Kesäinen retki menneeseen

Heinäkuu karkaa kohta käsistä. Kesät kuluvat aivan liian nopeasti. Vaikka yritän pitää niistä kaksin käsin ja ajatuksella kiinni, niin sinne ne vaan menevät, muiden kesien ja kesämuistojen joukkoon. Kaiken lisäksi vanhalla ihmisellä on niitä muistoja niin paljon (kuin tuhat vuotiaalla), että niitä ei aina löydä sieltä sumpusta tai niitä ei edes muista.

Muistista ja muistoista voisin kirjoittaa jopa kirjoja, niin mielenkiintoinen aihe se on. Aika ei vain riitä kaikkeen. En edes jaksa enää tehdä kaikkea, mitä olen ajatellut jaksavani ja mitä olen suunnitellut. Yritänkin olla itselleni armollinen ja ajattelen, ettei sillä ole loppujen lopuksi niin kauheasti väliä. Muut ihmiset eivät edes välitä. Meillä kaikilla on niin erilaisia ajatuksia, mielipiteitä ja suunnitelmia. 

Kaikki materiaalini, jota saatan tarvita eri tilanteissa, on tallella, mutten löydä sitä enää niin helposti tietokoneen ja kovalevyjen sokkeloista. Viimeksi etsin lapsenlapseni Alexin ensimmäisen elinvuoden videoita, joita hän erityisesti kaipasi. Tiesin niiden olevan tallella, mutta millä ulkoisella kovalevyllä?  Etsimme niitä yhdessä, mutta löysin ne vasta myöhemmin vuoden 2012 valokuvien joukosta, siis aivan loogisesta paikasta. Kävimme yhdessä ostamassa muistitikun niitä varten. 

USB-muistitikut ovat vielä hyvä väline jakaa joitakin tiettyjä kuvia, tarinoita tai muuta. Tallennusvälineet ovat eläneet kaikenlaisia vaiheita ja vaikkapa osa vanhoista muilta välineiltä siirtämäni aineisto on jo hävinnytkin. Omat tiedostojen arkistointisysteemit ovat kokeneet kovia, kun olen vaihtanut koneita. Viimeksi niin kävi viime vuodenvaihteessa. Olen monta kertaa ollut ymmällä.  En voi millään siirtää kaikkea Googleen tai OneDriveen, joihin meitä koko ajan ohjataan.

Kiertelin viikolla ystävän kanssa Hämeessä. Kävimme iki-ihanassa Hattulan vanhassa kirkossa kuten edellisenäkin vuonna. Vietimme siellä runsaasti aikaa. Sanoin jopa lähtiessäni, että voisin jäädä sinne vaikkapa koko yöksi. Oikeasti siellä pitää viettääkin aikaa ja tutkia kaikkia yksityiskohtia. Onneksi siellä ei ollut nyt paljon ihmisiä, muttei kyllä opastustakaan kuten viime kesänä. Joskus on hyvä syventyä asioihin omatoimisesti.  Viime kesästä lähtien minun on pitänyt viedä lapsenlapseni sinne ja nähdä, miten pelaamisesta innostunut 8-vuotias kokee mummin mielestä ihmeellisen rakennuksen täynnä värikkäitä piirroksia. Ehkä siitä jää jokin muistijälki.

Aioimme mennä Hämeen linnaan, mutta parkkipaikkaa oli mahdoton saada läheltä emmekä jaksaneet odottaa. Nälkäkin alkoi jo olla.  Kaupungin keskustasta löytyi kyllä autopaikkoja, joten kävimme siellä syömässä Popino-nimisessä ravintolassa.  Samalla kuljimme läpi ydinkeskustan. Marja on aikoinaan asunut keskustassa ja minulle kaupunki on ollut koulukaupunki. Jälkeen päin ajatellen matkan sisältö olisi ollut aivan toisenlainen, jos olisimme menneet kierrokselle Hämeen linnaan.

Vanha Hämeen härkätie kiinnosti ja halusin esitellä sen välillä Hämeenlinna – Renko, vaikka matka sitä kautta on pidempi. Ystäväni, joka toimi kuskina, halusi laittaa autonsa GPS-navigaattorin ohjaamaan, minä samalla kokeilin puhelimeni Google Mapsin ohjausta. Se olikin äärimmäisen hauska koe. Ohjaus toimii vain normaalien väylien kautta eli yritti koko ajan vääntää meitä takaisin Turuntielle huolimatta siitä, että ajoimme pitkin vanhaa Hämeen Härkätietä. Se oli sopivaa leikkiä vanhoille naisille. Samoinkin lopuksi, että kannattaa kyllä luottaa omaan intuitioonsa.  Kaiken lisäksi olen ennenkin kulkenut reitin.

Poikkesimme Rengon vanhalla hautausmaalla, jonne vanhempani ovat haudattu. Ystäväni ei ollut koskaan käynyt siellä. On joskus hyvä katsella itselle tuttuja paikkoja toisen silmien kautta. Meillä oli tarkoitus Riihimäellä käydä Marjan vanhempien haudalla. Mutta toisin kävi.

Ajoimme kotikyläni läpi. Pyntiön peltojen kohdalla oli pakko pysähtyä, koska kaukana pellolla oli iso lauma pitkäkoipisia lintuja. Lauma kurkia oleskeli pellolla. Olivatko ne muuttamassa jo etelään vai asuivatko ne siellä? Lintujen syysmuutto jakaantuu hyvin pitkälle ajalle.

Launosissa pälkähti mieleen poiketa  tutkimassa Launosten kartanoita, koska olimme keskustelleet aiheesta silloin tällöin ja Marja oli käynytkin siellä aikoinaan. Kaiken lisäksi olin viime kevään tajunnut, että sinne kulki aikanaan rautatie ja asemarakennus oli vielä tallella. Täällä linkki siihen blogiini, jossa kirjoitin aiheesta alun perin 23.4.2014 ja korjasin sitä huomautuksella 13.5.2020. 

Löysimme Ratatien, joka on jäljellä junaradasta Riihimäeltä aina Kesijärvelle saakka. Matkalla olimme jutelleet Kesijärvestä, jossa aikanaan Marjakin oli käynyt. Hän oli jopa kulkenut tuota rataa pitkin junan kyydissä. Isälläni oli myös kuvia järvestä, joka oli vielä 1930-luvulla suosittu retki- ja uintipaikka. Radan historiaan voit käydä tarkemmin tutustumassa täällä.  Olin usein miettinyt, miksi järvestä ei koskaan puhuttu lapsuudessani. Kävimme lapsuudessani uimassa joko Ojajärvellä tai Valajärvellä tai keskenämme pyörillä Kaartjoella.

Ajoimme sitten minulle salaperäisiksi jääneiden Launosten kartanoiden alueen läpi pitkin Santamäentietä, joka yllättäen johtikin hyvin tuntemalleni Lopen kantatielle. Ohitimme puiden peitossa olleen Santamäen kartanon, joka on ollut Paloheimojen omistuksessa.  Se oli Marjalle tuttu paikka. Minä olin siinä vaiheessa pyörällä päästäni, vaikka istuinkin kuljettajan vieressä. Alueella on nimittäin useita suuria rakennuksia, jotka kaikki kuuluvat tähän kartanoon. Täällä Museoviraston sivulla lisää tietoa.

Ajattelin nimittäin Launosten kartanoa, joka jäi nyt vielä katsastamatta, koska kuvittelin kartanoiden sijaitsevan lähempänä toisiaan.  Lähellä toisiaan ne sijaitsevatkin, mutta Launosten kartano on enemmän Vähikkäläntien varrella.  Jälkeenpäin tutkin sijainteja kartoilta. 

Olen aikanaan satoja kertoja ajanut siitä ohitse käydessäni vanhempieni luona, mutta en ole koskaan poikennut syrjäteille vaan ajanut suoraan joko Vähikkäläntien, Kartanontien tai Tervakosken kautta Renkoon. Lopen kantatieltä Santamäentien jälkeen lähtee Pehtoorintie, jota pitkin pääsisin myös oikaisemaan Vähikkäläntielle. Itse asiassa kartanonrakennukset näkyvät myös Vähikkäläntielle.  Pääset tutustamaan tämän kartanon historiaan tästä.

Itse asiassa Launosten kartanon historia sivuaa myös omaa kotikylääni jo varhaisemmilta ajoilta, sillä Brunow-suvun edustaja Göran Brynielsson Brunow sai 1600-luvun alkupuolella myös lapsuuteni kotikylän läänityksenä suvulleen. Kirjoitin blogissani 10.6.2013 aiheesta. Tässä linkki sinne ja tässä myös toiseen Brunow-suvusta tarkemmin kertovaan artikkeliin. Tosin näistä kerrotaan jo aiemman kartanon historiaan johtavan linkin takana.

Launosten kartano liittyy myös muulla tavalla sukuuni. Mielessäni kolkuttaa myös, mitä isäni on aikoinaan yrittänyt kertoa ajaessamme kartanon ohitse. En vain ollut silloin kiinnostunut.

Sittemmin olen tutustunut blogini kautta kaukana Amerikassa asuvaan Leenaan, joka on minulle lähintä tietä 4. serkku.  Muuta kautta olemme kaukaisempia serkkuja. Yhteinen lähin esi-isämme on räätälimestari David Gabrielinpoika Nålberg, joka syntyi Janakkalan Irjalan torpassa 30.12.1791 ja kuoli Rengon Vehmaisissa Siukolan Tammen torpassa 28.5.1863. Hänen vanhin poikansa Henric Juho oli tuolloin Siukolan isäntänä.  Hän oli isän isänisänisä.

Seuraavaksi lähin yhteys syntyy David Nålbergin vaimon, Hedvig Kustaantytär Nikkilän (1802–1870) kautta, jolloin yhteinen esiäitimme on tämän isoäiti Hedvig Erkintytär Härkälä (1749-1827).

David Nålbergilla oli kolme muuta lasta: Eric (1828–1858), Wilhelm (1831–1911) ja Karoliina (1837–1917).  Sukuselvityksessäni on kirjattuna heidän jälkeläisiään yhdeksässä sukupolvessa yhteensä 612 henkilöä. Luonnollisesti henkilöitä on paljon enemmän, mutta olen voinut kirjata ainoastaan oman sukuni jäsenet täydellisesti. Olen kautta aikojen kokenut tärkeämmäksi pyrkiä mahdollisimman kauas taaksepäin. Runsaat 100 vuotta nuoremmat tiedot ovat joka tapauksessa kiven alla.

Olen kirjoittanut useita blogeja Nålbergin suvusta. Kaikki sisarukset tuntuvat olleen erityisen edistyksellisiä. Samoin jälkeläiset ovat pärjänneet elämässä hyvin. Tässä linkkejä aiempiin blogeihini:

20.6.2016 Kaikuja menneisyydestä

21.11.2013 Maalaiskylän väkeä

5.12.2013 Setiä ja tätejä

5.3.2014 Sukututkimuksen aarteita

2.11.2014 Aamuvarhain ojennan käteni historiaan

25.9.2019 Kuljen perässänne

Lisäksi myös Anna Oreniaan (Orenius) liittyvät blogit ja sukututkimukset koskevat myös sukujamme. Hän oli aiemmin mainitsemani Hedvig Härkälän äiti.

4.10.2018 Anna Orenia, eräänlainen esiäiti

20.10.2010 Kymmenen päivää kului

Palaan aiemmin esittämääni kommenttiin siitä, miten Launosten kartano liittyy näihin asioihin kaukaisen serkkuni kautta.   Vilhelm Davidinpoika Nålbergin poika, kansakoulunopettaja Karl Henrik Vuori (1859-1922) avioitui 1883 opettaja Helma Augusta Tenlénin (s. 1856) kanssa. Helman isä oli Juho Josef Tenlén (1817– 1894) tämän 1. avioliitosta Amalia Charlotta Alftanin (1826 – 1867) kanssa. Amalian isä oli Gustaf Alftan, joka oli Launosten kartanon omistajasukua.  Tämä Helma Augusta on Amerikassa asuvan kaukoserkkuni isoisoäiti eli isänisänäiti.

 

Tenléneistä tuli sittemmin kartanon omistajia. Kun Amalia Charlotta kuoli 1867, Juho Josef nai nuoremman sisaruksen Amalia Olivian Alftanin (s. 1838). Nuoremmat kartanon omistajat ovat heidän poikansa Josef Arthur Tenlénin jälkeläisiä. 

Tässä vaiheessa me matkalaiset olimme jo niin poikki, että ajoimme suoraan Marjan kotiin kahville. Riihimäen hautausmaa jäi väliin, vaikka vielä suunnittelimme sinne menoa myöhemmin. Olin jopa ajatellut ajavani Hausjärven suuntaan tutkimaan edellisen blogini maisemia. Joskus vaan kuten nyt, käy niin, että ajantaju häviää. Minulta se hävisi kokonaan. Kesäillat ovat valoisia enkä muutenkaan seuraa kelloa paitsi, kun olen sopinut jotakin. Kotiin ajaessani olin melkein kauhuissani, kuinka olin vienyt ystäväni aikaa. Kaiken lisäksi hän oli koko retken ajan toiminut kuskina.

Marja on muuten kaukainen serkkuni useiden karjalaisten sukujen kautta. Simo Pentinpoika Sirkiän ollessa yhteisenä esi-isänä, olisin ollut hänen äitinsä kanssa 6. serkkuja ja Marja olisi lasteni kanssa 7.serkku. Samoin Simon kautta tulee toinenkin yhteys. Lähin yhteytemme tulee Antti Olavinpoika Hietasen (1736–1797) kautta, jolloin olemme 6. serkkuja. Isoäitini Aino (1892-1959) ja Marjan isoäiti Maria Sofia Rusi s. Kesäläinen (1884-1952) olivat 4. serkkuja. Olemme myös noin 7. serkkuja pariakin kautta esi-isänä Lauri Muurinen (s. 1693).

Kuten lukija huomaa, niin tällaisen ajan jälkeen innostuu aivan liikaa pienistäkin retkistä. 

Rakas kultainen blogini

Viime yönä minun oli pakko nousta kirjoittamaan. Sitähän on sattunut usein ennenkin, milloin minkin asian herättäessä. Usein aiheet liittyvät harrastuksiini ja mielikuvitukseni juoksuun asioiden juurille. Mutta sitten, onneksi enää harvoin tapahtuu jotakin muuta, tosin usein enää vain verkossa. Tässä öinen kirjoitukseni luettavaksi:

Nuoruuden tuskaa 1960-luvulla Annelin saaressa Lapin matkan jälkeen. Isäni ottama kuva.

"Miten pari ikävää sähköpostia voi lannistaa! Olin kuvitellut jo tavallaan olevani immuuni sellaiselle vihakirjoitukselle, missä sinänsä ei ollut minulle mitään uutta. Mutta onhan niinkin, että saatamme tarvita aina välillä muistutuksia omasta tiestämme voidaksemme tarkistaa reaktiomme. Emme saa tulla liian ylpeäksi ja uskoa selvinneemme kaiken ikävän ulkopuolelle, vaikka pahin on ohi.

Tänään aamulla pihalla.

Yhteiselämän katkaisemisesta toisen kanssa ei synny useinkaan sellaisia vaikeuksia kuin tässä käsittelemässäni, ongelmat ovat pienempiä ja selvitettäviä. Tosin ne saattavat kalvaa henkisesti pitkään kuten minulle kävi.  Ongelmat käsitellään yleensä silloin kun ne tulevat esille eikä niitä puida oikeudessa jälkikäteen. On myös uskomatonta, kuinka joku jaksaa kantaa kaunaa ja vihaa vielä edelleen vuosien takaa. Hän uhkaa minua jopa kunnianloukkaushaasteella tulevaisuudessa liittyen oikeudenkäynneissä esiin tulleisiin asioihin.  En voi muuta ajatella kuin että tällä kaikella vain kasvatetaan minua. Mihin? En saa kärsimyksestä kirkkaampaa kruunua, kuten isoäitini olisi ehkä sanonut, mutta en myöskään täysin ymmärrä, miksi taakkani ei kevene.

Isäni uurna vietiin hautaan  Rengon hautausmaalle kansallisena veteraanipäivänä 27.4.1999. Paikalla oli lähinnä vain perheenjäseniä, mutta taustalla ilmeisesti veteraanien tai sotainvalidien edustajat odottavat kukkien kanssa.

Kirjoitan tästä siksi, että en voi juuri nyt puhua kenenkään kanssa ja mitä se puhuminen auttaisi. Helpotan omaa olotilaani ja toivon, että saisin unen päästä kiinni, kun olen saanut tämän kirjoitettua. Olen itse paasannut loputtomiin, kuinka tunteita pitää osata käsitellä ja antaa niiden mennä ohitse. Ihmisiä me kaikki kuitenkin olemme ja löydämme edestämme samankaltaisia asioita. Toiset meistä ovat ehkä herkempiä ja katson kuuluvani niihin ihmisiin. En ole koskaan itse osannut toimia samalla tavalla kuin minua on joskus kohdeltu. En ole virheetön, mutta saatan olla monimutkainen ymmärtää. Olen myös sitä mieltä,  että vaikeistakin asioista pitää voida puhua ja niitä jakaa. Olkaa onnellisia, jos teillä on ihminen lähellänne, jonka kanssa voitte jakaa kaikkia asioita. Me itse kukin tarvitsemme silloin tällöin ystävää, jolle voimme puhua kaikesta. Kunnioittakaa ja arvostakaa häntä.

Kuvasin hautaa vielä poislähdettäessä. Uusi kivi oli hankittu ja kaiverrettavana. Iso puu haudan yllä oli vielä kaatamatta eikä vastapäiselle rannalle oltu rakennettu niitä punaisia rivitaloja.

Kuva hautausmaalta niihin mainitsemiini punaisiin rivitaloihin tällä puolella virtaavan vesistön rannalla.

Kiitän blogin kirjoittamisen mahdollisuutta. Kuinka moneen tuskaisaan hetkeen olen saanut kirjoittamalla avun vuosien mittaan? Kuinka monta ilonhetkeä olen niiden kanssa kokenut? Vaikka onneksi on ollut aina myös ystäviä, joiden kanssa olen voinut puhua, niin olen huomannut, että kaikkia asioita ei voikaan jakaa. Jossakin vaiheessa kävi ilmi, että näille ystäville olisi pitänyt puhua enemmän aiemmin, mieluummin kuin pitää asiat sisällään. Mutta kuinka moni meistä kuuntelee niin, että muistaa, jos ja kun niitä asioita myöhemmin saatetaan tarvita. Niitä asioita nimittäin tarvittiin, mutta sillä ei nyt ole enää merkitystä. On helppo jakaa iloiset asiat.  On myös osattava valita, kenelle puhuu. Senkin olen oppinut kantapään kautta.

Kesäkuussa kävimme sitten pesemässä hautaa ja kukatkin on jo istutettu. Kivi on vielä omilla teillään. Anna oli tuolloin vasta 5 vuotias eikä Arttu ollut edes syntynyt.

Tässä kuvaajasisarukset Rengon vanhalla hautausmaalla 8.4.2014

Voisin tässä nyt kirjoittaa:

Rakas kultainen Blogini!  Olet aina läsnä, kuljet mukanani kaikkialle, tuot olemassaolollasi erilaisen ulottuvuuden kuin päiväkirjani. Sekin kulkee mukana useimmiten, mutta blogin kautta olen kaikkien muidenkin tavoitettavissa. Joku satunnainen lukija voi samaistua ja löytää kirjoituksestani lohtua tai ajatuksen alkua omille pohdinnoilleen.

Joitakin kirjoituksiani on melko vähän luettu, joillakin on ollut paljon lukijoita. Vähiten luettuja kirjoituksia on erityisesti siellä alkuvaiheilla. Siirryin kesäkuussa 2012 tälle blogipohjalle entisen hävittyä. Aluksi en tainnut edes linkittää juttujani Facebookissa. Tuolloin pohdin kuten täällä melko paljon tämänpäiväiseen aiheeseen liittyviä asioita ja selviytymistäni. Silloin oli järkyttävää havaita se, että tämä juttu oli ahdistanut ja saattanut vaikuttaa monen minulle läheisen ihmisen elämään muuttamalla niitäkin kohtalokkaalla tavalla.  Meille tai läheisillemme sattuneet asiat saavat meidätkin ajattelemaan ja setvimään mielessämme niitä keskeneräisiä asioita. Ne johtavat sitten aikanaan muutokseen ja kasvuun.

Tavalliset kotikutoiset aiheet, jotka koskevat työtä, tekniikkaa, elämää yleensä eivät löydä paljon lukijoita, vaikka niissäkin kirjoituksissa on seassa kaikenlaista muutakin pohdintaa. Yhteenvetoja olen aina välillä tehnyt. Paljon kirjoittamaani olen jättänyt julkaisematta. Saattaa tämäkin jäädä, kun aamulla olen toista mieltä. Ehkä lähden nyt nukkumaan, jotta jaksan huomenna mennä vaikkapa haravoimaan pihaa. Kukkatäti kun olen enkä muuta talossa ole saanut aikaiseksi vuosien aikana. No, en ehkä sielläkään tarpeeksi.

Hyvää yötä rakas blogini!"

Joka kerta hautausmailla käydessäni kuvaan hautoja. Koska kuvia on vaikka kuinka paljon esittelen täällä aina silloin tällöin jonkin haudan. Kirkkojärvi siintää taustalla. Tämän ja myöhemmän kuvan olen ottanut 7.6.2013. Voihan olla, että hautoja poistetaan... Facebookissa on muuten valtavan suureksi kasvanut ryhmä Suomen kirkkoja ja hautausmaita, jonne aluksi laitoinkin valokuvia, muutamista kirkoista kuten Renko, Askainen, Sipoo, Hattula jne, mutta sinnehän ne kuvat katoavat valtavaan massaan.

Tässä Kirkkojärven rantaa 8.4.2014. Taustalla näkyy matala rakennus, jossa oli aikoinaan Rengon kunnanvirasto, Hämeenlinnan seudun Osuuspankin Rengon konttori ja Rengon Sähkö Oy:n toimisto ja varastot. Isäni työpaikkoja sekä kunta ettö Osuuspankki ja myös minun, sillä aloitin työelämäni Rengon Sähkön toimistossa ja kirjanpitäjänä ylioppilaskeväänä 1966. Osuuspankissa olin kesän 1972. Oikealla olevassa kaksikerroksisen talon toisessa kerroksessa asuimme isän virka-asunnossa muistaakseni talvesta 1964 alkaen.

Loppujen lopuksi nukuin sitten ihan hyvin. Aamulla lähdin vielä purkamaan olotilaani puutarhaan. Kaivoin esiin  joitakin tavaroita toukokuussa alkavaa kirpputoria varten. Sittten haravoin etupihan ja siirsin roskat siihen isoon kasaan, joka rumistaa pihamaata. Oli ihana kuunnella lintujen laulua. Tutut sepelkyyhkyt kujertelivat lähistön puissa. 

En jatkossa aio käsitellä tätä asiaa blogissani, mutta nyt oli pakko. Ja ehkä kirjoitan joskus samanlaisen rakkauskirjeen Facebookille? Kuvat liittyvät osittain löyhästi kansalliseen veteraanipäivään, jota tänään liputetaan. Tai sitten niitä etsiessäni joutuivat tänne.  Sukututkija ei myöskään pääse viiruistaan, joten....

Parantumaton sukututkija. Sain selvää kirjoituksesta, noin suunnilleen ja tarkistin SSHY:n jäsensivuilta, että siihen on 10.2. 1890 haudattu Emil Vanhatalo Asemilta. Hän oli syntynyt 3.3.1874 ja oli Henrik Henrikinpoika ja Vilhelmiina Kustaantyttären vanhin lapsi ja joka kuoli siis vain 16-vuotiaana.

Sukututkimuksen aarteita

Olen monena päivänä aloittanut kirjoittaa milloin mistäkin aiheesta, mutta eivät ne ole pitkälle kantaneet. Suuria toiveita en aseta kirjoitukselleni edes nyt. Kuten en muutenkaan. Kirjoitus lähtee vain viemään minua jonnekin, minne ei ehkä ollut edes tarkoitukseni. Kirjoituksen kuvat ovat taas sattumanvaraisesti valittuja.

Tässä sisareni hallussa oleva vanha Uusi Testamentti, joka on kuulunut  Erik Nålbergille. Hänen veljensä on esi-isiämme. Kerroin hänestä täällä.

Olen jo pitkään yrittänyt etsiä tietokoneeni sokkeloista erästä viime vuonna aloittamaani blogikirjoitusta ja kirjojeni sekamelskasta sen aiheeseen liittyvää kirjaa. Kysymys on Ruotsin ja siinä samalla meidän entisestä kuningattarestamme Kristiinasta, jonka jalanjäljillä kuljin viime huhtikuussa Roomassa.  Sitten juutuin lukiessani Hämeen Sanomia Birger Jaarliin ja sitä kautta varhaisempiin aikoihin. Näistä aiheista ei toden totta ole taaskaan pitkä matka sukututkimukseen.

Hämeenlinnassa pohdittiin viikonvaihteen lehtien mukaan, ovatko Birger Jaarlin teot Hämeessä sitä luokkaa, että niiden takia olisi aikanaan pitänyt nimetä yksi pääkaduista tämän nimellä. En pääse lukemaan alkuperäistä mielipidekirjoitusta, josta keskustelu alkoi ehdottaen kadun uudelleen nimeämistä.  Lauantain lehdessä sitten toinen mielipidekirjoittaja ehdotti, että janakkalaiset voisivat sen sijaan nimetä jonkun tienpätkän Hakoisten linnavuoren liepeillä Jaarli Birgerin tieksi. Toinen taas on sitä mieltä, että jaarli on kyllä ansainnut katunsa Hämeenlinnaan. Molemmissa kirjoituksissa asia perustellaan ihan hyvin.  Birger Jaarlin suvulla ei todennäköisesti ole sen enempää kiinnekohtia Hämeeseen kuin se, että hän Eerikin kronikan mukaan teki kuninkaansa kanssa retken Ruotsin itämaahan poiketen sitten Hämeessä.  Hän liitti Suomen alueen tiiviisti Ruotsin yhteyteen. Hänet mainitaan myös Tukholman perustajana ja että hän olisi osallistunut taisteluihin Novgorodia vastaan Nevajoella (1240).

Nuijasodan Nokian taistelun muistomerkki. Isäni valokuvia. Hän on toinen oikealta.

Birger Jaarli eli Birger jarl (eller Birger Magnusson) (1210 – 1266) meni naimisiin Ruotsin silloisen kuninkaan Erik Erikinpojan (kutsuttiin myös Erik Änkyttäjäksi ja Rammaksi tai Sammalkieleksi) siskon Ingeborgin kanssa. He saivat useita lapsia, joista kahdesta pojasta tuli Erikin jälkeen Ruotsin kuninkaita (Valdemar jo vuonna 1250 ja Mauno Ladonlukko 1275). Tämän linkin takaa löytyy lisää sukuselvityksiä. Meille suomalaisille tutumpi kuningas Erik, jonka sanotaan tehneen nk. ensimmäisen ristiretken Suomeen (1155), oli Ruotsin kuninkaana n. 1120 – 1160). Hän sai lisänimekseen den Helige.

Tätä kuvaa olen yrittänyt selvittää siinä onnistumatta. Isäni kuvien joukossa on siitä vain kopio. Jostakin hän on sen saanut varmaan myös tunnistettavaksi. 

Niin tai näin. Keskiajan historiaa kaivetaan koko ajan lisää esiin ja usein myös eri tutkijat ja kirjoittajat lisäävät omat tulkintansa. Kuninkaallisten historiaan on tutkijoiden ehkä helpompi päästä, koska asiakirjoja löytyy runsaammin.  Kaipasin tässä yhteydessä isältäni perimää 1920-luvun aikana ilmestynyttä kirjasarjaa Suomen historiasta (Suomen kansan aikakirjat. Tekijä, Einar.W. Juvelius, myöhemmin Juva. Teoksen nimi, Suomen kansan aikakirjat 1-10. Painovuosi, 1928-1938. Painos, 41000. Kustantaja, Otava. ).  Löysin netistä sarjan myynnissä hintaan 60 e. Ei sen puoleen, että olisin sitä ostamassa, mutta minun omani sattuu olemaan banaanilaatikossa taloyhtiön kellarissa, koska oletin, etten tarvitse sitä evakkoaikanani.  Olen viitannut kirjasarjaan kuvan kera aiemmissa blogeissani kuten 19.11.2012.

Isä koiran kanssa. Pellavatko siellä kuivuvat?

On hyvin yleistä, että aiempien historiantutkijoiden kuten myös sukututkijoiden tulkintoja usein arvostellaan negatiivisesti. En pidä sitä kovin sopivana, sillä ne, jotka lukevat tai opiskelevat historiaa katsovat asiaa usein monen lähteen kautta. On aina hyvä jättää tännekin tilaa luovuudelle, ajatuksille ja inspiraatiolle. On niin, että ilman vallankumouksellisia ja poikkeavia ajatuksia, ei mitään kehitystä edes tapahtuisi.

Siitä tulikin mieleeni, että palaankin vielä Ruotsin kuninkaisiin, vaikka Kristiina jää jonnekin tulevaisuuteen. Kuninkaat raahasivat mukanaan tänne itämaahan mukanaan ties millaisia ihmisiä, sotapäälliköitä, rakentajia, pappismiehiä.  Heitä saattoi jäädä tänne lopullisesti ja meidän esi-isiämme saattaa olla heidän joukossaan. Neitseellinen maa oli täynnä puhdasta ja rikasta luontoa ja asukkaita oli vähän.  Uudisasukkaita on ollut kautta aikojen, ensin maan sisällä ja myöhemmin väki on lähtenyt paremman elämän toivossa naapurimaihin tai kauas valtamerten taakse. Minäkin lähtisin, siis vielä nyt, kipin kapin Karjalan kannakselle, jos se jostakin syystä tulisi Suomelle takaisin. Se saattaisi olla eräänlainen ratkaisu elämän pysähtyneisyyteen ja jumittumiseen, siihen, mikä pitää minut täällä lähellä voimat viemää remonttia ja tekee minut levottomaksi. Uuden ajan alku. Sellaista vaihtoehtoa ei omilla esi-isilläni ollut, he olivat sidottuja turpeeseen ja Karjalan osalta lopuksi kansakunnan kohtaloon.  Välissä kaikilla oli kaikenlaisia ongelmia, kun me elämme yltäkylläisyydessä ja ongelmamme ovat naurettavia.

Mitähän tässä tehdään?  Ehkä puutarhan pohjaa. Äidilläni oli siinä ensimmäisen kasvimaa ja edessä ja tuolla takana kasvoi marjapensaita.

Asiakirjojen mukaan Erik Pyhän mukana ensimmäisellä ”ristiretkellä” Suomeen oli sitä johtamassa ja Henrik piispaa tänne tuomassa myös Rötker Ingesson, kuninkaan tanskalaissyntyinen aseenkantaja. Hän eli noin 1110 – 1160.  Hänet on aateloitu Jägerhorn Af Spurilan myöhemmin kuolleeseen aatelissukuun, joka löytyi sekä Suomen että Ruotsin ritarihuoneesta. Hänet tai hänen poikansa tai pojanpoikansa mainitaan vanhimpana kristittynä paimiolaisena. Sukutarinaa, joka löytyy täältä, ei ole voitu todistaa oikeaksi. Netistä löytyy paljon sukututkimuksia, jotka katsovat oman suvun lähteneen tuolta.

Jokin kumma on kautta aikain saanut ihmiset kaihoamaan aatelisia sukujuuria. Kuulen vieläkin silloin tällöin jonkun kommentoivan oman suvun aatelisista eli hienommasta perimästä kertoessani tekeväni sukututkimusta. Yleensä henkilö ei tiedä sukututkimuksesta ja historiasta sen enempää, joten on turha oikaista kertomalla, että aateliset suvut ovat lähteneet ihan tavallisista ihmisistä, joita kuningas on vaikkapa sodassa kunnostautumisen takia palkinnut aatelisarvolla.  On varmaan sitten ihan hyvä, että suvun jäseniä on hypännyt syrjään aatelisten piirileikistä vaikkapa naimalla jonkun ulkopuolisen. Usein silloin henkilö on työnnetty muutenkin suvun ulkopuolelle, hänestä on tullut ”musta lammas”. Mutta on myös niitä, jossa suku on pikkuhiljaa alentunut tavalliseksi kansaksi.

Joka tapauksessa minullakin on sukututkimus, jossa lähdetään tuosta Rötker Ingenpojasta. Kartanonomistaja, ehkä ensimmäisen Rötkerin pojanpoika Rötker Jurgeninpoika Jägerhorn af Spurila nai  Brita Jönsintytär Galle-Palttilan (Laitila), joiden tytär Kristiina Rötkerintytär Jägerhorn meni suunnilleen 1355 naimisiin Kuusiston linnan voudin  Hattulasta lähtöisin olevan Olavi Niilonpoika Tavastin kanssa. He saivat pojan nimeltä Niilo Olavinpoika (s. n. 1360 Kaarinassa ja kuoli n. 1430 Turku). Tästä pojasta tuli aikanaan merkittävä rälssimies, ritari  ja tämän sukuselvityksen mukaan hän oli kuninkaan käskynhaltija.  Hänen veljestään Maunu II Tavastista tuli Turun piispa. Kädessäni olevassa sukuselvityksessä mainitaan Maunu Tavast hänen täysveljekseen, mutta se ei päde, koska Maunu Tavastin isänä pidetään Olavi Juhonpoika Tavastia. Samaa sukua he kuitenkin lienevät olleet.  Aiheesta on käyty keskustelua muuallakin, mutta en ota siihen sen enempää kantaa, koska en ole siihen pätevä.

Niilo Olavin tytär Elina Niilontytär Tavast avioitui Niilo Olavinpoika Särkilahden kanssa. Siitä avioliitosta syntyi Martta Niilontytär Särkilahti. Sukuselvityksessä mainitaan vielä erikseen, että Turun piispa Maunu III Särkilahti oli Martan täysveli. Martta on syntynyt noin 1435.

Martta Niilontytär Särkilahti avioitui noin 1450 Olavi Pertinpoika Kirveksen kanssa ja heille syntyi Kaarina Olavintytär Kirves , joka vuorostaan nai Turun pormesterin Niilo Pietarinpoika Särkilahden, joka on tunnettu nimellä ”Kiukku Niku”. Heille syntyi Paavali Niilonpoika Särkilahti noin 1495. Paavali toimi Sääksmäen kirkkoherrana 1536-66 ja rovastina Hattulan ja Sääksmäen kihlakunnassa 1541-1552. Kuuluisampi oli veli Pietari Särkilahti, Suomen uskonpuhdistuksen edelläkävijä.

Paavali Niilonpoika Särkilahti nai noin 1535 maanviljelijän tyttären Sääksmäellä. Nimi puuttuu, mutta patronyyymi on Juhontytär ja suku Sillantaka. Heidän poikansa on Israel Paavalinpoika Särkilahti, jonka sukututkija mainitsee olevan aikansa mahtavin mies Suomessa. Hän kuoli 1588 Tukholmassa teloituksen seurauksena. Sukututkimuksessa viitataan myös seuraavaan kirjoitukseen Kyösti Kiuasmaa:  Israel Paavalinpoika Särkilahti, vouti, sotilas ja suurmaanomistaja. Historiallinen Arkisto 55, ss. 298–360. 

Israel nai Sääksmäellä rusthollarin  ja kihlakunnanr:n tyttären Margareta Martintytär Uittamon noin 1565 ja heidän tarkemmin nimeämätön tyttärensä nai kihlakunnan vouti Yrjänä Juhonpoika Kankaroisen. Suvusta löytyy lisätietoa Yrjö Blomstedtin tutkimuksesta.

Suku jatkuu Sääksmäellä edellä mainitun Yrjänän lapsesta lainlukija ja suurmaanomistaja Erkki Yrjänänpoika Kankaroisesta (n. 1595 – 1670), joka menee avioon noin 1625 Kuurilan kartanon omistajan Hannu Erkinpoika Finne-Kuurilan Dorde-nimisen tyttären kanssa. Heille syntyy sitten Kustaa Erkinpoika Kyän- nimellä tunnettu poika 1639. Hän nai rovastin tyttären Beata Jaakontytär Ichtydiuksen Akaalta. Tässä kohdassa viitataan tuohon professori Yrjö Blomstedtin tutkimukseen, jossa kuvataan huomattavasti enemmän näitä aikoja. Tutkimuksen mukaan Erkki on jo vajonnut isänsä alapuolelle ollessaan vain lainlukija ja maaomaisuuden vähentyessä. Heidän poikansa Kustaa Erkinpoika Kyä on nimismies ja hoitaa myös valtiollisia tehtäviä edustaessaan Sääksmäen talonpoikia, mutta myös Hämeenlinnan kaupunkia.

Vanha kuva Rengosta siellä asumamme talon pihalta otettuna. Kuvan olen skannannut diasta ilman roskien korjaustoimenpidettä..

Kustaa Erkinpojasta lähtien tietoa perheestä alkaa löytyä kirkonkirjoista, vaikka Kyän sukua koskeva vanhin lehti puuttuukin Blomstedtin tutkimuksen mukaan Sääksmäen kirkonkirjoista. Siihen aukkoon lienee sitten pistetty tytär Saara Kustaantytär Kyä, joka nai Hattulan lukkarin Gabriel Danielinpoika Bergelinin. Olisi todella mielenkiintoista saada selville, mistä lähteestä tämä minun sukututkijani ottaa seuraavat tiedot. Gabriel Bergelinin hautauspäivä löytyy myös Hiskistä ollen 10.3. 1701.  Mutta että seuraava merkintä Hiskissä koskisi hänen tyttärensä pojan syntymää, sitä kysyn:

16.3.1744          17.3.1744 Oinala Sipilä              Matts Larsson   Lisa Gabrielsd:  Jacob

P.S. Se pitää aivan täysin paikkansa. Olen itse tarkistanut rippikirjoista.

Isäni isovanhempien  eli hänen äitinsä Lempin vanhempien Kalle Johannes Kustaanpoika  Nikkilän ja Ulla Kustaantytär Ollilan hauta Rengon kirkon vanhalla hautausmaalla. 

Heidän tyttärensä Elisabet  eli tuo Lisa siis avioituu 1724 Renkoon maanviljelijä Matti Laurinpoika Sipilän vaimoksi ja he saavat 1744  Jaakko-nimisen pojan, joka puolestaan nai 1786 Janakkalan Hyvikkälästä Ulrika Erkintytär Paavola-Sipilän. Heidän tyttärensä Juliaana Jaakontytär menee sitten naimisiin Ahoisten Nikkilän Antti Juho Yrjönpoika Nikkilän kanssa 1804.  Heidän 1812 syntynyt poikansa Kustaa Antinpoika Nikkilä ja tämän puoliso Maija-Leena Iisakintytär Talpila ovat isänpuoleisen isoäitini Lempi Marian s. 1891  isovanhemmat.

Tässä on varmaan joku Nikkilän sukuun kuuluva sukutapaaminen tai kokous meneillän- Isäni on toinen vasemmalta. Hänen vieressään serkku Kyllikki Valaja. Pöydän päässä tässä jutussa mainittu Olavi Ilmari Nikkilä. Kyllikin lapsia on myös kuvassa.

Myöhemmistä sukututkimuksista käy ilmi, että myös samoista juurista lukuun ottamatta näitä myöhemmin kyseenalaistettuja tutkimuksia tulevat myös isänisän puoleisen suvun juuret. Olen pahoillani, jos tämä selvitys on epäselvä, enpä itsekään tahdo mukana pysyä.

Tässä kirjoituksessa seuraamani sukututkimuksen on tehnyt isäni serkku Olavi Ilmari Nikkilä (1913 – 1990), jonka isä oli isoäitini Lempin isoveli Väinö Armas Nikkilä s. 1881.  Olavi Nikkilä oli eläkepäivillään intohimoinen sukututkija. Hän ehkä hiukan suoristi linjoja ja olen silloin tällöin kuullut häntä siitä moitittavan.  Mutta hänen kirjoituksensa talonpoikaispitäjä Rengosta ja sen asukkaista on todella mielenkiintoinen. Nyt kun paikkakunnat tuntuvat häviävän pikkuhiljaa kartalta sulautuessaan suurempiin kuntiin, on entistä tärkeämpää ylläpitää tällaisten ikivanhojen pitäjien historiaa. Vähäiset karvani nousevat pystyyn, kun Renkoa kutsutaan Hämeenlinnaksi. 

Mikähän minusta tulee isona?