Aika ennen syntymääni 2, odotusaika

Kylmät väreet kulkevat ihollani. Palelen nykyään enemmän kuin nuorempana.  Taidan palella muustakin syystä kuin kylmästä.  Olisi aika jatkaa elämäni tarinaa, jonka ajatteleminen tuottaa aika ajoin aina lisää ja lisää muistoja, jotka odottavat, että pääsisin kirjoittamaan niitä. Ehdin edellistä tekstiä kirjoittaessani sotkea kaikki kirjeet, vaikka ne olivat alun perin hienossa järjestyksessä. 

Vanhempieni odottaessa minua, taisi olla melko rauhallinen aika, mutta se on vain oletukseni. Saapuneita kirjeitä on vähän. Oletan, että ne on hävitetty, mutta en voi olla varma. Tai sitten kirjeenvaihto hiljeni. Ilma-siskon kirje Mikkelistä 23.9.1946 vahvistaa kirjehiljaisuuden, koska hän heti kirjeen alussa kirjoittaa: ”Oletkohan lainkaan hengissä, kun ei mitään ole sinusta kuulunut vai etkö halua ilmaista itsestäsi mitään??” Samasta kirjeestä selviää, että äitini on jossakin vaiheessa lähettänyt kortin, jossa hän kirjoitti aikojen olevan kriittiset. Samalla hän kiittää siitä, että sai olla äitini luona Turussa. Mitähän sekin tarkoitti? Kenen luona Turussa?

Ilma, jota myöhemmin sanottiin ”rättikummikseni”, oli kirjettä kirjoittaessaan Mikkelin Naiskotiteollisuuskoulussa ompelupuolella opinnoissa, jotka kestivät seuraavan toukokuun loppuun. Ohimennen hän kysäisee, miten on sinun asiasi laita. Vai eikö siinä ole laitoja lainkaan. Ilma-sisko on täysin epätietoinen siitäkin, minne hän lähettäisi kirjeen.

Luulen, että asiasta oli vaikea kirjoittaa tai puhua. Teen nyt päätelmiä omat kokemukseni taustalla. Äidistäni oli tulossa avioton äiti ja odottamastaan lapsesta ”äpärä”. Sen oli kokenut hänen oma äitinsä syntyessään äpäränä 1892. Samanlaisen tunteen tulisin kokemaan aikanaan myös minä, joka olin nyt jo äitini vatsassa. Oma häpeäni tuli mieleen ja se, etten aikanaan 1968 pystynyt kertomaan raskaudestani vanhemmilleni, en edes kirjeissä. Pakenin Saksaan. Vasta tyttäreni synnyttyä keväällä 1969 mieheni kirjoitti Saksasta heille kirjeen.

Lapsuuteni kotiympäristö on jättänyt jäljen myös lapsiini. Jokainen kuva sieltä tuo mieleeni muistoja.

Edellisestä Ilman kirjeestä ilmenee vielä, että kysymys on vielä suuresta salaisuudesta, jonka tietty muodollisuus tulee vapauttamaan. Tulevat vanhempani eivät ole vielä avioituneet. Asia lienee ollut siksi vaikea käsitellä. Samanlaiset tapahtumat ovat nykyään arkipäiväisiä.

Mitä äidin kohdussa oleva vauva aistii ympäröivästä maailmasta? Olen merkinnyt sukututkimukseen, että vanhempani avioituivat 21.12.1946. En ole kirjannut siihen mitään lähdettä, mutta jostakin olen tiedon saanut. Se oli lauantaipäivä, suoritettiinko vihkiminen kotona ja kuka sen suoritti. Yhtäkään valokuvaa ei otettu. Vauva oli tulossa.

Minä jatkoin vanhempieni perässä tässäkin asiassa. Avioiduin kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla olin vihittäessä viimeisimmälläni raskaana. Anoppini myötävaikuttivat asiaan. Miten naiset ovatkaan kautta aikojen hävenneet asiaa, joka tänä päivänä on onneksi aivan luonnollista.

Ajattelen myös sitä, mitä vanhempani keskustelivat tulevan vauvan sukupuolesta. Siihen aikaan ei varmaan vielä nähty ultraäänessä sikiötä ja mahdollisesti tulevan vauvan sukupuolta, mikä näyttää nykyään olevan kovin yleistä. Käsittääkseni se yleistyi vasta 1970-luvulla. Sikiön kehitys tutkittiin käsin vielä minunkin kahden raskauteni aikana (1968 ja 1980). Äitini neuvolakortti minulle alkaa vasta kesäkuussa 1947 eli syntymäni jälkeen.

Otan käteeni äitini sodanaikaisen vieraskirjan, joka on aloitettu tammikuussa 1944. Vuodelle 1946 on neljä merkintää, joista osa ehkä kyseenalaistaa aiemmin kirjoittamaani.

15.6.1946 äitini veli Lauri kirjoitti ”Aurinkoisia ja hauskoja päiviä siellä Littoisissa toivoo veljesi Lauri”.

4.7.1946 Ilma-sisar kirjoitti: ”Miljoonat kiitokset petistä sekä muusta hyvästä. Tulen pitämään peukkua pystyssä lähipäivien tapahtumille. Rattoisaa kesää toivon sinulle.  Syster Ilma Sirkiä.”

Kirsti Ollikainen kirjoitti: ”Turku 27.5.–27.7.46. Kiitos ja onnea!”  Kuka hän oli ja mitä merkintä tarkoitti?

22.10.1946 kotonani tehtiin talonjako, josta sen toimittaneet henkilöt kiittivät kunnon emännöitsijää.

Huomaan olevani aivan liian tarkka tekstissäni ajaessani koko ajan takaa täyttä varmuutta asioiden tilasta. Joka tapauksessa tulin aikanaan syntymään olettaen täysiaikaisena, mutta sen yksityiskohdista kerron vasta seuraavassa osassa.

”Raskauden kesto on keskimäärin 280 vuorokautta eli 40 viikkoa viimeisten kuukautisten alkamisesta. Täysiaikainen raskaus kestää 38–42 viikkoa eli noin 9 kuukautta. Lapsi syntyy ennenaikaisesti, kun raskausviikkoja on alle 37+0. Raskaus on yliaikainen, jos raskausviikkoja on yli 42+0.” Terveyskirjasto 22.10.2020.

Ihmettelen kyllä itseäni, miksi en kysynyt tästä asiasta äidiltäni, joka varmasti olisi sen mielellään kertonut. Kyselin vain ikivanhoja hänen syntymäperheensä asioita, joista on tietenkin myöhemmin ollut apua.

Isäni oli haavoittunut vakavasti jatkosodan loppuvaiheissa kuulan osuessa vaikeaan paikkaan selkään. Toipuminen kesti kauan eikä hän käsittääkseni vielä 1946 ollut täysin toipunut. Äitini kertoi aikoinaan, että isä oli tullut riippuvaiseksi morfiinista. En tiedä, oliko se asian oikea laita, mutta kuvista, joita alkaa esiintyä ilmeisesti 1947 alkaen, hän oli lihonut ja sitä jatkui vielä 1950-luvulla. Paljon valokuvausta aiemmin harrastanut isäni ei sairausaikanaan ottanut kuvia. Ymmärrän sen hyvin. Sairas ihminen ei jaksa kuvata. 

kesällä 1986 näin äitini ja tyttäreni tulevan vastaan tutuilta poluilta

 

Kuten tarkkaavainen lukija lienee huomannut, minua ihmisten tunteet kiinnostavat erityisesti. Tilanne ei ole aina ollut niin selkeä. Kun kasvamme aikuiseksi, emme ole useinkaan vielä kypsiä käsittelemään tunteitamme. Räydymme omassa tunteiden sekamelskassa emmekä osaa niitä selittää. Onkin jatkossa äärimmäisen mielenkiintoista tutkia omaa tunne-elämäänsä lapsena ja nuorena aikuisena.

Meistä monet ovat yrittäneet selvittää vanhempiensa sotataivalta kirjeiden perusteella ja samalla eläytyneet heidän elämäänsä. Minullakin on useita aloituksia kirjoittaa vanhempieni historia kirjan kansien väliin. Aiheen kypsyminen ja syvällinen käsitteleminen vie valtavasti aikaa. En tiedä, riittääkö minun aikani koskaan varsinaisen kirjan kirjoittamiseen. Tosin blogeistani se olisi helposti koottavissa.

Olen saanut paljon apua sukujeni historian selvittämisestä ja niistä kirjoittamisesta. Nyt kytkiessäni itseni mukaan sukupolvien ketjuun vanhempieni lisäksi koen olevani kypsempi saamaan jotakin aikaiseksi. Nyt en vain ehdi vielä keskittyä siihen kokonaan.

Olen kypsempi havainnoimaan vanhempien historian heihin jättämiä jälkiä. Kaikki omat vaikeutemme ja kokemuksemme myös saavat meidät paremmin ymmärtämään pian 80 vuoden takaisia tunnelmia. Nuoruus jäi molemmilta kesken. Haaveet piti unohtaa ja asettua sinne, minne joutui tai mikä odotti sodan päätyttyä. Äidilleni ei jäänyt mitään entisestä, isälläni oli sentään maatila, joka jäi hänelle vanhimpana poikana.

Siksi, kun he odottivat minua, odotettiin kuten aina ennenkin maanviljelystiloilla poikaa syntyväksi. Se näkyy äitini saamissa kirjeissä ja näkyi muuten eräässä isäni pöytäkalenterissa, jossa huhtikuulle oli kirjoitettu ”Poika syntyy”. En ottanut kalenteria aikoinaan talteen enkä ottanut sivusta kuvaa. Pojan odotus tuo näkyväksi ikiaikaisen seikan, tilaa jatkoi aiemmin aina poika. Jollei poikaa ollut, niin taloon tuli tyttären mieheksi miespuolinen vävy, joka jatkoi sitten tilan isäntänä. Näin oli Siukolassa myös aiemmin tapahtunut.

Sukututkimuksia tehdessäni se kertoi minulle, että naisia ei huomioitu, vaikka suku jatkui myös naisen kautta perillisten geeneissä.

Ajat ovat onneksi muuttuneet. Ainakin näennäisesti. 

heinäkuun alussa 1981.

 

 

Lähellä oleva kaunis maailmamme

En ole ehtinyt kirjoittamaan mitään, en tekemään työtä sukutaulujen kanssa. Aina ei ole tietenkään ollut kysymys pelkästä ehtimisestä vaan myös sen hetkisestä olotilasta. Itse asiassa minun ei ole tarpeen selostaa sitä blogipostauksissani, mutta olen sitä tehnyt ja välillä olen siitä vihainen itselleni. Se on tarpeetonta, haluan, että ihmiset yleensä muuttuvat avoimmiksi omasta elämästään. 

16.11.2023

Toiseksi, koska muutenkin tutkin koko ajan siinä sivussa omaa elämääni syntyjä syviä myöten, on aiheellista kirjata tekstiini myös elämääni juuri nyt. Voin silloin myöhemmin (jos edes ehdin) verrata sitä nuoremman minän elämään ja selvittää, miksi minusta on tullut minä tällaisena, kun nyt olen. Tässä taas vähän sitä kovin vihattua minä-minä-minä-tarinaa. Anteeksi.

Viime viikonloppu perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään meni lapsenlapseni kanssa. Satoi vettä koko ajan ja huolimatta suunnitelmistani ei menosta edes minnekään taidenäyttelyyn tullut mitään. Kaiken lisäksi olin pohjattoman väsynyt ja lauantaina luulin myös sairastuneeni, mikä kaikki helpotti lepäämällä lepäämästä päästyäni. Joudun rassaamaan myös Alexin läppäriä ja väittelimme tapamme mukaan monista asioista. On kiva huomata, että hänelle alkaa tulla enemmän järkeä. Sain tehtyä vain välttämättömät kotityöt.  Ajattelin, että toisaalta on mukava pysytellä nykylapsien mukana ja elämässä. Onhan meidän (lastenlasteni ja minun) yhteiselomme ollut aivan toisenlaista kuin minun lapsuudessani. 

16.11.2023

Joka tapauksessa, useimmiten yksi-kaksi päivää viikossa menee ohitse, koska en jaksa mitään, päätä särkee tai muuta. Jaksan vain maata sohvalla, halata kissaa ja katsella jotakin sarjaa ja torkahdella välillä. Eilen oli sellainen päivä.

Ajattelen usein ystäviäni. Vaikkemme tapaa usein, niin yhteys on olemassa. Ystävyydessä on se hyvä puoli, että voimme jatkaa siitä, mihin jäimme edellisellä kerralla. Useimmat ystävyydet olen solminut jo kauan sitten, useimmiten jo 1980-luvulla tai aiemmin. Totuus on, etten jaksa yhdenkään ihmisen kanssa pelkkää smalltalkia. Se voi toki olla osa keskustelua, jonka toivon aina syvenevän. 

Erään 1980-luvun ystäväni kanssa puhumme silloin tällöin puhelimessa. Hän asuu Joensuussa. Keskustelumme ovat erittäin mielenkiintoisia ja täynnä asiaa, tosin viime aikoina lähinnä liittyvät terveysasioihin, lääkärien käytökseen ja välinpitämättömyyteen, kun kysymyksessä on vanha ihminen eli yli 70-vuotias. Maanantaina meillä oli juuri tällainen pitkä keskustelu. Hän oli myös nähnyt unta minusta ja ensi kesän retkestämme Ilomantsiin? Tosin vanhetessa välimatkat vain pitenevät eikä suunnitelmia voi tehdä samalla tavalla kuin nuorempana. Rahakin puhuu.

16.11.2023

On tosin myönnettävä, että monista asioista on karsittava lisää. Sen olen maininnut ennenkin. Se ei silti tarkoita, että hylkäisin ystäviäni. Vanhana on tunnustettava, että monet asiat kuormittavat enemmän kuin nuorempana. Alkuviikosta ajattelin, että vaikken en jaksa kaikkea, voin kuitenkin hymyillä vieraillekin ihmisille. Siitä tulee lapsuus mieleen, kun minun sanottiin aina hymyilevän kaikille vastaantulijoille.

Elän monet päivät täydellisessä hiljaisuudessa, jollen avaa televisiota syystä tai toisesta.

Jatkan tekstiäni seuraavana päivänä. Eilen lopetettuani kirjoittamisen ja syötyäni, en siirtynyt sohvalle lepäämään vaan aloin työskennellä niiden sukutaulujen kanssa. Siinä menikin iltapäivä ja ilta äkkiä, aina lähes puoleen yöhön asti. Itse asiassa olen rakastunut sukututkimukseen ja sukutauluihin ja kaikkeen niihin liittyvään. Aloitettuani en osaa lopettaa. Työnä asia kuitenkin rasittaa ajatuksiani, koska koen, että minua painostetaan. Eilen ajattelin, että nyt minua voitaisiin ehkä syyttää priorisoinnista kuten joskus varsinaisen työelämän aikana. Se tarkoittaa, että en oikein osaa tehdä sitä, mikä on tärkeintä vaan sotkeudun kaikkeen muuhun.

16.11.2007

Ajattelin, mitä tapahtuisi, jos heittäisin tehtäväni jollekin toiselle. En usko, että kukaan selviytyisi siitä samalla nopeudella ja tehokkuudella kuin minä.

On totta, että jään välillä pohtimaan, miksi monissa sukutaulujen perheissä on mahdottoman paljon kuolemaa, niin, että harva perheestä jää henkiin. Vai jääkö sittenkin joku ja pääsee livahtamaan minun haavistani? Tehdessäni, en voi olla täydentämättä tietoja. Siksi aikaakin menee. Ensi viikolla teen yhteenvedon, että voin osallistua kolmen naisen sukukirjakokoukseen. Työtä tehdessäni, saan paljon ajatuksia, mitä minun pitäisi muistaa mainita, mutta sitten ei olekaan aikaa kirjata niitä. Meillä jokaisella on omat pimeät kohtamme. Olen kyllä erinomaisen hyvä omieni tuntemisessa. Mutta kukaan ei ole koskaan voinut syyttää minua tehottomuudesta.

Työskentelyn jälkeen nukahdin ja nukuin erittäin hyvin koko yön, villasukatkin pysyivät jaloissa, vaikka yleensä potkin ne pois.  Nukuin kaiken lisäksi pitkään, kello oli herätessäni jo 9.30. Oli kauppapäivä, johon yhdistin kävelylenkin, koska aurinko paistoi pitkästä aikaa. Pääsin vihdoin taas omille poluilleni. Pakkasta oli muutama aste, autonikkunat olivat vähän huurteessa. Aamulla eteeni putkahti valokuvia 16 vuoden takaa juuri niiltä samoilta kulmilta, jotka saivat minut kaipaamaan sinne.

Joki oli nyt rankkojen sateiden takia tulvinut aika paljon, lampikin oli levinnyt yli äyräidensä ja olisi voinut kovemmalla pakkasella olla luistelurata. Onneksi pääsin kuitenkin peruspolulle ja sitä kautta sillalle ja pellon reunaan, mitä nyt kuvien ja videoiden ottaminen vei oman aikansa.

16.11.2007

Ja ajattelu. Olenhan kulkenut niillä poluilla jo vuodesta 2000 lähtien eli yli 20 vuotta. Mietin sitä, että luonnon ja ihmisen elämä kulkee samaa rataa ja samat asiat toistuvat vuodesta toiseen. Olen välillä tuntenut itseni kaavoihin kangistuneeksi näiden polkujeni takia. Sitähän olenkin. Ja haluan olla. En aio enää matkustella kauas. En ole koskaan ollut nautiskelija, muuta kuin luonnon ja maisemien suhteen. Voisin asua lopun elämääni metsän keskellä. Ajatuksissa. Minussa itsessäni on kaikki asiat, joita tarvitsen. Mielikuvitus on kantava voimani. Yksinkertaiset asiat inspiroivat minua ja johtavat yllättäville poluille niiden jokilaaksopolkujen lisäksi.

Kävelytiellä palatessani takaisin, ajattelin lapsenlapsiani, joiden kanssa olen tuolla alueella kiertänyt. 2000-luvun lopusta alkaen kuljin milloin vastaan, milloin saatoin Arttua koulumatkalla. Sillalla seisoi pieni poika mietteliäänä pyöränsä kanssa.

16.11.2023

 

Nyt joki näytti sillalta katsottuna mahdottoman rumalta, koska se oli tullut niin laajaksi. Se ei ole enää muutenkaan ollut niin kaunis kuin silloin joskus. Alempana joki on kerännyt kaiken mahdollisen roskan ja juoksee huonosti. Sitä ei enää mitenkään hoideta. Puut ovat kaatuneet sinne tänne ja ovat jääneet estämään veden kulkua. Sillan toisella puolella joki on yhtä laajaa vettä ilman kunnon uomaa.

Minulle jokilaakson rumuus sopii, sitä harvemmat tulevat silloin  sinne. Pari kertaa olen tänäkin vuonna tavannut siellä yhden valokuvaavan miehen, jonka kanssa olen hetken keskustellut valokuvauksesta ja alati muuttuvasta ympäristöstä ja sen kauneudesta, jota molemmat kuvaamme mielellämme. Nyt viime aikoina olen käynyt siellä niin harvoin huonojen säiden takia.

16.11.2007

Jaoin Instagramissa/Facebookissa pari kuvaa pellolta kävelytien varrelta kuudentoista vuoden takaa eli 16.11.2007 vähän ennen auringonlaskua. Päiväkirjassani luki sinä päivänä, joka oli perjantai, että olin lomalla töistä, mutta päivä oli sikäli mennyt pilalle, koska olin koko aamupäivän päänsäryssä. Iltapäivällä lähdin pienelle kävelylle ja otin ihania valokuvia. Silloinkin.

Nyt lopetan. Minni kiipesi syliini ja kaulalleni kehräämään ja lämmittämään minua.  Julkaisu jää huomiseen, koska kuvatkin pitää vielä siirtää.