10.2. Oletteko tulleet ajatelleeksi, että tekoäly musertaa maailman? Tänään oli auton huolto- ja katsastuspäivä. Pakollisia juttuja, jos aikoo jatkaa autoilua. Siitä ei sen enempää. Autoni täytti tammikuussa 20 vuotta ja pelaa vielä aivan hyvin. Toki olen joutunut silloin tällöin teettämään siinä joitakin korjauksia ja rahaa on palanut. Olihan auto minulle sen aikoinaan ostaessani melkein aarre, koska pääsin sillä omille ”seikkailuilleni”. Aiemmin olin tilapäisesti käyttänyt silloisen asuinkumppanini romua täynnä olevaa ja likaista autoa tai ottanut kesämatkoille vuokra-auton. Nyt minusta joskus tuntuu, että pidän autosta enää vain huolta. Retkeni ja matkani ovat lyhentyneet samalla kun jaksamiseni on usein ollut vaikeassa vaiheessa.
Kysymykseni tekoälystä tuossa alussa tuli vaan mieleeni, koska se nykyään sekaantuu kaikkiin keskusteluihimme ja ehtii vastata kysymyksiimme ennen kuin edes ehdimme kysyä. Eikä kysymyksessä ole pelkkä tekoäly. Maailma ja ihmiset menevät niin lujaa vauhtia, että kaikki eivät enää pysy mukana. Tyttäreni pitää minua varmasti muistivammaisena ja tosi vanhana. Luulin, että hän kuuntelee minua ja ehkä vähän ymmärtääkin. Aloin puhua tästä kiihtyneestä ajasta monen muun asian sivussa. Vaikkapa siitä, että ei eläkkeelle pääsy? ole mikään autuas taivas. Tosin hän on nyt työttömänä, mikä aiheuttaa omia huoliaan, että hän sen takia ei oikein ymmärrä minua. Muistelin hänelle omaa nopeaa aikaani ja aikaa nyt, kun vaivalloisesti taaperran hänen perässään. Kaikki tehdään ja tapahtuu nopeasti eikä siinä edes ehdi ajatella mitään. Kaupassa hän ehti soittaa minulle jo kaksi kertaa, kun viivyin niin kauan. En edes kuullut soittoa. Olin sanonut, että menee ehkä kauemmin, kun unohdin ostolistan keittiön pöydälle. Muistin silti kaiken, mitä ostoslistassa oli.
Emme siis loppujen lopuksi edes aina puhu samaa kieltä. Usein kerron jonkin pienen jutun vanhemmistani, jotka hän tunsi hyvin. Käsittelen koko ajan omaa ja muiden perheenjäsenten suhtautumista heihin heidän viimeisinä elinvuosinaan. Heitä ei otettu aina todesta. Minullakin alkaa nyt jo olla se kausi, koska erätän lähinnä epäilyjä mielenterveyteni, vanhuuteni ja hitauteni takia.
11.2. Koko aamupäivän on satanut hiljaa lunta. Aamulla luin päivän lehdet tabletilla. Hesarissa oli uutinen, että Etteplanissa alkavat muutosneuvottelut, joiden seurauksena aiotaan irtisanoa työntekijöitä. Heidät korvataan tekoälyagenteilla, joista kehitetään virtuaalisia kollegoita, jotka pystyvät tuottamaan sovelluskoodia. Nämä tekoälyagentit ovat ohjelmistoja, jotka suorittavat monimutkaisia tehtäviä itsenäisesti oppien kokemuksistaan. Siis niin kuin me asiantuntijat jo aikoinaan koulutimme tekemällä monimutkaisia asioita ja samalla oppien. Minulle tuli nimittäin mieleen työurani, joka oli juuri sitä. Menin suoraan tekemään jotakin vaikeaa asiaa, johon osapuolena liittyi asiakas tai työtoveri, ja tehtävää tai useampaa suorittaessani, opettelin samalla ja keksin ratkaisuja. Aivan kuin nuo nykyajan tekoälyagentit. He ilmeisesti oppivat ihmistä nopeammin ja ovat jatkossa helpompia työntekijöinä.
Voisin kertoa edellä mainitusta ihmisagenttitoiminnastani monen monta esimerkkiä. Hyvin todennäköisesti osaisin niitä vieläkin ja olihan työelämästä muutakin hyötyä. Mutta elämässä on paljon muutakin mielenkiintoista. Minäkin oikeastaan hukkasin vuosia elämästäni, koska pidin työtä tärkeämpänä kuin mitään muuta.
Meitä vanhoja varten voisi perustaa jo museon. Olen aiemmin maininnut, että tekoäly on käyttänyt näitä blogejani hyväkseen eli se on hyötynyt erityisesti sukututkimuksistani, joista olen silloin tällöin kirjoittanut pitkiä postauksia. Osan tutkimuksistani olen tehnyt, kun olen vielä opiskellut sukututkimusta ollessani keskellä vanhenemistani. Ikävää on nyt, kun huomaan, että tekoäly tulee montaa kautta järisyttämään maailmaani ja näköjään kaikkien muidenkin maailmaa.
Muistini pelaa vielä hyvin ja muistan usein paremmin kuin koskaan. Se taitaa silti olla myös valikoivaa muistia. Saan usein hepulin, edelleen, kun lähden etsimään jotakin paperia, vihkoa, valokuvaa tai kirjaa. Arkistoni on aika ajoin mennyt uudelleen ja uudelleen sekaisin. On paljon hävitettävää, mutta myös mietittävää, mitä jää tallelle. Monimutkainen maailma pursuaa ympärilläni. Elämäni on kuin monta elämää, jossa alun perin piti olla vain kirjoittaminen ja kirjallisuuden tutkimus. Kaikki elämät oli sittemmin kokeiltava, koska en tajunnut, että ihmisellä on vain yksi elämä.
Ehkä jatkan oman elämäni tutkimusta ja selvitän, missä ajoin karille. Se sopii edelleen yhteen tulevaisuuteni kanssa.
 |
| 5.2.2026 |
torstai 12.2.2026 Lumisade ja pakkanen saivat jälleen aikaan upean huurteisen puumaiseman. Hävitin aamulla lisää lehtileikkeitäni, nämä olivat aiemmin saaneet jatkoaikaa, mutta teen nyt entistä jyrkempiä päätöksiä. Lukiessani 2000-luvulta olevia uutisia ja artikkeleita, huomaan niiden olevan paljon parempia kuin tämän päivän lehtikirjoitukset. Nyt pääaiheena ovat sota, maailman tilanne, politiikka, sote, työttömyys ja tekoäly. Ennen aiheet olivat enemmän ihmisläheisempiä ja koskettelivat myös enemmän taidetta ja luontoa. Jokunen artikkeli läpäisee vielä seulani. En keräile enää lehtileikkeitä vain joskus kirjoitan kommentin muistikirjaan käyttääkseni sitä joskus.
Joukossa oli lehtileikkeiden lisäksi joitakin omia tekstejäni. Osa pääsi ehkä silloiseen blogiini ”Polulle kauas”, jonka olin aloittanut keväällä 2008 ollessani pian lähdössä eläkkeelle. Syksyllä olin jo eläkkeellä, mutta jatkoin töitä edelleen, koska minua oli pyydetty. Tein lyhyempää päivää ja ehdin kuljeskella pihalla ja ympäristössä aamuisin ennen töihin lähtöäni. Kirjoitin koko elämän matkasta ja siitä, että tärkeintä on matkalla oleminen, koko ajan liikkeessä eteenpäin. Kaikki muu ulkoinen tulee häviämään ja elämme vain niin kauan kuin viimeinen meidät muistava ihminen. Työni loppuivat alkaneen finanssikriisin takia saman vuoden päättyessä.
Julistauduin myös lopullisesti vapaaksi ja itsenäiseksi ihmiseksi, koska olin jatkossa aina ”matkalla”, siis sillä elämän matkalla. Monet tapahtumat ja asiat tulivat jatkossa sitomaan minua aivan liian paljon ja tilanne on edelleen sama. Ainoa asia, missä voin olla täysin vapaa, on kirjoittaminen. Siinä voin käyttää kaikkea tapahtunutta ja kokemaani materiaalina. Niinhän olen usein tehnyt luettuani muistikirjoja ja otettuani aiheen lyhyestä kommentista, mutta voin tehdä paljon enemmän.
Todennäköisesti olen koko elämäni pähkäillyt samoja asioita, lapsesta tähän päivään saakka enkä silti ole täysin pystynyt ratkaisemaan mitään saadakseni siitä selkeän tarinan, miksi minusta tuli minä.
Olen yrittänyt saada itsestäni lapsena kiinni, mutta se on vaikeaa. Ensimmäisen päiväkirjan jälkeen tulee katko. Päiväkirja päättyi kesään 1958, jolloin syksyllä aloitin oppikoulun Hämeenlinnassa. Se taisi olla todella rankka vaihe elämässä, jota seurasivat muut koettelemukset. Koulumatka oli pitkä, olosuhteet rankat. Aloitin myös lukea paljon, aloitin kirjoittaa romaanien alkuja. Maailma oli täynnä asioita, joihin piti tutustua. Uudet ystävät uudessa koulussa, sopeutuminen ja pettymykset. Kun kielitaito karttui, hankin liudan kirjeenvaihtokavereita maailmalta.
Jatkoin päiväkirjojen kirjoittamista myöhemmin, mutta paljon jäi väliin. Sitten koiramme kuoli, mummo kuoli. Olisikohan aika käydä tätä aikaa, vaikka vähin todistein enemmän läpi, aikaväli 1958–1960. Sekava, siihen liittyvä materiaali on myös aika saada roskikseen.
lauantai 13.2. Vähän tämän päivän sekoilua tähän väliin. Kun avaan jonkun oven, kokonaisia maailmoja purkautuu esiin. Ne ovat kaikki minun maailmojani, jotka ovat olleet pitkään varjossa ja sinne varmaan jäävätkin, kunhan olen vähän muistellut. Sitten tulee jotakin uutta.
Etsin todisteita myöhemmistä päiväkirjoistani, yksi kausi välistä oli jossakin, en löytänyt sitä. Olisin tarvinnut sitä. Keskiviikkona 13.4.2005 täytin 58 vuotta ja olin siitä ihastuksissani. Pieni ihminen on aikanaan syntynyyt, kasvanut omaksi itsekseen, omaksi luojakseen, aina paremmaksi. Ehkä. Sielu pysyy samana. Kun tajuamme, että olemme jotakin muuta tai että olemme suuren suunnitelman palasia, näyttää ihminen monissa asioissa täysin kehittymättömältä. Se sopii muuten tosi hyvin myös tähän päivään parikymmentä vuotta myöhemmin. Olin silloin vähitellen astumassa uuteen elämänvaiheeseen, joka tulisi sisältämään aivan hirveästi uusia asioita, joista osa oli elämäni vaikeimpia.
Palatakseni nuoruuteen ja kirjallisuuteen ja vuoteen 2005, niin eteeni osui samana vuonna alkanut kirjeenvaihto erään ihmisen kanssa, joka alkoi samana vuonna ja kesti useita vuosia, Muistin sen lukiessani aiemmin mainitsemaani kirjaa George Sandista. Näettekö, kuinka muistimme harhailee ajasta ja paikasta toiseen, mutta muistaa silti? Samalla muistin lisää siitä, mihin nuoruuteni aika meni, aika välissä, josta en edes paljon muistanut enkä kirjoittanut päiväkirjaa. Kunpa en nyt unohtaisi sitä.
Kirjailija George Sand eli oikealta nimeltään Amantine Lucile Aurore Dupin oli Ranskan tunnetuimpia 1800-luvun kirjailijoita, jonka kirjat käsittelivät erityisen paljon yhteiskunnallisia kysymyksiä ja naisen asemaa. Hän eli värikkään elämän, mihin hänen varakkuutensa ja kirjoista saatavat tulot olivat suuri apu. Hän oli uudistamassa eurooppalaista romaania ja kirjallisuutta. Hän tunsi kaikki aikansa tunnetut kirjailijat ja taiteilijat. Elämänsä loppupuolella hän oli kirjeenvaihdossa Gustave Flaubertin kanssa. He kävivät kirjeenvaihtoa ja kirjeet koottiin kirjaksi, joka ilmestyi suomeksi 2007.
Lukiessani mainitsemaani kirjeenvaihtoa vanhan herran kanssa, muistin kirjan, jonka nimenä oli ”Rakas vanha trubaduuri”. Nimittäin jossakin kirjeessä viittasin tuohon kirjaan. Olen kopioinut kansioon kaikki kirjeemme, erittäin värikkään ja monipuolisen kirjeenvaihtomme. Tuo aika oli minulle erityisen monipuolinen ja vilkas. Kun nyt ajattelen taidenäyttelyitäni ja taidehistorian opiskelua ja monia muita siihen aikaan ja sitä seuraavaan aikaan liittyviä asioita, niin ne tuntuvat aivan toiselta aikakaudelta. Tiedän, että ystäväni oli kirjeenvaihdon aloittaessamme reilusti yli 80-vuotias ja kuoli yli 90-vuotiaana. Joka kerta kohdatessani tämän kirjeenvaihdon, saatan ensin innostua, mutta sitten lamaannun. Olen silti erittäin kiitollinen siitä, että tunsimme toisemme ja innostimme toisiamme kirjoittamaan, tutustumaan taiteeseen ja valokuvaamaan. Koen samanlaisia lohduttomia tunteita, kun ajattelen monia muitakin tuntemiani ihmisiä, jotka ovat lähteneet autuaammille metsästysmaille.
Lapsenlapseni Alex tuli jälleen viikonlopuksi luokseni. Hän täyttää ensi viikolla jo 14 vuotta. Ihailen häntä. Hän on selättänyt vuosien mittaan monia asioita ja kasvanut fiksuksi nuoreksi mieheksi. Vielä viime kesänä taistelimme monesta asiasta, mutta ne ajat menivät.
15.2. Sunnuntai-aamupäivä. Yritän olla kirjoittamatta tänne jokaista narahdusta, jokaista väittelyä ja ristiriitaa. Niitähän on riittänyt, kun olen ollut viikonlopun nuoren kanssa, joka kuumeisesti haluaisi jo olla aikuinen eli täysikäinen. Minut todettiin eilen vanhanaikaiseksi, koska kirjoitan jopa keskusteluihimme WhatsAppissa kirjakieltä. Myönnän sen, koska en ymmärrä aina nykyistä elämänmenoa. Vietin illalla aikaa kahden lapsenlapseni kanssa, toinen aikuinen ja toinen täyttämässä 14 vuotta. Kuulemma tiedän silti enemmän asioista kuin muut ikäiseni. Pohdimme pitkään, mitä 14-vuotias voisi ostaa vähillä lahjarahoillaan.
Myöhemmin tänään keskustelin Alexin kanssa pitkään hänen tulevaisuuden toiveistaan. On hienoa, että riitelyn ja väittelyn lisäksi pystymme keskustelemaan opiskelusta ja ammattitoiveista.
Elämässä on elettävä loppuun, saakka tapahtuu sitten mitä tahansa. Siksi jokaisen parasta on keksittyä omiin harrastuksiinsa. Kaikenlaiset pikkuasiat, yksityiskohdat, joihin aion paneutua kirjoittamalla niistä myös näissä blogeissani, ovat minulle nyt tärkeitä. Vuosien opiskelu ja tutustuminen eri aiheisiin on kirkastanut aiheita ja niihin liittyviä yksityiskohtia mielessäni. Jos ne liittyvät sukututkimukseen, niin aion kulkea useammin sivusuunnassa enkä aina vain suoraa sukulinjaa pitkin.
16.2. maanantai ja jälleen yksin Minnin kanssa. Olisi saatava tämä blogipostauksen viritelmä julkaisuun. Minni kävi jälleen yöllä nukkumassa lämmintä selkääni vasten. Oli kiva seurata häntä, kun lapsenlapseni olivat paikalla. Hän rakastaa molempia poikia. Ikävä juttu on, että oikea reiteni on lauantain jälkeen kipeytynyt ja sattuu kävellessäni.
Tänään on Alexin syntymäpäivä. Onnitteluni! Perhe on hiihtolomalla asuntovaunulla ja palaa ensi viikonloppuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti