Tapahtumia, vaikeuksia ja kiireitä

9.10. Olin jo pari päivää sitten julkaisemassa blogini. Uuvahdin kesken etsiessäni sopivia kuvia ja miten sitten kävikään. Kun on kipeä niska ja kädet ja paljon muuta tehtävää, blogi saa jäädä.

7.10. Minni vaihtelee nukkuma- ja lepopaikkojaan ahkerasti

 

7.10. Saattaa olla tylsää tai väärin jakaa vanhempaa tekstiäni tai sitten ei, koska muutenkin linkkaan blogeihini aina viittauksia aiemmin kirjoittamiini blogeihin tai muuhun vastaavaan. Tämä blogipostaus jäi pahasti kesken, vaikka oli jo odottamassa viimeistelyä. Syy oli huonontuneessa voinnissani, mitä nyt sattuu jatkuvasti. Lisäksi oli paljon kaikenlaista hulinaa, mihin piti osallistua. Uuden Prisman avaus vaikutti. Tapasin joitakin perheeni jäseniä, joista lapsenlapseni sai tällä viikolla kaukaisen vieraan Kanadasta. Asia aiheutti minulle ja muulle perheelle hässäkkää, vaikken ole vielä edes tätä nuorta naista tavannutkaan. 

Viime viikolla ollut Kuolemajärvikerhon tapaaminen meni aivan ok, mutta aiheutti minussa taas sen jälkeen väsymystä ja liikaa pohtimista. Ensi viikon Kuulutko sukuuni-tapahtuma on ollut myös mielessäni, koska olen vointini takia miettinyt, pystynkö edes lähtemään sinne. Nämä ovat vanhan kivuliaan naisen jokapäiväisiä ajatuksia. 

Oma projektini ei ole päässyt etenemään, se on jumissa, vaikka olen välillä kyllä lukenut vuoden 1964 päiväkirjojani ja tehnyt huomioita itsestäni, minkä mainitsenkin.

Nyt pääset lukemaan 

tässä kirjoituksiani alkaen 19.9.  Hyvää jo kauan sitten alkanutta lokakuuta! 

 19.9. 2026 lauantai.

Olin tapani mukaan kerännyt tälle päivälle paljon tehtäviä. Olen viime aikoina jaksanut paremmin ja aamupäivä on todella otollinen tehdä kaikkia asioita. Ikävä kyllä suurin osa niistä liittyy kodinhoitoon, ruoan laittoon, pyykin pesemiseen. Niin oli tänäänkin. Lisäksi oli aika värjätä hiukset. Nehän olisivat oikeasti jo aivan harmaat kuten useimmilla tämän ikäisillä, mutta minä värjään uskollisesti hiukseni suunnilleen joka seitsemäs viikko. Uusi tyvikasvu on useita senttejä pitkä ja näen, että muu tukka olisi varmasti myös harmaa, nyt se on vain haalistunut. Samalla pilkoin kaalia, sipulia ja porkkanaa lihakaalilaatikkoa varten. Jauhelihan olin unohtanut ottaa pakasteesta sulamaan, joten laatikon valmistuksen siirsin suosiolla iltapäivään. Siinä on sitten ruokaa kahdeksi-kolmeksi päiväksi.

Minni kulkee koko ajan perässäni naukuen tai muuten läheisyyttä kaivaten. Ruoasta ei ole puutetta, mutta hän osaa hyvin olla välillä tykkäämättä valinnastani. Yritän olla tehdä tarjonnasta houkuttelevan, mutten onnistu aina.

 

Viikonlopun Hesarit tulevat minulle vielä paperisena ja on nautinto käyttää niiden lukemiseen paljon aikaa. Lauantaisin lehdessä on kulttuurisivuilla kirjallisuutta koskevia artikkeleita, niitä, jotka luen sanasta sanaan. Jotkut jutut johtavat minut tutkimaan asiaa lisää. Niin kävi nyt Pirkko Saision haastattelun suhteen, joka oli tehty hänen uuden kirjansa julkaisun takia. Hän kertoi käyttäneensä sen tekemisessä tekoälyä, joka on hahmottanut hänen sukunsa pitkän historian aina 1500-luvulle saakka. Sen mukaan tekoäly olisi käynyt läpi kaikki asiakirjat, kirkonkirjat ynnä muut, joista hän on saanut tiedot helposti.  Sukututkijana kyselin itse tekoälyltä (Google Gemini) asiasta yleisesti ja sitten vielä tarkennusta. Sain kattavat esitykset.  Joka tapauksessa tehtävän toteuttaminen vaatii osaamista ja tekoälytoimintojen täyttä hallintaa. Sain tarkan kuvauksen, miten tietojenkäsittelyketju toteutetaan, jonka tekoälyagentit sitten suorittavat. Käsitän, että se vaatii myös sukututkijan osaamista monin tavoin.

Omassa kirjaprojektissani en ole paljonkaan edennyt. Tajusin taas tänään, että olen aiemmin kirjoittanut blogeissani todella monista asioista, joita aion jatkossa käsitellä uudelleen tavalla, joka ei ole vielä täysin selvää.

Lapsenlapseni tuli kylään. Hänelle on lokakuun alussa tulossa ystävä kylään Kanadasta saakka. He eivät ole koskaan vielä tavanneet muuten kuin netin kautta. Mielenkiintoista. Sain hänen lähdettyään lopulta valmisteltua kaalilaatikon. Minnille kelpasi sikanautajauheliha. Nyt hän nukkuu parisen tuntia parvekkeella. Lapsenlapsi tulee Ikeassa käytyään takaisin. Sain ujutettua hänelle pari ostosta, kattolamppu makuuhuoneeseen ja uusi päiväpeite sohvalle. Minnihän on käyttänyt sohvaa raapimispuunaan ja se on aina peitettävä jollakin peitteellä.

Olen tässä välillä tehnyt paljon muistiinpanoja, mutta en tunnu koskaan ehtivän kirjoittamaan. Olenhan kyllä kirjoittanut jo mielettömän paljon kertoen kaikesta mahdollisesta, mitä on milloinkin tapahtumat.

Etsin tänään jotakin juttua ja osuin blogiini:

Olen käyttänyt tätä otetta blogissani 21.7.2018 Satujen tomupilvet https://unikkopellossa.blogspot.com/2018/07/satujen-tomupilvet.html

” Kun on tyhjä, silloin on paljon asiaa. Kun on täysinäinen, ei osaa ilmaista paljoudestaan. Kesä on tyhjä. Siksi sen on synnytettävä paljon. Syksyllä katselet kuuta, jonka ohi varikset lentävät pimeässä. Ilmassa on lakastuvien lehtien tuoksu. On tyyntä ja virkistävää. Syöt paljon kuumaa velliä. Ja varikset rääkyvät edelleen lentäessään oranssinpunaisen kuun ohi. Viipyvässä hämärässä, syyskuun pimeydessä. Silloin muistat ajatella, jos ehdit. Niin, jos vain ehdit. Life is hard. Sen lauseen kirjoitit pienenä koulutyttönä englannin kieliopin kirjaan pronominien kohdalle. Silloin nekin kai olivat vielä vaikeita, kun ne nyt ovat niitä helpoimpia asioita tämän elämän sokkeloissa ja labyrinteissä.” 31.5.1965 (olin 18-vuotias)

Tiedän olevani oikealla tiellä, mutta kaikkien menneiden asioiden paljous on kuin huntu päälläni eikä aikani tunnu edelleenkään riittävän mihinkään.

Olen tästä päivästä niin poikki, että käyn vähäksi aikaa jatkamaan erään sarjan katsomista Netflixistä. Ehkä sitten ruokakin alkaa valmistua.  Ehkä lapsenlapseni ehtii palata Ikeasta ja tulee ripustamaan kattolampun.

Edellä mainitsemassani blogissa on viittaus myös Hyrylän toriin, josta tein taidehistorian proseminaarin. Tori on jo parisen vuotta sitten hävitetty ja tilalle on noussut uusi ja upea Särmä, jossa oleva Prisma avataan 1.10.2026. Siitä ehkä myöhemmin.

24.9.2026

Avasin läppärin, koska aion laittaa kutsun Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuuteen ensi viikolla. Olen ilmoittanut, etten aio jatkaa kerhon toiminnassa enää. Tässä välillä oli vielä häikkää kerhotilan varauksissa ja kaiken lisäksi oikein kukaan toimikunnassa ei ottanut kantaa asiaan. Karjalatalon takkahuoneen varaukset saatiin kuntoon. Olen luvannut hoitaa kutsut niin kauan, kunnes joku muu on valmis ottamaan tehtävän hoitaakseen. Ehdotin, että ensi keskiviikkona keskustelemme kerholaisten kesken kerhon tulevaisuudesta. Helsingin kerho on ollut toiminnassa nyt 23 vuotta. Olen ollut aktiivisesti mukana vuodesta 2011 alkaen. Sitä ennenkin pidin esityksiä ja kävin kuuntelemassa muiden esityksiä.

Tällä viikolla jäsenkipuni ovat taas aktivoituneet. En lähde tällä kertaa ylitulkitsemaan asiaa eli mikä asia kaiken joukossa on tuonut ahdistusta ja stressiä, että se on mennyt niveliini. Teen, mitä jaksan ja lääkitsen itseäni tarpeen mukaan.

25.9.2026

Olipa vaikea yö. Jälleen kerran. Viikko aiemmin totesin olotilani parantuneen, mutta sen jälkeen alkoi taas alamäki. Hyvä, että pystyn vielä kirjoittamaan. Vaikeudet kohdistuvat lähinnä ranteisiini ja käsiini. Aloitin pari päivää sitten uuden Prednisolon- kuurin ja Panadol-särkylääkkeen. Vaikuttaisiko sää niin paljon. On satanut yhtäjaksoisesti ja lujaa. Eilen tuntui, että sade tulee ikkunoista sisään. Sataa edelleen.

Jospa istahdan lukemaan. 

Tältä näytti 26.9.2026 

 

26.9. lauantai

Vaikeat yöt ja aamut jatkuvat. Oli pakko lähteä apteekkiin, koska huomasin, että Buranat olivat loppuneet. Panadol ei auta tällä kertaa, koska ilmiselvästi käsissäni on tulehdusta ja pääkin särkee. Entä ilmapaineet?  Menin kävellen tihkusateessa. Kiersin vähän kauempaa, jotta sain muutaman kuvan uudesta Särmästä ja Prismasta. Kunnan toiminnot lienevät jo kokonaan muuttaneet rakennukseen ja Prismahan avautuu 1.10. Apteekki siirtyy Prismaan, joten siellä muutos on jo jonkin aikaa näkynyt, kun henkilökunta on valmistellut muuttoa. Kävin vielä Hyrrässä eli K-Supermarketissa, joka alkaa myöhemmin muuntua City-Marketiksi. On täällä Hyrylässä sitten paikkojen paikka, kaikki kaupat pienellä alueella, jossa oli vähän aikaa sitten linja-autoasema, kauppoja ja tori. Aiempi purettu kunnantalo oli alueen vieressä. Ja joskus alue kuului sotilastoimintoihin, jonne venäläiset 1800-luvulla rakensivat kasarmeja ja pitivät harjoituksia. Hyrylä ympäristöineen oli merkittävä armeijan paikka myös Suomen itsenäisyyden aikana.

Siis minunkin aikanani täällä on tapahtunut paljon. Ja tapahtuu jatkossakin...

 27.9. sunnuntai

Tänään oli vaihteeksi aurinkoinen päivä.  Kuten vähän joka aamuna minulla oli karsea olo. Minni oli herättänyt minut hyvistä unista kolmen aikaan puremalla käsivarttani. En oikein ymmärtänyt, miksi, mutta hänellä oli vauhti päällä. Nälkäkään ei voinut olla. Yritin nukkua sen jälkeen katkeilevaa unta. Päivä lähti sitten kuitenkin käyntiin. Ajatuksenani oli taas edistää paperisotaani. Kävin useita laatikoita läpi, mutten päässyt kaikesta eroon. Löysin myös kadonneen päiväkirjani syksyltä 1964, kun olin aloittanut lukion. Olin kirjoituksissani jo aika aikuismainen verrattuna edellisiin vuosiin. 

On vaikea päästä projektissani eteenpäin. Välillä tuntuu, että juuri nyt on tärkeä hävittää turhia papereita ja samalla ajatella tulevan tekstini rakennetta. En tietenkään saa millään kaikkea ympättyä mukaan, niin perinpohjaisia kirjoitukseni ovat. On hassua ajatella, että olen tiennyt jo silloin, mihin olen menossa. Jokin katkaisi hyvän kehityksen. 

Mielenkiintoinen kuva paperikasoistani. Kesällä 1966 opettelin piirtämään. Kuvassa on joku sisaristani.

 

Myöhemmistä kirjoituksista, joita voi myös päiväkirjoiksi kutsua, saan hyvin tiivistettynä epäonnistumiseni avioliitoissa ja parisuhteessa. Olen kirjoittanut niitä harvakseltaan enkä edes niin perinpohjaisesti kuin kouluaikoina. Silti ne kertovat kaiken, rivien välistä pääsen muistamaan yksityiskohdat ja näen, miten huonosti minua on kohdeltu. Mikä on herättänyt miehissä aggression naista ja juuri tätä naista kohtaan? Onko aggressio miesten synnynnäinen ominaisuus vai mistä se tulee, vanhemmista ja ympäristöstä? Myöhemmin mies on saattanut katua tekosiaan, mutta ei oikeasti, koska olen tunnistanut sen enkä ole voinut palata takaisin. Mikä minussa on ärsyttänyt yli kaiken, että on jopa kostettu. Onpa hyvä, että olen kirjoittanut. En ole koskaan pystynyt kehittämään vihaa. Tässä kaikessa riittää ajattelemista, mutta voi käydä niin, etten koskaan pysty selvittämään sitä ”vihaa”, jota minua kohtaan on tunnettu.

Tekstin rakenne ja muoto kehittyvät mielessäni hitaasti. Käyttäisinkö jotakin yllättävää tapahtumaa tai ärsykettä, josta etenisin sopivaan kohtaan? Se ei taida päteä kaikissa elämän vaiheissa?

Jään ajattelemaan näitä enkä jaksa lopetella tätä postausta vielä tänään.

 

Ajattelen, mietin, pohdin, suren ja teen

9.4. torstai. Aamulla herätessäni aurinko paistaa yleensä keittiön ja olohuoneen ikkunoista sisään ja paljastaa, kuinka pölyistä kotonani on. Koska minulla on ollut tärkeämpää tekemistä seuloessani tavaroitani ja hävittäessä papereitani, en ryhtynyt heti siivoamaan paitsi pyyhin joitakin keittiön kaapin ovia. Huvittavaa!

14.4.2026 Jokilaaksossa

Otin sen sijaan taas yhden laatikon käsittelyyn tehdäkseni niihin merkinnän hävittämisestä tai muusta käsittelystä. Eteeni tuli jälleen omia vanhoja papereita, terveys- ja verotus- ja pankkipapereita, jotka lisäsin odottamaan siirtämistä hävitettävien listalle. Sitten osuin vanhempieni kuolemiin liittyviin papereihin. Niiden joukossa oli paljon tallentamaani sähköpostikirjeenvaihtoa sisarteni kanssa, koska asiaan liittyi selvitettävää ja keskustelua. Aikomukseni oli kai jossakin vaiheessa kirjoittaa siitä ajankohdasta enemmän ja siksi säästin papereita. Nyt siivosin kansioita hävittämällä ylimääräisiä paperikopioita ja jouduin samalla ajatuksissani palaamaan siihen aikaan.  Aika vuosien 1999 ja 2004 välillä oli kauheata. Se välillä erotti ja toisaalta lähensi meitä ja vaikutti myös vuosia myöhemmin suhteisiimme. Tunsin silloin vielä itseni vastuulliseksi, koska olin vanhin. Sillä ei ollut oikeasti mitään merkitystä, ei ainakaan enää.

Samaan aikaan elin myös työelämässä raskaita vaiheita. Näyttää siltä, että ensimmäinen Moleskine- päiväkirjani alkaa 1.11.2004 eli silloin kun tuo vaikea vaihe oli ohitettu. Olen saattanut joskus blogipostauksissani kertoa kohtaamisistani kuolleiden vanhempieni kanssa heidän yrittäessään ohjata minua.  Olisiko sittenkin vielä olemassa aiempi päiväkirja? Koska päiväkirjoja on niin paljon, on ehkä aiheellista tehdä niistä luettelo. Tosiaan, vuoden 2004 kevään ja kesän vaiheista olen kirjoittanut kierrevihkoon alkaen 26.4.2004 ja tuosta Moleskinesta aloin säännöllisen kirjoittamisen. Voinko todella olla siitä varma?

 

Itse asiassa kirjoitin koko ajan myös erillisiä matkapäiväkirjoja ja erillisiin vihkoihin. Siis todellakin on melko tärkeätä tehdä lista, jossa ovat kaikki nk. päiväkirjani ja myös kalenterini.  Muuten kulutan aivan liian paljon aikaa etsimällä jotakin vihkoa tässä sekaisessa asunnossa. Työpäiväkirjani olen sentään lähes kaikki hävittänyt. Kuinka ihmeessä ehdin sellaisen tehdä?

Asiahan on niin, etten voi kertoa kaikista asioista avoimesti. Voin vain esittää, miten asiat ovat vaikuttaneet minuun ja miten kestän tätä loppuelämääni niiden kanssa.

Kun elää vanhaksi, ei välttämättä mistään jää paljon jäljelle. Kaikkea ei edes kestäisi enää, on pakko valikoida, minne jaksaa mennä ja olla. Näen naamastani ja olemuksestani, että olen kolmessa vuodessa vanhentunut paljon. 

30.1.2018 viittaan edellä mainitsemiini päiväkirjoihin. Tässä linkki https://unikkopellossa.blogspot.com/2018/01/kuin-tahdenlentoja.html

Oikeastaan em. kirjoitus on myös ajankohtainen, koska siinä on jutun alkua ja lehtileikkeitä avaruuden valloituksesta ja vielä linkki toiseen blogiin.

Usein näyttää siltä, että olen jo kirjoittanut kaikesta, mutta kuinka saisin sen koottua kirjaksi? Jään jälleen kerran pohtimaan sitä.

12.4. sunnuntai. Edellisen tekstini jälkeen olen saanut paljon aikaan.  Perjantain aamupäivän siivosin ja sain puoli asuntoa hoidettua. Lauantaiaamuna imuroin loput. Tänä aamuna vaihdoin makkarin järjestystä, siirsin sängyn toiseen asentoon ja laiton sänkyvaatteet pesuun. Parveke on käsiteltävänä myöhemmin tänään.

Aurinko paistaa tänäänkin. Eilen ehdin tavata myös hyvän ystäväni ja kävimme syömässä Järvenpään Prismakeskuksen Puffassa, josta on siis muodostunut meillekin kuten myös tyttärelleni ja minulle yhteinen vakiopaikka. Lopuksi tulimme vielä minun luokseni kahville. Sää on auringosta ja lämpenemisestä huolimatta vielä aika raaka, joten emme ulkoilleet sen enempää. Enpä olisi paljon jaksanutkaan, viikon aherrukset ja edellinen, huonosti nukuttu yö painoi. Vietyäni ystäväni kotiinsa, olin melkein heti valmis nukkumaan. 

15.4.2026

Ajattelen, että minun pitää olla onnellinen omasta pienestä elämästäni ja olla välittämättä, milloin mistäkin päin tulevista ikävistä uutisista ja tai itseään uhkaavista tai mieltä pahoittavista asioista. Kannan yleensä aivan liian suurta huolta tulevista menoistani. ja oman itseni voinnista ja siihen liittyvistä asioista. Ne eivät ketään muuta kiinnosta kuin minua. Stressaaminen on pahasta.  En muista, että olisin aikoinaan niin paljon kiinnittänyt näihin asioihin huomiota. Tai ehkä olen unohtanut.

14.4. Eilen oli syntymäpäiväni. Yllätyin siitä, että sain mahdottoman paljon onnitteluja Facebookin ja erilaisten viestien kautta. Kukaan ei enää lähetä postikortteja. Sain sentään yhden, se tuli Irjalta Joensuusta.

Viime yönä nukuin tuskin ollenkaan. Minulle tutuksi käynyt paniikkistressi alkoi taas vaivata. Nyt olen kokenut inhottavaa stressiä kovin tutuksi tulleiden autoasioiden takia. Talvirenkaiden vaihto kesärenkaisiin. Olen jättänyt jo viime viikolla viestin autohuoltamolleni, mutta en ole saanut vastausta. Tänään soitin erääseen numeroon, jossa nuoret tulisivat pihalle vaihtamaan renkaat. Saankin renkaanvaihdon huomiseksi aamulla kello 8.30. Rauhoituin, mutta muuten tämä päiväni on ollut aika huono olotilani takia. Ilonpilkku oli, kun tyttäreni tuli koiransa kanssa pyytämään minua jokilaaksoon pikku lenkille. Ikävä kyllä oikea jalkani oli taas mahdottoman kipeä reidestä ja väsymykseni pohjaton. Oli loistava tilaisuus kuvaamiselle, mutta kun liike sattuu, niin siihen katkeaa myös innostus, ainakin osaksi. Tässä näin taas Trexanin aiheuttaman vaikutuksen kahtena alkuviikon päivänä. Nyt on aika valmistautua unen maille.

14.4.2026

Seuraavana aamupäivänä. 15.4. Renkaiden vaihto sujui nopeasti. Nuoret yrittäjät tulivat ajoissa paikalle ja vaihtoon renkaiden kantamisineen kului noin 25 minuuttia. Nukuin yöni vaihteeksi oikein hyvin. Jalkakipuuni olen joutunut ottamaan Buranaa, mutta eipä se ole paljon helpottanut. Kuten yleensä reumaan liittyvät kipuni, tämäkään ei tunnu, jos olen paikallani. Saatan olla rasittanut itseäni liikaa viime viikon siivoamisilla ja ylenpalttisella stressaamisella. Ja näitähän on vuosien mittaan ollut.

2.4.2016 Markkulan sukuseuran vuosikokous alkamassa Riihimäen lasimuseossa. Olen vasemmalla, keskellä  kokouksen puheenjohtaja Ritva Markkula ja silloinen sukuseuran puheenjohtaja Pekka Peltotalo

Lauantaina on meno Riihimäelle, jossa meillä on Markkulan sukuseuran vuosikokous.  Seuraavana lauantaina Sirkiän sukuseura viettää sukukokousta Raisiossa. Sinne onkin sitten pitkä ajo edestakaisin. Katsotaan, miten jaksan, jollei tämä jalkani ala voida paremmin. Pystyn kyllä ajamaan, mutta on kauheaa ontua ja ehkä tarvita sauvaa.

Olen varmasti monta kertaa maininnut, että minulla on monia muistikirjoja, joihin olen kirjannut asioita, joista haluaisin kirjoittaa blogipostauksissani. Myös sukututkimustarinoita riittäisi ja omat päiväkirjat. Joudun ehkä hillitsemään eli tekemään priorisointia sinne kesälle saakka.

Muistikirjoihin tekemäni merkinnät ja liittämäni lehtileikkeet yrittävät johdattaa minua taas lukemisen pariin. Sormet syyhyävät sekä kirjoittamiseen että lukemiseen.  Tällä kertaa suljen paksun muistikirjan, ainakin hetkeksi.

Minni syö 12.4.2026

17.4. perjantai. Valmistelin hetken papereita huomiseen kokoukseen. Nyt lienee viimeinen vuosikokoukseni sihteerinä Markkulan sukuseurassa, jos minut valitaan kokouksen sihteeriksi. Olen ilmoittanut jo pari vuotta vetäytyväni tehtävästä. Eilen vielä ajattelin, etten loppujen lopuksi pääsekään huomenna lähtemään Riihimäelle. Oma vointini on vain pahentunut joka päivä ja viimeiseksi siitä syystä, että Minni oli keskiviikon iltapäivästä kipeä. Olisiko hän syönyt jotakin itselleen sopimatonta, vatsa alkoi mouruta ja pahoinvoinnin saattoi nähdä hänen katseestaan. Syönti loppui. Vatsa kyllä toimi ja lopulta oksennus oli vain vettä. Tavallaan hän vältteli minua, tavallaan ei, koska kävi aina välillä kehräämässä vierelläni. Ihana kissaäiti. Yritin saada häntä juomaan vettä ja tarjosin ruokaa, mutta Minni tiesi, mitä tekee. Olin nukkumaan mennessäni huolesta kipeä, aamuyöstä heräsin ja kävin keittiössä. Minni tuli kerjäämään ruokaa. Nukuin vielä ja heräsin päänsärkyyn, mikä ei ole ollut viime aikoina kovin yleistä. Taas Burana. Minni oli entisensä. Aamukahvin jälkeen myös minun olotilani parani ja saatoin alkaa valmistella huomenna mukaan otettavia papereita.

On itse asiassa aika huvittavaa, että kirjoitan useimmiten näitä aamuajatusten kaltaisia tekstejä julkisesti. Toisaalta maailma on muuttunut aivan erilaiseksi siitä, mitä se oli noin 20 vuotta sitten, jolloin aloin kehittää itseäni uuteen elämään, joka koittaisi eläkkeelle jäätyäni ja jo ennen sitä. Tiesin, että elämäni tulisi hirveästi muuttumaan ja halusin kehittää muita puolia minussa. Ja kyllä ne kehittyivätkin uskomattomalla tavalla ja johtivat moneen uuteen asiaan. Mutta nyt on aika rakentaa uutta tiekarttaa. Olotilani on välillä niin tuskainen, että olen epätoivoinen siitä, etten millään ehdi, saati jaksa kaikkea. Muuten, nykyään ihmiset jakavat näitä aamuajatuksia pitkinä tarinoina Metan sovelluksissa, mikä joskus ei olisi tullut kysymykseen. 

Sukututkimus on ihana tapa kääntää ajatukset toiseen aikaan ja ihmisiin, jotka ovat eläneet silloin. Eilenkin iltapäivällä aloin taas pohtia aikaa 1800-luvun alkupuolelta ja osittain jo edellisen vuosisadan loppupuolelta. Hämäläisen kotitilani rippikirjan sivut pursuavat ihmisiä. Isäntäperheiden elämä vaikuttaa osin olevan todella vaikeaa, vaikka asiat eivät selviä rippikirjoista muuten kuin joistakin epäselvistä merkinnöistä. Vaikeudet heijastuvat lapsiin, tyttäret saavat aviottomia lapsia, on mielen häiriöitä. Jossakin vaiheessa talossa on lampuoteja, jotka tulevat yleensä kauempaa ja viipyvät lyhyen aikaa. Se kuvaa hyvin sitä, että isäntä ei ole täysin kykeneväinen hoitamaan vastuitaan. Perheiden jäseniä asuu paljon lähistön torpissa tai on renkinä kylässä tai muualla pitäjässä. Mitähän kaikkea voin saada pengottua. Juho Juhonpoika Siukola s. 1796 ja k. 1861 oli viimeinen tätä sukuhaaraa isäntänä ja jatkossa suku tilalla jatkui tyttären kautta.

No, edelliseen saa kulutettua aikaa, ehkä liiankin paljon, mutta otan sen rentoutumisena muista asioista. Niin kävi myös eilisen huolten päivän jälkeen. Näin jotakin unta isästäni. 

 

 

 

Unet, kirjallisuus, kirjoittaminen, pakkastalvi

2.2.2026 Näin taas ihmeellisiä unia. Unesta sain lähinnä oivalluksen, joka oli jatkoa ajatuksilleni. Voitte kutsua minua hörhöksi, mutta kun tapaan unessa jonkun jo kauan sitten kuolleen ihmisen, olen tarkkana, siis mahdollisen sanoman kanssa. Minun pitää osata yhdistää se omiin ajatuksiini. Nyt se liittyi lähes aukottomasti kirjoittamissuunnitelmiini. Ennen nousemista ylös kirjasin sen vielä muistiinpanoihin, että muistaisin edes jotakin. Unethan ehtivät haihtua, kun nousemme ja alamme päivän askareisiin.

Tosiasiassa olen jo lähes hyljännyt suunnitelmani ja tekstiaihioni, mutta äskettäin ajattelin niitä uudelta suunnalta, mikä on varmasti tavallaan näkynyt myös blogiteksteissäni. Minulla ei vain ole ollut henkistä rauhaa paneutua asiaan ja onhan se kaiken lisäksi vaikea käsiteltäväksi ja vaatinee minulta aika paljon. Aihio on silti ollut jo pitkään valmiina.

Aloin silti heti noustuani lisätä kierrätykseen meneviin pahvilaatikoihin kirjoja. Osa kirjoista meni taas sivuraiteelle, koska ne on luettava vielä. Siksihän ne olivat siellä varastossa, jonne olivat joutuneet jo 2014 tammikuussa, kun pakkasin kirjoja ennen evakkoon lähtöäni.

Erityisen mielenkiintoiseksi koin romaanin Frances Winwarilta nimellä ”Sydän ja tahto, George Sand ja hänen aikakautensa”.  Kirja on julkaistu jo 1951 Erkki Valan kääntämänä amerikkalaisesta alkuteoksesta ”The Life of Heart”. Sain kirjan aikanaan, kun Yhdyspankin kirjasto lopetettiin ja kaikki siellä olevat kirjat annettiin pois. Sain sieltä monta muutakin ja osan olen laittanut kierrätykseen tai roskiinhan ne siellä menevät. Miksi juuri tämä kirja? Olen aikoinaan lukenut useita kirjoja  George Sandin elämästä ja kulkenut hetken hänen jalanjäljillään Mallorcalla.

On todella surullista, että sattuneista syistä minulta on jäänyt paljon lukematta. Aina välillä yritän palata nuoruuteni kirjoihin, mutta sitten väliin tulee taas sattuma, joka vie muualle.  Ehkä tuo oma suunnitelmani voisi johtaa minua toisaalle.

 

6.2. perjantai. Joka päivä tarkoitukseni on ollut jatkaa tätä tekstiä. Joka kerta se on jäänyt tekemättä, koska väliin on tullut jotakin muuta tai olen ollut väsynyt. Jaksan päivittäin vain rajoitetun määrän tekemistä. Suurin osa tekemästäni siinä välillä on erilaisia pikku tehtäviä, usein niitä samoja, joista aina kiihdyin, koska pitää pitää kotini siistinä huolimatta kaikesta tavarasta ja keskeneräisistä tehtävistä. Eilen sain tyttäreni avustuksella vietyä 6 laatikollista kirjoja ja muuta tavaraa kierrätykseen ja voin aloittaa uusien laatikoiden pakkaamisen. Kävin tyttäreni kanssa pitkästä aikaa Järvenpään Buffan torstaisalaatilla ja sen jälkeen Prismassa. Siinä sain matkaan mukaan laatikot, jotka olivat odottaneet pitkään. Me molemmat sairastimme äskettäin samanlaisen virustaudin ja aika monta torstaita jäi väliin, koska ruoka ei edes maistunut. Olisiko tämä väsymys myös seurausta?  No, kyllä vanhaa ihmistä voi myös väsyttää helpommin.

Pakkaset ovat jatkuneet. Tällä viikolla olen ulkoillut pari kertaa. Maanantaiksi olin vaihteeksi tilannut ruokatavarat, ettei tarvinnut käydä kaupassa. Tiistaina ehdin siksi käydä kävelemässä jokilaaksossa, joka on sen verran kaukana, että sinne on ajettava autolla. Käyttääkseni autoa ajelin ensin vähän ympäriinsä. Eilen oli pakko pysähtyä ottamaan muutamia valokuvia. Paikka on rantatien lopussa vielä Tuusulan puolella Järvenpään päässä. Kerroin, että ennen, kun kuljin paljon enemmän, niin pysähdyin aina siinä kohdassa. Oli todella kaunista ja kannatti pysähtyä kuvaamaan, koska huurre puista alkoi jo tippua päivän edetessä. Palatessamme Järvenpäästä maisema oli jo aivan eri näköinen.

Palatakseni kotitöihin. Laitoin pesukoneen pesemään 40 asteen ohjelmalla. Jotakin tapahtui, huomasin, että ohjelma pysähtyi vesien vielä ollessa koneessa. En oikein tiennyt, missä kohdassa pysähtyminen tapahtui, mikä meni pieleen. Sain vedet pois ja koneen linkomaan ja vaatteet pois. Nyt sitten on tutkittava, mistä johtui. Tällaisista jutuista en tietenkään pidä, onneksi ne ovat harvinaisia. Minulle ne ovat ikäviä katkoja ja vievät vähäistä energiaani.

Asiasta toiseen, aloin tutkia taas joitakin DNA-juttuja. Jos jollakin on kanssani yhteistä perimää 1,8 % ja 126,7 cM, niin tietenkin ollaan sukulaisia. Suurin segmenttikin on 44.4 cM. Luvut ovat lähes samat kuin aiemmin selvittämässäni jutussa, jossa sain selville isoäitini tuntemattoman isän. Edellinen tapaus oli sikäli helppo, kun vaihtoehtoja ei ollut tuskin ollenkaan.  Tässä tapauksessa on.  Minusta on tullut äärimmäisen epäilevä, sillä ajattelen koko ajan levotonta aikaa, jossa 1800-luvun loppupuolella elettiin.  Autosomaalitestin tehnyt henkilö olisi myös pikkuserkun tytär. Hänellä on Myheritagessa sukutaulu, jossa on ilmiselvästi virhe. Mutta sukua hän on minulle joka tapauksessa sekä isoäitini että isoisäni kautta, se on selvää tekemäni perinteisen sukututkimuksen kautta. Esi-isänä on sama Tahvo Juhonpoika Aikamies, jonka tytär oli isoäitini äiti Beata. Beatalla oli vanhempi sisar Helena, joka syntyi vuonna 1849 ja kuoli vuonna 1925 ollessaan 75-vuotias. Hänen miehensä oli ollut Tiitus Joosepinpoika Ranki, joka oli kuollut jo vuonna 1909. Heillä oli useita lapsia, mutta nuorimmasta päästä kaksi, 1888 syntyneet Taavetti ja Salomon olivat kaksosia. Salomon hukkui 1923 ja Taavetti muutti Uudellekirkolle 1925 ja sieltä myöhemmin perheineen Heinolaan.  Mutta miksi hänen jälkipolvensa ovat kirjanneet hänen sukujuurensa Uudellekirkolle ja väärän henkilön jälkeläiseksi?  Karjalaisten sukujen osalta samat etunimet ja usein myös isännimet toistuvat jatkuvasti. Koska nyt satuin tämän tutkimaan, niin ehkä lähetän viestin tai en. Se selvittäisi heille DNA-osumia. 

7.2. Joinakin päivinä kuten eilen olin loppujen lopuksi päivän päätteeksi mahdottoman väsynyt. Kulutin vähäistä energiaani jälleen ehkä turhalla pohdinnalla. Jäin miettimään DNA:n periytymistä, sitä, miten yksilökohtaista se on. Yhdestä tapauksesta voi harvoin vetää niin selviä johtopäätöksiä kuin pystyin vetämään aiemmin tutkimastani isoäitini tapauksesta. Positiivista tässä on, että tutkiessani tarkennan katsettani sukupuihin ja saatan löytää jotakin muuta. Jokainen pienikin havainto näissä asioissa saattaa tarkentaa katsetta johonkin muuhun. Ja taas minua viedään. Olen parantumaton.

Väsymykseni voi johtua muistakin asioista kuin tutkimisesta. Pahin on tietysti oma perussairauteni nivelreuma ja sen lääkitys. Sairaudet ja niihin liittyvät asiat ovat Suomessa edelleen tabu, vaikka niistä avaudutaan jo harvinaisen paljon somessa. Nostan sen pinnalle siksi, että erityisen raskas taakka ne olivat ennen vanhaan, 100 vuotta ja sitä ennen. Myös myöhemmin sairaudet piilotettiin eikä muutenkaan enää kauan sitten kuolleiden sukulaistensa sairauksista saa millään tavalla tietoa. En kyllä ole tutkimassa sairauksia, mutta oma äitilinja on erityisen kiinnostava, siihen tulen palaamaan jatkossa. Isoäitini äiti ja kaksi hänen sisartaan, aiemmin mainitsemani Helena s. 1849 ja Ristiina s. 1856 ovat samaa äitilinjaa kuin minä ja aion tutkia tarkemmin myös heidän tietojaan. Teen sitä pala kerrallaan ja kokoan tietoni jossakin vaiheessa yhteen.

Nappasin tämän päivän Hesarista lauseen ”kirjoita siitä, mikä sinua vaivaa”. Se sopii hyvin minun tekstieni teemaksi. Vaivaa tarkoittaa myös ajattelua.

Tänään on jälleen aurinkoinen, kaunis päivä, pakkasta runsaasti. 

 

9.2.2026

Onneksi sää on lämmennyt. Minni meni heti aamuruokailun jälkeen takaisin nukkumaan omaan pesäänsä. Yöllä hän nukkuu suurimman osan ajasta siellä omassa suojassaan sänkyni vieressä, mitä nyt käy välillä vieressäni tai sitten muualla. Hänen yöunensa ovat syystäni yhtä levottomat kuin minun. Heräilen kahden tunnin välein. Luulen, että kärsin edelleen lääkkeiden lisäksi pitkäaikaisen stressin jälkimainingeista. En yleensä juo enempää kahvia kuin yhden kupillisen aamuisin. Saatan iltapäivällä torkahtaa televisiota katsoessani 10–15 minuutiksi tai sitten en. Minni nukkuu päivälläkin paljon enemmän ja osan aikaa sylissäni, päälläni tai vieressäni. 

Eilen kävin päivällä autoajelulla ja poikkesin ostamaan tulppaaneja. Kukkatalosta sai kolme kimppua edullisesti. Ruokakaupoissa on ollut hailakkaan näköisiä kimppuja, joissa on sekaisin eri värisiä kukkia. Halusin punaisia tulppaaneja.  Yllätyin kaupassa olevasta ihmispaljoudesta eikä punaisia tulppaanikimppuja ollut. Ostin siksi kaksi keltaista kimppua ja yhden oranssisen ja muutaman ruukkukukkien tukikepin.  Päädyin keltaisiin kukkiin ajatellen äitiäni, joka rakasti keltaisia kukkia.

Tämä on tavallista elämääni ja yritystäni rauhoittaa levotonta sieluani. Huomaan sukututkimuspähkäilyjeni sekoittavan pääni, mutta ne ovat aihe, joka kiehtoo minua aivan liian paljon. Luonnettani on vaikea rauhoittaa. Suren sairauttani ja sitä että se vaikeuttaa monia toimintojani. En pysty avaamaan käsilläni vaikeita avattavia korkkeja tai muuta vastaavaa. Jalkani voivat oikein hyvin, mutta väsähdän joinakin päivinä helpommin kuin toisina. Rauhoitan itseäni tietoisesti, mutta varmaan pitäisi tehdä enemmän. Minulla ei vain ole enää sellaista draivia kuin ennen. Eilen ajattelin isääni, kun ajelin pienen lenkin. Ajaessani autoa tunnen hallitsevani jotakin. En ymmärrä sitä, mutta ajattelin, kuinka tärkeä autolla ajaminen oli isälleni minun iässäsi. Hän ajoi Helsinkiin, viivähti hetken, vaikkei ehkä edes tavannut tytärtään ja ajoi takaisin. Jos voisin palata menneeseen, ottaisin enemmän aikaa vanhemmilleni tavalla tai toisella. Koko elämä meni silloin yhdessä sumupilvessä, työ ja perhe eikä siitä jäänyt paljon mitään, jollen sitten kirjoittanut jotakin ylös. En useinkaan ehtinyt edes sitä.

Edellisestä tuli mieleeni, että voisin yrittää rakentaa eri ajoista tekstillisiä kuvia ja sitoa ne yhteen.

Ehkä on paras ensin julkaista tämä postaus?

 

Odotan jo kevättä - tavallista arkeani

Aloittaessani on sunnuntai 4.1.2026. Sain suurella vaivalla kirjoitettua luonnokseni päälle edellisen blogipostaukseni, nimeltä DNA tietää osa 2.  Joskus kirjoittamiseni sujuu mahdottoman kankeasti kuten moni muukin asia, toisinaan taas ei. Aivoni ovat toisinaan jumissa vaikean ajan jälkeen. Ehkä siitä tulee pysyvä olotila, vaikka en halua uskoa sellaista vaan positiivisesti uskoa loistavaan tulevaisuuteen.

8.1.2026

Olen usein maininnut huonot yöuneni, monet heräämiset parin tunnin välein. Ostin Unimagnesiumia, perjantai-iltana otin ensimmäisen tabletin, niitä voisi ottaa useampia. Alkoi väsyttää melkein heti ilta yhdeksän jälkeen, mutta yöuni ei ollut sen parempaa. Mutta viime yönä illalla ottamani yksi tabletti aiheutti sen, että pian nukahdettuani nukuin yhtäjaksoisesti melkein kello puoli viiteen aamuyöstä. Valvoin hetken ja sitten jatkoin kello kahdeksaan saakka. Näin uniakin, joita en ole joka yö nähnyt tai en ole muistanut. Tuntui hyvältä.

Jouduin poistamaan monta asiaa aiemmasta blogistani, koska ne oikeastaan viittasivat asioihin, joilla ei ollut merkitystä ja ne olisivat vain vieneet harhateille. Itse asiassa sellaiset kohdat tulevat siitä, että lähden itse harhateille. Eteeni saattaa tulla asioita, jotka liittyvät tekstin aiheeseen, mutta eivät eivat ole se jutun pointti, josta on kysymys. Aivoni ovat aina ”harhailleet” ajatuksesta toiseen eikä varmaan monikaan pysyisi niiden mukana. Olen itse ajatuksistani ylpeä, koska minulle ne ovat tulevia kirjoitusaihioita. Olen 2000-luvulta asti keräillyt aiheita. Aluksi en ymmärtänyt mistään paljon mitään, mutta uudet tarinat lisäsivät palasia entiseen ja nyt on aika kerätä hedelmiä. Kaikki liittyvät tavalla tai toisella historiaan ja sukututkimukseen. Kirjoittaessani jostakin aiheesta blogia, en voi välttyä siltä, että monet kirjoittamani asiat herättävät ne varhaisemmat eloon. 

Olisi väärin ripustaa vähän nahistuneet aivot narulle, koska ihminen on tullut vanhaksi. Tiedän, että monet ikätoverini ovat tyytyväisiä paljon vähempään. Onhan minullekin ehdotettu jo kauan sitten sanaristikoita, kevyttä kirjallisuutta ja kaikkea muuta mahdollista, mitä on sopivaa vanhuksille. Monet nuoremmatkin tyytyvät vähempään. Syvällisyys on rasittavaa ja pahetta. 

pari päivää myöhemmin eli loppiaispäivänä

Yksin asuvan vanhan naisen hiljaiselo jatkuu. Aivan yksin en onneksi ole, sillä Minni Minnukka on rakas varjoni ja huolehtijani niin kuin minä hänen. Kun huokailen yöllä taas kerran herättyäni, hän kiirehtii viereeni kehräämään ja nukkuu siinä, kunnes taas itsekin vaivun unten maille. Aamulla hän odottaa heräämistäni, hän tuntee aikatauluni kuten minäkin hänen. Joku jälkipolvista, useimmiten Arttu tai tyttäreni yksin tai poikineen käy välillä tervehtimässä. En edes kaipaa entisiä vilkkaita aikoja, jolloin tuskin saatoin hengähtää.

Tosiaan, unimagnesium ei enää kahtena seuraavana yönä toiminut, heräilin taas vanhan aikataulun mukaisesti. Siitä ei sen enempää, seurailen tilannetta, ovathan nämä kaksi viikonpäivää lääkepistoksen jälkeen olleet pitkään jopa välillä tosi vaikeita.

Tänä aamuna värjäsin hiukseni, edellinen kerta oli marraskuun alkupuolella ja tyvikasvu oli pitkä. Jos antaisin mennä, olisin täysiharmaa kuten useimmat ikätoverini. Minun on vain jotenkin todella vaikea nähdä itseni harmaatukkaisena.  Kaiken lisäksi paksu ja runsas tukka on enää vain muisto. 

4.1.2026 Olin aloittanut kirjojen järjestämisen, mutta se pn pahasti kesken. Mapit ovat tuossa vaiheessa vielä siirtämättä. Toinen kirjahylly on vastapäätä työpöytäni vieressä.

Pakkasilma jatkuu. Jääkaappi alkaa tyhjentyä. Ehkä huomenna menen taas sulattamaan auton ja piipahdan kaupassa. Täällä kotona riittää tekemistä. Eilen siivosin olohuoneessa väliaikaisesti olleet mapit niille toisessa huoneessa varattuihin hyllyihin. Samalla tyhjensin lisää kaapeista papereita lehtiroskiin. Välillä järjestelen kirjahyllyä aiheen mukaisesti ja otan pois kierrätykseen meneviä kirjoja.  Samalla löydän kirjoja, joita voisin lukea, kun en ole aiemmin ehtinyt.   Luen niitä aina pitäessäni taukoja ja joskus myös aamukahvilla ollessani, kun en jaksa lukea päivän lehtiä. Uutisethan saavuttavat meidät jo ennen lehtiä.

Aloin hetken mielijohteesta lukea Veijo Meren kirjoittamaa ”Suomen marsalkka C.G. Mannerheim.” Alun perin 1988 julkaistua kirjaa on julkaistu useita painoksia, minulta löytyi 6. painoksen kirja vuodelta 1990. Kirjassa ei minkäänlaisia viitteitä, mistä olen saanut sen. Olen täysin kirjan lumoissa. Aiemmin en ole ollut kauhean innostunut Mannerheimin historiasta, jota on tyrkytetty meille monessa eri muodossa vuosikymmenien ajan. Veijo Meri on paneutunut Mannerheimin elämään yksityiskohtaisesti ja kirjassa kuljetaan kaikki vaiheet hänen elämästään. Mannerheim kirjoitti itsekin paljon ja ne on myös koottu omaksi kirjaksi. Meri ihailee monessa kohtaa Mannerheimin tekstejä ja sitä, miten hän osaa mahdottoman hyvin kuvata asioita. Meren mukaan ”Hän pystyy kuvaamaan totaalisen olotilan, olon. Tähän pystyy vain hyvä kirjailija, ihminen, joka saa vaikutteet suoraan todellisuudesta ja pystyy eliminoimaan mielestään kaikki ennakkoluulot ja olettamukset.” s. 176

5.1.2026 Minni osallistuu kaikkeen

 

Mannerheim oli myös taitava valokuvaaja. On ihana lukea kirjaa, jossa kuvaillaan todellisia hetkiä elämässä. Keitä kohtauksessa on mukana, miltä tuntuu. En voinut välttyä ajatukselta, että useimmista Mannerheimin elämän hetkistä/vaiheista voisi tehdä elokuvan. Koko elämä elokuvana voi olla liian vaikea toteuttaa. Muistaakseni sellaisia projekteja on ollutkin.  Kirja on erityisen perusteellinen kaikkien Mannerheimin elämän, siihen liittyvien ihmisten, tapahtumien ja jopa eläinten suhteen. Kirjaa lukiessani tajusin monta asiaa, myös sen, miksi sodan käyneet ihmiset arvostivat häntä suuresti. Ajattelin taas vanhempiani. Kodin seinällä oli Mannerheimin kuva. Äiti puhui hänestä ihaillen. Kiitos Veijo Meri.

Muuten, Veijo Meri on minullekin kaukaista sukua, esiäitimme Markkulan suvussa 1700-luvun alussa olivat sisaruksia, molemmat lähtöisin Rengon Nevilän Mannilasta. Anna Sipintytär Markkula syntyi 1700 ja minun esiäitini Liisa Sipintytär syntyi 1702.  Anna avioitui Urjalaan Urjalan Välkkilän eli Hakolahden kylän Isotalon eli Huovilan rusthollin isännän Erkki Kallenpoika (Erich Carlsson) Huovilan kanssa. Markkulan sukututkimuksesta voi seurata suvun jatkoa Urjalasta Vanajaan ja Hausjärvelle. Veijo Meren isän äiti oli Hausjärveltä, jossa myös hänen isänsä syntyi.

Tämä oli se Urjalan Ikaalan Isotalo. Satoi vettä.

Tästä tulee mieleeni sukuseuran ikimuistoinen retki Urjalaan 4.8.2018. Satuin olemaan sitä voimallisesti suunnittelemassa, mutta olin ensin myöhästyä meitä varten tilatusta bussista, koska eksyin tapani mukaan ajaessamme Urjalaan.  Urjalan talojen suhteen sekoitin Urjalan ratsutiloja, koska pitäjässä oli aikoinaan kaksi Isotaloa, molemmat ratsutiloja. Anna avioitui aikanaan Välkkilän Isotaloon ja me vierailimme Ikaalan Isotalossa.  Toiseen emme olisikaan päässeet. Se oli kaikin puolin hieno retki Väinö Linnan jalanjäljissä, mutta samalla suvun jäljillä. Teimme myös ilahduttavan poikkeuksen retken ohjelmasta, kun kävimme Akaan Sotkiassa Kinnarin kotimuseossa, jonne meidät kutsuttiin.  Viime kesän aluksi sain uuden kutsun talon emäntä Kaija Rupposelta tulla uudelleen vierailemaan.  Hän oli saanut valmiiksi kirjan talon mielenkiintoisesta historiasta. Jospa ensi kesänä saisin käytyä siellä uudelleen.  Olemme Kaijan kanssa myös kaukaista sukua samojen Markkulan sisarusten kautta.

Tässä ollaan jo Kinnarin kotimuseossa ja Kaija kertoo suvustaan.

Kävin myös muutaman kerran Urjalassa tapaamassa elämäni ensimmäistä ystävätärtä Tuulaa. Hän asui Urjalan keskustassa ja oli siis kotoisin samasta Rengon kylästä kuin minäkin, naapurin tyttö. Meidän seikkailuistamme lapsuudessa ja nuoruudessa saisi kyllä tehtyä kirjan. Päiväkirjoissani 1960-luvulla olen kertonut niistä paljon, myös joissakin blogipostauksissani. Tuula meni naimisiin ja asettui myöhemmin miehensä kanssa Urjalaan, Aina ajaessani sinne ajattelin menneiden aikojen ihmisiä ja millaisia teitä pitkin he aikoinaan kulkivat niin kauas ja miten puoliso oli löytynyt niin kaukaa.

7.1.   Aurinko paistaa. Lunta on tullut ainakin useita senttejä. Kävin putsaamassa auton. Tyttäreni tuli yllättäen käymään ja pääsi heti lumitöihin eli lanaamaan auton ympäristön, joka oli minulta vielä kesken.  Joimme kahvit, ihastelimme Minniä ja keskustelimme. Tuli puhetta tekoälystä. Sanoin, etten taida enää lähteä siihen mukaan syvällisesti. On niin paljon muuta tekemistä. Tyttäreni kertoi kokemuksistaan ChatGPT:n kanssa ja luki pari pitkää keskustelua, joissa hän on kysellyt joistakin asioista, joista olen myös kirjoittanut blogeissani. No niin, epäilyni vahvistui, tekoäly käyttää sukututkimuksen osalta myös blogejani lähteenä mainiten monessa kohdin Unikkopellossa-blogin.

Nyt lähden kävellen apteekkiin. Ruokatilauksen tein eilen ja saan lähetyksen huomenna. Ajattelin, että sillä tavalla minulle vapautuu aikaa alkaa ulkoilla. Kauppapäivinä olen muuten aina niin rasittunut, etten jaksa lähteä ulos.

Tätä kirjoittaessani tuli jälleen mieleen monta ideaa ja onhan niitä jo ennestäänkin odottamassa.

8.1. Ruokatilaukseni tuli hetki sitten, kyllä on helppoa. Tyhjentynyt jääkaappi sai sisältöä. Tekstini odottaa vielä valokuvia ja otsikkoa. Tyttäreni poikkesi aiemmin kahvilla ja rupattelemassa. Häntä ei ole vielä työnhaussa onnistanut, vaikka onkin ollut lähellä. Ilahduttavaa on, että me tapaamme useammin. Ehkä ensi viikolla pääsen taas muutamasta kirjalaatikosta eroon, kun lähdemme retkelle Järvenpään Prismaan.

Unenlahjani ovat edelleen surkeat unimagnesiumista huolimatta. Ehkä päiväni ovat kuitenkin liian aktiivisia. 

7.1.2026