Ihmisen omituisia ominaisuuksia

Sateinen lauantai. Jokin pieni ajatuksenkatkelma johdatti minut läppärille aloittamaan uuden blogipostauksen. En koe juuri nyt pakenevani ylikuormittumista, joka usein tuo minut rauhoittumaan kirjoittamisen parissa. Kun alan ajatella, niin ymmärrän alkulähteen.

Sain eilen yllättävän paljon tehtyä, kun minua jo parisen viikkoa ajatusten ja toiminnan tasolla rääkännyt tehtävä oli päässyt riittävän onnistuneeseen lopputulokseen. Seuraavat odottavat lähitulevaisuudessa ja ovat jo tärkeälle mietinnälle alistettuja.

Sain siivottua arkistohuoneen. Se tarkoitti roskien imuroimista, pöydän kääntämistä eri suuntaan, laatikoiden siirtämistä ja järjestelyä. Tosin se saattaa tarkoittaa, etten taas tarvittaessa löydä, mitä etsin. Imuroin muutkin huoneet ja parvekkeen. Tein ruokaa, josta riittää tällekin päivälle. Kirjoitin somepäivityksiä, muutaman sähköpostin. Ystäväni soitti ja päivitti tilanteensa, hänkin oli saanut paljon aikaiseksi odottaessaan aikaa tulevaan lonkkaleikkaukseen.  Kyllä me olemme hyviä. Siinä tuli myös maailmantilanne taas uudelleen käsiteltyä. Tutkin taas valokuviani, joista löydän jatkuvasti jotakin uutta.

 

Katselin muutaman seuraamani sarjan ja edellisen päivän BB:n koosteen.  En tiedä, olenko aiemmin tunnustanut, että seurasin myös edellistä Big Brother 2021 kautta ja sitä edeltävää Julkkis BB:tä.  Aiemmin en ole sitä koskaan seurannut. Huomaan monien paheksuvan minua, kun kerron tällaista. Katson enää tuskin ollenkaan mitään suoraan TV:stä vaan kaikki tallenteina jälkikäteen. Olen vähentänyt uutisten ja monen ajankohtaisohjelman seuraamista, jollen sitten katso niitä jälkikäteen. Kännykälleni kaikki uutiset tulevat suoraan, luen ne tai poistan heti. Helsingin Sanomiin paneudun syvästi, siellä on hienoja, syvään luotaavia artikkeleita.  Mitä kaikkea on vielä tulossa?  Huomaan maailman muuttuneen myös informaation jakamisen osalta.

No, edellinen oli vain pieni osa kaikesta siitä, mitä teen. Ihmisten käyttäytyminen on mielenkiintoista seurattavaa. Ehkä minussa herää taas pieni psykiatri. Kaikkien muiden urahaaveideni lisäksi se oli myös nuorena mielessäni. Yleensä tutkin itseäni.

Olen keskustellut tyttäreni kanssa paljon mm. ADHD:stä (attention deficit hyperactivity disorder), koska tämä neuropsykiatrinen häiriö on diagnosoituna hänen pojallaan. Viime vuosina tämä oireyhtymä näyttää vain yleistyneen. Terveyskirjastosta voit lukea linkin takaa lisää. Onneksi siihen voi nykyään saada apua. En ole tutkinut aihetta syvällisesti, mutta häiriö on tunnistettu jo kauan sitten ja sitä on tutkittu valtavasti.  Mutta vieläkään kaikki eivät ole tietoisia siitä. Monet aikuiset ihmiset ovat myös nykyään saaneet diagnoosin. DDddd

Koska oireyhtymä on suureksi osaksi perinnöllinen ja kohdistuu voimakkaammin poikiin, olemme aina välillä puhuneet siitä, miten se on ehkä ilmennyt meissä. Ennen ADD:ksi nimetty häiriö on ADHD:n alalaji, tarkkaamattomuushäiriö, jota on ollut vaikea tunnistaa. Kyllä vaan, meillä kaikilla on ko. häiriötä jollakin tasolla, erilaisena. Minulla se on varmaan ilmennyt liian moneen asiaan kerrallaan keskittymisenä, aiheesta toiseen poikkeamisena. Se on saattanut näkyä työelämässä eivätkä kaikki ole sitä ymmärtäneet. Itsenäistä ja omituista ihmistä ovat monet ihmetelleet ja se saattoi olla myös esteenä tehtävissä etenemiselle. Silti olen ollut hyvin pitkäjänteinen, vaikka olen kulkenut omia polkujani. Niin teen edelleen. Omituiset ihmiset alkavat ehkä vasta nyt olla valtavirtaa.

 

En aio syventyä tässä nyt itse tekemääni diagnoosiin. Totean vain, että asiassa on myös lukemattomia hyviä puolia. Tällaiset oireet voivat olla jollekin epäonni, mutta jollekin toiselle suuri rikkaus.

Keneltä menneisyyden henkilöltä tai henkilöiltä olemme perineet ominaisuuden? Miten lapsuuden ympäristö vaikutti siihen.

Palaan siihen, mikä aktivoi tänään aamupäivällä kirjoittamisen.  Sade. Yksinkertaisesti se oli sateinen ilma. Sekin tulee kaukaisesta lapsuudesta. Kun satoi vettä tai lunta, oli kiva keskittyä sisällä kirjoittamiseen ja piirtämiseen. Se oli inspiroivaa.

Jatkan tätä tekstiä tiistaina. Niin vain käy usein, etten löydäkään seuraavina päivinä sopivaa hetkeä kirjoittamiseen. Eilen illalla tosin tutkin ja kirjoitin erästä toista, täälläkin aiemmin mainitsemaani artikkelia. Se kun tuli edellisinä yöllä kummittelemaan mieleeni. 

 

Eilen maanantaina oli kaunis sää ja jopa vähän pakkasta aamulla, jolloin minun oli pakko lähteä katsomaan pitkälle edenneen syksyn maisemia lempipaikallani, jokilaaksossa. Yhdistin siihen kirjastossa käynnin, olin varannut useita kirjoja. Kotimatkalla kävin ruokaostoksilla. Sitten olinkin niin väsynyt, että lepäsin hetken. 

Kyllähän se kaikki tulee täältä blogistani myös esiin. En ole sisäisesti koskaan asettunut aloilleni, vaikka ulkoisesti olenkin pysytellyt samoilla seuduilla. 

 

Kuormitun todella helposti. Siitähän olen viime aikoina kirjoittanut. Aloin ajatella sitä yrittäessäni tänään aamulla etsiä postikortteja lähettääkseni niitä parille ystävälle, joiden syntymäpäivät lähestyvät. Olen jo pitkään ollut lähettämättä mitään kortteja, en edes kiitoskortteja, vaikka olinkin aikoinaan oikea korttiaddikti. Kuormituin niistäkin. Aloin miettiä muitakin syitä ja löytyihän niitä.

Mietin, miksi minulle tuli jossakin vaiheessa vaikeaksi pitää yllä yhteyksiä ystäviin, joiden kanssa olimme aikanaan paljon tekemisissä? Oliko siinäkin taustalla häpeää kaikista epäonnistumisistani? Typerä ajatus sinänsä, mutta se kolahti. Totta toinen puoli.

Olenko ollut häpeissäni myös kaikista onnistumisista? Se on myös mahdollista. Saamme todella harvoin kiitosta, kun teemme jotakin ja opimme olemaan ilman kiitosta ja huomiota. Tässä iässä ihminen on usein todella yksin. Minäkin saan voimaa, jos voin tarvittaessa auttaa jotakin toista tai toisia, mutten silti halua sitoutua sen enempää.  Nämä ajatukseni ja kysymykseni jäävät tällä kertaa roikkumaan.

Kun mennään vuosisata eteenpäin, sen ajan ihminen on oleva aivan erilainen kuin nyt. Haluaisin nähdä sen ajan. Jos nyt yleensä sitä aikaa ihmiskunnalle tulee.

 

Tänään sain vihdoin varattua ajan talvirenkaiden vaihtoon. Rengasfirmani vaihtoi äskettäin omistajaa, uusikin omistaja on alun perin ulkomaalainen. Tällä uudellakin oli asiat hyvin hallussa, sillä soittaessani, hän heti tunnisti, kuka soitti ja autoni rekisterinumerokin oli pöydällä valmiina. Tiedossa on ollut ennen ja jatkossakin loistavaa palvelua. 

Tänään oli Hesarissa artikkeli talvirenkaisiin tulossa olevista muutoksista. Otin sen talteen, koska viimeistään ensi vuonna minun on pakko hankkia uudet renkaat. Nimittäin on aika huvittavaa, että nykyiset talvirenkaani on valmistettu jo 2005. Auton katsastaja tarkisti päiväyksen minulle viime talvena todeten, että ovat edelleen aivan kunnossa.

Jospa huomenna saisin tämän julkaistua. Tuli taas väliin muuta.

 

 

Unennäköjä ja raivostuttavaa luovuutta

Lapsenlapseni oli luonani viime viikolla kolme päivää ja kaksi yötä. Keväällä oli tietenkin parin kuukauden tauko, kun emme tavanneet. Kesällä on sitten ollut useita päivän tai parin aikoja, kun hän on ollut luonani. Niinä päivinä en pysty keskittymään omiin juttuihini. En nytkään yhtenäkään päivänä avannut läppäriäni jatkaakseni omia kirjoitustöitäni. Avasin sen, kun lapsenlapseni halusi pelata Minecraftia. Iltaisin olen ollut niin uupunut, että yhden kerran nukahdin ennen 8-vuotiasta. Joka tapauksessa olemme olleet aina unessa ennen klo 21.  Minä tapani mukaan heräilen yön aikana usein. Herätys on siinä kello 6–7.  Äitikin herää kuulemma silloin.

Osan päivää, varsinkin jälkimmäiset päivät, laahustan väsyneenä perässä. Vaikka ei ole pakko mennä minnekään eikä pakko tehdä mitään, niin tuon ikäiset lapset kaipaavat välillä liikuntaa ja muuta toimintaa. Heidän on tosin hyvä kestää myös muunlaista aikaa, vaikka enää ei ole mahdollista palata vuosikymmenten takaiseen lapsuuden normaalitilaan.  Silloin oli pakko kestää yksinkertaista elämää, itse keksittyä toimintaa ja leikkejä, koska muuta ei ollut. Sellaista oli aina 1980-luvulle saakka. Sellaista oli mummin ja äidinkin lapsuudessa ja nuoruudessa.

Puolitoista tuntia piirrettyä animaatioelokuvaa ”Eteenpäin" piti nähdä. Keravan Keudan Cineman esitykset alkoivat sitten maaliskuun alun, jolloin jo varoteltiin koronasta ja huolehdittiin käsihygieniasta. Emme kyllä silloin käyneet enää elokuvissa. Kävin edellisen kerran yksin katsomassa ”Helenen". Isossa salissa oli tällä kertaa noin 15 ihmistä. Nukahdin vain sekunneiksi, muuten kyllä olin mukana juonessa koko ajan.

 

Elokuussa 2020

Minulla oli viime viikon eri päiville suunnitelmia, asioita, joita voisimme yhdessä tehdä. Ajattelin ääneen, että kävisimme Ainolassa ja Halosenniemessä.  Minusta on kiva, kun itselläni on joskus seuraa kulttuurimenoille, koska muuten joudun yleensä menemään yksin.  Sinä aamupäivänä kuitenkin satoi, Ainolan puutarhassa kuljeskelu ei olisi ollut niin kivaa. Vaikka Alex sanoikin, että onhan sateenvarjot. Hänen mielestään, niiden kanssa on kiva leikkiä, tiesin.

Muutakin olin suunnitellut aiemmin. Olisin halunnut viedä hänet Hämeen linnaan, Suomen linnaan, Hattulan vanhaan kirkkoon, lapsuuteni kotikylään ja ties minne.  Yleensä menemme loppujen lopuksi jonnekin metsään tai lempipaikalleni joen tai järven rantaan.  Niin nytkin teimme.  

 

Lapsen vaativuus, lukemattomat kysymykset, keskeytykset, milloin mistäkin aiheesta tai syystä, tottelemattomuus, itsepäisyys ja hirvittävä kekseliäisyys ja erilaiset luovat ideat vaativat minulta erilaisia toimenpiteitä ja vastauksia. Joskus myös komentamista, muistuttamista. Ne väsyttävät ja stressaavat.  

En ole enää nuori ja kaiken jaksava isoäiti. Kukaan muu lapsenlapsistani ei ollut vastaavanlainen elohiiri. Vaikka joudun vastaamaan kaikenlaisiin kysymyksiin, alkaen maailman synnystä, Atlantiksesta, Egyptistä, elämästä ja kuolemasta peliongelmiin asti, hän ei aina hyväksy vastauksiani vaan kehittää omat versionsa. Hän kyseli Harry Potterin äidistä. En ole lukenut yhtäkään Harry Potteria, vaikka ostin kaikki kirjat toiselle aikoinaan. Legomaailmassa on myös Harry Potterin innoittamia legoja, joita hän nyt toivoo itselleen. Siksi hän nyt katsoi kaikki tallentamani Harry Potter-elokuvat.

Hän innostui tekemään jälleen kerran omaa kirjaa. Välillä hän touhusi parvekkeella, milloin mitäkin, kastellen vaikka kasvejani liikaa. Asunnossani on hänellä useita varastoja, yhden kirjahyllyn alaosaan hän on vienyt vanhan näköisiä kirjoja. Jouduin antamaan yhden, josta revittiin vanhat sivut, jotta hän pääsi rakentamaan siitä oman kirjansa. Tällaisten asioiden parissa hän viihtyy pitkään.  Sitten aihe taas vaihtuu. Jatkuva liike, runsaat kysymykset ovat väsyttäviä, en aina pysy mukana monessa asiassa yhtä aikaa (vaikka olenkin nainen). Yritän olla välittämättä kaikesta sotkusta, mikä harrastukset aiheuttavat.  Siivoan jäljet hänen lähdettyänsä.

Peruutan seuraavan päivän menoni, koska tarvitsen yhden päivän itselleni. Isoäiti ei saisi ehkä sanoa, että väsyy lastenlasten hoidosta ja tarvitsee omaa aikaa. Oma luovuuteni on myös ollut aina erityisen vahva, mutta vanhemmiten se kutistuu, koska ei jaksa enää niin paljon.  Vaikka osaisin ja osaan edelleen melkein mitä tahansa, taidan rakastaa eniten omaa rauhaani kaiken maailman hälinän sijaan. Mietin entistä tarkemmin omia menojani. Yhden päivän ponnistukset vaativat toisen päivän levon.  Olen aina mennyt liian täysillä kaikkeen mukaan tuhlaten energiaani armottomasti.

Taaksejäänyt poikkeusaika on vaikuttanut ajatusmaailmaani. Aika ennen sitä on hämyssä ja vaikeasti muistettava ja tuleva aika on epävarma. Siksi pitää entistä enemmän elää päivä kerrallaan, sillä uusi poikkeusaika saattaa kolkuttaa ovella.

Vuodessa on pituutta tullut paljon lisää. Tämä kuva on elokuulta 2019.

Koulu on alkamassa tällä viikolla. Tämä viime vuonna koulun aloittanut lapsenlapseni sai viime vuonna ADHD-diagnoosin ja joutui ensimmäisenä vuonna erikoisluokalle.

Duodecimin terveyskirjastosta voit käydä lukemassa alla olevaa enemmän, mitä se on:

”Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (ADHD, lyhenne englanninkielisestä nimityksestä Attention-Deficit/Hyperactivity Disorder) on oireyhtymä, joka liittyy aivojen tarkkaavuutta ja vireystilaa säätelevien hermoverkkojen häiriintyneeseen kehitykseen. Häiriö on havaittavissa jo lapsuudessa ja jatkuu osalla nuoruuteen ja aikuisikään asti.”

Nykyään meillä onneksi tartutaan tällaisiin ongelmiin ajoissa, mikä on hyvä asia. Aiemmin, ainakin mummin nuoruudessa, ADHD tai vastaava oli vieras häiriö ja ongelmat sivuutettiin, vaikka oireyhtymä on tunnettu jo pidempään. Tässä linkki Wikipedian artikkeliin.  Siellä on mainittu myös monia kuuluisia henkilöitä, joilla on oireita. 

 

Lapsenlapseni on ollut syntymästään saakka ihana lapsi, rakastettava, ystävällinen, monipuolinen ja älykäskin.  Ihmettelin jo silloin hänen vilkkauttaan ja toisaalta vahvaa keskittymistään joihinkin asioihin. Monta kertaa olin helisemässä.  Kiinnitin huomiota, että hän oli parivuotiaana kiinnostunut muista lapsista, oli auttamassa heitä, halusi kommunikoida.  Yleensä muut saman ikäiset lapset halusivat olla omissa oloissaan. Nyt hän puolestaan haluaa mieluummin olla omissa oloissaan eikä ystävysty enää helposti muiden lasten kanssa. Mummin kaikki tavarat ja kaapit tutkittiin läpikotaisin.

elokuussa 2013

 

Hän on erittäin mielikuvitusrikas, luova, kekseliäs, oppivainen asioille, joita pitää tärkeinä. Hän osaa keskittyä tuntikausiksi legoilla rakentamiseen tai johonkin omaan keksimäänsä puuhaan. Pienestä pitäen hän on halunnut purkaa koneita ja rakentaa niitä uusiksi. Se aiheutti hänelle jo päiväkodissa ja kotona hankaluuksia. Olin syypää siihen, että annoin hänen purkaa laitteita minun luonani. Nyt hän on jo kauan kinunnut kahta vanhaa läppäriäni tutkittavaksi ja purettavaksi. Välillä hän menetti tähän puoleen kiinnostuksensa kokonaan, mutta nyt se on palautumassa. Ehkä hän on myös vihdoin saanut kiinnostuksensa peleihin laantumaan ja osaa säännöstellä niiden käyttöä. Hän haluaisi tehdä itse peliohjelmia tai animaatioelokuvia, mutta ei halua hyväksyä sitä, että ne vaativat opiskelua ja määrätietoisuutta. Ehkä sen kaiken aika tulee joskus. Usein myös vain keskustelemme jostakin aiheesta.

Vaikeudet pienen lapsen elämässä, uusi koti, koulu, kaikki se on aiheuttanut myös omat ongelmansa. Tukihenkilöitä ei ole muita kuin oma äiti ja minä. ADHD pelottaa muita, lapset tuomitaan poikkeavina liian helposti. Heidän pitää aina käyttäytyä hyvin, jotta muut ihmiset hyväksyisivät heidät. On myös asioita, joista ei saisi puhua tai kirjoittaa. Taidan minäkin olla astunut nyt kielletylle polulle.

Saatan saada tästä blogistani ikävää palautetta, mutta en voi enää olla kirjoittamatta tai aloittamasta tätä matkaa tulevaisuuteen. Lapsuuden kokemuksilla on erityisen iso vaikutus myöhempään elämäämme. Me tarvitsemme lapsena vahvaa hyväksyntää ympäristöltämme, tunteen, että olemme ok.

Ajattelen ja tarkastelen tapani mukaan näitä asioita monesta eri näkökulmasta. Kuljetamme itsessämme geenien lisäksi koko mennyttä elämäämme ja jopa edellisten sukupolvien elämää. Näistä asioista olisi pystyttävä puhumaan ja kirjoittamaan.  Kaikkien kanssa ei pysty tai voi edes keskustella aiheesta. Unetkin saattavat olla asioiden esille tuomisen innoittajina, varsinkin jotkut niistä, joita ei unohda ja haluaa heti kirjata muistiin. 

Eräänä aamuna näin unen, jonka olisin halunnut katsoa loppuun saakka. Sainko minä myös polkupyörääni paksut lisärenkaat kuten kaksi sisartani? En kirjoittanut unta muistiin, mutta myöhemmin se palasi mieleeni viittauksella: olet ennenkin unissani ollut siellä samassa paikassa. Olen kulkenut samalla rinteeseen sijoittuvalla asuin- tai kesähuvila-alueella kulkien mäkiä ylös ja alas ja vieraillen ihmisten pihoilla ja tavaten ihmisiä.

Tällä kertaa olin tullut pyörillä tapaamaan kahden sisareni kanssa vanhempieni hyviä, nyt jo aikoja sitten kuolleita ystäviä. Kolmas sisaristani, hän, joka on jo kuollut, ei ollut mukana, vaikka me muut olimme unessa lapsia. 

Elokuussa 2019

Nämä vanhempiemme ystävät asuivat ko. alueella, mutta eivät sattuneet olemaan kotona. Päätimme tutkia muita taloja, joita oli siellä vieri vieressä. Minua kiinnostivat erityisesti pihanäkymät alas rinnettä. Kuljin tietenkin taas kameran kanssa. Jotenkin keplottelimme itsemme taloihin sisään ja puutarhoihin. Se oli viatonta tutkimista. Ujuttauduin erääseen puutarhaan, jonne ei muuten päässyt kuin talon sisäkautta. Otin valokuvia. Sisareni puuhailivat sisällä. Mitä he tutkivat, sitä en tiedä. Unissani keskityn lähes aina omaan tekemiseeni. Palasin sisälle ja olin menossa talosta pois, kun huomasin, että pihalle oli ajanut sininen pakettiauto. Varoitin sisariani. Minut ja kamerani nähtiin. Siitä syntyi meteliä, josta kuitenkin selvisin kuten myös sisareni. Tuttumme olivat tulleet tällä välin kotiin. Lähdin tapaamaan heitä. Näin miehen olevan korjaamassa polkupyörää pihalla. Samalla näin, että sisareni ajoivat jo kovaa vauhtia tietä pitkin poispäin alueelta. He olivat saaneet pyöriinsä ajoa tehostavat paksut kumit. Lähdin kohti isäni ystävää ajatellen, että hän antaisi minunkin pyörääni uudet renkaat. Muuten en saisi siskojani kiinni, sillä tiesin, että he eivät odottaisi.

Käännyin kohti aidan takana työskentelevää miestä. Heräsin siihen.

Alex esittelee Kiira-myrskyn tuhoja 13.8.2017

 

Mitä uni kuvaa? Vain minä voin ehkä sen tietää ja ymmärtää.  Lapsuuden vahvat alemmuudentunteet ja aina häviäjäksi jääminen, tulevat vielä vanhuuden vuosina niin voimakkaasti uniini. Olin aina se iso, kömpelö, itkuinen ja naiivi isosisko, jota sai kiusata ja mollata. Olin sitä myös paljon myöhemmin. Kannamme leimojamme loppuikämme.

Sama leima kiinnittyi minuun kuin häpeämerkki, niin, että jotkut ystäväni käyttivät sitä hyväkseen. Olin nuoruudessani lähes aina altavastaaja. Olen aina sanonut, että minua ei ole koskaan kiusattu. Nyt ymmärrän, että kiusaamista voi olla niin hienovaraista, että sitä ei edes pidä kiusaamisena.

Mikä laukaisee muissa ihmisissä tarpeen alentaa toista, vaikka vain hienovaraisesti. Olen useimmiten ymmärtänyt asian. Olen jopa kirjoittanut siitä päiväkirjoissani. Aseet vastata siihen, niitä minulla ei ole ollut. Ei koskaan. Minusta ei ole koskaan saanut tekemälläkään ilkeää ja kostonhaluista. Vetäydyn ja olen hiljaa.

Joskus mietin, kuinka paljon vanhempani ymmärsivät juuri tätä asiaa. Emme koskaan puhuneet aiheesta. En edes osannut tai uskaltanut kysyä siitä. Äiti mainitsi silloin tällöin kiltteyteni. Ehkä se oli siinä.

 

elokuussa 2019

 

Sanotaan, että kiltteydellä ei päästä pitkälle. Sen lasketaan olevan ennemmin huono ominaisuus ihmisessä. Toisaalta se on vain yksi osa ihmisen luonteessa. Siinä pohtimista.  Tällaisista asioista ja kokemuksista on vaikea keskustella, koska ajatuksetkin voivat loukata tai syyllistää toisia. Aivan sama on muiden tässä blogissa kirjoittamieni asioiden kanssa.  Koska on kiltti, ei halua koskaan toimia niin, että loukkaisi millään tavalla toisia.

Voin silti kirjoittaa. Vanhempieni asioiden tutkiminen herättää kaikenlaisia mielikuvia. Kaiken lisäksi edellisten sukupolvien kokemukset periytyvät ja repivät joskus omia asioita esille. Vanha ihminen on erityisen huolissaan jälkeläistensä tulevaisuudesta. Hän haluaa olla lapsenlapsilleen tällä hetkellä paras mahdollinen isovanhempi ja toivoo, että he saisivat hänestä voimaa myös sitten myöhemmin.

Toisaalta tuossa unessa oli muitakin näkökulmia. Siinä lisää miettimistä. 

P.S. uudistunut blogger-ympäristö vaikeuttaa blogien valmistumista. Kaikki toiminnot ovat muuttuneet erilaisiksi ja aikaa palaa enemmän. Tätä kirjoittaessani huomasin, että minulla on viime vuosilta niin paljon valokuvia, että en ole ehtinyt paneutua niihin ollenkaan. Oletan, että teillä muillakin on sama ongelma.

7.10.2013