Kohtaamisia, salaisuuksia ja seurauksia

Viime viikolta jäi julkaisematta blogipostaus, joka oli valmiina odottamassa, jotta vain lisäisin siihen muutaman kuvan omasta kuvataivaastani. Julkaisin sen nyt hetki ennen tätä eilen kirjoittamaani postausta.

9.7.Yritän vielä tänään parannella oikeaa kylkeäni (kankkuani), jonka satutin sunnuntaina kaatuessani. Onneksi ei käynyt pahemmin. Mustelmia on kyljessä ja polvessa. Päivä oli pitkä ja jännittävä myös kaiken kokeneelle konkarille, joten ei ollut ihme, että herpaannuin hetkeksi ja kompastuin ja lensin kyljelleni pyörätuolirampille. En kyllä ymmärrä, miksi yritin kiivetä sille sivusta, kun olisin voinut mennä portaita pitkin. Ikään kuin minua olisi jopa hetken huimannut ennen kaatumistani. Päässäni on myös kipeä kohta oikealla puolella, ehkä kolautin senkin kaatuessani. Tosin huomasin sen vasta seuraavana päivänä. Kokemuksesta tiedän, että toipuminen kestää vähän aikaa.Joka päivä on parempi edellistä.

En voinut olla ajattelematta erästä äitini kaatumista Karjalan matkalla, josta olen kerran kirjoittanut blogeissani lyhyesti:

”Ehdin ajatella äitiäni ja ihmetellä, miten hän huonoilla jaloillaan ja paljon minua vanhempana pysyi aina hyvin pystyssä paitsi sen yhden kerran 1997 Karjalan matkalla loukaten itsensä paljon pahemmin kuin antoi ymmärtää. Minä puolestani olen kaatuillut aina ja paljon. Pari kertaa olen nyrjäyttänyt nilkkani, saanut mustelmia, mutta aina toipunut ilman lääkärillä käyntiä. Silti etsin edelleen hankalia reittejä.” (https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/04/oman-elamansa-filosofi.html)

Tässä kuva juuri siltä matkalta.

En tietenkään tiedä kaikkea äitini historiasta, en edes ollut aikoinaan tarpeeksi kiinnostunut. Muistin tuonkin tapauksen väärin sikäli, että kuvittelin, että hän oli jo silloin sairastanut rintasyövän, jossa toinen rinta poistettiin. Se oli vasta myöhemmin.

Ennen sunnuntaista rasittavaa matkaa, joka muuttui kevyemmäksi, kun ystäväni Marja oli poikansa kanssa mukana ja he olivat auton ratissa pisimmän matkan. Ajoin vain Riihimäelle, josta eri järjestelyin ajoimme Merimaskuun. Koko matkan pituus kotoani perille olisi ollut 232 km ja ajoaika yhteen suuntaan yli 3 tuntia. Toisin sanoen, jos lähtee kesäjuhlille ja haluaa tulla samana päivänä kotiin, pitää varautua siihen, että suuri osa päivästä menee matkantekoon. Miten olikaan ennen vanhaan?

Ajattelen nyt tyttäreni perhettä, joka lähtee tällä viikolla Saksaan autolla vetäen perässään matkailuvaunua. Tosin he matkustavat laivalla yli Itämeren edestakaisin eikä Saksan päässä ole kovin pitkää ajomatkaa karavaanarialueelle, jossa vaunu onkin kahden viikon ajan heidän ”hotellinaan”. Onhan siinä järjestelyä, joten emme ole edes tavanneet paljon viime aikoina. Tämän taisin mainita jo aiemmin.

Kun sunnuntaiaamuna lähdin kotoani pian kello 9:n jälkeen, astuessani ulko-ovesta alkoi kaatosade, toinen jo sinä aamuna. Heitin mukanani olevan takin päälleni, jotten kastuisi. Koko päivälle oli luvattu huonoa säätä, kovaa tuulta ja myräköitä, mutta tarkan ennusteen mukaan ne olisivat jo ohi, kun Seivästön kesäjuhlat Merimaskussa alkaisivat kello 13.00. Niin sitten kävikin. Aurinko paistoi loppupäivän.

Monissa karjalaisissa suvuissa on kuulemani mukaan näkijän/ennustajan ominaisuuksia. Eräs äitini serkku, jonka kodissa Helsingissä asuin kesäkuussa 1966 kaksi viikkoa, kertoi niin ihmeellisiä tarinoita, että hiukseni nousivat pystyyn. En tosin muista niistä sen enempää, jäi vain jälki mieleeni. Olisi pitänyt kirjata ylös, mutta nuori höperö tyttö ei osannut ajatella eteenpäin. Toivottavasti nykyajan nuoret ovat fiksumpia ja ajattelevat kuluvaa hetkeä pidemmälle. Epäilen kyllä sitäkin.

Sama aihe on myöhemminkin noussut pinnalle. Se on omassa ajattelussani käsin kosketeltavana, vaikka näen sen eri tavalla, enemmänkin tapahtumat, asiat ym. voivat ennustaa vaihtoehtoja tulevasta tai sitten yhteydestänne meitä ennemmin kuolleiden sieluihin. Sitähän on myös mahdoton tietää, mutta minulla on ollut kokemuksia, joista olen voinut vetää johtopäätöksiä. Joistakin olen kirjoittanut blogeissani.

Olen ajatellut, että myös kun olen tutkinut ja paljastanut asioita, joista ei ole saanut puhua, niin ammoin sitten kuolleiden sielut/henget ovat tavallaan halunneet varoittaa minua. Toki he eivät pysty mitään suurta asiaa järjestämään. He voivat yrittää vain ohjailla meitä kuten vanhempani tekivät kuolemansa jälkeen.

En voinut olla yhdistämättä sunnuntain rankkasateita, myräköitä ja huimausta ja kaatumistani kertomukseen, jonka esitin tilaisuudessa. Asiat olivat jo aiemmin vaivanneet minua unissa ja hereillä enkä tiedä, olenko vieläkään selvillä vesillä.  Vanhojen salaisuuksien esiin kaivaminen, kun tapahtumista on kulunut sata vuotta ja enemmän ja asiat ovat kaivertaneet monen mieltä koko eliniän, herättivät esivanhempani, jotka tahtoivat heristää sormeaan. Vaikka niin ei olisikaan, kuten kuvittelen, niin muistutan, että ihmisessä itsessään on vielä paljon tutkittavaa ja tulkinnoissani voikin olla perää. Joissakin asioissa, joista emme nyt tiedä, voi olla totuuden siemen.

Tammikon tiellä 8.7.2006

Edellä oleva on tietenkin monen lukijani mielestä höpöhöpö-juttua. Olen niin monta kertaa tavalla tai toisella törmännyt näihin asioihin joko ystävieni tai itseni kautta, että ne ovat osa minua, joten en voi jättää niitä kirjaamatta. Tutkimukset tulevat ne aikanaan paljastamaan, ei ehkä edes minun elinaikanani. Tulen kyllä sitten sieltä jostakin muistuttamaan: Niinhän minä sanoin!

En jaksa nyt kirjoittaa tarkemmin Seivästösäätiön kesäjuhlista. Mutta hienot ne olivat ja ihmisiäkin oli reilusti yli sata. En edes ottanut kuin muutaman kuvan, jotka eivät ole mistään kotoisin. Minusta on tullut aika ujo kuvaamaan.

Olin todella yllättynyt esittelystäni, jossa mainittiin myös bloggaukseni. Näen kyllä, että lukijoita on paljon, mutten tiedä, ketkä käyvät lukemassa. Harva mainitsee lukevansa postauksiani. Kiitän kuitenkin jälleen kerran lämpimästi lukijoitani. 

Tänään (nyt jo eilen) on siis yksi niistä päivistä, kun kuljen pyjamahousuissa puutarhassani. Tosin ei ole enää puutarhaa, mutta lepo on edelleen tärkeää. 

 

Vanha salaisuus

Aloittavalla kirjoittajalla voi olla  tyhjän paperin kammo. Ihme ja kumma, olin ajatellut jotakin aivan muuta, mistä alan kirjoittaa, mutta kun sain Wordin auki, läpsähti mieleeni aivan odottamatta tuo ensimmäinen lause.

Keskustelen usein ystävien kanssa kirjoittamisesta, vaikka harvemmin tästä blogin kirjoittamisesta.  Olisi tietenkin mukava jutella siitäkin ja nimenomaan sen aiheista ja niiden herättämistä ajatuksista. Jokin yksittäinen asia jutussa, asia, joka ei ole edes sitä jutun ydintä, on joskus herättänyt Facebookissa pienen keskustelun.  Voi olla, että meille on vaikea ottaa kiinni niistä syvällisemmistä asioista. Monet asiat ovat itsellenikin niin vaikeita, että niitä ei helposti ota esille.  Asioiden tuominen puhuttuun muotoon on vielä vaikeampaa, saati niistä keskustelu. Voi kolauttaa johonkin kipeään kohtaan, jota ei edes halua ottaa esille ja eikä missään nimessä keskustella siitä jonkun toisen kanssa. Toisaalta sillä toisella voi olla samanlaisia asioita ja hän voikin jopa ymmärtää ja tuoda toisen näkökulman. Avoimuus kannattaa, vaikka se voi joskus sattua tuodessaan pinnalle jo unohdettuja asioita.

Se voimauttava unikkokuva, joka oli johtotähtenä 2006 näyttelyssä. (28.8.2006) Liitän tänne vanhempia valokuvia.

Minulla ei todellakaan ole tyhjän paperin kammoa, en vain ehdi mitenkään kirjoittaa niistä kaikista asioista,  joista  vielä haluan kirjoittaa. Olen kuin avonainen virtaava ja pulppuava vesisuoni, josta lähtee noroja joka suuntaan.  En ole koskaan pystynyt rajoittamaan itseäni yhden asian ihmiseksi. Nyt sitten kerään sen hedelmiä tai oikeammin puran niitä ja noroista muodostuvia ajatuksia tänne blogiini.  Enkä ole vasta kuin alussa.

Ystävien kanssa vierailimme pikkuserkkuni Helmin ateljeessa  (marraskuu 2006)

Siinä välillä taas työskentelen loppuelämän ”työni” parisssa, sen, joka on saanut minut keräämään tuota aineistoa mappikaupalla.  Eilen yritin taas kerran järjestellä kertyneitä paperikasoja, mapittaa niitä, kerätä aiheen mukaisiin ryhmiin eli yksinkertaisesti arkistoida niitä.  Tällä kertaa jätin kaiken levälleen olohuoneen lattialle sen sijaan, että olisin kerännyt ne heti takaisin siisteihin kasoihin, josta taas joku päivä olisin aloittanut saman jutun uudelleen.  Tämä nyt on sellainen asia, josta ei pitäisi edes kirjoittaa, mutta kirjoitan kuitenkin. Nyt väliaikaisesti muualla asuessani olen ymmärtänyt selkeämmin sen, että minun on saatava arkistoni parempaan järjestykseen. Olen vuosien mittaan ottanut asian aika ajoin esille ja tehnytkin aina jotakin. Nyt vain täällä ollessani esiin on pulpahtanut uusia asioita tuoden mukanaan toisia.

Sukututkimus, sukuseura, Karjala-asiat, ne kaikki ovat kunnossa, osa vanhempieni materiaaleista mapitettuna, osa omastani samoin, mutta paljon asioita on edelleen järjestämättä. Valokuvakansiot ovat oma juttunsa.  Mutta ei niistä sen enempää.  Aika aikaa kutakin. Nimittäin jotkut työt eivät edes lopu kirjoittamalla niistä listaa. Listojen kirjoittamista harrastin työelämän aikana, sivujen pituiset listat tekemättömistä töistä vähensivät stressiä ja ne tehtyäni saatoin keskittyä muihin asioihin ja loppujen lopuksi ne työtkin tulivat sitten nopeammin hoidetuiksi. Lopuksi tein listoja myös kotitöistä. Listojen tekoon en käyttänyt työaikaa vaan tein niitä kotona rauhoittaakseni levotonta mieltäni.

Valkoinen paperi houkuttelee tänään.  Aamulla viikon alkaessa kerrostalon hiljaisuus  on käsin kosketeltava. Ihmiset ovat lähteneet töihin.  On hyvä hetki ennen omien puuhien aloittamista kirjoittaa ensin hetki päiväkirjaan aamulla mieleen pulpahtavista asioista ja sitten antaa aivojen liikuttaa sormia näppäimistöllä.

Helmi ja Kerttu keskusteluun syventyneenä (28.5.2011).

Piilotan usein ne syvimmät ajatukset kirjoituksen (ja kuvien) sisään. En halua erotella sitä tavallista elämää sielun elämästä ja sen kehittämisestä.  Molemmat ovat meille ihmisille tärkeitä ja vaikeita. Niiden yhdistäminen on myös hankalaa ja vaatii paljon.  Sen olemme varmaan itse kukin kokeneet. Sielun kasvu vaatii paljon yksinäisyyttä, mutta konfliktit tavallisen elämän kanssa ovat erinomaisia kasvattamaan sitä. Mutta ympärillä pyörii paljon vaaroja, joihin ihminen helposti lankeaa. Niitä ei ymmärrä heti kohdatessaan, mutta intuitio tuo ne päivänvaloon myöhemmin ja pakottaa ottamaan ne yksitellen käsiteltäväksi. Hän tutkaili asioita sydämessään ja löysi asioiden opetuksen itselleen, voisin sanoa.

Arttu ja Alex keskuteluun syventyneenä Alexin huoneen teltassa 2.11.2013.

Asiat, tapahtumat  ja ihmiset eivät tule kohdallemme pelkästä sattumasta.  En edes haluaisi kirjoittaa vetovoiman laista, joka on hyvin voimakkaasti vaikuttamassa elämässämme.  Vetovoiman laki ymmärretään osittain väärin, ikään kuin pelkästään ajattelemalla voi kutsua asioita luokseen.  Sitähän se on, mutta se vaatii syvemmän muutoksen ihmisessä. Ei voi vain yhtäkkiä alkaa toivoa jotakin ja odottaa sen saman tien toteutuvan. Ajattelen usein, että kun olen aina miettinyt asioita kriittisesti, en voi täysin sellaisenaan hyväksyä jonkun toisen keksimiä juttuja, joiden perässä suurin osa ihmisistä juoksee. Minun on vietävä ne oman itseni kautta, koettava ne ja testattava. Usein asiat nykyään myös kaupallistetaan. Samoja asioita käsitellään myös muilla nimillä, on tehty aarrekarttoja ja ties mitä. Niistä kaikista voi olla hyötyä apua etsivälle ihmiselle, kunhan hän pitäytyy siinä omassa elämässään ja suodattaa opit oman itsensä kautta käytäntöön.

Kotona 14.5.2013.

On vaikea selvitä viidakosta omaan ajatteluun ja omien kokemusten vastaanottamiseen. Sieltä on kuitenkin lähdettävä.  Vetovoiman lain suhteen sainkin aikanaan opetuksen, joka pisti minut ajattelemaan asiaa syvällisemmin.  Muistan erityisen hyvin, että silloinkin intuitioni sanoi toista, mutta en kuunnellut sitä.  Tavallaan loukkasin erästä ihmistä lähettämällä hänelle  vuonna 2006 julkaistun Rhonda Byrnen kirjan The Secret / Salaisuus - Vetovoiman laki. Olin itse lukenut kirjan ja ajatellut, että vaikka minä ymmärrän sen sanoman, niin jollekin toiselle se voi olla liikaa.

Kotona ? 5.5.2014.

Olimme pohjoisen ystäväni kanssa auttaneet erästä naista hänen kirjaprojektissaan, sen loppuvaiheissa hänen ajautuessaan erimielisyyksiin kustantajan kanssa  kirjan tultua painosta. Vieraillessamme hänen luonaan hänen stressinsä tuli voimakkaana esiin.  Hän oli kirjoittanut muistelmansa taiteilija-isästään. Olimme vierailleet hänen luonaan parikin kertaa aiemmin ja sitten helmikuussa 2010 ja halusimme yksinkertaisesti auttaa häntä.  Mieleemme tuli lähettää hänelle lahjaksi tuo kirja, jota noihin aikoihin luimme.  Kun hän sitten kirjeeni ja kirjan saatuaan soitti, tiesin heti, että kirja ei ollut hänen mieleensä.  Kirjeeseeni hänelle kirjaa lähettäessäni  (28.2.2010) olin kirjoittanut seuraavasti:

” Lupasin lähettää sinulle kirjan ”Salaisuus”. Kun riisuu siitä kaiken amerikkalaisen hömpän, niin salaisuus tulee esiin varsin yksinkertaisena, sellaisena,  jona olemme sen aina itse asiassa tienneet olevan. Koska me olemme yhtä maailmankaikkeuden kanssa.”

Uusi vesimittari asennettu 25.2.2010.

Kun palasin tuolta viikon kestäneeltä pohjoisen matkalta eräänä iltana kotiin, minua odotti siellä ikävä yllätys. Vesimittari oli jäätynyt ja sirpaleina. Tuo talvi oli pitkiin aikoihin kunnon talvi, oli kovia pakkasia ja paljon lunta. Tietenkin hermostuin ja hätäännyin ja soittelin ympäriinsä, kunnes sitten rauhoituin. Nukuin yön yli ja aamulla kaikki asiat ratkesivat soitettuani vesilaitokselle. Mutta siinä ei ollut kaikki. Lunta oli tullut niin paljon, että seuraavat päivät kuluivat kattojen lumia pudottaessani. Olen sittemmin kokenut paljon kovempia asioita ja oppinut säilyttämään mielenmalttini. Mutta en ole ole edelleenkään immuuni millekään kohtaamalleni vastoinkäymiselle, olen vain entistä herkempi kuten pitääkin, sillä ne ovat nyt hienovaraisempia, eivät enää niin kovaäänisiä ja rajuja.

Naapurin katolla lumitöissä. Oman talon lumityöt odottavat vielä. (26.2.2010)

Edellisenä kesänä olin aloittanut oman elämäni suunnan muutoksen ja taistelin todella pitkään erilaisten vaikeuksien kanssa. Mutta kaikella on tarkoituksensa, vaikka se valkenee vasta ajan kanssa tai ei ehkä koskaan. Kaikki kokemukset, tapaamiset ihmisten kanssa vievät aina askeleen eteenpäin  ja samalla tuovat asiat syvälle sisimpään tutkittavaksi ja koeteltaviksi. Koko elämä on sitä samaa taivalta, vain teemat ja aiheet vaihtelevat.  Se on vähän sitä samaa käsittelyä kuin vastakohtaparien kautta, jonka aikoinaan aloitin. Sanan takaa voi löytyä uskomattoman paljon pohdittavaa. Myös unet tuovat mieleemme kauan sitten unohtuneita asioita. Me emme ole vietävissä vaan me itse ohjaamme omaa elämäämme olemalla myötätuntoisia ja rakastavia ihmisiä.  Ennen mitään muuta. 

En varmaan voi olla aika ajoin palaamatta tähän vanhaan salaisuuteen, vaikka monta muuta poikkeavaa kirjoitusaihetta pursuaa jo nyt mielestäni. On totta, että se luovuus tulee samasta lähteestä. Siellä ovat ne unelmat, sieltä löydämme voiman katsoa tähtiin, kun kohtaamme vaikeuksia. Vedämme puoleemme kaikkea oikeata, kun vain olemme tasapainossa elämässämme.  Valokuvieni kautta kiitän kaikkia kohtaamiani ihmisiä. Siksi mielelläni esitän edes pienen osan runsaasta kuvavarastostani näiden blogieni yhteydessä.

Sisarukset tulevat töistä tulevaa mummia vastaan (2.9.2005).

Valokuvien kautta salaisuuksien lähteille

Aivan liian vähän ehdin kirjoittelemaan, sillä tämä alkusyksy on vähän samanlaista kiireaikaa kuin kevätkin. Kiitän sadepäiviä, että en tunne niin paljon syyllisyyttä, kun jätän pihatöitä väliin. Täällä sisälläkin kun riittää tekemistä. Olen aloittanut monta projektia ja tavaroita on sen johdosta levällään siellä sun täällä. Tänään jatkoin keskeytynyttä liinavaatehuoneprojektia. Mietin minne vanhat verhot, sänkyvaatteet ja pyyhkeet? Pakkasinkin niitä jo muovipusseihin ja laukkuihin. Joku saattaa ihmetellä järjestelyjäni, mutta ne ovat myös pakon sanelemia, koska muutto on joku päivä edessä. Perheenäidille kertyy vuosien mittaan myös lasten hylkäämää tavaraa, kaikki varastot täyttyvät. Pula-aikoina eläneen muistiin on saattanut myös jäädä jotakin ehjän ja ehkä joskus tarvittavan säilyttämisestä. Kaikista vaikeinta on heittää käyttökelpoista tavaraa suoraan roskiin, mikä on ollut jo pitkään yleisenä trendinä. Toisaalta uusiokäyttökin on muotia, mutta... Antaa tämän asian nyt olla.

Sillä tuota kaikkea teen vain pienen osan joinakin päivinä. Eniten haluaisin nyt paneutua omiin tutkimuksiini ja jättää kaiken muun väliin. Yksinomaan perheenäidin tehtäviin keskittyvät eivät nimittäin paljon muuta ehdi, se on minullekin tullut vuosien mittaan selväksi.

Vanhoja valokuvia tutkitaan nyt entistä enemmän. Ehkä olen aiemmin maininnut Facebookin Karjalaisia valokuvissa- ryhmän, jonne on kertynyt jo valtavasti kuvia karjalaisten sukujen albumeista tutkittavaksi ja tunnistettavaksikin. Aikaraja ryhmän kuville on vuosi 1944. En ole vielä ehtinyt laittaa sinne yhtäkään hallussani olevaa kuvaa ja voi olla, että jätänkin sen väliin. Itse asiassa juuri nyt tunnen, että omalta osaltani aika on ajanut sen ohi. Kuvat ovat löytäneet ja löytävät tarkoituksensa muilla foorumeilla. Mutta hieno idea tuo jakaminen ja kuvista keskustelu kyllä on. Minua harmittaa kovasti, että äitini kaikki valokuvat jäivät Tammikon arkkuun. Valokuvaus sinällään on kulkenut minulle hämäläisen isäni perintönä kuten myös kiinnostus historiaan. Varmaan siksi pidin aikoinaan niin kovasti kiinni siitä, että sain isäni valokuvat haltuuni. Nyt ne auttavat myös sukua tutkiessani.

Kuvien skannaus on vielä pahasti kesken. Sekin kuten moni muukin harrastukseni vaatii paljon aikaa ja paneutumista. Lisäksi monet vanhat valokuvat avautuvat vasta ajan kanssa. On nimittäin valitettavaa, että kuvien alle tai taakse ei ole kirjoitettu mitään tekstiä. Silloin voi vain arvailla ja yhdistää asioita. Hienoa on, jos niistä pystyy keskustelemaan jonkun toisen kanssa. Silloin alkaa nähdä aivan uusia näkökulmia.

Yhteen kuvaan saattaa juuttua pitkäksikin aikaa. Aloin tutkia jo vuoden 1925 joulukuussa kuolleen isoisäni Kaarle Kustaa (Karl Gustaf) Siukolan visiitti- eli käyntikorttikuvaa. Halusin selvittää kuvan ottamisen ajankohtaa. Kuvan alla lukee Atelier Lumière.

Löysin Kansalliskirjaston historiallisesta sanomalehtiarkistosta pari mainintaa tuon nimisestä valokuvaus-ateljeesta. Molemmat koskivat Porissa avattua liikettä. Kesäkuun 3 vuonna 1902 ilmestynyt Björneborgs Tidning No 61 valaisi asiaa hieman  enemmän. Siinä tiedotettiin ruotsin kielellä, että  ko. valokuvausliike  Ateljee Lumière oli avattu lauantaina 24 toukokuuta kello 9 ennen puoltapäivää herra Heinosen talossa, Itäinen Esplanadi 6. Ilmoitus kertoo hyvinkin tarkkaan ateljeen uudenaikaisuudesta, erinomaisuudesta ja nopeudesta. Pimeinä vuodenaikoina käytetään sähkövalaistusta, joka on erityisen sopivaa lapsille ja vanhoille hermostuneille henkilöille, koska kuvan valotus voi tarvittaessa kestää vain sekunnin murrososan (en saa selvää murrososan pituudesta). Ilmoituksessa mainitaan myös, että koska liike toimii viidessä kaupungissa, voidaan ensiluokkaisen työn lisäksi pitää hinnat erityisen alhaisina. Visiittikortit, jotka ajan mukaan joissakin lähteissä on suomennettu nimikorteiksi maksavat paksulle, vahvalle matalle paperille valmistettuina vain 10 mk ja kiiltävälle paperille 7 mk/tusina. Isompien kabinetttikorttien hinnat ovat vastaavasti korkeammat. Mittasin isoisäni kuvan ja sain itse kuvan mitaksi noin 5,7 x 8,7 cm ja kehyksien kanssa 6,3 x 10,3 cm.

En usko isoisäni käyneen Porissa saakka valokuvassa. Liikkeitä lienee ollut Helsingin lisäksi vaikkapa Hämeenlinnassa ja ehkäpä myös Tampereella. Helsingin liikkeeseen nimittäin etsittiin Hufvudstadsbladetin numerossa 136 toukokuun 23 päivänä kahta avustavaa naishenkilöä valokuvaajan oppilaiksi. Hakemukset tuli jättää Ida Vinblad & Co:n konttoriin Tallbergin liikepalatsissa. Valokuvaus oli ollut jo useita vuosikymmeniä erityisen suosittua ja valokuvausliikkeitä oli Suomessa jo pitkään kuten lehtiä selaillessani huomasin.

Rahanarvokertoimella voi laskea, että  jos isoisäni otatti tusinan käyntikorttikuvaa 10 markalla vuonna 1902, sen ostovoima-arvo tämän päivän rahassa olisi noin 43 euroa. Voin vain olettaa, että vuosi oli 1902, jolloin isoisäni oli 23 vuotias.

Samassa yhteydessä yritin selvittää erään toisenkin kuvan alkuperää. Kuvassa on kuusi vaaleisiin pukeutunutta nuorta tyttöä/lasta talon kulmalla. Vaikka olenkin jo saanut selville kuvan mahdollisen valokuvaajan/valokuvausliikkeen, kuvan tyttöjen henkilöllisyys jää ehkä salaisuudeksi.  Palaan tähän kuvaan myöhemmin.

 Tämä valokuva on selvästi otettu myöhemmin.  En ole käsitellyt tässä jutussa olevia valokuvia vaan ne ovat siinä kunnossa kuin vanhat valokuvat yleensä ovat. Tästä kuvasta on ikäänkuin leikattu osa pois. Ehkä se on valokuvaajia vältelleen isoäitini tekosia.  Jospa se on ollut hääkuva vuodelta 1918. Eipä lähisuvussani ole koskaan hääkuvia suosittu ja naimisiinkin on usein menty viime tipassa ennen lapsen syntymää.

Isoisäni kuoli vain 46 vuotiaana, todennäköisesti keuhkotautiin. Liitän tähän myös vuonna 1918 syntyneen isäni kuvan ehkä parivuotiaana. Kuvaa on selvästi retusoitu värittämällä kasvot, hiukset ja rajaamalla silmiä ja kulmakarvoja. Hän oli vain 7-vuotias isänsä kuollessa, todennäköisesti juuri koulun aloittanut.  Nuorimmat sisarukset Eila 5-vuotias ja Jaakko 3-vuotias tuskin myöhemmin edes muistivat isäänsä. Nyt olisi todella paljon kysymyksiä, joihin ei ole enää ketään vastaamassa. Olisiko isäni valokuvausinnostus lähtenyt myös jo oman isän perintönä?