Heräsin yöllä. Minni-kissa nukkui kylkeni päällä. Olin nukkunut sikeästi viisi tuntia heräämättä. Uni oli tarpeen. Loppuyö olikin levottomampaa. Ajattelin yöllä, että herättyäni on pakko alkaa kirjoittaa, yleensä vain kirjoittaa. Miten rakastankaan tätä hiljaisuutta ympärilläni, maailman rauhallista hengitystä, kaukana kaikesta melskeestä ja kiireestä!
23.10.2023
Edellä olinkin kirjoittanut jo kaikista tärkeimmän.
Viime viikolla Helsingin Kuolemajärvi-kerhossa oli jälleen todella hyvä ja mielenkiintoinen ilta, kun vieraanamme oli Markku Komonen. Hän on perehtynyt ja keskittynyt isälinjan DNA:n kautta väestön tuhatvuotisisiin liikkeisiin tänne Suomeen tekemällä perusteellista tutkimusta. Kuunnellessani esitystä tunsin pidättäväni hengitystäni. Unohdin jopa ottaa valokuvia. Tästä aiheesta saatan kirjoittaa myöhemmin lisää.
Edellä kirjoittamani jälkeen jäi monta päivää väliin. Päiviä kului sitten lisää. Tarkoitukseni oli joka aamu alkaa kirjoittaa, mutta sitten aika vain valui käsistäni. Se on omituisesti sanottu. Oikea käteni tarvitsi lepoa, jalkani kipeytyivät. Aloin päätellä, että sään myllerryksen talven lähestyessä aiheuttivat oireitani. Reuman jotakin lajia sairastavalla on kai luonnollista, että on erilaisia oireita. Vai pitäisikö huolestua?
Toisaalta olen viime aikoina myös tietoisesti yrittänyt rauhoittaa itseäni pysähtymään. Oman elämäni tarina on pysähdyksissä, vaikka ajattelen sitä ja jatkamista usein herätessäni aamuyöstä. Sitten ylös noustuani aamu kaatuu päälleni ja sotkeudun sen lonkeroihin enkä pääse edes aloittamaan. Sukutaulutkin ovat usein jäässä, vaikka ajattelen niitä tai niiden sisältöä usein ja välillä jaksan työskennellä niiden parissa muutaman tunnin. Pitäisi tehdä jotakin. En ole ehtinyt edes lojua katselemassa sarjoja.
Välissä ehdin lukea ihanan romaanin: Elisabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani. Sitä ei voinut jättää kesken kuten monia muita kirjoja, jotka pyörivät ympärilläni. Tuota kirjaa oli nautinto lukea. Kirjamessujen kohu ei kuulunut onneksi tänne saakka. En olisi millään mahtunut 90.000:n osallistujan joukkoon. Voin pahoin, kun katselin kuvia messuilta. Kiitin hiljaisuutta, joka oli tiheänä ympärilläni.
Vuodenaikojen vaihtelut ottavat lujille. Kellon siirtäminen ei tosin vaikuttanut, mutta moni muu asia vaikuttaa.
30.10.2023
Onneksi olen saanut hoidettua lupaamani asiat, jakanut tietoa. Monet muut asiat seisovat, aiempi viikkojen aktiivisuus tavaroiden sijoittamisessa ja hävittämisessä on pysähdyksissä. Tunnen olevani menossa talviunille. Jalkani olivat alkuviikosta niin kipeät, että piti jättää luontolenkki väliin ja hoitaa vain pakolliset asiat. Sitten ilmanpaineen heittelyt toivat päänsäryn.
Some ja uutisetkin ovat aina niin täynnä hälyä, että minun tulee niistä paha olo. Olen alkanut unohtaa uutisten seuraamisen. Tarkoituksella. Onneksi on Minni, joka tulee aina välillä halaamaan. Yölläkin, kun heräilen. Joskus sanon "Missä Minni" ja sieltä seuralaiseni kiiruhtaa hetkeksi luokseni.
Yhtenä päivänä unohdin Minnin pariksi tunniksi parvekkeelle. Hän on niin vaatimaton, ettei päästä ääntäkään. Lopulta hän ilmestyi kurkistamaan ikkunasta sisään.
3.11.2023
Nyt on jo torstai. Tänään toivuttuani ilmanpainepäänsärystä, siivosin keittiön, eteisen ja olohuoneen. Vaihdoin ruokapöydän eri asentoon. Pesin pyykkiä. Kotitöihin menee aina yllättävän paljon aikaa. Siitähän olen usein kirjoittanut.
Viimeksi sukutauluja käsitellessäni, huomasin joissakin Kuolemajärven suvuissa yllättävän runsasta kuolemista. Olen joskus aiemmin kirjoittanut postauksia vastaavanlaisista perheistä. Ne pysäyttävät miettimään.
Kiinnitin ensimmäiseksi huomiota Simo Mikonpoika Kirjosen perheeseen. Hän syntyi 20.3.1821 Kuolemajärven Hatjalahdessa Mikko Juhonpoika Kirjosen (1790–1853) ja Saara Yrjöntytär Savolaisen (1797–1854) perheeseen. Hänen isänsä äiti oli Anna Antintytär Evesti (1769–1846), jonka äiti oli Sirkiän sukua oleva Valpuri Yrjöntytär Sirkiä (1750–1807). Äitini mummo, hänen isänsä Abraham Abrahaminpoika Sirkiän äiti oli Eeva Taavetintytär Kirjonen (1850–1931), jonka isä oli myös Hatjalahden Kirjosia eli Taavetti Gabrielinpoika Kirjonen (1820–1868). Simo Mikonpoika ja Taavetti Gabrielinpoika olivat samanikäisiä ja toisilleen kolmansia serkkuja. He myös asuivat Hatjalahti 5:n alueella, henkikirjassakin heidän perheensä ovat peräkkäin.
Simo Mikonpoika Kirjonen (1821–1886) sai vaimonsa Sofia Jaakontytär Vyyryläisen (1825–1871) kanssa 12 lasta, joista vain neljä eli aikuiseksi. Vanhin tytär kuoli keuhkotautiin nuorena aikuisena. Kolme avioitui ja kaksi sai lapsia. Näiden lapsista vain yksi jatkoi sukua. Siitä myöhemmin.
Punatauti, joka on nykyään meille lähes vieras bakteeritauti, riehui 1859 niin, että vajaan kahden vuoden ikäinen Taavetti (toinen kaksosista) kuoli siihen 20.9.1859, muutama päivä myöhemmin 26.9.1859 kuoli 4-vuotias Katariina ja 2.10.1859 melkein 8-vuotias Eeva. Toinen aalto tuli elokuussa 1863, jolloin 4-vuotias Karoliina kuoli 13.8.1863 ja 2-vuotias Juho kuoli 18.8.1863.
Niklas kuoli 1 vuoden iässä 20.7.1855 vesipöhöön, Taavetin kaksoissisko Karoliina 7 kuukauden ikäisenä kuumeeseen 15.5.1858 ja vielä Helena 3-vuotiaana 3.11.1867 tulirokkoon.
Mitä tuhlausta, pienet suloiset lapset menehtyivät toinen toisensa jälkeen. Katovuodet alkoivat jo 1850-luvulla ja ihmiset olivat heikentyneitä. Suurten nälkävuosien ajan katsotaan olleen 1860-luvun loppupuolella.
Seuraavaksi lainaus: /https://kalmistopiiri.fi/2021/03/01/hyvapaha-ruoka-ravinto-ja-kulkutaudit-1800-luvun-suomessa/
"1800-luvulla punatauti nähtiin yleisesti kuumetauteina, joihin liittyi oireena veriset ulosteet. Tauti on voinut olla bakteeriperäinen tai ruoansulatuselimistöä vahingoittaneen korvikeruoan aiheuttama. Punatauti aiheutti korkeaa kuolleisuutta nälkävuosien lisäksi 1850-luvulla, ja se yhdistettiin aikalaiskäsityksen mukaan nälkään, torajyviin, köyhyyteen ja epähygieenisiin olosuhteisiin (Vuorinen 2006, 144–145). Nykytiedon valossa punatautia ei välttämättä voida pitää ihmisten välillä tarttuvana kulkutautina, mutta tauti on kuitenkin esiintynyt epidemioina ja on voinut levitä sairastuneen ihmisen saastuttaman ruoan tai veden välityksellä. Lisäksi 1800-luvulla lääkintätoimen ylihallitus luokitteli punataudin kulkutaudiksi (Vuorinen 2006, 46)."
Taavetti Gabrielinpoika Kirjosen jälkeläiset, joita kuuluu myös Sirkiän suvun piiriin kuten omassa sukuhaarassani ja avioliittojen kautta muissa haaroissa, olivat huomattavasti onnekkaampia, vaikka he asuivat ilmeisesti aivan Simo Mikonpoika Kirjosen naapurissa.
Ilmakuva 22.12.1933 niiltä tienoilta Hatjalahtea. Äitini sanoi, että Saharit asuivat aivan lähellä jääkärikotia. Juuri noihin aikoihin äitini oleskeli siellä.
Palaan vielä Simo
Mikonpoika Kirjosen haarasta mainitsemaani sukua jatkaneeseen haaraan, koska se
liittyy myös oman äitini historiaan. Nimittäin nuorin lapsista, Riitta
Simontytär Kirjonen (1868–1931) avioitui 20.10.1889 Herman Kallenpoika
Vyyryläisen (1860–1931) kanssa. Näille syntyi mm. 1902 Emil-niminen poika, joka
sai myöhemmin 1930-luvulla Aino Marian o.s. Nenonen (1902) useita lapsia, joita
äiti oli pikkupiikana hoitamassa. Talossa oli myös lehmiä, joita hän myös hoiteli emännän
kanssa. Äidin isän sisar Karoliina Abrahamintytär Sirkiä s. 1876 oli naimisissa
Abraham Abrahaminpoika Saharin s. 1871 kanssa ja he asuivat myös lähistöllä. Hatjalahden
kylä sijaitsi lähempänä Kuolemajärven kirkonkylää ja kirkkoa, jossa rippikoulut
pidettiin. Ainakin rippikouluaikana äitini oleskeli tätinsä luona.
Tarkistin 1921 henkikirjasta, saisinko lisätietoa talosta, missä Saharit asuivat. Kyseessä oli Ahvenniemi, Jaakkolan tila Hatjalahti 6:ssa. Samassa kohteessa, mutta varmaan eri taloissa asui myös 1915 kuolleen Antti Joosepinpoika Saharin perillisiä kaikkiaan yhdeksän henkeä, kaksi perhettä ja lapset. Antin veljen Abrahamin talossa asui kuusi henkeä, joista kaksi laskettiin vielä lapseksi. Lisäksi mahdollisesti samoissa tiloissa asui vanhimman tyttären perhe, Kaukiaiset.
Jatkan vielä hetken. Herättyäni aikaisin, tein mieleeni muistilappua, mitä tarkistan vielä. Nämä henkilöt, joita tässä käsittelen, ovat varmaan monen isovanhempien vanhempia. Omat isovanhempani ovat kaikki syntyneet 1800-luvun loppupuolella ja heidän vanhempansa 1800-luvun puolivälissä. Sorrun aina miettimään laajempaa kuvaa eri ajoista ja ihmisten kokemuksista. Tosin en tiedä ainakaan kokemuksista paljon mitään.
Vuonna 1859 näyttää punatauti tappaneen väkeä Kuolemajärvellä enimmäkseen Hatjalahden kylässä. Kuolleita alkoi esiintyä kesäkuun lopusta alkaen aina marraskuuhun saakka. Loppusyksystä se oli levinnyt myös muualle.
Ajan sanomalehdistä löytyy kirjoituksia eri paikkakunnilla riehuneista kulkutaudeista. Mainitsemisen arvoista ovat usein pitäjäkohtaiset maininnat, esim. kuristustautiin kuoli Kuolemajärvellä 1861 16 lasta. Se oli bakteerin aiheuttama kurkkumätä, joka merkittiin nimellä ”strypsjuka” kuolinsyyksi. Tässä linkki Wikipedian artikkeliin.
Tämä oli vain pieni katsaus aiheeseen. Korona-aika toi meille muistutuksen entisaikojen kulkutaudeista ja rokotuksien keksimisestä.
Myöhemmin edellä mainituista asioista, vaikkapa lasten kuolemista tuskin edes puhuttiin perheissä. Jälkipolvet eivät ole saaneet kuulla kokonaisten perheiden kuolemista muuten kuin sukututkimuksen kautta. Merkitsen sukututkimuksiin myös kaikki lapsena kuolleet henkilöt.
Ikävät asiat painettiin unohdukseen eikä niitä koskaan käsitelty, ihmisillä ei ollut välineitä eikä voimia niiden käsittelyyn. Lukiessamme tämän päivän ihmisten kertomuksia, niin tulee väistämättä mieleen, ettei maailmamme ole siltä osin hirveästi muuttunut. Tästä aiheesta en kirjoita tässä vaiheessa enempää, mutta se tulee kyllä jatkossakin esille.
Toivon seuraavaksi pääseväni jatkamaan omaa tarinaani, mutta katsotaan nyt.
3.11.2023
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti