Erilaisia taisteluja

Tässä on hetki aikaa aloittaa uusi postaus. Olemme viettäneet toiseksi nuorimman lapsenlapsenlapseni 2-vuotissyntymäpäivää. Hän on yksi korona-ajan lapsista, joka on syntynyt ja kasvanut erikoisessa maailmassa verrattuna aiempaan. Meille muille tällaiset tapahtumat kuten syntymäpäivien vietto tai mikä tahansa muu juhla ovat olleet harvinaisuuksia viimeisen kahden vuoden aikana. Olemme jättäneet monia yhteistapaamisia väliin. Olenkin toivonut ja esittänyt, että pitäisimme keväällä myöhemmin yhteisen juhlan. Ehkä niin ei kuitenkaan tapahdu.

Juhlien pito lienee siis turha toive, sillä maailma on peruuttamattomasti muuttunut. Joitakin asioita voimme yrittää palauttaa ja ehkä onnistumme siinä, ehkä emme.

Ajattelin, että voisin tutkia taas jotakin omasta menneestä ajastani.

 

Mieleeni tuli Postcrossing-harrastukseni aikana käymäni kirjeenvaihto joidenkin ihmisten kanssa. Olen tallentanut kaikki kirjeet kuten myös ne yli 3000 korttia (3217), jotka olen saanut ja kuvat lähettämistäni yli 3000 (3216) kortista. Olin aktiivinen keväästä 2006 aina alkukesään 2016. Profiilini on edelleen palvelussa, joten voisin jatkaa milloin tahansa. Palveluun on myös tallennettu kaikki edellä mainituista korteista kuvineen.

Toinen kirjoitusaihe liittyy omaan postikorttituotantooni, niitäkin kortteja on jäljellä, vaikka parhaimmat ja minulle rakkaimmat ovat aikoja sitten loppuneet.

Kirjeenvaihtoni yleensä alkaen teini-iästäni lähtien on myös aihe, jota olen usein ajatellut käsitellä. Kenenkään tuttuni, joka saattaa lukea tätä, on turha pelätä, että paljastan mitään heidän salaisuuksistaan, joita käsittelimme kirjeenvaihdossa. Sama koskee päiväkirjojani kirjoittaessani niistä.  Toki käsittelen omia tuntemuksiani, niitäkin usein peitellysti tapauksissa, joissa se on aiheellista. Lukijakuntani on kaiken lisäksi pääasiassa ihmisiä, jotka eivät tunne minua kovin hyvin. En usko, että kukaan sukulaisistani jaksaisi edes lukea kirjoituksiani. Minkäänlaisia viitteitä siihen suuntaan en ole saanut.

 

Kaivoin kansioitani romuhuoneen hyllyistä ja kaapeista. Postcrossingiin liittyen sieltä löytyi 8 mappia, joista yksi on lähes tyhjä. Lisäksi omaan kirjeenvaihtooni liittyen postcrossingiin kuuluu myös hyvän ystäväni kanssa käymäni kirjeenvaihto eli kolme mapillista. Postikortit ovat maittain tallennettuna isoon laatikkoon. Postikorttimappeja säilyttämisen arvoisista postikorteista on myös kolme mapillista. Vanhoja, saamiani tai vanhempieni saamia kortteja on myös aika paljon. Tyhjiä, kulkemattomia postikortteja en ole edes laskenut, mutta niitä on paljon.

 

Ihmettelen itsekin, mikä minuun on aikanaan iskenyt. Se lienee tapahtunut jo ennen postcrossingia, mutta sinä kymmenen vuoden aikana, kun olin aktiivisesti mukana, olin seonnut lopullisesti.

Jotakin on tehtävä muutakin kuin vain kirjoitettava yksi blogipostaus. Usein käsittelen jotakin asiaa kirjoituksissani, mutta kun saan postaukseni julkaistua, työnnän koko asian taas muiden asioiden taakse. Olen kyvytön käsittelemään arkistojani järkevällä tavalla. Useimmat sanoisivat, että minun pitää heittää kaikki roskiin. Niinhän useat ihmiset tekevät ja ovat sitten tyytyväisiä.

 

Luin äskettäin taas vähän Merete Mazzarellaa, kirjaa nimeltä ”Ainoat todelliset asiat -Vuosi elämästä”.  Kirja on ilmestynyt 2012. Kirjan alussa hän kertoo eläkeläiselämänsä alusta. Hän kertoo hankkiutuneensa eroon paljosta. Siihen paljoon kuuluivat kirjeet, joista suurinta osaa hän ei edes lukenut uudelleen. Jos hän olisi tehnyt sen, olisi hän tietenkin joutunut kohtaamaan menneisyytensä ja olisi saattanut vajota siihen. Hän halusi mennä eteenpäin.

Minulle kävi päinvastoin ja käy edelleen. Haluan vajota ja tutkia omaa menneisyyttäni, koska minulla ei aiemmin ollut koskaan siihen aikaa. En aivan tarkkaan tiedä, mitä uskon löytäväni tai mihin se tutkiminen johtaa. Menen silti koko ajan eteenpäin, kohti suurta tuntematonta.

 

Merete Mazzarella hankkiutui eroon vaatteista, joita ei enää ikinä käyttäisi. Sitä minäkin tein, mutta en silti luopunut aivan kaikista heti vaan vähitellen, joitakin on vielä jäljellä. Niistä luopuminen on helppoa. Toisaalta suuri osa nyt käyttämistäni vaatteista on 10–15 vuotta vanhoja.

Merete hankkiutui myös eroon kirjoista, jotka oli lukenut ja joita ei aikonut lukea uudelleen. Siinä asiassa minäkin voisin parantaa paljon. Tosin olen jo kauan luopunut monista kirjoista luettuani ne. Mielellään annan ne eteenpäin jollekin toiselle, joka voi sitten myös antaa kirjan eteenpäin. Joskus olen vienyt niitä kirjaston noutohyllylle ihmisten valittavaksi. Hän luopui myös koriste-esineistä, niin tein minäkin, vaikka jäljellä on vielä jonkin verran. Niistä kaikista voin kuitenkin luopua milloin tahansa. Tarkoitan milloin tahansa myöhemmin, kun aika on minut jättänyt.

Minäkin luovuin osasta huonekaluja ja astioita. Voin luopua niistä kaikesta milloin tahansa, mutta juuri nyt osa niistä on edelleen tarpeen kodissani.

Merete luopui myös vanhoista valokuvista säilyttäen vain jonkun harvan. Minä taas en ole pystynyt luopumaan vielä yhdestäkään. Sen sijaan olen tutkinut vanhoja kuvia ja löytänyt niille sisältöä, tietoa ja tarinoita. Kaiken lisäksi olen skannannut niitä talteen, vaikka työ on vielä kesken. Paperivalokuvia sisältävien kansioideni määrä on valtava enkä itsekään enää hallitse niitä. Vähitellen yritän tehdä jotakin asian hyväksi, jaan kuvia muille ja sitten tavoitteeni karkaa jälleen. Aihe on edelleen täysi kysymysmerkki.

Myönnän, että tyhjä tila on tavoittelemisen arvoista, mutta olen kykenemätön sen saavuttamisessa.

Postikortteihin liittyvä kirjeenvaihto tuli mieleeni, kun ajattelin tarkistaa, kuinka paljon olen ollut tekemisissä ukrainalaisten ihmisten kanssa. Tarkistus ilmoitti, että olen saanut Ukrainasta 83 postikorttia ja lähettänyt 82. Vain yhden henkilön kanssa olen vaihtanut yksityisiä kortteja, mutta yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi.

Jatkan kirjoittamistani seuraavana päivänä. Kirjeenvaihtooni liittyen vaihtelin pitkään kirjeitä ja postikortteja erään valkovenäläisen nuoren naisen nimeltä Natalia kanssa. Hän opetti journalismia Minskin yliopistossa, kirjoitti paljon ja haaveili kirjoittavansa tarinoita maansa ja sukunsa historiasta.

Luin hänen pitkiä kirjeitään uudelleen, joissa hän mm. selvitti oman kotivaltionsa historiaa. Alun perin hän oli kotoisin Borisovin kaupungista, joka sijaitsi noin 70 km Minskistä pohjoiseen. Kaupungin halki virtaa Berezina-joki, joka liittyy Napoleonin Venäjän-sotaretkeen 1812. Napoleon oli perääntymässä Venäjältä valtavan armeijansa kanssa, joka tuossa vaiheessa oli jo pienentynyt 600.000 miehestä 50.000–40.000 mieheen. Armeijan mukana kulki myös suuria joukkoja siviilejä ja muuta porukkaa. Oli lokakuu ja jokien ylitykset olivat vaikeita. Yksityiskohtia lukiessamme voimme vain kuvitella, millaista sodankäynti oli silloin.

Päädyttyään Berezinalle, armeija joutui taas vaikeuksiin. Alueella käytiin taisteluja 26.-29.11.1812. Wikipedian artikkelista voit lukea, miten julmaa sodankäynti oli. Sitä se on aina. Michel Ney, ranskalainen marsalkka, sai ansioistaan Napoleonilta Moskovan-sotaretkeltä arvonimen Moskovan Prinssi. Mainitsen hänet tässä, koska olen kirjoittanut hänestä aiemmin. Tässä linkit blogiini 10.2.2015 ja 8.3.2018. Napoleonille uskollinen Michel Ney teloitettiin myöhemmin. 

Erityisesti nyt minulle on lukiessani käynyt selväksi, kuinka itseoikeutettuja Ukraina ja myös Valkovenäjä ovat kuulumaan Eurooppaan. Samoin myös idempänä oleva Georgia. Näiden valtioiden juuret ovat Euroopassa, mikä selviää, kun tutustuu niiden historiaan.

Tänään minua alkoi hävettää oma toimintani, se kaikki, mitä kuvasin edellä.  Se tuli erityisesti ilmi selatessani tuota kymmenen vuoden ajan kirjeenvaihtoani. Taustalla oli valtava tiedonjano, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta olen vain rääpinyt asioita. Olen ollut ja olen kai edelleen levoton sielu. 

 

Eilen todellakin vietimme Aavan syntymäpäivää. On aivan uskomatonta, että meitä oli koolla yhteensä 15 henkeä. Pieni tyttö oli hämmentynyt ihmispaljoudesta. Kaikki olivat varmaan tuttuja, koska olihan hän erikseen tavannut meitä kaikkia.

Minä vuorostani olen tänään uupunut enkä jaksa muuta kuin kirjoittaa pari riviä, pestä pyykkejä ja yrittää toipua. Julkaisemiseen voimani eivät riitä. Ehkä huomenna.

Nyt on huomenna. Olen taas ok, vaikka eilen iltaan kohti mennessä, olotilani vain heikkeni. Päätä särki eikä särkytabletti edes auttanut. Tuli taas mieleeni, että jonkinlainen sään muutos oli tulossa. Menin aikaisin nukkumaan ja kumma kyllä nukuin tosi hyvin. En edes tiedä, mihin aikaan lumisade alkoi. Niin se vain on, että vanhuuden tuskaksi meille joillekin tulee ilmapuntarin osa, joka vaikuttaa keholliseen olotilaamme joskus hyvinkin voimakkaasti.

 

Tänään on sitten ollut kotitöiden päivä ja itsensä asemointi naisten päivänä. Siitä ei sen enempää, mutta aamulla minulle välähti myös, että Pultava on Ukrainassa. Suuri Pohjan sota ja Ruotsin ja Venäjän taistelut. Pultavan taistelu 8.7.1709 teki lopun Pietari Suuren ja Ruotsin sodasta. Ruotsin nuori kuningas Kaarle XII oli koko elämänsä sotatantereella. Sodat hänen osaltaan jatkuivat vielä senkin jälkeen.

Teemu Keskisarja kirjoitti kirjan ”Murhanenkeli”, jossa hän käsitteli Suuren Pohjan sodan ihmisten historiaa Suomessa. Kirjassa ei mielestäni ole käsitelty ollenkaan Pultavan taistelua vaan aiempia ja myöhempiä sotaretkiä kuten järkyttävää Norjan retkeä, jossa Ruotsi yritti vallata Norjan Tanskalta. Tämä sotaretki koitui kuninkaan kuolemaksi marraskuussa 1718 hänen ollessaan vain 36-vuotias. Sen retken aikana tuhansia miehiä paleltui kuoliaaksi.

 

Pultavan taistelu oli erityisen ratkaiseva. Jo sitä ennen Pietari Suuri oli aloittanut Inkerinmaan, Karjalan ja Suomen miehittämisen alue kerrallaan. Tästä aiheesta olen kirjoittanut blogissani Vuosisatojen takaa 18.2.2019 . Alkoi isoviha. Historiassa mainitaan, että Suuren Pohjan Sodan aikana Euroopassa kiersi rutto eli mustarutto, joka lopulta levisi myös Suomeen.

Silmiini osui lukemistani teksteistä, että Venäjä käytti aikoinaan poltetun maan taktiikkaa. Samoin kaikki Venäjän valloittajat ovat aina joutuneet loppujen lopuksi perääntymään. Mikä vetää miehiä sotimaan ja tapattamaan omaa kansaansa?

Ja miksi suuret koettelemukset tulevat peräkkäin ja yhtä aikaa. Silmiini osui myös, että talvi 1709 oli erityisen kylmä.  Se ja sen vaikutukset vaikuttivat myös sodan kulkuun. Tässä linkki tietoon.

Hyvää naistenpäivää kaikille lukijoilleni! Sitä samaa ja rauhaa toivon koko kärsivälle maailmalle. Sota Ukrainassa koskettaa meitä kaikkia!

 

 

 

Postikortteja ja kirjeitä Ranskasta

Olisi hienoa juuri tänä keväänä asua omakotitalossa ja ottaa siellä vastaan kevään ja kesän tulo. Muuten tulevaisuus näyttää aika toivottomalta. Kesäkin saattaa melkein peruuntua. On itse asiassa täysin turha pohtia nyt tulevaisuutta vaan elää päivä kerrallaan. Tuollaiset ajatukset lamaannuttavat entisestään.

Tämä on vanha kulkematon postikortti, jonka olen ostanut jostakin

Ajattelin aloittaa kirjoittamisen aivan muusta asiasta. Skannasin äskettäin kasan Pariisi-aiheisia postikortteja. Joukossa oli itse Pariisista aikoinaan ostamiani, käyttämättömiä, pari vanhaa jostakin kirpputorilta ostamaani ja pari 1960-luvulla kirjeenvaihtokaverilta saamaani. 

Tämän olen itse ostanut Pariisista. La rue Corto vers 1910.

Pallottelen tässä ajatuksia edestakaisin, onhan kysymys aiheesta, josta olen kirjoittanut joskus, että yhdestä postikortista voisi kirjoittaa kokonaisen romaanin. En voi koskaan täysin varmistaa enkä edes muistaa, ettenkö jo aiemmin olisi kirjoittanut jostakin asiasta. Kirjoittaminen on siitä mukavaa, että vaikka onkin käsitellyt jotakin aihetta aiemmin, joka kerta siihen palatessa mielestä purkautuu uusia asioita ja näkökulmia.

L’église de la Madeleine, Madeleine kirkko, kortti Charlesilta

Instagram on hieno sovellus, sinne voi viedä kuviaan omalla tyylillään ja merkitä ne halutessaan avainsanalla, aiheella tai vastaavalla, jota myös hashtagiksi kutsutaan (#sana), jolloin kuvalle saa enemmän katsojia. Kuvan voi myös samalla jakaa muihin sovelluksiin. Siellä voi sitten käydä tykkäämässä muiden kuvista, kommentoimassa niitä jne. Olen vähän laiska siellä. Tuollaiset nopeat, hetkelliset sovellukset ovat tätä päivää.  Minulle ne ovat joskus rentoutumishetki. Yleensä en kuitenkaan jaksa.

 

Tänään Instagramiin liittämäni postimerkki, jonka olen joskus saanut Charlesilta. Olisiko Espanjan aikaisen Kuuban postimerkki vuodela 1874.

Olen arkistoinut Googlekuviin mielettömän paljon valokuvia. Siksi saatan valita sieltä jonkun kuvan jakaakseni sen, sovellus leikkaa kyllä kuvasta ison osan, mutta ei sen mitään. Vanhoissa digipokkareissa oli sisäänrakennettuna GPS ja vaikkapa minun 2004 Pariisissa ottamani kuvat sisältävät tarkan paikan. Onkin jännittävä mennä nyt Google maps-sovelluksen kautta kävelemään Pariisin jollekin tietylle kadulle ja löytää juuri se 16 vuotta sitten kuvaamani ovi. Älykännykän kuvat, jotka siirtyvät sinne Google kuviin sisältävät toki myös tarkan paikan. Nykyinen kamerani Canon PowerShot G7 X Mark II ei sisällä enää tätä ominaisuutta.

 

48.8568547,2.3350785. tämä osoite osoittaa Rue de Bonaparten osoitteeseen 7, oikeasti se on 5, jonne portti sisäpihalle on auki. Kuka olisi joskus uskonut, että voimme kävellä melkein missä tahansa kaupungissa ja etsiä paikkoja.

Tällainen aika on erikoisen sopiva paneutua johonkin tekniseen asiaan, johon ei muuten ole riittänyt aikaa. Tässä eräänä päivänä sain halvimman Epson-tulostimeni langattoman yhteyden vihdoin pelaamaan. Ehkä ehdin tutustua myös kameraani, kun kännykän toiminnot ovat jo kovin tuttuja.

Kaikissa edellä mainitsemissani aiheissa on kysymys kuvista ja jokaisesta aiheesta saisin aikaiseksi vaikka mitä. Olen nähnyt jo riittävästi maailmaa enkä enää erityisesti kaipaa minnekään paitsi tietenkin täällä kotimaassa, kunhan se taas on mahdollista. Viime keväänä Espanjassa kauhistelin ja kauhistelen edelleen ihmispaljoutta paikassa kuin paikassa ja autojen määrää ja ahtautta. Kaupunkien välissä oli satojen kilometrien matkoilla paljon ihanaa maaseutua.

Tässä kuva Charlesista aloittaessamme kirjeenvaihtoa.

Lähden siis taas kerran Pariisiin postikorttien ja kuvieni kautta. Laatikon uumenista voin löytää vielä runsaasti pitkäaikaisen ranskalaisen kirjeenvaihtokaverini Charlesin kirjeitä. Hän oli ranskalaisvietnamilainen. 

Laatikon kirjeiden läpikäynti ja lopuksi niiden kaikkien hävittäminen voisi olla paikallaan.  Aloitan Charlesista.  Vaikka kirjeet ovat sikin sokin pelastettuani ne 1999 polttamiselta, niin häneltä saamani ensimmäinen kirje osuu heti käteeni. 

Charles on kirjoittanut sen 7.4.1962. Siinä viisitoistavuotias poika kirjoittaa huolellisella käsialalla pääasiat itsestään. Hän on poikien lyseossa pienessä Bressuiren kaupungissa asuen myös siellä, poissa kotoaan. Hänen vanhempansa asuvat Bordeauxissa isän työskennellessä postitoimistossa. Vanhempi sisar on naimisissa ja asuu Pariisissa. Perhe matkustaa paljon, nyt he ovat menossa pääsiäislomille Korsikan saarelle. 

Kiihkeä kirjeenvaihtomme alkoi siitä. Vaihdoimme valokuvia ja postimerkkejä. Kasvit kiinnostivat meitä molempia. Olin lähettänyt hänelle kuivattuja valkovuokkoja ja hän lähetti minulle 30.5.1962 päivätyssä kirjeessä kuivattuja leinikkejä. Siitä alkoi meidän vuosikausi kestänyt kirjeenvaihtomme. Kaikki kirjeet eivät ole tallessa tai olen siirtänyt niitä muualla. Ensimmäisiin kirjeisiin olen merkinnyt järjestysnumeron. 

Kirjeessään joulukuussa 1962 hän kertoi, että hän on ollut kuusi vuotta Ranskassa. Vuoden 1957 alussa hänen perheensä joutui lähtemään Charlesin syntymäkaupungista Saigonista (nykyään Ho Chi Minh City). Hänen isänsä oli ranskalainen ja äiti vietnamilainen. Vietnam kuului aiemmin pitkään Ranskan siirtomaihin ollen osa Ranskan Indokiinaa. Siihen kuuluivat myös Kambodzha ja Laos.  Ranska oli ollut maassa läsnä jo 1600-luvulta. Täällä voit käydä tutustumassa Vietnamiin tarkemmin.

Suuret muutokset maassa alkoivat 1954 ja ilmeisesti siitä syystä perhe joutui pakenemaan Vietnamista. Pian alkoi myös Vietnamin sota. Charles oli 11-vuotias. Hän osasi puhua vietnamin kieltä äitinsä ja siskonsa tavoin, mutta ei osannut kirjoittaa sitä. Itkien hän lähti synnyinmaastaan.

Olen aina ollut suuri Versaillesin linnan ja yleensä Ranskan historian ihailija. Saattaa olla, että Charles on myötävaikuttanut siihen, sillä käsittelimme kirjeissämme usein historiaa, Toivottavasti en vain aloittanut omissa kirjeissäni Suomen historian kertomista esihistoriallisesta ajasta, mitä kyllä harrastin noihin aikoihin. Charles vietti kevätlomaa Versaillesissa ja kertoi siinä lyhyesti palatsin historiasta. Kirje oli nro 10.

Talvi 1962 – 1963 oli hyvin kylmä Ranskassa. Jopa Loire-joki jäätyi, samoin meri Dunkerquessa. Löydän Wikipediasta mainintoja erityisen kylmästä talvesta. Sitä kutsuttiin nimellä ”The Big Freeze of 1963”. Myös Thames ja Rein jäätyivät. Monin paikoin yhtä kylmiä talvia oli koettu aiemmin 1700-luvulla. Helsingin Sanomat kirjoitti 29.1.1963 otsikolla ”Euroopan pakkastalvi koettelee ja karaisee”. Talvi oli kylmä meilläkin, mutta se ei nyt ollut kovin harvinaista. Kirjeessä Charles lähetti lehtileikkeen. Kirje oli nro 9.

Mistähän keksin kirjoittaa joulukuussa 1964, että opiskelen ranskaa? Samoin kirjoitin siinä unelmastani, tulla kirjailijaksi ja asua Pariisissa. Näistä hän ilahtui erityisesti. Vastauskirjeessään Charles antaa sitten minulle ranskan kielen opetusta.

Voisin kirjoittaa kirjeenvaihdostamme vielä paljon lisää. Kun hän myöhemmin 1960-luvulla on varusmiespalveluksessa kuukausia, melankolia valtaa usein hänen mielensä. Hän palaa lapsuutensa maisemiin Vietnamiin, jonne hänellä on jäänyt suuri kaipaus. Vanhempani kääntävät silloin saamiani kirjeitä Helsinkiin, jonne muutin 1966 syksyllä. Vaihdamme kirjeitä vielä vuosia, mutta minulla on usein vaikea tavoittaa häntä. Osoite on usein Poste restante jossakin Pariisissa tai hän pyytää minua odottamaan seuraavaa kirjettään. Enkä sitten nuorena koskaan päässyt Pariisiin. Eivätkä loppuaikojen kirjeet ole edes säilyneet tallessa. Elämä kuljettaa ihmistä.

Palatakseni kotiympäristööni tuskailen paljon muuttuneen työympäristöni kanssa. Kun läppärini hajosi vuodenvaihteessa, jouduin muuttamaan aiempaa käyttäytymistäni, asioiden ja kuvien tallentamista. Kaiken korjaamiseen ja uudelleen organisoimiseen menisi paljon aikaa. 

Eli tekemistä riittää. Kysyä voi silti: Mitä varten? Se varmaan tämän kevään kuluessa selvenee. Kunhan ensin saa otteen tästä erilaisesta elämästä. Voikaa hyvin ja pysykää terveinä!

Linnakortit ovat todella kuluneet käsissäni. Tässä Villandryn linna. Siellä on upeita puutarhoja. Täällä voi mennä käymään paikan päällä

Ja me muistamme

Tällaisia julkaisemattomia ja myös tuhottuja blogin aloituksia minulla on ollut vuosien mittaan useita. Tästäkin saattaa tulla sellainen. Olen silloin yleensä taas kerran selvinnyt yhdestä tuskallisesta päivästä. Usein silloin kysymyksessä on ollut edeltävä päivä, kun liikkuminen on ollut vaikeata, koska jalat eivät ole olleet omani. Niitä ei ole särkenyt, mutta liike on sattunut, kulkeminen rapuissa on ollut vaikeaa, istuminen ja nouseminen on tuntunut.

Olen miettinyt, mistä se voisi johtua. Lääkkeistä tai kehon muistista, edeltävistä päivistä. Nyt en ollut tehnyt mitään rasittavaa. Runsas liikkuminen ei auta, lepääminen ei auta. Jos tähän liittyy päänsärkyä, otan särkylääkkeen, joka ei aina toimi edes siihen. Silloin tiedän päänsäryn olevan säästä johtuvaa särkyä. Reagoivatko myös jalkani joskus ilmanpaineiden muutoksiin? Muistaako keho vaikean talven 2011 – 2012 tuntemukset, kun sairastuin? 

Huolimatta alkuyön huonosta unesta seuraava päivä on sitten aivan toisenlainen. Jalkani ovat taas omani, päätä ehkä vielä hiukan kivistää.  Olen ihmeissäni. Reumasairaudet lienevät tällaisia, oireet ovat yksilöllisiä ja vaikeasti tulkittavia. Aikoinaan diagnoosin saatuani, aihe oli erityisen ajankohtainen ja kirjoitin siitä jopa omaa blogiani. Päätin jopa toipua sairaudesta, mikä saattaa joskus olla mahdollista. Remissioon eli tilaan, jossa kroonisen sairauden oireet poistuvat mahdollisesti kokonaan, voi päästä. Minulla se ei ole onnistunut vaan sairaus muistuttaa säännöllisesti itsestään. En anna sen tietenkään vaikuttaa, mutta kyllähän se vaikuttaa. Toisaalta ikäkin merkitsee. 

Taisin äskettäin jossakin aiemmassa blogissani mainita, että ihmiset tuovat näkyviin aina vain kaiken positiivisen ja peittävät ikävät asiat. Tiedän, että monen takana on ongelmia, surua, sairauksia. Ei tietenkään ole tarpeen hehkuttaa kaikella ikävällä. Toisaalta pääsemme lähemmäs toisiamme, jos jaamme myös ne vähemmän positiiviset asiat, joiden kanssa joudumme elämään. On hienoa, jos pystyy aina näkemään kaikessa sen hyvän.  Silti olen aina inhonnut yltiöpositiivisyyttä!

Eilisenä huonona päivänä ajattelin silti mennä lenkille. En kuitenkaan jaksanut muualle kuin ennakkoäänestämään kirjastoon ja sen jälkeen kauppaan. Seuraavana päivänä tulee palava halu tehdä kaikkia omia juttuja, joita ehdin useimmiten vain rääpiä. Kun myös tiedän, että huomenna olen lähdössä erääseen seminaariin, omien mielenkiinnon kohteiden kanssa puuhastelu tuntuu parhaalta levolta.

Huom. molemmat omakuvani ovat selfieitä, jotka otin aikoinaan jotakin Postcrossingin merkkipäivää varten.

Lähetän enää vain harvoin postikortteja ottaen huomioon ajan, jolloin lähetin joka viikko kymmeniä ympäri maailmaa. Muistin äskettäin, että jotkut ihmiset arvostavat pääsiäiskortteja kuten Berta Itävallassa ja Willemina Hollannissa. Kortit odottavat nyt, että sujautan ne postilaatikkoon. Postikortit vievät minut aina tutkimaan niitä sisältäviä monia laatikoita ja veisivät helposti koko päivän. Ne tuntuvat joskus salaiselta aarteelta, jonka omistan, joka on vain minun. Aarre on henkilökohtainen suhtautumiseni niihin. Sujahdan niiden kautta ehkä liian helposti omaan maailmaani. Sama koskee usein valokuvia, kirjoja, historiaa ja karttoja. 

Eilen ajattelin, että ehkä olisi aika taas kirjoittaa jotakin sukututkimuksesta.  Luin eilen uusinta 4.4.2019 ilmestynyttä Karjala-lehteä, jossa oli koko aukeaman kokoinen artikkeli otsikolla ”Stadin kundi, näyttelijä Heikki Nousiainen”. Hänen sukujuurensa menevät molempien vanhempien kautta Karjalaan. Artikkelissa mainittiin minun ilokseni hänen isovanhempansa. Äidinpuoleiset olivat Mikko ja Edla Toivonen s. Rusi Uudenkirkon Toivolasta.  Eipä vaatinut paljon, että sain heidät yhdistettyä sukututkimuksiini. Hänen isoäitinsä Edla Rusin (s.  1889) molempien vanhempien Risto Israelinpoika Rusin (1853 – 1938) ja Karoliina Tuomaantytär Lipposen (s. 1863) kautta sukuyhteys meni syvälle Kuolemajärvelle.

Sukujutut-ohjelman tarkistuksessa osoittautui, että omiin sukuihini yhteys syntyi Heikki Toiviaisen isoisän Mikko Toivosen (s. 1887) kautta siten, että hän olisi ollut äitini isänpuolelta 5. serkku Riskien kautta, koska Mikon isoäiti oli Katariina Tobiaantytär Riski (1808 – 1857). Äidinäidin puolelta äitini oli samoin 5. serkku Seivästön Gottskalkien kautta, jonne tultiin Rusin suvun kautta. Onhan Toivolan kylä siinä Suomenlahden rannalla heti Kuolemajärven Seivästön kylän jälkeen.

Minua hämmästyttää usein se, kuinka läheiset tai moninaiset sukuyhteydet minulla on moniin karjalaisiin sukuihin ja kuinka nopeasti löydän yhteydet. Kun raaputtaa vähän pintaa, löytyy aina jotakin mielenkiintoista. No, ehkä vain minulle.  Hämeen suhteen minun on tehtävä enemmän työtä. Silti on paljon ihmisiä, jotka eivät tunne sukujaan ja minne juuret johtavat. Se on  johtanut varmaan moneen DNA-tutkimukseen. Oikotietä ei kuitenkaan ole. Tuhannet DNA-serkut eivät auta paljon eteenpäin, jollei ole tehty perinteistä sukututkimusta. 

Ajattelin kyllä alunperin jotakin pidempää ja syvällisempää sukututkimukseen liittyvää aihetta, mutta ehkä myöhemmin.

Huominen seminaari Karjala-talolla on nimeltään ”Karjalaiset suvut – yhteistyötä 20 vuotta”. 

Sorruin etsimään paria juttua. Molemmat liittyvät sukututkimuksiin. Olen siirtänyt ne johonkin todella hyvään paikkaan, jotta löytäisin  tarvittaessa nopeasti. Ne olisivat nyt ajankohtaisia, voisin kirjoittaa niistä. Etsinnän tuloksena koko asunto on täynnä levällään olevia papereita. Minulla on varmaan yli sata kansiota, oikeata kansiota tai taskuja, joiden sisään olen koonnut tiettyihin aiheisiin liittyviä artikkeleita, muistiinpanoja, valokuvia, kortteja. Etsiessä jotakin löytää  tietysti kesken kaiken jotakin muuta mielenkiintoista. Tänään se muu mielenkiintoinen sattui liittymään postikortteihin ja valokuviin. Postikorteissa on usein upeita postimerkkejä. 

”Linde zu Himmelsberg” oli postimerkki eräässä Saksasta jonakin vuonna ehkä jo kauan sitten saamassani pääsiäiskirjepostikortissa. No, puuthan saavat aina kaiken huomioni. Saksassa on paljon ikivanhoja lehmuksia. Erään juurella Kielissä, läheltä sitä paikkaa, josta muuten sain tuon kortinkin, vietimme aikaa kesällä 1986. Muistin myös erään suuren puun, vielä lehdettömän, eräänä kaukaisena huhtikuun keväänä Turkissa.

Himmelsberg löytyy Saksasta paristakin paikkaa, mutta oikea on lähellä Marburgia. Ajatella, olin noilla tienoilla huhtikuussa 2006. Tulimme pikkuserkkuni Helmin kanssa Frankfurtista (Main) junalla Marburgiin ja samasta paikasta lähdimme pois. Marburgista on lehmukselle matkaa runsaat 20 kilometriä. Tästä pääset Wikipedian kautta tuohon metsien ympäröimään paikkaan, josta löytyy siis myös tuo melkein 1000-vuotinen kesälehmus (Tilia platyphyllos), jonka nimi on suomeksi aika erikoisesti ”isolehtilehmus”. Se muuten viihtyy istutettuna myös Suomessa. Tänne se on alkanut levitä jo nyt viljelykarkulaisena. Saksankielisen Wikipedian puolella kerrotaan paljon puun historiasta ja symboliikasta ym.

Tämä blogini jatkaa ehkä edellisen blogini ajatusmaailmaa. Ajatukseni menevät huimaa vauhtia eteenpäin, yhdestä ärsykkeestä toiseen. Adhd?  Maantiede, kasvitiede ja historia.  Huvittavaa oli, että löysin heti kirjahyllystä erään jos toisenkin kirjan, jota olin kerran aiemmin tuota Saksan matkaa käsitellessäni etsinyt. Löytämättä. Tässä linkki siihen blogiini. Toisen kirjan välissä oli paperinenäliinan väliin kuivattamiani kukkia, bellis ja metsäorvokki. Olen poiminut ne Saksassa huhtikuussa 2006!

Monta kirjoitus- tai ylipäänsä käsittelyaihetta pursuaa nyt minusta. Edellä olevasta matkasta ja varhaisemmista matkoistani riittää vielä paljon kirjoitettavaa. Goethe? Rooma? 

Tosin taitaa olla niin, että nämä tarinani eivät kauheasti kiinnosta ketään. Muistutan taas, että kirjoitan itselleni, kirjoittamisen kiihkosta ja rakkaudesta. Tänään vapaan kirjoittamisen syynä oli helpotuksen tunne, koska jalkani eivät enää panneet hanttiin. Vaihtoehtona olisi ollut mennä lenkille, kirjastoon, siivota tai tehdä jotakin muuta järkevää.