Menneen ajan matkoja 1

Yritän pitää matkamuistiinpanoni yhdessä paikassa.  Aina se ei onnistu, ei mitenkään. Kuten olen ennenkin kertonut, minulla on Moleskine-muistikirjoja, kansioita ja paperitavaraa niin paljon ja tilaa niille aivan vähän, jolloin jotakin etsiessäni joudun käyttämään tuhottomasti kallisarvoista aikaani etsimiseen. 

 

Parannusyritykseni hoitaakseni asiaa eteenpäin tuntuvat menevän usein hukkaan.  Välillä etsin paikkaa jollekin irralliselle paperilapulle. Suuren osan esimerkiksi lehtileikkeistä vien paperikeräilyyn, mutta jokin matkoihini, niihin harvoihin liittyvä paperi olisi kiva viedä oikealle paikalle matkapäiväkirjan väliin. Miten ihmeessä olen joskus kuvitellut, että minulla on edessäpäin mittaamattomasti aikaa?

 

Tällä kertaa etsin lokeroa Tjäreborgin matkaesitteestä tai -kirjasesta repimälleni sivulle. Se liittyi ainoaan matkaani Teneriffalle, joka on vuosittain monien suomalaisten vakiokohde. Minä olin aina väheksynyt Kanarian saarille johtavia matkoja. Se johtui osittain siitä, että olin halunnut poiketa muista pitäen Kanarian saarten kohteita liian helppoina.  Tosiasiassa myönnän nyt, että emme niin kauheasti poikkea toisistamme, vaikka joskus niin luulemmekin.

 

Olen maininnut tämän matkan ainakin kerran blogeissani. Tosin linkittämässäni blogipostauksessa ”Merkityksellinen elämä” kesäkuussa 2015 pohdin lähinnä sisäisiä asioita, niitä, jotka matkanteon aikaan jäivät käsittelemättä tai niitä käsiteltiin vähän. Tässä linkki siihen blogiini.

Kirjoitettuani tämän tekstin valmiiksi, huomasin kyllä kirjoittaneeni siitä ajasta ennenkin. Ei ole mikään ihme, että aina silloin tällöin jokin juuri siihen aikaan liittyvä asia tai yksityiskohta pulpahtaa esille. Ajatukset eivät enää herätä meissä voimakkaita tunteita vaan pystymme tarkastelemaan niitä tyynesti. Aika on tehnyt tehtävänsä.

 

Matkaesitteen innoittamana palaan keskelle tuota vaikeata aikaa, Teneriffan matkaan maaliskuussa 2005. Kun lentokone laskeutui 10.3.2005 Teneriffan saaren eteläiselle lentokentälle joskus puolenpäivän jälkeen, kuvasin laskun olevan dramaattinen koneen hypättyä ensin ilmaan osuttuaan kenttään ja sitten vasta takaisin kiitorataan. Taisi lentokoneessa ollut merkintäni mukaan skotlantilainen kapteeni.

 

Olimme seurustelleen matkan aikana vieressä istuvan suomalaisen nuoren miehen kanssa, joka kertoi olevansa viiniasiantuntija. Repimästäni irtosivusta löydän hotellimme, joka oli nimeltään Palmeras Playa sijaiten Puerto de la Cruzin Avda Venezuelalla. Matkalla olin tapani mukaan tutkinut ja kuvannut maisemia ja piirtänyt niitä karttaan erityisesti Ranskan etelärannikon kohdalla. Loppumatkalla ilma huononi.

 

Vasta päiviä myöhemmin tajusin, että juuri tuolla pohjoisella Teneriffan lentokentällä sattui 27.3.1977 valtavan tuhoisa lento-onnettomuus, kun kaksi lentokonetta törmäsi maassa kentällä toisiinsa. Lento-onnettomuudessa kuoli 583 ihmistä. Tässä linkki Wikipediaan, jossa kerrotaan ko. onnettomuudesta.

Muistin lentoturman erityisen hyvin, koska juuri niihin aikoihin olin lähdössä aivan ensimmäiselle etelän matkalleni. Se suuntautui Gran Canarialle Las Palmasiin. Hetken päähänpistosta olimme tyttäreni ja silloisen parhaan ystävättäreni kanssa varanneet matkan Kanarian saarille, jonne en sitten oikeastaan myöhemmin halunnut matkustaa sen tavanomaisuuden vuoksi.  Se olikin erikoinen ja ikimuistoinen matka. Olen sittemmin käynyt kyllä toistekin Gran Canarialle muiden toiveesta, mutta myös La Palmalla ja Lanzarotella.

 

Teneriffan lentokentälle saavuttuamme, kuvaan kokemamme ongelmat matkalaukkuhihnalla. Epäkohteliaat suomalaiset matkustajat eivät väistäneet, kun sisareni meni nostamaan matkalaukkuja. Minun laukkuni putosi hihnalta, sisareni oli joutua hihnalle käsilaukkuineen eikä häntä tahdottu päästää sieltä pois. Joku meni nostamaan minun laukkuni takaisin hihnalle. Tilaa ei annettu. Jälkikäteen ajateltuna se oli meistä huvittava tilanne, josta saisi hauskan sketsin.

Teneriffan suurella tulivuorella Teidellä kasvaa kasvi nimeltä Kuningatarneidonkieli, joka herätti heti aluksi mielenkiintoni. Siinä vaiheessa näin vain postikortissa tämän kasvin jättimäisenä ja haltijamaisen epätodellisena.

Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin odottamaan auringon nousua. Kirjoitin ison kasan kortteja, vaikka jo silloin ajattelin, miksi? Kaupungin haltuunotto oli alkamassa.

Matkapäiväkirjassani pohdin sitä tunnetta, että minua ei enää tarvita. Silloin voinkin olla jatkossa vain antava osapuoli muille. Ajatus herätti ristiriitaisia ajatuksia. 

 

Onneksi olen silloin ottanut myös ympäristöön liittyviä valokuvia, niitä, joita nuorena ei tullut otettua. Tällaisissa valokuvissa näen jälkikäteen, miltä maisemat näyttivät parvekkeelta. Saimmekin hyvän sään vallitessa katsella Teideä, joka erityisesti kiehtoi minua. Kuvien kautta on jälkikäteen mukava palata vuosien takaiseen matkaan ja melkein tuntea uudelleen kaikki samalla tavalla kuin silloin. Päiväkirja täydentää aina kuvamuistoja ja tuo niihin uskomattoman paljon lisää vivahteita.

 

Olen usein jälkeenpäin eri yhteyksissä palannut taidemaalari Marianne Northiin, joka vietti myös Teneriffalla aikaansa maalaten kasveja.  Sitio Litren puutarha on Teneriffan vanhin puutarha.  Sitio Litre = Little´s place. Nimi tulee englantilaisesta kauppiaasta Archibald Littlestä, joka osti paikalla olevan vanhan luostarin ja rakensi sinne puutarhan vuonna 1774.  Omistajat ovat myöhemmin vaihtuneet.  Puutarhan ilmapiiri huokui vanhaa aikaa. Melkein saattoi kuvitella siellä aikoinaan käyneiden ihmisten ilmestyvän milloin tahansa puutarhan polulle. Vaikkapa siis ihailemani Marianne North, luonnontieteilijä Alexander voin Humboldt tai kirjailija Agatha Christie.  Puistossa kasvaa myös yli 600 vuotta vanha traakkipuu. Vietimme puistossa paljon aikaa kuten myös sen läheisessä ihanassa Risco Bellon vesipuutarhassa, jonne menimme myös uudelleen.

 

Päiväkirjassa jäin sitten pohtimaan omaa ikuista ajatuskulkuani siitä, miksi ihmisillä on aina niin kiire elämässä. Minusta oli jo siihen mennessä tullut pohjaton viivyttelijä, kiireetön ihminen. Olisin voinut jäädä yhteen paikkaan tutkimaan yhtä ainoata puuta tai kukkaa koko päiväksi. Sehän pätee edelleenkin. Miksi ylipäänsä aloin kirjoittaa tätä bloggausta, kun minulla olisi sata muuta tehtävää odottamassa? Otin joulukoristeet esiin. Voi olla, että ne jäävät laittamatta. Aloin kirjoittaa tätä ennen joulua. Minulla ei ollut oikeasti sataa muuta tehtävää.

 

Matka Teidelle oli kaiken kaikkiaan kohokohta.  Teide on koko Espanjan korkein vuori, sen huippu on 3718 metrin korkeudessa.  Kaiken lisäksi se on maailman kolmanneksi korkein tulivuori. Retki oli vuorossa maanantaina 13.3. Aivan lähelle huippua emme päässeet. Köysiratahissi oli mennyt rikki edellisellä viikolla ja ihmiset olivat joutuneet kiipeämään jalkaisin alas rinnettä.

 

Maisemat Teiden kansallispuistossa olivat kaikkialla muutenkin huikaisevia. Eräältä näköalapaikalta näkee selkeällä ilmalla La Gomeran, El Hierron ja La Palman saaret.  Tätä kirjoittaessani tajuan ehkä silloista aikaa paremmin, miksi Teneriffa on ihmisistä kiehtova. Se on juuri tämän ja puistojen vuoksi, ei rantaelämän, joka ei ole koskaan kiinnostanut minua. Puerto de la Cruzin rannat eivät edes ole puoleensa vetäviä.

 

Viikon loma loppui lyhyeen ja paluu arkeen koitti. Paluu kotimaahan oli dramaattinen. 17.3.2005 Suomessa oli sinä aamuna todella huono ajokeli, joka aiheutti Lahdenväylällä ja Porvoonväylällä lukuisia ketjukolareita, joissa kuoli muutama ihminen ja autoja romuttui. Se taisi olla Suomen pahin kolarisuma kautta aikojen.

Lukiessani päiväkirjani pohdintoja matkan aikana ja sen jälkeen, ymmärrän nyt niiden tärkeyden kaikelle sille, mitä oli edessäpäin.  Mikä on minun tieni ja tehtäväni tässä maailmassa, kun se pienen pieni lokero jatkuvasti toistuvine toimineen ja rutiineineen ei riitäkään. Onko se paperi ja kynä ja kuva, minne saakka minun on mentävä?  Saman ajattelu jatkuu koko kevään, parasta olisi päästä lentoon ja unohtaa kaikki nalkutus, valitus, meteli, kiire ympärillä, kukaan ei kuuntele. Sellaista on oman tien etsiminen.

Sen jälkeen on virrannut paljon vettä siltojen alta. Ajatuksiani keväällä 2005 on nyt erityisen hyvä peilata tähän päivään, tähän hetkeen, erilaiseen aikaan ja elämään, mutta jätän sen toiseen kertaan.

 

 

Henki ja elämä

Tähän aikaan kevättä ja jo aikaisemmin alan unelmoida kasveista ja puutarhasta. Saatan yöllä herätessäni sukeltaa kukkien keskelle, uida krookusmeressä, nukkua valkovuokkometsässä ja uida sinivuokkojen järvessä. Tunnen kasvien raikkaan tuoksun nenässäni ja nukahdan uudelleen hymyillen. 

Tiedän, että enää suurimman osan ajasta voin vain unelmoida ja kuvitella. Toki olisi mahdollista enempäänkin, mutta en aio raahata kerrostalon 4. Kerrokseen multasäkkejä enkä ostaa suuria ruukkuja.

Joskus on vain aika siirtyä haaveisiin ja sielun silmien ihaniin näkymiin. Olenhan kerännyt niitä jo koko pitkän elämäni ajan. Riitän itse niin moneen, en tarvitse ympärilleni enempää. Hiljaisuus riittää ja herättää tarvittaessa unelmat melkein kosketeltaviksi.

Vuosikymmenen Kotipuutarha-lehdet tarjoavat luettavaa ja katseltavaa . Otin summamutikassa yhden vuosikertakansion käteeni. Sieltä tuli vuosi 2006. Maaliskuun lehden pääkirjoitus alkaa seuraavasti ”Sukupolvi sukupolvelta me ihmiset vieraannumme luonnosta.” 

En jatka aiheesta, se ei koske edes minua, joka olen muuttumassa kasviksi, ainakin henkisesti. Sivulla 7 netissä neuvoja antava mies seisoo auringonkukan alla. Olisiko se vaikuttanut omiin selfie-kuviini auringonkukan alla. Tuskin varmaan edes tuohon aikaan ehdin lukea kaikkia lehtiä. Muistan, kuinka ne ja muu lehtiposti kerääntyi laatikoihin, joista ne joskus lajittelin.

Minulla  oli aikoinaan paljon suunnitelmia puutarhan ja kasvien suhteen, mutta tuskin tuolloin ehdin työn takia paljon mitään. Yritän muistella, mitä tuolloin lomalla ja viikonloppuisin puuhailin puutarhassani. On mentävä tutkimaan valokuvia. Muistan kyllä valokuvanäyttelyni sinä kesänä ja kuinka aamuisin ja iltaisin elokuussa näyttelypäivän jälkeen rentouduimme pikkuserkkuni kanssa puutarhassa tai luonnon keskellä. Oli erityisen kaunis kesä tai ainakin elokuu. Silloin puutarha oli aina parhaimmillaan.

Luonto, puutarha, metsät, kasvit ja puut toimivat joskus suurena lohtuna. Näen sen itsessäni ja näen sen muissa.

Kävin Kukkatalossa ystävän kanssa. Oli melkein pakko saada narsisseja parvekkeelle, pari helmilinjaa lähti myös mukaan ja tietenkin taas tulppaaneja edellisten kuihtuneiden tilalle. Pieni lohtu ja piristys arkeen ja puutarhattomuuteen.

Kaivoin nyt pihapäiväkirjani esiin. On muutenkin aika alkaa merkata laatikoihin ja muuhun tavaraan, pitäisikö se säilyttää vai heittää armotta roskiin. Kurkistin taas äidin ja isän postikorttilaatikkoon ja otin vielä pari korttia erikseen. Ennen olen jo karsinut sieltä tärkeimmät ja sijoittanut ne kansioon. Siihen päälle voisi kohta kirjoittaa: ”voi hävittää”, jollei nyt joku halua leikata postimerkkejä talteen.

Seuraavaksi otin esille irtolehtisen puutarhapäiväkirjan (se on hajonnut, koska kirjan lehtien välissä on niin paljon tavaraa), josta tutkin syksyä 2005 ja seuraavaa kesää 2006.

Tilasin elokuun lopulla 2005 Kauppila Oy:lta ja Oy Korpikangas Siemen-Frö Ab:ta kuvastojen tultua kotiin erilaisia sipuleita. Tilauslistat ovat tallella. Näen niistä tulevan kukkaloiston aihiot, tulppaanit, krookukset. Tilaamani sipulit saapuivat syyskuun lopulla. Puolessa välissä syyskuuta, 16- 17. päivien välisenä yönä pakkanen iski pihan daalioihin ja auringonkukkiin. Seuraavanakin yönä oli pakkasta. Kukkivan pasuunakukan ehdin siirtää sisälle.

Kun sipulit tulivat postitse syyskuun lopulla, aloin kaivaa niille paikkoja puutarhassa. Vietin usein viikonloppuisin aikaani puutarhatöissä. Siellä riitti koko ajan tekemistä. Raahasin kottikärryllisiä multaa istutuspaikoille. Kummasti se multa aina ajan kuluessa hävisi vajoten saviseen maahan. Istutin tulppaanit ja krookukset. Myöhempinä vuosina jouduin niitä lisäämään. Osa tulppaaneista hävisi pikkuhiljaa ja krookuksetkin vähenivät.

Tuolloin syksyllä 2006 istutin myös lisää ukkolaukkoja. Ne tulivat tulevina vuosina lisääntymään ja ilahduttivat minua alkukesästä. Keräsin niitä jopa niiden kuihduttua talteen koristeeksi. Kaikki istutukset eivät onnistuneet. Ostetut iirikset eivät menestyneet. Myös muut laukkasuvun yksilöt eivät menestyneet.

Vaikka daalioiden kukat ja varret paleltuivat, kaivoin niiden juurakot talteen ja osa niistä jaksoi jatkaa myöhemmin elämäänsä. Anna ja Arttu, lapsenlapseni istuttivat hedelmäpuutarhaan norjanangervon alle 50 + 15 krookusta mummin raahatessa multaa.

Sitten olimmekin jo toukokuun alussa 2006. Olin jo pitkään haravoinut pihoja. Tuosta keväästä alkaen, alkoi pihalle kerääntyä roskakasoja, joista tuli vain osittain komposteja. En koskaan ehtinyt paneutua kompostoinnin salaisuuksiin, vaikka hankinkin kirjoja. Aika oli sen verran rankkaa monelta kantilta katsottuna. Pihan ja puutarhan hoito oli jäänyt yksin minun vastuulleni enkä saanut talon toista omistajaa edes viemään haravointiroskia pois pihalta. Puutarha-asioista syntyi helposti riitaa.

Vähän ennen toukokuun puoliväliä aloin muokata kasvimaata ja lisäyrttimaata. Kylvin siemeniä. Lisää silkkiunikoita, niitä, joita rakastin yli kaiken. Istutin saamani ritarinkukat ja paljon muita taimia kuten Saksan kurjenmiekan ja äitienpäiväksi tyttäreltäni saamani köynnöshortensian. Kaikki eivät kuitenkaan eläneet vuosikausia.

Ruoho vaati usein leikkaamista. Ruohonleikkuri hävisi aina välillä. Kesäkuussa hain riippuvia kasveja, karjalanneidon, verenpisaran ja kaikkea muuta. Kirjan välissä on vielä pussissa Uuden-Seelannin pinaatin siemeniä. Kaikkea en ole tietenkään ehtinyt kirjata. Muut asiat kuten Karjalan matka ja näyttelyyn valmistautuminen päivätyön lisäksi veivät paljon aikaani.

Sitten nimittäin oltiinkin jo ajassa elokuun puolivälin jälkeen. Tilinteko kertoo poikkeavasti aikaisempaan kommenttiini kuivasta ja kuumasta kesästä, josta kasvit olivat kyllä kovasti kärsineet. Ensimmäinen sade oli saapunut. Totesin kukkieni ilahtuneen suuresti, kun ne tietävät tai tietäisivät päässeensä valokuvanäyttelyyn. Oli aika valmistautua seuraavaa kevättä varten. 

Syyskuun puolivälissä koimme taas melkein päivälleen edellisen vuoden tavoin pakkasyön. Puutarhassa vuodenaikojen siirtymävaiheet toistuvat usein samankaltaisina ja tietyt asiat kaivertuvat mieleen. 

Totesin silloin, että puutarhanhoito oli minulle henki ja elämä. Aamuhetket ja illan vietin usein lähellä kasvejani, melkein mennen niihin sisään. Tarvitsin sitä ja nyt usein kaipaan juuri sitä erityistä läheisyyttä kasveihini ja pihapuihin. Se oli silloin yksi minua kannattavista voimavaroista. Pari vuotta myöhemmin keväällä 2008 aloitin blogien kirjoittamisen, joka tuli hyvään aikaan varmistamaan jatkon, kun en enää jaksanut puutarhassa samalla tavalla.

Nyt tutkin sen ajan kuviani!

Kuvistani havaitsin vuoden 2006 olevan äärettömän monimuotoinen, vaiherikkaampija erityisen paljon sisältävä kuin, mitä edeltävä kirjoitukseni antaa ymmärtää. En edes uskalla vilkaista päiväkirjaani. Itse asiassa olen ennenkin kirjoittanut samasta vuodesta. Voimme melkein ihmetellä sitä, mihin kaikkeen ehdimme ja mitä kaikkea koemme ja keräämme itseemme!

Puutarhapäiväkirjani voi myös aikanaan armotta hävittää.