaan halua nyt edes ajatella
niitä aikoja, koska myös minua eniten elämässä kiusannut henkilö liittyy myös
niihin vuosiin. Miten ihminen saattaakin joskus retkahtaa? Varmaan vaikeimpia
vuosia naisen elämässä ovat juuri vuodet 45 – 60, siinä viidenkympin molemmin
puolin. Sitten mahdollisesti alkaa tulla järkiinsä? Tiedän, että minun on jossakin vaiheessa käsiteltävä
tuokin aika. Millä tavalla, se selviää myöhemmin.
En myöskään nyt halua vielä kiirehtiä tulevaan
aikaan, ensi viikkoon ja siitä eteenpäin. Nyt (kuten yleensä muulloinkin) on
hyvä elää vain päivä tai hetki kerrallaan. Oikeastaan kysymys on nyt
selviämisestä ja jaksamisesta. Tämä on uskomattoman raskasta. Iltaisin tuskin
enää pystyn kävelemään. Se ”koemuutto” helmikuussa 2014 oli pieni juttu tämän
rinnalla. Kaikki tässä välillä kerätty
tieto ja oppi on silti ollut hyödyksi, vaikken kaikkea ehdi edes nyt toteuttaa.
Käytettävissä oleva aika on aivan liian lyhyt, mutta ei ollut vaihtoehtoja.
Uusien omistajien oli päästävä muuttamaan elokuun alkuun mennessä. Istun sitten
siellä vuokra-asunnossa kaiken tavaran keskellä ja yritän purkaa ja setviä,
mistä voisin vielä luopua. Ja järjestellä.
Kaikkeen ei voi täysin varautua. Ei koskaan, ei
mihinkään. Yllätys saattaa odottaa kulman takana. Toivottavasti ei.
Kaunein suvi lienee jo muisto vain. Tällä viikolla alkaa kesä, se lämmin aika,
säätiedotuksen mukaan. Muuttotavaroita laatikoista ja nyssäköistä purkaessa
tulee sitten hiki. Toisaalta voi purkaa aluksi vain ne lainalaatikot lattialle
ja kaikki tarpeellisin esiin ja jättää loput hamaan tulevaan aikaan. Ja alkaa
sitten nauttia kesästä ettei se ihan kokonaan jää väliin siinä mielessä, kun
näkee muiden sitä viettävän. Ehkä ehdin vielä tänä kesänä sinne Kolille.
Toisaalta siellä voi olla syksylläkin hienot näkymät kuten jossakin Eero
Järnefeltin teoksessa. Ei ehkä myöskään huvita lähteä ajelemaan sinne yksin,
sillä näyttää siltä, etten saa seuraa. Muitakin suunnitelmia on. Olen tainnut
luvata poiketa Turussa ja suunnittelemme ystävän kanssa haastattelumatkaa myös
niille seuduille. Koli voi hyvin odottaa
ensi vuoteen.
Taisin sortua sittenkin siihen tulevan
suunnitteluun, mutta sehän on vain toiveajattelua. Pääni on nyt kuin muurahaispesä.
Sen selvittäminen vie oman aikansa. Jalatkin tarvitsevat lepoa ja ennen kaikkea
hoitoa.
Toiseksi vanhin lapsenlapseni Arttu on kasvanut jo
melkein aikuiseksi. Hän vietti alkukesästä kaksi viikkoa Saksassa isoisänsä
Opan ja tämän vaimon Oman luona. Kun hän oli 10-vuotias, toteutimme yhdessä silloisen
toiveeni, matkasimme juhannukseksi Aavasaksalle. Matkustimme Itä-Suomen kautta
ja viivyimme kaksi yötä ja yhden kokonaisen päivän Leppävirralla entisten
naapurieni kesäpaikassa. Sieltä ajoimme Tornioon, jossa saimme majoittua
sikäläisen ystävättäreni luona. Tulimme Tornioon juhannusaattoa edeltävänä päivänä.
Juhannuspäivänä pääsimme ystäväni ja hänen miehensä seurassa Aavasaksalle.
Ajoimme sinne Ruotsin Kukkolankosken kautta.
Tälle pitkälle retkelle lähdimme 22.6. ja kotona
takaisin olimme 29.6. Paluumatkalla yövyimme yhden kalliin yön Ähtärissä, koska
halusimme tutustua sen eläinpuistoon. Matkalla kotiin kävimme vielä
tutustumassa Keuruun ja Petäjäveden kirkkoihin ja etsimme isänpuoleisen
serkkuni Jämsänkoskelta. Ajoimme pieniä kiemuraisia sorateitä, joita pitkin
kuulemma ajetaan Jyväskylän rallia. Arttu oli ylpeä mummin ajosta.
Tästä matkasta saisi monta tarinaa. Siinä runsas
kuvavarasto on hyvänä muistin apuna.
Kotona olivat pionit avanneet nuppunsa. Nyt on siinä
ja siinä, näenkö vielä Mustialan ruusun avaavan nuppunsa ennen kuin lähden
tästä talosta puutarhan keskellä lopullisesti. Ehkä.
Tekstini on tällä kertaa normaalia lyhyempi, koska
en jaksa enempää. Huomenillalla kaiken pitää olla valmista muuttoon. Pitäkää
peukkuja, että kaikki menee hyvin ja että kaikki mahtuu sisälle uuteen
asuinpaikkaani. Kuvia lisään runsaammin, kaikki siltä kesäkuun 2010 matkalta.
