maanantai 10. kesäkuuta 2013

Menneiden aikojen ihmisten jalanjäljillä

Seikkailin perjantaina  sisareni kanssa tuntemattomassa historiassa.  Minulla on jokin kumma tarve suunnistaa keski-aikaan ja 1500-lukuun, siihen lähes kirjoittamattomaan historiaan.  Siihen pääsee tuskin tulevaisuudessakaan kiinni, ei ainakaan suoraan.  Keskiajan historian tutkimuksen edistyessä kuten näyttää,  voi jonkinlaisia viitteitä saada. Olen aloittelija sukututkimuksien tekemisessä sikäli, että en osaa vielä täysin perehtyä muuhun aineistoon kuin kirkonkirjoihin. Vanhojen käsialojen lukukin on vaikeata. Tekemällä kuitenkin saa hyvää harjoitusta ja omat kiinnostuksen kohteet kuitenkin aina pomppaavat asiakirjojen sivuilta silmille, kun selaan niitä joko Kansallisarkiston tai Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen sivuilta.  Kirkon rippikirjoja ja muita luetteloita kuten syntyneiden vihittyjen ja kuolleiden luetteloja on säilynyt vain sen verran lyhyeltä ajalta, että tuo kaukaisempi aika on tavoittamatonta. Siksi keräänkin kaikkea siihen liittyvää materiaalia toivomuksena koota ja luoda niistä tiedonmurusista jotakin. Mitä se sitten onkaan, aika sen näyttää. Kirjoittelen näitä blogejakin oman oppimiseni kannustamiseksi.

Rengon vanhaa kirkkoa ympäröivän kiviaitaa nykyajan kesäkuussa.


Perjantain retkeily jäi suppeaksi maaston kartoitukseksi. Yritin  mielessäni hahmottaa oman syntymäpaikkani, lapsuuteni kotikylän yhteyksiä Janakkalan suuntaan. Olen jo aiemmin 19.11.2012 julkaisemmassani blogissa kirjoittanut kuvan kera, että Rengon Vehmainen kuului aikoinaan Lopen hallintopitäjän Hyvikkälän neljänneskuntaan.  Silloista laajaa Kanta-Hämeen aluetta hallitsi Akseli Salokanteleen ” Vanhaa Vanajaa”-kirjan mukaan  Suur-Vanaja, jonka alue keskiajalla ulottui  ”Salpausselän rinteiltä Vanajan selkään ja Hollolan rajoilta Lohjalle”.  Tuolloin maa oli hallintoa ja veronkantoa varten jaettu hallintopitäjiin, joiden rajat eivät olleet samat kuin kirkkopitäjillä.  Hallintopitäjät jaettiin kolmannes- ja neljänneskuntiin.  Kotikyläni rajoittui myöhempiin Janakkalan ja Lopen kuntiin, joten kun haluaa perehtyä sen vanhempiin tietoihin, pitää tämä ottaa huomioon.  Itselleni on tullut myös tärkeäksi vanhoja aikoja tutkiessani entisaikojen kulkuväylät.  Miten ihmiset pääsivät silloin liikkumaan, koska teitä ei ollut samalla tavalla kuin myöhempinä vuosisatoina.  Kukin pitäjähistoria käsittelee historiaansa kirjoittajansa valitsemasta näkökulmasta.  Kun etsii tietoja arkistoista, on myös hyvä muistaa, että asioita on selattava usean pitäjän alueelta.

Luin taas kerran, ties kuinka monennen kerran Rengon historiaa, jonka Markus Hiekkanen ja Jussi Härme ovat kirjoittaneet ja Rengon kunta ja seurakunta ovat kustantaneet.  Teos on ilmestynyt vuonna 1993. Isäni  oli mukana teoksen historiatoimikunnassa. Kirjan nimisivulta löydän hänen uudenvuodenpäivänä 1994 kirjoittamansa omistuskirjoituksen. Hänhän se minuun jätti monin hienovaraisin tavoin tämän poltteen historiamme tutkimiseen!!


Nyt olin siis kuvittelemassa aikaa 1500-luvun alusta aina 1700-luvun alkupuolelle, josta lähtien tietoja voi saada kirkon rippikirjoista. Rengon seurakunnan osalta löydän ne digitaalisessa muodossa noin vuodesta 1707, jos vaan osaan lukea niitä.  Sukututkimus on työlästä ja aikaa vievää. Joskus jopa ajattelen jättäväni sen sikseen, koska otan sen liian vakavasti ja saamani opin mukaan etsin kaikelle tiedolle lähteet. Kun alan tutkia jotakin sukuhaaraa, ajalla ei ole enää mitään merkitystä.  Toisaalta minulla on aikaa enkä tällä hetkellä ole oikein innostunut mistään muustakaan. Kuljeskelen ympäriinsä vanhasta tottumuksesta, otan valokuvia kuten ennenkin.  Kun katselen niitä jälkikäteen, huomaan, että nekään eivät ole enää mistään kotoisin.




Mutta palatkaamme  tutkimusretkeen. Olin suunnitellut, että etsimme tien Haapajärven ja Rehakanjärven välisellä kannaksella Janakkalassa sijaitsevaan  Irjalan kartanoon ja sieltä ajamme Hakoisten linnavuorelle ja sen jälkeen poikkeamme Vanajan kirkolle.  Hain sisareni Hämeenlinnasta ja ensiksi ajoimme Rengon hautausmaalle laittamaan kesäkukat vanhempiemme haudalle.  Halusin tällä kertaa myös käydä uudella hautausmaalla, koska sinne on haudattu paljon lapsuudessani tuntemia ihmisiä.  Löysinkin monta etsimääni  kuten keväällä 1957 kuolleen ensimmäisen opettajani Saara Lindell-Oksan haudan. Kuvasin niiden lisäksi myös muita hautoja vastaisen varalle, sillä kyllä ne tarinat siellä jossakin odottavat.


Vaikka en tässä jutussa käsittelekään sen enempää ensimmäistä kouluani kotikyläni naapurikylässä, niin kyllä se oli monta kertaa mielessä tälläkin retkellä, koska samaa koulua kävivät aikoinaan sekä Vehmaisten, Kaloisten ja Asemin lapset. Leike on kirjasesta, jonka koulun opettaja minun aikanani, Jyrki Lempinen on kirjoittanut: Koulua Rengossa 100 vuotta 1884 - 1984


Isäni koulululuokkia Kaloisten koulussa 1920-luvulla. Olisipa kiva selvittää kuvassa olevat muutkin lapset. Isäni on toisessa rivissä keskellä, viides vasemmalta. Oli vaikea tunnistaa häntä noin nuorena, mutta valokuva-albumissa oli myös toinen kuva hänestä, josta saatoin tehdä päätelmän.

Tässä minun ensimmäinen koulukuvani  1954 - 1955. Kuvassa ensimmäinen ja toinen luokka yhdessä. Olemme sisällä tuossa aiempien kuvien koulutalossa. Opettaja Sylvi Lindell-Oksa istuu keskellä. Hän on kuvassa noin 57 vuotta vanha. Minä seison keskirivissä, äärimmäisenä oikealla.


Nyt ollaan siirrytty Pariisin hautausmailta omillemme. Ajatus tuli mieleeni, kun pyysin Heljän ottamaan tämän kuvan. Viime vuosikymmenellä kun kiersimme Pariisin hautausmailla etsimässä kuuluisien ihmisten hautoja. Ympyrät pienenevät, mutta syventyvät?


Seuraavaksi ajoimme Asemin kylään, josta on Google mapin antaman reitin mukaan vain muutaman kilometrin matka Irjalantietä pitkin Irjalan kartanolle.  Oikean tienhaaran löytäminen ei ollutkaan helppoa, joten joimme ensin eväskahvit ja söimme voileivät Kaloisten kyläyhdistyksen rakennuksen pihamaalla ennen kuin suunnistimme etsimään oikeata tienhaaraa. Epäilys oli jo noussut mieleeni.  Otin jopa puhelimeni navigaattorin käyttöön, mutta en pystynyt kirjoittamaan sinne minkäänlaista reittikohdetta. Navigaattori sitten vain papatti tieohjeita ajaessamme eteenpäin.  Käsitimme, että pitää sittenkin ajaa toista kautta. Googlen karttapalvelut eivät todellakaan osaa reitittää keskellä maaseutua, ne ottavat mukaan pienet polutkin ja entiset kärrytiet.  Varmaan metsän poikki on aikanaan kulkenut  tien tapainen, siellä saattaa olla entisen tien pohja tai ties mikä polun tapainen, mutta lähdimme suosiolla ajamaan kohti Renkoa ja käännyimme Nevilässä  Hyvikkäläntielle.  Matkalla teimme vielä pienen kierroksen, kun oikealla näkyi Haapajärvi.  Jokien tutkiminen on aivan oma alueensa. Ylitimme Hyvikkälänjoen, joka kartan (Fonecta) mukaan alkaa Haapajärvestä ja jatkuu myöhemmin Tuulesuunjokena  ja laskee Kernaalanjärveen. Käytän todennäköisesti aivan vääriä termejä.  Joka tapauksessa näitä alueen jokia pitkin pystyisi kulkemaan vaikka kuinka pitkiä matkoja.  Irjalaan tullessamme ohitimme  ensin Rehakanjärven puolella sijaitsevan Nuoranlahden, jonka rannalta Museoviraston tietojen mukaan on löydetty jälkiä kivikautisesta asuinpaikasta. Seuraavaksi ohitimme Irjalanlahden ja ajoimme kapean sillan yli kannakselle, jossa rakennukset sijaitsevat. Ajoimme tietä eteenpäin niin pitkälle kuin pääsimme, vaikka merkki ilmoitti tulostamme piha-alueelle ja että siellä vartioi koira.  Sitten hevosaitausten jälkeen kahden metsätien haarautuessa toisen näyttäessä kiellettyä ajosuuntaa ja toisen hevostietä, oli pakko kääntyä. Kartanossa asuu Maria Möller, jolla on hevosia ja joka järjestää hevoskoulutuksia. Tässä linkki hänen sivuilleen.  Alue näyttää mahdottoman kauniilta. 


Maisemia Hyvinkkälän sillan tienoilla


Koska aikaa oli kulunut teitä hahmottaessani niin paljon, jätimmekin tällä kertaa Hakoisen väliin ja ajoimme kunnon kesäsateessa Vähikkälään, Janakkalan kylään, joka on Vehmaisten naapurikylä. Sieltä suunnistimme Tervakosken kautta vanhalle Helsinki-Hämeenlinna tielle ja sitä kautta Vanajan kirkolle. Siinä oli yhdelle päivälle aivan riittävästi ohjelmaa.


Miksi tämä retki? Selattuani Suomen asutuksen yleisluetteloa, olen todennut, että Vehmaisten kylän talot ovat olleet siellä jo 1539 alkaen ja siis todennäköisesti jo paljon sitä ennenkin.  Lopen asiakirjojen alta löytyvässä Wehmais-kylässä on ollut neljä taloa, Marttila, Junnila, Eskola ja Siukola.  Talojen nimet  tulevat esille 1630-luvulla. Sitä ennen noin 1624 mennessä kaikki talot ovat joutuneet  Jöran Brynielsonin rälssiin.  Göran Brynielsson kuului  Brunou-sukuun, joka Janakkalan historian mukaan aateloitiin Ruotsissa 1575 ja Suomen ritarihuoneessa 1818. Suku sammui kuitenkin  jo vuonna 1849.  Irjala oli hänen läänityskartanonsa tai yksi niistä.  Veikko Kerkkosen ”Janakkalan historian” mukaan  Göran Brynielsson sai 1613  Norrköpingin ehdoilla läänityksekseen 22 tilaa, joihin siis myös Irjala kuului. Myöhemmin 1640  hän sai myös läheisen Rehakan kartanon. Janakkalan historiassa kerrotaan paljonkin suvun myöhemmistä vaiheista  eri kartanoiden kohdalla. Niiden mukaan suvun jäsenet lienevät olleet aika kuumaverisiä.  

Göran Brunielssonin osalta tarina ei ole mukavaa luettavaa. Hän oli vaimonsa ja tyttärensä kanssa palaamassa ratsain sukulaisvierailulta Vanantaan kartanosta, kun Tuulensuun sillalla (olisiko ollut samassa paikassa kuin silta, jossa pysähdyimme valokuvaamaan) tyttären hevosen takajalka tarttui siltaan. Hevosen yrittäessä kiskoa jalkaansa sillasta, tytär putosi hevosen selästä pää edellä virtaan.  Ruumis  saatiin ylös vasta keväällä. Asiaa lähdemerkinnän Tk. 13.4.1629 mukaan käsiteltiin oikeudessa. Sen mukaan silta oli vain 5 kyynärää leveä vaikka sen olisi pitänyt olla 10 kyynärää leveä (kyynärä = noin 60 cm).

Göran Brynielsson kuoli ennen vuotta 1650. Irjalan omisti sittemmin hänen poikansa Karl Brunou, everstiluutnantti, joka kaatui Lundin taistelussa  joulukuussa 1676. Eri lähteiden mukaan tuon taistelun sanotaan olleen kaikkein verisin ja julmin ylipäänsä ihmisten historiassa.  Karlin vaimo Kristiina von Lode sai itselleen ja kahdelle pojalleen elinikäisen rälssin Irjalaan (1684), mutta tulipalo hävitti kartanon seuraavana vuonna, jolloin hän menetti kaiken omaisuutensa ja eli sittemmin kuolemaansa  (1687) saakka köyhyydessä kahden alaikäisen tyttärensä kanssa.


Siukolan talossa mainitaan talon pitäjänä eli rälssitilallisena  Simon Sigfridsson ensimmäistä kertaa vuonna  1607.  Tila lienee tuolloin ollut veronmaksukyvytön (plat öde). Samoina vuosina siellä esiintyy myös nimi Sigfrid Persson. Talossa on myös asunut Eskil Persson. Voisivatko olla isä ja tämän veli.  Koska Vehmaisten tilat sijaitsivat vain ½ peninkulman päässä Irjalasta (maininta löytyy parista kohdasta Vehmaisten taloja mm. Siukola 1620 ja Eskola 1639), niiden omistaja eli säterikartano oli vapautettu näiden rajapiiritilojen osalta veroista.  Eskolan kohdalla on 1644 merkintä, että se kuuluisi Erik Boijen rälssiin.

Vielä 1950-lukua. Nuorin sisareni Raija ja minä Hämeenlinnassa isäni kuvaamana.



Henkikirjatietojen mukaan 1634 Siukolan talossa asuivat Simon, vaimo, poika ja pojan vaimo. Myöhemmin käy ilmi, että Simon ja vaimo ovat vanhoja ja pojan nimi on Jöran ja vaimo on Agnes. 1644 ilmestyy merkintä Erik Boijen rälssistä ja 1651 taas Göran Brynielsson. 1652 ilmestyy taloon sotilas Mårten Simonsson ja vaimo Elin Jöransson. En ole vielä oikein saanut  tolkkua henki-  ja maakirjoista, joten en ole päässyt kunnolla tarkistamaan tietoja alkuperäisistä lähteistä.  Simon Sigfridsonin nimi tulee esille koko 1600-luvun aina 1711 saakka, vaikka tuskin hän on elänyt niin pitkän elämän.  Hänestä tila lienee saanut nimensä, mutta minun on vielä löydettävä asiakirjoja, joihin viitataan hänen nimensä jälkeenolevilla  päiväyksillä 6.10.1692 ja 11.8.1710.  Rengon historiassa käsitellään jonkin verran 1600-luvun hankalia vaiheita talonpoikien elämässä, sillä käräjillä haettiin myös erityisesti Vehmaisten osalta vapaavuosia. Siellä mainitaan myös tuo Simon, jonka tila oli jäänyt autioksi ja Mats Mattson Vojakkalasta haki siihen oikeutta.  Asutuksen yleisluettelossa tosiaan mainitaan vuoden 1694 kohdalla Mats Mattson ja hänen vaimonsa Anna. Jätän nyt tutkimukseni tähän, kutkuttavan mielenkiintoiseen vaiheeseen. 
   
(Alleviivattujen sanojen takaa pääset kyseisistä asioista kertovaan lisätietoon.)  Huomasin läpilukiessani, että minulta jäi paljon asioita mainitsematta, joihin osuin käsittelemissäni lähteissä. 1600-luku oli koko Suomessa täynnä suuria muutoksia ja kehitystä, mutta myös raskaita nälkävuosia.  Yhteydet valtakunnan suureen historiaan kuuluvat mielessäni taustakohinana.

Tarvitsen nyt miettimistauon. Tarvitsen kirjoja. Tarvitsen tietoa. Koko ajan en jaksa tuijottaa suttuisia pöytäkirjoja ja yrittää ottaa selvää käsialoista.  On myös aika taas vaihteeksi paneutua karjalaisiin esi-isiini ja jatkaa sillä rintamalla, valmistautua matkaan niille juurille heinäkuun alussa. Ja onhan paljon muutakin....

Vanajan kirkko. Sisältä pieni, mutta aikoinaan saarnattiin myös ulkona olevalle kansalle. Kirkossa on tallella ulkoseinän saarnastuoli.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti