Aamun lumous

On aamuja, on päiviä ja on iltoja, kun ulkona luonnossa, pihalla, kotitiellä vallitseva tunnelma kiihottaa kirjoitusnystyröitä aivoissa. Mutta on myös totta, että ulkoinen ärsytys ei ole edes tarpeen. Voin sulkea sälekaihtimet ja kääriytyä huoneiden hämärään ja tuntuu aivan samalta. Ajatukset alkavat vyöryä esiin ja muuttua sanoiksi, jotka haluan tuoda julki sillä tavalla, mikä on luontaisinta minulle. Kirjoittamalla.

Huomaan sen usein ihmisten parissa. En löydäkään sanoja, en osaa sanoa asiaani niin kuin haluaisin. Näin käy usein, kun on kysymys jostakin pienestä asiasta, jonka mielelläni jakaisin ihmisten kanssa. Silloin usein sanon itselleni: ”Luovuta jo, ei se ole tärkeää. Sinulla on voimakkaampi tapa sanoa. Kaikkea ei edes tarvitse sanoa.” Muistan siinä aina sen, mitä olen vuosikausia opetellut; kuuntelemisen. 

Aamuvarhain istun kotini hiljaisuudessa. Oli omituista, että eilen aamulla nostin läppärini makuuhuoneesta olohuoneen isolle ruokapöydälle. Kirjoituspöytäni on edelleen makuuhuoneessa viikolla päättyneen remontin jäljiltä ja pysyykin vielä tovin siellä uuden remontin takia.  Kuljetin koneen illaksi Helsingin Karjalatalolle Kuolemajärvikerhon kevään ensimmäiseen tapaamiseen. Se oli siitä pöydältä helppo pakata laukkuun. Kun nostin sen nyt aamulla uudelleen ruokapöydälle, muistin. 

Päivikki

Tässä pöydän ääressä (ei ollut sama pöytä) istuin myös tasan kuusi vuotta sitten, kun sain viestin sisareni kuolemasta.  Aloin siitä paikasta heti kirjoittaa esseetä, jonka kirjoittamisesta olin jo ajatuksissani luopunut.  Blogista ”Kirjoitusmatkoja” (12.6.2014) voit lukea aiheesta enemmän. Kumma kyllä joka kerta, kun jossakin aiheeseen viitataan tai näen tuon kirjan, joka oli lähdemateriaalina, minua alkaa kummasti kutkuttamaan. Se aihe kuten moni muukaan, johon en ole ehtinyt palata, ei ole vielä lähelläkään uuvahtamista tai ehtymistä.

Tänään.

 

Kaikkia sanoja ei ehdi koskaan kirjoittaa. Hiljaisuuskin puhuu ja kertoo ja on täynnä sisältöä. Tänään on ollut harvinaisen kaunis aamu. Kevät on jo voimakkaasti mukana talvessa, on ojentanut sille kätösensä. Olen aina tuntenut kevään läsnäolon jo tammikuussa. Se saattaa olla omituista, koska tammikuu on useimmiten kunnon talvikuukausi. 

Tänään kohdalle osui harvinainen tilanne, kun aamulehdet eivät olleetkaan postilaatikossa. ”Hei. Hesarin jakelu on tänään valitettavasti myöhässä. Arvoimme, että aamun lehdet on toimitettu jakelualueellesi klo 12.30 mennessä. Pahoittelumme ikävistä jakeluhäiriöistä.”

 

Siinä hämärässä liukasta alamäkeä postilaatikolle kulkiessani tajusin sumuisen aamuhetken harvinaislaatuisuuden. Tiedän, että minun pitäisi alkaa puuhata käytännön asioiden parissa. On aika tyhjentää kaksi pientä makuuhuonetta uutta tulevaa remonttia varten. Ajatelkaa, juuri kun kokosin sinne hyllyihin kaikki mappini ja osan lähdekirjoistani omaan järjestykseensä, jotta minun olisi helppo kotona käydessäni löytää oikeat paperit, kirjat ja muut tavarat, niin nyt tämä huone on tyhjennettävä ihanan tyhjään olohuoneeseen. 

24.1.2017

Olohuoneen seinien remontti valmistui vajaassa kahdessa viikossa. Tiistai-iltapäivänä tekijä pakkasi tavaransa ja siivosi jäljet ja tila oli taas minun hallinnassani. Sauna ja toinen pesuhuone on täynnä kirjalaatikoita, joita en aio vielä purkaa, koska tuolle muulle tavaralle pitää olla nyt tilaa.

En jaksa tästä aiheesta sen enempää. Liitän tähän muutaman valokuvan ja se riittäköön. Kaipaan niin kipeästi sinne vihreille ajatusten, mielikuvituksen ja inspiraation niityille, että olkoon tämä päivä jotakin muuta.  Sekava pääni, joka on joutunut pitämään paljon koossa sattuneen tilanteen takia, tarvitsee nyt jotakin toisenlaista.

Tästä se alkoi täyttyä. 24.1.2017

Sumuinen aamuhetki vaihtui sitten sumun laskeutuessa ihanan valon aamupäiväksi, kun aurinko kierähti idän suunnasta sieltä sumun takaa ja valaisi maiseman lämpimällä loisteella. Ikävän näköinen talvinen, vähäluminen ja jäinen piha näytti kauniilta.  Isot männyt seisoivat hiljaa kuulostellen. Kohta alkoi lintujen sirkutus. Sumu viipyilee vielä metsän peittona. Sinne – sinne, minun on lähdettävä sinne.

Tästä lähdetään. Tuossa keskellä kasvaa iso tuomi, ränsistynyt, mutta joka alkukesä kukassa. Siinä kuvasin kerran satakielen laulua. Tässä linkki YouTube-videooni.Satakieli laulaa.

Myöhemmin

Sinnehän oli pakko lähteä. Kuljin metsän kautta joen rantaa pitkin sillalle ja takaisin. Polku oli mahdottoman jäinen ja piti varoa askeliaan, mutta tunnelma oli mykistävä. Jossakin rämeikössä tikka koputteli puuta, variksen rääkyivät ja pikkulinnut lauloivat.

En edes aikonut pidemmälle kuin sillalle, jonne pysähdyin ottamaan vielä kuvia. Sumu alkoi olla jo kokonaan poissa, aamupäivä oli vaihtunut päiväksi. Harva ihminen oli enää liikkeellä. Pitkä mies kiikareineen pysähtyi sillalle ja alkoi jutella. 

Joessa on asustanut tänä talvena saukkoja, joita on voinut seurata sillalta. Tällä retkellä en niitä nähnyt. Keskustelimme hetken joesta, josta minulla on kohta 17 vuoden kokemus ja kuviakin runsaasti aina 2004 alkaen. Hän sanoi asuneensa lähistöllä vasta kolmisen vuotta. Hän kiikaroi koskikaran, joita onkin siinä joen rannalla asustanut ainakin yksi pariskunta ties kuinka kauan. Tulomatkalla metsän poikki olin poikennut kuvaamassa siinä pöntön alapuolella. Mies lähti vuorostaan metsän poikki paluumatkalle kun minä valitsin hiekoitetun tien.

Aamupäivän lumous on haihtunut. Onneksi otin sitä vähän takinliepeestä tai paremmin valonsäteestä kiinni. Tästä on hyvä jatkaa arkisten askareiden parissa, joita riittää. Aamun lehdetkin olivat nyt postilaatikossa.

Edellisessä blogissani jaoin valokuvia tammikuulta 2011, jolloin näinä samoina päivinä oli syvä talvi. Tein silloin pitkiä kävelylenkkejä esseen kirjoittamisen lomassa. Yksi valokuva herätti vielä vuosien päästä muiston. Hetki myöhemmin valokuvan ottamisen jälkeen naapurini käveli vastaan. Kuvassa häntä ei vielä näkynyt, mutta kun olin ehtinyt tien päässä näkyvän talon kohdalle, kohtasimme. Kerroin hänelle sisareni kuolemasta. Hän lenkkeili ahkerasti ja säännöllisesti joka päivä kuten hänen vaimonsakin. Hän kertoi myös, että he tekevät usein erilaiset lenkit, vaimo lyhyemmän ja hän pidemmän. Nyt häntäkään ei enää ole. Jonakin noista talvista vaimo sairastui ja pitkä pätkä muistista putosi pois. 

2011.

Palatessani ripeästi kotiin, olin hiukan haikea. Olen tehnyt lähtöä täältä jo kymmenisen vuotta, sanonut jäähyväisiä eläen silti täysillä. Rakastan tämän alueen hiljaisuutta ja rauhaa kuten rakastan tämän talon henkeä. Aika aikaa kutakin. Ihminen on sopeutuvainen.

Joskus on hirveän tylsää alkaa hoitaa kaikkia pakollisia tehtäviä, joita minulla tuntuu riittävän. Aamun lumous houkuttelee jäämään siihen ihanaan pilveen leijumaan, jossa aloitin tämän päivän. 

Tänään.

Unien tulkintaa

Toissa yönä näin erityisen paljon unia.  Viimeisin niistä on jäänyt mieleeni. Itse asiassa se oli tavallaan jatkoa edelliselle unelle.  Muistan osan siitäkin ja itse asiassa huomaan nyt, että olen aiemmin nähnyt vastaavan unen tai unia vaikka ehkä vähän erilaisena.   

Eksyminen oli unessa tärkeä teema. Toinen oli se, että ympäröivä maailma, joka ensimmäisessä unessa oli Helsinki, oli kaaoksessa, talot rikkinäisiä.  Kulkeminen oli vaikeaa ja oli vaikea pysytellä vesien yli menevillä lankuilla. Menetin toisen kenkäni sen pudotessa pahassa paikassa veteen. Saatoin pudottaa tai rikkoa myös kamerani, jota raahaan aina mukanani, siis unissakin.

Jälkimmäisessä unessa olin aluksi jonkun ryhmän kanssa matkalla, jossa jouduimme yöpymään. Joka tapauksessa lähdin yksin yöpymispaikaltani käymään kaupungilla, joka tällä kertaa ei ollut Helsinki. Kun palasin, kuljin kaupungin läpi oletettavasti oikeaan suuntaan. Alue oli täynnä vaaleita puurakenteisia taloja ja tajusin siinä, että en muistakaan taloa, mistä lähdin liikkeelle ja missä aikomukseni oli yöpyä. Taskussani oli pieni avain. Päätin kokeilla sitä yhden talon oveen, jonka tiesin jo siinä vaiheessa olevan väärä talo. Ehkä ajattelin jatkossa kokeilemalla löytää oikean talon. Sinänsä tyhmä ajatus ja siinä kävikin niin, että avain katkesi ja oli käyttökelvoton.

Jostakin kumman syystä en hätääntynyt ollenkaan vaan pysyin tyynen rauhallisena. En siinä vaiheessa vielä tajunnut, että olin unessa. Se tapahtui hetkeä myöhemmin. Kun heräsin mieleeni tuli useita tilanteita, joissa olisin voinut vaipua epätoivoon, raastaa hiuksiani ja toivoa olevani kuollut. Sen sijaan olen ollut tyyni kuin ”viilipytty”. Olen vain jatkanut eteenpäin kuin kone ja vähän ajan päästä asiat ovatkin ratkenneet oudolla tavalla.

Olen hyvin usein tehnyt sen virheen, etten ole varmistanut paluureittiä jonnekin/jostakin.  Olen selittänyt sen itselleni, että minusta on hauska eksyä, koska silloin aina löydän jotakin uutta tai opin lisää. Viime aikoina en ole kovasti välittänyt eksymisestä. Minulla ei ole ollut siihen aikaa ja olen halunnut vähentää ylimääräisiä vaikutteita ja ideoita selvitäkseni edes niistä, joista on selvittävä ja jotka ovat nyt ajankohtaisia.

Sanoin eilen illalla ystävälleni, että olen taas kerran umpikujassa.  Jos talon kauppa ei synny lähiaikoina, tarvitsen taas tuota jääkylmää rauhallisuutta ottaakseni vastaan ne asiat, jotka häämöttävät lähitulevaisuudessa.

Me ihmiset rakennamme elämän itsellemme. Se koostuu monesta asiasta, keräämme oman persoonamme ympärille ystäviä, puolison, lapsia, perheen, kodin, työn, harrastuksia. Jos meillä on onnea, tulemme hyvin toimeen ja asiat onnistuvat helposti. Elämme sopusoinnussa ympäristömme kanssa. Oma elämämme on tukijalkamme myös kohdatessamme vaikeita asioita. Voimme sairastua, jäädä työttömiksi, menettää läheisiämme. Oma persoona ei aina yksin riitä tukijalaksi vaan kohdatessamme liian paljon vaikeuksia voimme joutua tuuliajolle. Huonoimmassa tapauksessa voimme menettää aivan kaiken, myös itsemme.

Itse asiassa kaiken menettäminen on helppoa. Tiedän sen todella hyvin äitini perheen osalta. Myös äitini menetti kaiken. Kun on vielä nuori eikä ole saanut kerättyä sitä runsasta elämää ympärilleen, menetys voi olla pienempi. Toisaalta sodan yhteydessä voi menettää perheensä, ystäviään, haavoittua ruumiillisesti tai henkisesti ja kantaa sitten sodan jälkiä itsessään loppuelämän. Molemmat vanhempani tulevat tässä mieleen. Heillä säilyi silti niitä tukijalkoja ja ajan myötä tuli lisää. Mutta sitten vanhuudessa ei kuitenkaan ollut aina niin helppoa. 

Minäkin olen saanut menetysten jälkeen uusia tukijalkoja aivan itsestään tai hankkimalla niitä omalla toiminnalla.  Olen niistä hyvin kiitollinen. 

Syntymälahjaksi olen saanut erinomaisen taidon uusien asioiden/taitojen hankkimiseksi. Kiitän hyviä haltijattaria, jotka olivat paikalla syntyessäni.  Kunpa olisin ollut yhtä hyvä myös rahan hankkimisen suhteen. Se ei tuo onnea, mutta se voisi nyt helpottaa ratkaisuja. Olen aina ollut sitä mieltä, että pääasia on, että tulee toimeen ja pystyy hoitamaan asiansa kunniallisesti. Nyt ei kohta enää sekään riitä.

Joskus ihminen saapuu haarautuvien teiden risteykseen ja jää siihen miettimään. Toinen kenkä on pudonnut ja vaivaisenluinen jalka on paljaana. Talon rännit vuotavat ostajaehdokkaan niskaan. Ei ole rahaa korjata. Kukaan ei ole kiinnostunut ostamaan vanhaa, mutta hyvää taloa, jossa on tehty iso remontti kunnolla ja vaihdettu yhdeksän ikkunaa.  Isolle tontille voisi joskus ehkä rakentaa toisen talon. Pihalla kasvavan mäntymetsän voisi kaataa ja saada hyvät rahat vaikkapa kattoremonttiin.  

Eilen paikallisessa sanomalehdessä kirjoitettiin, että kunta yritti laskiaistapahtumassa myydä omakotitontteja siinä onnistumatta.  Hyrylän kupeessakin ne menevät tänä päivänä huonosti kaupaksi. Tontit ovat paljon pienempiä kuin tämä ja maksavat kolmasosan tästä. Ilman taloa tietysti.

Rakentamalla tontille oman talon, saisi juuri sellaisen, mitä haluaa eli täydellisen kodin, upouuden ja kiiltävän. Toisen vanha on jo käytetty eikä oikein sovellu nykyihmisille. Jos rakentaa pienelle 100.000 euron tontille vaikkapa avaimet käteen systeemillä samankokoisen talon, joutuu maksamaan tuohon vielä päälle noin 330.000 euroa. Itse asiassa, jos itse toimii rakennuttajana, hinta on melkein sama.  Mutta silloin hintaan voi joutua lisäämään paljon muutakin.  Onko onni vielä tallella, kun talo on valmis?

Minun ei pitänyt tähän edes juuttua, mutta…  Huomaatte kuitenkin, että selviytyjä miettii koko ajan. Minähän olen luovuttamassa, koska olen umpikujassa. Meissä taitaakin olla useita puolia, jotka aktivoituvat tarpeen vaatiessa.  Mutta miksi olen niin rauhallinen, vaikka unessa avain katkesi enkä löydä tietä perille? 

Avain saattoi olla myös syypää siihen, että olen vieläkin tässä jamassa. Kun aikoinaan vaihdoin talon oviin uudet lukot, se aiheutti niin kovan suuttumuksen, että oksat poikki. Tein sen asianajajan pyynnöstä, koska en enää jaksanut seurata muuttoa, jota oli jo kestänyt kolme kuukautta. Asianajaja tosin erehtyi monesta muustakin asiasta. Siitä opin, että käytän nyt ja jatkossa vain omaa harkintaa.

Olen miettinyt vaihtoehtoja, olen todella. Mutta niitä ei ole. Jos tulisi sota, talo ja tavarat (kirjat ja paperit) tuhoutuisivat, mutta minä en, voisin aloittaa alusta. Se olisi ratkaisu. Minusta tulisi pakolainen.  Se voisi ratkaista kaiken.  Kukahan antaisi minulle turvapaikan?