Erilaisia toukokuita

Yritän ottaa tämän torstaiaamupäivän 22.5. rennosti. Eilinen ankara työnteko painaa jäsenissä ja päässä. En ehkä saanut paljon valmista aikaiseksi sukutarinan osalta, mutta tein paljon ajatustyötä ja kirjauksia. Asiat ovat olleet pitkään mielessä, vuosikausia ja olen ajatellut niitä paljon, mutta niiden kirjoittaminen siihen muotoon, jonka voisin hyväksyä sukukirjaan, on vaikeaa. Tutkin koko ajan lisää, pohdin asioita monelta kantilta. Mullistan aikaisempia omia käsityksiäni, koska samalla tutkin aikakautta.  Miten on voinut olla? Tässä vaiheessa en paljon mieti muiden mielipiteitä, vaikka tekstini vaikuttaa niihinkin. 

Kaikki kuvat keväältä 2017. Tässä mainitsemassani mekossa 19.5.2017

Olen pari päivää pukenut päälleni muistaakseni keväällä 2017 ostamani mekon, jota en ole käyttänyt aikoihin enkä edes aio käyttää. Mutta se sopii päälleni aivan hyvin eli kokoni on edelleen sama. Haluaisin parvekkeelleni yhden roikkuvan kasvin, jonka pitäisi olla Karjalan neito, begonia. Mutta ne ovat mahdollisissa lähiliikkeissä aika harvinaisia. Jätin muuttaessani pois omakotitalosta sinne talon seinustalla roikkuvan Karjalan neidon. En muista, otinko sen mukaan vai annoinko jollekin. Siitä ajatuksesta lähti tämän blogipostauksen aloitus, kirjoitusaihe. 

Siis, vaikka minun tänäänkin pitäisi tehdä aivan muuta.

En ole oikeastaan aiemmin palannut siihen kesään muuten kuin huippukohtien osalta. Tapanani on ollut kuitenkin tutkia asiat pohjamutiin saakka. Aloitin valokuvista, joista ensin ajattelin tietenkin etsiä roikkuvan Karjalan neidon ja mistä oikein sen ostin. Selaan toukokuun kuvia ja asiat palaavat mieleeni.

Ensimmäisen lapsenlapsenlapsen varpaat 19.5.2017

Melkein kadehdin nyt silloista itseäni ja kuvaamistani. Muistan, kuinka juuri sinä keväänä, juuri toukokuussa olin suuren epätoivon valtaama. Rahat olivat lopussa, oli ollut lisäremontteja, pankki vaati, että ottaisin taas kiinteistövälittäjän jatkamaan myyntiä. Lisälainaa ei luvattu. Olen ehkä maininnut, että mielessäni välähti, että en enää jaksa. Tuskin olisin tehnyt mitään itselleni, mutta ajattelin jo asiaa.

Siksi olen nyt kirjoittamassa siitä. Pitää kyllä tarkistaa, mitä olen kirjoittanut blogipostauksiini sinä keväänä. Teen sen vasta myöhemmin. Epäilen kyllä, että en nyt ehdi.

23.5.2017

 Piha oli täynnä kevään kirkkaita värejä. Ruoho kasvoi silmissä, töitä riitti. Lemmikit ja ketunleivät kukkivat. Tulppaanit aukesivat.  Rusakko unelmoi keskellä pihaa ja sain siitä huonon kuvan ikkunan kautta. Fasaaniperhe kierteli pihan läpi, kukko ylpeästi edellä ja vaimot salavihkaa perässä. Naapurissa oli alkanut suuri operaatio, salaojia kaivettiin auki, puita kaadettiin, taisi olla lämmityssysteemin muutos edessä. Kuusiaidassa hautova sepelkyyhky oli ihmeissään. Valokuvasin joka nurkalta, oli 23.5. Kuvat ovat tallella, mutta naapurit eivät ole koskaan niitä nähneet. He, hyvät ystäväni, jotka olivat asuneet siellä aiemmin, olivat työn touhussa. He olivat muuttaneet aiemmin kerrostaloon ja tyttären perhe asui omakotitalossa. Nyt osat olivat taas vaihtuneet, he muuttivat asuntovaunuun ja tytär perheineen heidän kerrostaloasuntoonsa.

Oma kotikin oli myllerryksissä aiemmin olleiden remonttien korjausten jäljiltä. Makkari oli täynnä hyllyjä ja tavaraa. Pesin ikkunoita 24.5. Niitähän riitti.  Seuraavana päivänä. Helsingissä oli Mauno Koiviston hautajaiset, joita piti seurata televisiosta. Työkoneita pyöri kujallamme, kuvasin niitä etupihalta hautajaisten välillä.

26.5.2017

Toukokuu oli työteliästä aikaa, välillä lapset ja lapsenlapset kävivät kahvilla, jäätelöllä ja pannukakulla.  Kävin tyttäreni luona ja kuvasin koko ajan yksityiskohtia. Ihmettelin nyt, mitä kuvista huokui. Oliko se, mitä silloin koin. Sama jatkui kesäkuun alussa. Ratkaiseva hetkikin oli kuvattu 4.6., kun tulevat ostajat oli bongattu. Olen nyt vaikuttunut, mutta tämä saa jäädä tähän. 

Kaipasin hetken entistä elämää...

lauantai 24.5.2025

Koko aamu on ollut aivan hirveä. Pää on kuin harakanpesä, ei pode varsinaisesti särkyä. Nousin liian aikaisin lyhyen yön jälkeen. Illalla myöhään, taisi olla jo keskiyö, vääntelehdin sängyssä, sillä oikea käsivarteni oli mahdottoman kipeä enkä pystynyt nukkumaan missään asennossa. Se johtui tuntien kirjoittamisesta ja lähteiden selaamisesta. Otin Burana 400- tablettia kaksi kappaletta. Aamulla kipu oli hävinnyt. Onneksi. Olin jo ehtinyt ajatella kaikenlaista, vaikkapa sitä, jaksanko lähteä sunnuntaina Markkulan sukuseuran vuosikokoukseen.

Aamupalan jälkeen ja Hesarin ensimmäisen osan luettuani (paperinen Hesari on viikonloppujeni nautinto) menin vielä pitkälleni sänkyyn, Minni seurasi. Ikään kuin hänkin olisi ollut vähän sekaisin. On varmaan ollut levoton yö seurata emännän kiemurtelua sängyssä. Se on pelottavaa pienelle kissalle. Nyt myöhemmin hän haluaa edelleen koko ajan kaivautua jonnekin piiloon. 

Sitten oli jo kesä ja kaupantekopäivä- yksin - mutta ystävä tuli 29.6.2017

 

Aloittaessani kirjoittaa kello on jo noin 10.30. Pesin tukkani ja se odottaa föönaustani. Jo illalla päätin, etten tänään edes katso töihini päin. Kun menen myöhään sänkyyn töitä tehtyäni, en aina pääse ajatuksista eroon.

Torstaina ja eilen olen aloittanut artikkelieni alkujen muokkaamisen. Olen edelleen lukenut ja tutkinut lisää. Teksti elää koko ajan, kun yritän saada sen selkeäksi ja lyhyeksi. Lopulta valmistuu versio, jonka pystyn jakamaan toimikunnalle.  Varoitin heitä kyllä, että monet vanhat olettamukset muuttuvat. Se on vähän pelottavaa.

Eilen aamulla oli pakko käydä kaupassa. Minnin ruoat ja omatkin olivat lopussa.  Unohdin eilen syödä kunnon aterian. Otin vain kahvin kanssa leipää ja hedelmiä. Ruoan laittaminen on minulle nyt suurin ongelma, koska se vie liikaa aikaa.

Onneksi on ollut viileätä, eilen jopa satoi vettä kunnolla. Edellisten vuosien kuvavirroistani näen, että nämä toukokuun päivät ovat olleet yleensä kauneimpia kevään päiviä ja olen silloin yleensä ollut jossakin luonnon keskellä. Aiemmin olen jakanut kuviani Facebookissa ja Instagramissa, mutta nyt sekin on tänä vuonna jäänyt. 

29.6.2017 kilisteltiin kauppojen kunniaksi. Kiitos rakkaat ystävät!

Huomenna on sitten välipäivä. Meillä on Markkulan sukuseuran vuosikokous. Lopen Topenolla Koski Cafe Myllyssä.  Matkaan menee yhteen suuntaan muutama minuutti yli tunnin, vaikka ajan Riihimäen kautta. Se on kivaa vaihtelua äärimmäisen yksinäiseen ja tavallaan juuri nyt rajoittuneeseen erakon elämääni.

Enpä oikein tiedä, mikä jatkossakaan muuttuu. Asioita, tekstejä on saatava valmiiksi ja uusiakin on jo jonossa. Alan kadehtia entistä elämääni, jolloin vielä ehdin kaikkea muutakin. Ihmiselle loppuelämän vuodet ovat uskomattoman tärkeitä.

Lukeminen on melkein jäänyt lukuun ottamatta tarpeellisia osia tietokirjoista. Ehkä voisin mainita erään kirjan, jonka ostin vaikeasti luettavana pokkariversiona ja luen sitä aina muutaman sivun, kun istun hetken vapaalla pöydän ääressä, vaikkapa juomassa kahvia. Kyseessä on melkein 1000-sivuinen Hanya Yanagiharan ”Pieni elämä”. Se on ilmestynyt suomeksi jo 2017 Tammen Keltaisessa Kirjastossa. En kirjoita siitä tässä paljon, mutta olin lukenut sen loistavuudesta somessa ja muuallakin. Tyttärentyttäreni mainitsi, että hän on hankkinut sen äänikirjana eikä ole oikein päässyt sisään. Lupasin kirjan hänelle, kunhan olen lukenut, olen nyt sivulla 799. Ajattelen nyt, etten ehkä edes uskalla antaa sitä hänelle, sillä niin kauheita asioita siinä tulee esille yhden päähenkilön osalta. Hän ei ollut oikein päässyt sisään aloittaessaan kuunnella kirjaa.  Ymmärrän  kirjan vetovoiman, vaikka New Yorkissa asuvien miesten ystävyys ja piirit eivät ole meitä lähellä millään tavalla.  Tavallaan yksinkertaisessa sinnikkäässä kerronnan tavassa ja kerroksissa vuosien mittaan, tavassa, millä se on kirjoitettu, piilee kirjan salaisuus kuten myös siinä, mitä tavallaan mahdoton ystävyys kehittyy ja säilyy.  Ehkä juuri tämän rankan kirjan lukeminen auttaa minuakin. 

19.5.2017 pionit

26.5.2025

Maanantai aamupäivä. Ennen kun alan kirjoittaa eilisen kokouksen pöytäkirjaa, kirjoitan hetken. Minulle on todella aiheellista nyt rentoutua, ottaa väliin pieniä hetkiä ja tehdä muuta kuin työtä. En muuten ehkä pitäisi oman kirjan kirjoittamista edes työnä, jos nyt joskus pääsisin sellaisen tositarkoituksella aloittamaan.

Lauantain lepopäivän ansiosta jaksoin eilisen päivän hyvin. Kokoukseen tuli parikymmentä ihmistä, joista osa meistä oli hallituksen jäseniä. Olimme Lopen Topenolla Koski Caféssa Sydänmaa-nimisessä vanhassa talossa. Nimi Sydänmaa oli etukäteen herättänyt ajatuksia ja ne selkisivät tilaisuuden aikana, kun asiaa tietävät alkoivat puhua talon historiasta.

Nimittäin talossa olivat isäni pikkuserkku Reino Emilinpoika Sydänmaan ja tämän vaimon Aunen Sydänmaa jälkipolvet vierailleet, koska se oli ollut suvun omistuksessa.  Talo oli aikoinaan saanut nimensä juuri tästä sukuhaarasta. Mielessäni oli äskettäin ollut tutkia heitä lisää ja olinkin yrittänyt etsiä heitä sen jälkeen, kun sain eräältä pikkuserkulta (kolmas serkku) yhteydenoton ja lisätietoja hänen sukuhaarastaan ja lisäksi erään valokuvan, jossa oli isäni lisäksi Reino Sydänmaa. Löysin myös tiedon, että hänkin ja vaimonsa olivat kansakoulunopettajia kuten kovin monet suvustani, erityisesti räätälimestari David Gabrielinpoika Nålbergin lapsista lähteneet sukujuuret. Vanhin pojista Heikki Taavetinpoika tuli Siukolan isännäksi ja nyt on hänen sisarustensa jälkipolvistakyse. Netistä löysin Reinon ja Aunen Nurmeksen Saramon koulusta, tässä linkki sinne.   

Sydänmaat ja kaksi heidän vanhinta lastansa olivat myös mukana kastetilaisuudessani 25.5.1947, tässä linkki blogiini. Aika hassua, että he tulivat eilen 25.5.2025 eli 78 vuotta myöhemmin kummittelemaan minulle. Jatkan tästä aiheesta joskus myöhemmin.

1.6.2017

28.5.2025

Kirjoitan edes pari sanaa. Eilen sain kokoukseen liittyvät asiakirjat eteenpäin ja ahersin jonkin aikaa muiden tekstieni kanssa. Jaksamisen mukaan, olihan tiistai. Taas oli pakko käydä apteekissa ja kaupassa. Kevät liukuu silmieni ohi ikkunasta katsottuna. Sääli. Olen ottanut liikaa asioita hartioilleni eikä kukaan muu huolehdi minusta kuin minä itse. Minni seuraa jokaista liikettäni. Perhettäkin tuli ikävä, Alexia erityisesti. Koulu päättyy tällä viikolla. Alex oli kipeänä kuten äitinsä ja pikkuveljensä. Voi mennä juhannukseen, ennen kuin tapaamme.

On kuitenkin hieno juttu, että voin jo niin paljon paremmin. Ei auta muu kuin toivoa, että tämä jatkuu näin ja uskallan välillä poiketa velvollisuuksistani. Tässä on jo niin paljon asiaa, että ehkä jossakin välissä saan myös julkaistua. 

Tavataan kesäkuussa! Hyvää kesää kaikille lukijoilleni!

Talviunien rajamailla

 

Viime viikolla eräänä iltana nukkumaan mennessä ajattelin, etten oikein keksi mitään aihetta seuraavaan blogipostaukseeni. Se ei ole koskaan hälyttävä huomio, sillä vastaavanlaisia tyhjiä hetkiä on riittänyt aina ennenkin. Kuvitteluni rajat eivät ole koskaan olleet lähelläkään. Pitkän tauon jälkeenkin on useimmiten riittänyt, kun istahdan läppärini ääreen ja alan kirjoittaa. 

Kaikki kuvat tässä postauksessa ovat heinäkuulta 2017, kun ennen varsinaista muuttoa, kävin läpi tavaroita, asioita, ympäristöä jne.

 

Silloin tällöin on hetkiä ja aikoja, että ajatuksia ja kirjoitusideoita on enemmän kuin pystyn käsittelemään.  Kaiken lisäksi inspiraatioita pursuu ympäristöstä.  Mutta ne tulevat ja menevät ja minä haalistun kuluvaan arkipäivään unohtuen sinne. Tällaisina hetkinä olisi hyvä aloittaa joku vaativampi aihe, josta voisin vaikka kehittää tekstin tulevaa käyttöä varten. Joskus olen ihmetellyt sitä, että kirjoitan kaikki sellaiset tekstit kovan paineen alaisena niiden ruokkiessa vapaata kirjoittamista. Ne ikään kuin nostavat vapaat aiheeni arvokkaammiksi ja ainakin itselle mieluisammiksi. Ihmeellinen on ihmisen mieli!

Kamera kulki koko ajan mukanani.

 

Koronatilanteen paheneminen, aiempi heilahtelu ja vilkas uutisointi sotkevat myös ajatteluani.  Meillä 1950-luvun lapsilla on vahva kokemus toisenlaisesta maailmasta eikä sopeutuminen poikkeusoloihin ole kovin vaikeaa. Matkustelu ei ole tärkeätä, olen nähnyt jo aivan riittävästi ja kaiken lisäksi maailma on mahdottoman auki myös virtuaalisesti. Joskus jopa liian auki, että haluan sulkea kaiken hälyn ulkopuolelle. Saatan ihmetellä ihmisten kovaa hinkua lähteä muualle ja kyselen mielessäni, nauttivatko he matkoistaan, ravintolaelämyksistään ja ostoistaan. Minulla on vielä paljon omia matkoja uudelleen käytävänä!

... kuvia on kaikesta ja kaikkialta. Eihän niillä ole merkitystä muille kuin minulle ja kirjoituksilleni.

 

Olematon kirjoitusintoni hiipui edelliseen kappaleeseen. Jatkan seuraavana päivänä. Takana on vaihteeksi oikein hyvin nukkumani yö, jonka jälkeen aamulla näin paljon unia. Ne ovat aina olleet yksi inspiraation lähde. Tosin en muista muuta kuin osan siitä viimeisestä unesta, jossa kiertelin jonkun toisen kanssa Ikean tapaista tavarataloa keräten ilmaisia sisustustavaroita. Se oli olevinaan joku kampanja. Kaiken lisäksi keräsin niitä jotakin toista ihmistä varten paitsi, että sitten näin seinällä ihanan pellavaisen, lilan, valkoisella somistetun mekon, jonka halusin itselleni. En ollut aivan varma, että voisin tyynyjen, peittojen ja keittiötavaroiden lisäksi haalia joukkoon myös mekon, joka ei ehkä edes sopisi minulle. Käärin sen henkarin päälle ja otin mukaan. Uni katkesi siihen.

Varsinainen muuttopäivä oli 26.7. Oli ihme, että heti heinäkuun alussa sain vuokra-asunnon. Oli mahdotonta löytää nopeasti uutta ostettavaa asuntoa yrityksistäni huolimatta. Pian sen jälkeen oli Karjalan matka ja paljon työtä

 

Kuvaisiko uni sitä, että haluaisin jo lähteä eteenpäin, vaikka viihdyn hyvin yksin omassa pienessä kuplassani? Sain tiistaina kotiin tuotuna sunnuntaina Elisalta tilaamani puhelimen. Olin jo pitkään halunnut ostaa Samsung Galaxy S21-sarjan puhelimen, mieluummin sen kalleimman korvatakseni aiemman, vanhan S7-puhelimen. Black Fridayn alennukset eivät missään nimessä vakuuta minua, saisin puhelimen muuhunkin aikaan samaan hintaan. Jostakin syystä innostuin kuitenkin tilaamaan uuden laitteen samaan aikaan. Olin kuitenkin realisti enkä ostanut edellä mainitsemaani puhelinta vaan tyydyin Samsung Galaxy A52-puhelimeen. Puhelin saapui eilen myöhään iltapäivällä suoraan kotiin ja ajattelin, etten tee sille mitään ennen tätä päivää (torstai). Mutta niin vain kaivoin sen paketista ja mietin, osaisinko siirtää kaiken vanhasta puhelimestani. Samsungin Smart Switch teki näppärästi kaiken puolestani. Vain vanhan Sim-kortti on vielä siirtämättä. Testailen tässä ensin vähän aikaa. Puhelintoiminto ja WhatsApp ovat edelleen vanhassa kännykässä.

 

Vaihdoin puhelinta viimeksi joskus muuttoni jälkeen kesällä 2017. Lähdin etsimään vahvistusta ajankohdasta kovalevyllä olevista valokuvistani, mutta juutuin katselemaan kesän 2017 valokuvia. Valmistauduin silloin muuttoon ja sitten olin jo muuttanut. On se vaan kumma, että aina tulee eteen asioita, joita ei ole tullut käsiteltyä kuin jonkin yksittäisen, sen enempää kertomattoman kuvan kautta. Kun katselin eri päivien kuvia, eteeni tuli se luopumisten ketju, jota sinä kesänä jouduin monella eri tasolla käymään läpi. Se on vain yksi näkökulma monen muun lisäksi. Juuri ennen muuttoa oli pakko lajitella, päästä eroon, mahdollisesti hävittää tavaroita. Sitä on aiheellista käydä koko ajan, mutta muuton yhteydessä se aina kärjistyy äärimmilleen. Kun muukin elämä muuttui oman muuttoni yhteydessä, niin aihe tuntuu sellaiselta, että sitä on hyvä kerrata mielessään. Kaiken lisäksi sen jälkeen myöhempinä vuosina eteen on jatkuvasti tullut pieniä ja suuri muutoksia monilla tasoilla aika nopeaan tahtiin, että oikein hingun niiden purkamiseen.

Minulla oli varastohuoneessa toiminnassa ollut pakastinkaappi, joka oli äitini perua.

On totta, että kokemukseni ja niiden kaivaminen pohjiaan myöten tuskin kiinnostaa satunnaista blogin lukijaa. Kirjoitan edelleen itselleni, se on voimakkain kannustimeni kirjoittamiseen. Kokemani asiat saattavat silti herättää ajatuksia kunkin omaan elämään liittyen. Meitä voi olla useita, jotka ovat loputtoman kyllästyneitä Facebookin ja Instagramin nopeisiin, kevyisiin ja lyhyisiin kertomuksiin ja analyyseihin. Joskus vain haluaisi tietää lisää. Uskon jopa, että maailma on tältäkin osin muuttumassa. Joku päivä voi ollakin niin, että kaikenlaisten ja kaikenikäisten tavallisten ihmisten normaalielämän tarinat ovat kaikista kiehtovampia. Ja mikä parasta, jos ne innoittavat meitä kirjoittamaan niistä itse.

 

Vaikka sukututkimus ja entisaikojen ihmisten tarinat kiinnostavat minua edelleen ja jatkan niiden parissa syvemmälle kaivautuen, niin samanaikaisesti tulen koko ajan lähemmäksi meidän aikaamme. Meillä jokaisella on erinomainen kohde, me itse, oma elämämme kaikkine vivahteineen, kokemuksineen, joka on hyvä saada näkyväksi. 

Koronatilanne on taas pahentunut. Tämä viittaa siihen, että pandemia tulee vielä jatkumaan pitkään ikään kuin odottaen, että ihmiset oikeasti muuttaisivat levotonta käytöstään ja tekisivät korjauksia elämässään. Tekisi mieli kirjoittaa, että luonto kostaa näin ihmiskunnalle. Tilanteet vain pahenevat. On vaikea uskoa, että ihmiskunta kokonaisuudessaan tekee nopeita muutoksia. Niiden on lähdettävä yksilöistä. Minun osaltani jääköön tähän, jatkan rauhallista elämääni.

 

Heinäkuu 2017 oli uskomatonta aikaa kuten tämä nyt elämämme ajanjakso. Ihana, että meillä on kamerat, joilla kuvata muistoja talteen, on kalenterit ja päiväkirjat, jotka kulkevat askelissamme mukana. Loppujen lopuksi löysin kalenteristani merkinnän, että uusi Samsung Galaxy S7 tuli 9.8.2017 eli otin sen käyttöön pian sen jälkeen. Lauantain iltapäivältä 12.8. löydän sillä ottamani ensimmäisen kuvan. Muista valokuvista löydän, että tyttäreni poikkesi poikineen puolenpäivän jälkeen. Laiton kaalilaatikon uuniin sen jälkeen ja sitten väsymys valtasi. Ensimmäistä kuvaa ottaessani makasin sohvalla painostavasta säästä johtuen. Nukuin ja illalla seitsemän maissa heräsin helpottuneena. Myrsky oli puhjennut. Se oli mahdottoman kova myrsky, joka runteli tyttäreni perheen kotiympäristön Nurmijärvellä kaataen puita niin paljon, että he eivät edes päässeet ajamaan kotoa pois. Seuraavana päivänä kävimme paikan päällä. Olen kirjoittanut aiheesta blogipostauksessani 14.8.2017. Pääset lukemaan sen täältä. Joten ei siitä sen enempää.

Laitoin vihdoin pois ikivanhoja vaatemuistoja, omia, äitini tai lasteni. Lähes kaikesta tuli otettua valokuva. Tämä puku teetettiin kollegoilleni ja minulle esittelypuvuiksi tietotekniikkamessuille 1980-luvulla.

 

Pääsen jatkamaan tätä postaustani vasta perjantai-iltana. Tilanteet elävät. Olin torstaina puolenpäivän jälkeen lähdössä kuvausretkelle joelle. Ajattelin testata uuden kännykän kameraa. En uskaltanut siirtää SIM-korttia vanhasta kännykästä. Koska puhelimella ei saa nopeasti apua, niin siitä vaan ryntäsin autolle, joka on onneksi ollut joka päivä lämpenemässä ja ajoin Keravalle Elisan myymälään. Onneksi siellä ei ollut ruuhkaa ja sain hyvää palvelua kuten aina ko. firmassa. Pimeys alkoi kotiin ajaessa jo laskeutua, joten joelle suunnittelemani kävelylenkki jäi väliin.

Hyvät aikeet muuttuvat päivien kuluessa. Usein monta kertaa. Runsaat tämän viikon unet ja kirjoitusideat ovat jo vaipuneet unholaan. Talviunien aika on omalla tavallaan inspiroivaa. Kesken unien huolimatta unen vaikeudesta, rämpimisestä suolla tai missä tahansa, ajattelen unessa, että saisin seikkailla kauemmin enkä heräisi kesken kuten usein käy.

Sain muuten pitkäksi viikonlopuksi mukavan seuralaisen, kun tyttäreni Minni-kissa tuli hoitooni. Voimme keskustella, maukua ja halia. Minäkin alan jälleen puhua melkein itsekseni, jotta Minni tuntisi olonsa kotoisammaksi.

Hyvästi unikot ja ruusut! Hyvästi kaikki!

 

Ajatuksia kesähelteellä

Kesäpäivän seisauspäivänä aika seisoo hetken, jos oikein tarkkaan havainnoi. Niin se tekee jok’ikinen päivä aina, kun haluamme. Juhannusviikko. Hirveät helteet. Olisi kiva viettää aikaa varjossa veden äärellä. Mutta ei, sitä onnea en ole oikeastaan koskaan kokenut sillä tavalla, kun sen tähän kirjoitin. Muulla tavalla kyllä en ole jäänyt osattomaksi, koska minulla on oikea asenne. 

 

Joskus lyhyen hetken verran tajuan jotakin osattomuudestani. Palaan nopeasti omalle uralleni.  Asia on niin, että meidän jokaisen on elettävä omaa elämäämme, ei toisten. Elämämme on näennäisistä puutteistaan huolimatta meidän omamme, ihana, värikäs ja rakas. Kun koronarajoitukset ovat hellittäneet, meillä on voimakas tarve elää ja kokea. Ehkä juuri siksi, vanhat ajatukset aktivoituvat.  Silloin heräävät taas menneet tunteet, jotka olen aikoja sitten jättänyt taakseni.Vai olenko sittenkään?

Vastaavanlaisia ajatuksia on herännyt muutenkin koko tämän ajan, kun olen usein kulkenut vain omissa kuvitelmissani. Olen ollut enemmän yksin kuin koskaan. Voi olla, että moni muu ihminen repeää tällaisena aikana, tilaa matkoja, huvittelee. Vanhan ihmisen elämä kulkee omaa tietään siitäkin huolimatta, että mieli on kuin nuoren tytön. Kuvitelmaelämästä voisi luoda rinnakkaiselämän. Minussa se aktivoituu hyvinä hetkinäni.

Illalla nukkumaan mennessäni otin jo uimapuvun esiin. Ajattelin, että haen heti aamupäivästä Alexin uimaan kanssani. Jos vaikka uimapaikat olisivat vielä tyhjempiä kuin yleensä. Jotta minäkin uskaltaisin tai paremmin kehtaisin kävellä veteen. No, se voi olla mikä tahansa aamupäivä tällä viikolla. Olen taas vanhana yhtä ujo ja arka näyttäytymään vähäpukeisena ja/tai myös puettuna. Minne pohjaton epävarmuus ulkonäöstä häviäisi? Olen sama ihminen kuin lapsena. Vaikka olen vuosikymmenen aikana yrittänyt taistella sitä vastaan tietäen tuntemusteni olevan järjenvastaisia, se on tänä eristäytymisen aikana ilmaantunut entistä voimakkaampana. Sanoo sitten kuka tahansa mitä tahansa.

 

Siinä ei auta aina edes se peräänkuuluttamani rohkeus, jota minulla on ollut yllin kyllin.  Edellinen vain osoittaa, ettemme ole koskaan valmiita.  Huolemme ovat kaiken lisäksi useimmiten turhia.Kukaan muu ei koskaan katso meitä liian tarkasti, jotta näkisi kaikki puutteemme ja ongelmamme. Kaiken lisäksi se ei edes kuulu kenellekään muulle. Olen itsekin joskus sanonut itselleni, että olisin jatkossa tarkkaavaisempi ihmisten suhteen. Joskus se alkaa onnistua, mutta sitten olen taas suuna ja päänä.  Elämä on yhtä oppimista eikä meistä ehkä ehdi koskaan tulla valmiita.

Pari tuntemaani vanhaa ihmistä on ilmaissut minulle olevansa sensijaan valmiita lähtemään. Tulenko minä koskaan pääsemään niin pitkälle? En tätä menoa. Tai sitten viikatemies tulee yllättäen kuten äskettäin kävi eräälle itseäni nuoremmalle. Koska en tuntenut häntä lähemmin, niin en tiedä, mitä hän oli ajatellut ennen kuolemaansa. Jos yleensä ehti ajatella mitään.

21.6.2021 Hyrylän urheilukeskuksen uimapaikalle menossa

 

Viime vuonna näihin aikoihin oli myös helteitä.  Vein silloinkin Alexia uimaan ja rohkenin kerran mennä itsekin. Urheilukeskuksen uimarannan montun rinteessä kukki valtava juhannusruusupensas, jota kuvasin.  Nyt Alex on jo vuoden vanhempi ja minua ei tarvita niin paljon kuin kahtena aiempana vuotena. Se sopii minulle hyvin. Pandemia-aika on tehnyt hyvää terveydelleni. Nyt pitäisi rakentaa vielä tuota itsetuntokysymystä. Hah.

 

Tämä kuumuus tekee veltoksi, vaikken halua valittaa.   Mitä meistä jää jäljelle?  Luin selailemalla kirjahyllystäni löytämääni Hellevi Arjavan kirjoittamaa, kulttuurihistoriallista kertomusta ”Swanin tytöt".  Carl Gustaf Swan (1839-1916) ja puolisonsa Emilia Charlotta Malin (1836-1917) saivat yhdeksän tytärtä aikavälillä 1864-1878. Juutuin hetkeksi lyhyeen aikaan 1878–1884, kun perhe asui ensin Janakkalan Isossa-Hiidessä ja sitten keväästä 1881 Vanajan puolella   vanhassa Rekolan käräjätalossa Vanajaveden rannalla. Sen jälkeen perhe muutti Lappeenrantaan. Minua kiinnostaa erityisesti se, miten ja mistä Anni Swan ammensi intonsa kirjoittamiseen. Olihan hän niitä ensimmäisiä kirjailijoita, jonka kirjoihin lapsena tutustuin. Jatkan tutustumista joskus sitten kun kuumuus hellittää.

Niilo ja kirjoittaja Leninin muistomerkillä Kuolemajärven Seivästöllä, jossa Lenin piileskeli useaankin otteeseen, ainakin 1907.

 

Tärkeämpi oli saada kirjoitukseni elokuun lopussa ilmestyvään Kuolemajärveläinen- lehteen lähtemään eteenpäin ja valittua kuvia sitä varten. Paneuduin siinä eräisiin kaukaisiin tapahtumiin Kuolemajärven Seivästön kylän majakan läheisyydessä.  Haastattelin myös ystävääni Niilo Marjakia monta kertaa puhelimessa hänen useisiin henkilöihin liittyvistä muistoistaan. Otin toiseksi aiheeksi hänen sukunsa, jotka liittyivät myös majakkaan (Marjakit ja von Lodet). Keskusteluissa tuli mieleeni taas se, kuinka paljon pienien muistojen rippeitä kullakin ihmisellä on. Emme pysty tallentamaan niitä kaikkia vaan on aina tehtävä valintaa.

Kirjoittamisen vaikeus nousi myös esiin. Minäkään en enää jaksa niin kuin ennen. Minulla on äänitteitä purkamatta. Ihmiset, joita olen haastatellut, ovat jo poistuneet keskuudestamme. Kaikki, joiden kanssa olen jutellut, ovat hyvin auliita kertomaan. Olen nykyään paljon vastaanottavaisempi kuin ennen. Se johtuu vain siitä, että aiheet ja taustat ovat tulleet hyvin tutuiksi. Osaan esittää oikeita kysymyksiä. Kävin edellisellä viikolla Riihimäellä tapaamassa ystävääni Marjaa, jolla oli omien vanhempiensa tarina valmistumassa. Senkin on tarkoitus tulla samaan lehteen. Hänkin on tottunut kirjoittaja, mutta tuntemukset olivat samoja. 

Vierailimme Marjan kanssa Sibeliuksen Ainolassa 30.6.2017

 

En tiedä, jos joku osaa kirjoittaa helposti ja nopeasti ja heti valmista tekstiä. Minulla ainakin kirjoittaminen on aiheen tuntemuksesta huolimatta vaikeata. Raakateksti tulee nopeasti valmiiksi, mutta sitten pakenen sitä päiväkausia, kunnes taas uskallan ottaa sen esille. Tämä voi jatkua viikkoja. Koska usein teen samalla tutkimuksia, niin kirjoitus jää välillä sivuun, kun minä osun syrjäteille.  Kirjoittaminen kuten näköjään moni muukin asia vaatii paljon tilaa, aikaa ja rauhaa. Sen olen tainnut kirjoittaa tänne jo usein.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen taas pari päivää sitten. Olen vienyt Alexia jo kolme kertaa uimaan, viimeksi tänään aamupäivällä. Eilen menin minäkin veteen. Eikä se ollut helppoa. Helteet ovat olleet sietämättömiä. Kaikki tekeminen on raskasta. Välillä on käytävä suihkussa. Tänään iltapäivällä sentään ukkosmyrsky tuulen ja kovan sateen kera kulki ylitse.

Valokuvafriikkinä katson joka päivä tarkkaan aiempien vuosien valokuvani. Tänään aloin ihmetellä, missä tämän päivän 23.6. 2017 valokuvat ovat.  Silloin oli juhannusaatto. Blogeihini olen ehkä tallentanut jotakin niiden hetkien tunnelmista, mutta mitä muuta sinä erityisen kiireisenä kesänä tapahtui. Muistin, että kaiken lomassa (talon myynti, kesäretket, tavaroiden pakkaamiset ja hävittämiset, asunnon etsiminen, Karjalan matka ym.) ehdin tehdä kaikkea muutakin. Tässä linkki blogiini 25.6.2017 ”Kotona Karjalan kannaksella”. Muutama päivä aiemmin olin kirjoittanut blogin ”Välillä ihan sekaisin”. Vähän myöhemmin oli pakko dokumentoida asioita blogissani ”Eräs päivä elämässä”.

Toisin sanoen, olen sentään blogeissani kirjoittanut asioita talteen. Eräs päivä elämässä voi johtaa monessa mielessä valtaviin muutoksiin. Ylipäänsä kuvia selaillessani en voi olla huomaamatta valtavaa muutosten tahtia läheisteni ja minun elämässäni. Ainoa pysyvä asia on siis muutos.  En ole vielä edes oikein päässyt kirjoittamaan niistä. Muutoksen aiheutti myös korona. Nyt tuntuu siltä, ettei sitä olisikaan, mutta…

Toinen tärkeä asia on kerroksellisuus. Pieni merkintä kalenterissa kertoo aina isomman tarinan. Tulen siis ehkä joskus myöhemminkin palaamaan kesään 2017. 

Riemuisaa ja hyvää juhannusjuhlaa kaikille lukijoilleni!

30.6.2017 juhannusruusut kukkivat Ainolassa. Tänä vuonna ne lienevät jo kuihtuneet.