Lähellä oleva kaunis maailmamme

En ole ehtinyt kirjoittamaan mitään, en tekemään työtä sukutaulujen kanssa. Aina ei ole tietenkään ollut kysymys pelkästä ehtimisestä vaan myös sen hetkisestä olotilasta. Itse asiassa minun ei ole tarpeen selostaa sitä blogipostauksissani, mutta olen sitä tehnyt ja välillä olen siitä vihainen itselleni. Se on tarpeetonta, haluan, että ihmiset yleensä muuttuvat avoimmiksi omasta elämästään. 

16.11.2023

Toiseksi, koska muutenkin tutkin koko ajan siinä sivussa omaa elämääni syntyjä syviä myöten, on aiheellista kirjata tekstiini myös elämääni juuri nyt. Voin silloin myöhemmin (jos edes ehdin) verrata sitä nuoremman minän elämään ja selvittää, miksi minusta on tullut minä tällaisena, kun nyt olen. Tässä taas vähän sitä kovin vihattua minä-minä-minä-tarinaa. Anteeksi.

Viime viikonloppu perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään meni lapsenlapseni kanssa. Satoi vettä koko ajan ja huolimatta suunnitelmistani ei menosta edes minnekään taidenäyttelyyn tullut mitään. Kaiken lisäksi olin pohjattoman väsynyt ja lauantaina luulin myös sairastuneeni, mikä kaikki helpotti lepäämällä lepäämästä päästyäni. Joudun rassaamaan myös Alexin läppäriä ja väittelimme tapamme mukaan monista asioista. On kiva huomata, että hänelle alkaa tulla enemmän järkeä. Sain tehtyä vain välttämättömät kotityöt.  Ajattelin, että toisaalta on mukava pysytellä nykylapsien mukana ja elämässä. Onhan meidän (lastenlasteni ja minun) yhteiselomme ollut aivan toisenlaista kuin minun lapsuudessani. 

16.11.2023

Joka tapauksessa, useimmiten yksi-kaksi päivää viikossa menee ohitse, koska en jaksa mitään, päätä särkee tai muuta. Jaksan vain maata sohvalla, halata kissaa ja katsella jotakin sarjaa ja torkahdella välillä. Eilen oli sellainen päivä.

Ajattelen usein ystäviäni. Vaikkemme tapaa usein, niin yhteys on olemassa. Ystävyydessä on se hyvä puoli, että voimme jatkaa siitä, mihin jäimme edellisellä kerralla. Useimmat ystävyydet olen solminut jo kauan sitten, useimmiten jo 1980-luvulla tai aiemmin. Totuus on, etten jaksa yhdenkään ihmisen kanssa pelkkää smalltalkia. Se voi toki olla osa keskustelua, jonka toivon aina syvenevän. 

Erään 1980-luvun ystäväni kanssa puhumme silloin tällöin puhelimessa. Hän asuu Joensuussa. Keskustelumme ovat erittäin mielenkiintoisia ja täynnä asiaa, tosin viime aikoina lähinnä liittyvät terveysasioihin, lääkärien käytökseen ja välinpitämättömyyteen, kun kysymyksessä on vanha ihminen eli yli 70-vuotias. Maanantaina meillä oli juuri tällainen pitkä keskustelu. Hän oli myös nähnyt unta minusta ja ensi kesän retkestämme Ilomantsiin? Tosin vanhetessa välimatkat vain pitenevät eikä suunnitelmia voi tehdä samalla tavalla kuin nuorempana. Rahakin puhuu.

16.11.2023

On tosin myönnettävä, että monista asioista on karsittava lisää. Sen olen maininnut ennenkin. Se ei silti tarkoita, että hylkäisin ystäviäni. Vanhana on tunnustettava, että monet asiat kuormittavat enemmän kuin nuorempana. Alkuviikosta ajattelin, että vaikken en jaksa kaikkea, voin kuitenkin hymyillä vieraillekin ihmisille. Siitä tulee lapsuus mieleen, kun minun sanottiin aina hymyilevän kaikille vastaantulijoille.

Elän monet päivät täydellisessä hiljaisuudessa, jollen avaa televisiota syystä tai toisesta.

Jatkan tekstiäni seuraavana päivänä. Eilen lopetettuani kirjoittamisen ja syötyäni, en siirtynyt sohvalle lepäämään vaan aloin työskennellä niiden sukutaulujen kanssa. Siinä menikin iltapäivä ja ilta äkkiä, aina lähes puoleen yöhön asti. Itse asiassa olen rakastunut sukututkimukseen ja sukutauluihin ja kaikkeen niihin liittyvään. Aloitettuani en osaa lopettaa. Työnä asia kuitenkin rasittaa ajatuksiani, koska koen, että minua painostetaan. Eilen ajattelin, että nyt minua voitaisiin ehkä syyttää priorisoinnista kuten joskus varsinaisen työelämän aikana. Se tarkoittaa, että en oikein osaa tehdä sitä, mikä on tärkeintä vaan sotkeudun kaikkeen muuhun.

16.11.2007

Ajattelin, mitä tapahtuisi, jos heittäisin tehtäväni jollekin toiselle. En usko, että kukaan selviytyisi siitä samalla nopeudella ja tehokkuudella kuin minä.

On totta, että jään välillä pohtimaan, miksi monissa sukutaulujen perheissä on mahdottoman paljon kuolemaa, niin, että harva perheestä jää henkiin. Vai jääkö sittenkin joku ja pääsee livahtamaan minun haavistani? Tehdessäni, en voi olla täydentämättä tietoja. Siksi aikaakin menee. Ensi viikolla teen yhteenvedon, että voin osallistua kolmen naisen sukukirjakokoukseen. Työtä tehdessäni, saan paljon ajatuksia, mitä minun pitäisi muistaa mainita, mutta sitten ei olekaan aikaa kirjata niitä. Meillä jokaisella on omat pimeät kohtamme. Olen kyllä erinomaisen hyvä omieni tuntemisessa. Mutta kukaan ei ole koskaan voinut syyttää minua tehottomuudesta.

Työskentelyn jälkeen nukahdin ja nukuin erittäin hyvin koko yön, villasukatkin pysyivät jaloissa, vaikka yleensä potkin ne pois.  Nukuin kaiken lisäksi pitkään, kello oli herätessäni jo 9.30. Oli kauppapäivä, johon yhdistin kävelylenkin, koska aurinko paistoi pitkästä aikaa. Pääsin vihdoin taas omille poluilleni. Pakkasta oli muutama aste, autonikkunat olivat vähän huurteessa. Aamulla eteeni putkahti valokuvia 16 vuoden takaa juuri niiltä samoilta kulmilta, jotka saivat minut kaipaamaan sinne.

Joki oli nyt rankkojen sateiden takia tulvinut aika paljon, lampikin oli levinnyt yli äyräidensä ja olisi voinut kovemmalla pakkasella olla luistelurata. Onneksi pääsin kuitenkin peruspolulle ja sitä kautta sillalle ja pellon reunaan, mitä nyt kuvien ja videoiden ottaminen vei oman aikansa.

16.11.2007

Ja ajattelu. Olenhan kulkenut niillä poluilla jo vuodesta 2000 lähtien eli yli 20 vuotta. Mietin sitä, että luonnon ja ihmisen elämä kulkee samaa rataa ja samat asiat toistuvat vuodesta toiseen. Olen välillä tuntenut itseni kaavoihin kangistuneeksi näiden polkujeni takia. Sitähän olenkin. Ja haluan olla. En aio enää matkustella kauas. En ole koskaan ollut nautiskelija, muuta kuin luonnon ja maisemien suhteen. Voisin asua lopun elämääni metsän keskellä. Ajatuksissa. Minussa itsessäni on kaikki asiat, joita tarvitsen. Mielikuvitus on kantava voimani. Yksinkertaiset asiat inspiroivat minua ja johtavat yllättäville poluille niiden jokilaaksopolkujen lisäksi.

Kävelytiellä palatessani takaisin, ajattelin lapsenlapsiani, joiden kanssa olen tuolla alueella kiertänyt. 2000-luvun lopusta alkaen kuljin milloin vastaan, milloin saatoin Arttua koulumatkalla. Sillalla seisoi pieni poika mietteliäänä pyöränsä kanssa.

16.11.2023

 

Nyt joki näytti sillalta katsottuna mahdottoman rumalta, koska se oli tullut niin laajaksi. Se ei ole enää muutenkaan ollut niin kaunis kuin silloin joskus. Alempana joki on kerännyt kaiken mahdollisen roskan ja juoksee huonosti. Sitä ei enää mitenkään hoideta. Puut ovat kaatuneet sinne tänne ja ovat jääneet estämään veden kulkua. Sillan toisella puolella joki on yhtä laajaa vettä ilman kunnon uomaa.

Minulle jokilaakson rumuus sopii, sitä harvemmat tulevat silloin  sinne. Pari kertaa olen tänäkin vuonna tavannut siellä yhden valokuvaavan miehen, jonka kanssa olen hetken keskustellut valokuvauksesta ja alati muuttuvasta ympäristöstä ja sen kauneudesta, jota molemmat kuvaamme mielellämme. Nyt viime aikoina olen käynyt siellä niin harvoin huonojen säiden takia.

16.11.2007

Jaoin Instagramissa/Facebookissa pari kuvaa pellolta kävelytien varrelta kuudentoista vuoden takaa eli 16.11.2007 vähän ennen auringonlaskua. Päiväkirjassani luki sinä päivänä, joka oli perjantai, että olin lomalla töistä, mutta päivä oli sikäli mennyt pilalle, koska olin koko aamupäivän päänsäryssä. Iltapäivällä lähdin pienelle kävelylle ja otin ihania valokuvia. Silloinkin.

Nyt lopetan. Minni kiipesi syliini ja kaulalleni kehräämään ja lämmittämään minua.  Julkaisu jää huomiseen, koska kuvatkin pitää vielä siirtää.