2.2.2026 Näin taas ihmeellisiä unia. Unesta sain lähinnä oivalluksen, joka oli jatkoa ajatuksilleni. Voitte kutsua minua hörhöksi, mutta kun tapaan unessa jonkun jo kauan sitten kuolleen ihmisen, olen tarkkana, siis mahdollisen sanoman kanssa. Minun pitää osata yhdistää se omiin ajatuksiini. Nyt se liittyi lähes aukottomasti kirjoittamissuunnitelmiini. Ennen nousemista ylös kirjasin sen vielä muistiinpanoihin, että muistaisin edes jotakin. Unethan ehtivät haihtua, kun nousemme ja alamme päivän askareisiin.
Tosiasiassa olen jo lähes hyljännyt suunnitelmani ja tekstiaihioni, mutta äskettäin ajattelin niitä uudelta suunnalta, mikä on varmasti tavallaan näkynyt myös blogiteksteissäni. Minulla ei vain ole ollut henkistä rauhaa paneutua asiaan ja onhan se kaiken lisäksi vaikea käsiteltäväksi ja vaatinee minulta aika paljon. Aihio on silti ollut jo pitkään valmiina.
Aloin silti heti noustuani lisätä kierrätykseen meneviin pahvilaatikoihin kirjoja. Osa kirjoista meni taas sivuraiteelle, koska ne on luettava vielä. Siksihän ne olivat siellä varastossa, jonne olivat joutuneet jo 2014 tammikuussa, kun pakkasin kirjoja ennen evakkoon lähtöäni.
Erityisen mielenkiintoiseksi koin romaanin Frances Winwarilta nimellä ”Sydän ja tahto, George Sand ja hänen aikakautensa”. Kirja on julkaistu jo 1951 Erkki Valan kääntämänä amerikkalaisesta alkuteoksesta ”The Life of Heart”. Sain kirjan aikanaan, kun Yhdyspankin kirjasto lopetettiin ja kaikki siellä olevat kirjat annettiin pois. Sain sieltä monta muutakin ja osan olen laittanut kierrätykseen tai roskiinhan ne siellä menevät. Miksi juuri tämä kirja? Olen aikoinaan lukenut useita kirjoja George Sandin elämästä ja kulkenut hetken hänen jalanjäljillään Mallorcalla.
On todella surullista, että sattuneista syistä minulta on jäänyt paljon lukematta. Aina välillä yritän palata nuoruuteni kirjoihin, mutta sitten väliin tulee taas sattuma, joka vie muualle. Ehkä tuo oma suunnitelmani voisi johtaa minua toisaalle.
6.2. perjantai. Joka päivä tarkoitukseni on ollut jatkaa tätä tekstiä. Joka kerta se on jäänyt tekemättä, koska väliin on tullut jotakin muuta tai olen ollut väsynyt. Jaksan päivittäin vain rajoitetun määrän tekemistä. Suurin osa tekemästäni siinä välillä on erilaisia pikku tehtäviä, usein niitä samoja, joista aina kiihdyin, koska pitää pitää kotini siistinä huolimatta kaikesta tavarasta ja keskeneräisistä tehtävistä. Eilen sain tyttäreni avustuksella vietyä 6 laatikollista kirjoja ja muuta tavaraa kierrätykseen ja voin aloittaa uusien laatikoiden pakkaamisen. Kävin tyttäreni kanssa pitkästä aikaa Järvenpään Buffan torstaisalaatilla ja sen jälkeen Prismassa. Siinä sain matkaan mukaan laatikot, jotka olivat odottaneet pitkään. Me molemmat sairastimme äskettäin samanlaisen virustaudin ja aika monta torstaita jäi väliin, koska ruoka ei edes maistunut. Olisiko tämä väsymys myös seurausta? No, kyllä vanhaa ihmistä voi myös väsyttää helpommin.
Pakkaset ovat jatkuneet. Tällä viikolla olen ulkoillut pari kertaa. Maanantaiksi olin vaihteeksi tilannut ruokatavarat, ettei tarvinnut käydä kaupassa. Tiistaina ehdin siksi käydä kävelemässä jokilaaksossa, joka on sen verran kaukana, että sinne on ajettava autolla. Käyttääkseni autoa ajelin ensin vähän ympäriinsä. Eilen oli pakko pysähtyä ottamaan muutamia valokuvia. Paikka on rantatien lopussa vielä Tuusulan puolella Järvenpään päässä. Kerroin, että ennen, kun kuljin paljon enemmän, niin pysähdyin aina siinä kohdassa. Oli todella kaunista ja kannatti pysähtyä kuvaamaan, koska huurre puista alkoi jo tippua päivän edetessä. Palatessamme Järvenpäästä maisema oli jo aivan eri näköinen.
Palatakseni kotitöihin. Laitoin pesukoneen pesemään 40 asteen ohjelmalla. Jotakin tapahtui, huomasin, että ohjelma pysähtyi vesien vielä ollessa koneessa. En oikein tiennyt, missä kohdassa pysähtyminen tapahtui, mikä meni pieleen. Sain vedet pois ja koneen linkomaan ja vaatteet pois. Nyt sitten on tutkittava, mistä johtui. Tällaisista jutuista en tietenkään pidä, onneksi ne ovat harvinaisia. Minulle ne ovat ikäviä katkoja ja vievät vähäistä energiaani.
Asiasta toiseen, aloin tutkia taas joitakin DNA-juttuja. Jos jollakin on kanssani yhteistä perimää 1,8 % ja 126,7 cM, niin tietenkin ollaan sukulaisia. Suurin segmenttikin on 44.4 cM. Luvut ovat lähes samat kuin aiemmin selvittämässäni jutussa, jossa sain selville isoäitini tuntemattoman isän. Edellinen tapaus oli sikäli helppo, kun vaihtoehtoja ei ollut tuskin ollenkaan. Tässä tapauksessa on. Minusta on tullut äärimmäisen epäilevä, sillä ajattelen koko ajan levotonta aikaa, jossa 1800-luvun loppupuolella elettiin. Autosomaalitestin tehnyt henkilö olisi myös pikkuserkun tytär. Hänellä on Myheritagessa sukutaulu, jossa on ilmiselvästi virhe. Mutta sukua hän on minulle joka tapauksessa sekä isoäitini että isoisäni kautta, se on selvää tekemäni perinteisen sukututkimuksen kautta. Esi-isänä on sama Tahvo Juhonpoika Aikamies, jonka tytär oli isoäitini äiti Beata. Beatalla oli vanhempi sisar Helena, joka syntyi vuonna 1849 ja kuoli vuonna 1925 ollessaan 75-vuotias. Hänen miehensä oli ollut Tiitus Joosepinpoika Ranki, joka oli kuollut jo vuonna 1909. Heillä oli useita lapsia, mutta nuorimmasta päästä kaksi, 1888 syntyneet Taavetti ja Salomon olivat kaksosia. Salomon hukkui 1923 ja Taavetti muutti Uudellekirkolle 1925 ja sieltä myöhemmin perheineen Heinolaan. Mutta miksi hänen jälkipolvensa ovat kirjanneet hänen sukujuurensa Uudellekirkolle ja väärän henkilön jälkeläiseksi? Karjalaisten sukujen osalta samat etunimet ja usein myös isännimet toistuvat jatkuvasti. Koska nyt satuin tämän tutkimaan, niin ehkä lähetän viestin tai en. Se selvittäisi heille DNA-osumia.
7.2. Joinakin päivinä kuten eilen olin loppujen lopuksi päivän päätteeksi mahdottoman väsynyt. Kulutin vähäistä energiaani jälleen ehkä turhalla pohdinnalla. Jäin miettimään DNA:n periytymistä, sitä, miten yksilökohtaista se on. Yhdestä tapauksesta voi harvoin vetää niin selviä johtopäätöksiä kuin pystyin vetämään aiemmin tutkimastani isoäitini tapauksesta. Positiivista tässä on, että tutkiessani tarkennan katsettani sukupuihin ja saatan löytää jotakin muuta. Jokainen pienikin havainto näissä asioissa saattaa tarkentaa katsetta johonkin muuhun. Ja taas minua viedään. Olen parantumaton.
Väsymykseni voi johtua muistakin asioista kuin tutkimisesta. Pahin on tietysti oma perussairauteni nivelreuma ja sen lääkitys. Sairaudet ja niihin liittyvät asiat ovat Suomessa edelleen tabu, vaikka niistä avaudutaan jo harvinaisen paljon somessa. Nostan sen pinnalle siksi, että erityisen raskas taakka ne olivat ennen vanhaan, 100 vuotta ja sitä ennen. Myös myöhemmin sairaudet piilotettiin eikä muutenkaan enää kauan sitten kuolleiden sukulaistensa sairauksista saa millään tavalla tietoa. En kyllä ole tutkimassa sairauksia, mutta oma äitilinja on erityisen kiinnostava, siihen tulen palaamaan jatkossa. Isoäitini äiti ja kaksi hänen sisartaan, aiemmin mainitsemani Helena s. 1849 ja Ristiina s. 1856 ovat samaa äitilinjaa kuin minä ja aion tutkia tarkemmin myös heidän tietojaan. Teen sitä pala kerrallaan ja kokoan tietoni jossakin vaiheessa yhteen.
Nappasin tämän päivän Hesarista lauseen ”kirjoita siitä, mikä sinua vaivaa”. Se sopii hyvin minun tekstieni teemaksi. Vaivaa tarkoittaa myös ajattelua.
Tänään on jälleen aurinkoinen, kaunis päivä, pakkasta runsaasti.
9.2.2026
Onneksi sää on lämmennyt. Minni meni heti aamuruokailun jälkeen takaisin nukkumaan omaan pesäänsä. Yöllä hän nukkuu suurimman osan ajasta siellä omassa suojassaan sänkyni vieressä, mitä nyt käy välillä vieressäni tai sitten muualla. Hänen yöunensa ovat syystäni yhtä levottomat kuin minun. Heräilen kahden tunnin välein. Luulen, että kärsin edelleen lääkkeiden lisäksi pitkäaikaisen stressin jälkimainingeista. En yleensä juo enempää kahvia kuin yhden kupillisen aamuisin. Saatan iltapäivällä torkahtaa televisiota katsoessani 10–15 minuutiksi tai sitten en. Minni nukkuu päivälläkin paljon enemmän ja osan aikaa sylissäni, päälläni tai vieressäni.
Eilen kävin päivällä autoajelulla ja poikkesin ostamaan tulppaaneja. Kukkatalosta sai kolme kimppua edullisesti. Ruokakaupoissa on ollut hailakkaan näköisiä kimppuja, joissa on sekaisin eri värisiä kukkia. Halusin punaisia tulppaaneja. Yllätyin kaupassa olevasta ihmispaljoudesta eikä punaisia tulppaanikimppuja ollut. Ostin siksi kaksi keltaista kimppua ja yhden oranssisen ja muutaman ruukkukukkien tukikepin. Päädyin keltaisiin kukkiin ajatellen äitiäni, joka rakasti keltaisia kukkia.
Tämä on tavallista elämääni ja yritystäni rauhoittaa levotonta sieluani. Huomaan sukututkimuspähkäilyjeni sekoittavan pääni, mutta ne ovat aihe, joka kiehtoo minua aivan liian paljon. Luonnettani on vaikea rauhoittaa. Suren sairauttani ja sitä että se vaikeuttaa monia toimintojani. En pysty avaamaan käsilläni vaikeita avattavia korkkeja tai muuta vastaavaa. Jalkani voivat oikein hyvin, mutta väsähdän joinakin päivinä helpommin kuin toisina. Rauhoitan itseäni tietoisesti, mutta varmaan pitäisi tehdä enemmän. Minulla ei vain ole enää sellaista draivia kuin ennen. Eilen ajattelin isääni, kun ajelin pienen lenkin. Ajaessani autoa tunnen hallitsevani jotakin. En ymmärrä sitä, mutta ajattelin, kuinka tärkeä autolla ajaminen oli isälleni minun iässäsi. Hän ajoi Helsinkiin, viivähti hetken, vaikkei ehkä edes tavannut tytärtään ja ajoi takaisin. Jos voisin palata menneeseen, ottaisin enemmän aikaa vanhemmilleni tavalla tai toisella. Koko elämä meni silloin yhdessä sumupilvessä, työ ja perhe eikä siitä jäänyt paljon mitään, jollen sitten kirjoittanut jotakin ylös. En useinkaan ehtinyt edes sitä.
Edellisestä tuli mieleeni, että voisin yrittää rakentaa eri ajoista tekstillisiä kuvia ja sitoa ne yhteen.
Ehkä on paras ensin julkaista tämä postaus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti