Amalian elämä eri näkökulmista

Se on kuin huume, vaikka en huumeista mitään tiedäkään, en paljon mitään edes addiktioista. Kirjoittaminen on tarkoittamani huumeen kuori ja sen sisällä ovat sitten ne kaikki yksityiskohtaiset piirteet sen koukuttavuudesta. Uuden ajan välineet, vaikka eivät ne enää mitään uutta ole, saivat addiktioni aikanaan uudelleen nousuun ja ne pitävät sitä edelleen yllä. Tiedän ja tunnen, että oma aikakauteni on vaipumassa seuraavaksi unohduksen yöhön. En aio kantaa siitä sen enempää huolta. Minulle on tärkeämpää tuoda entisaikojen ihmisiä esille. Parasta olisi, jos saisin heidät kirjan kansien väliin, mutta aika raksuttaa. 

 

Aina erikoisempia kertomuksia tulee kaivertamaan mieleeni ja ikään kuin odottamaan ulospääsyä.  Kaikkea en kuitenkaan ehdi käsitellä, mutta aiheiden riittävyydestä ei ole todellakaan pulaa.  Aloitan tämän kirjoittamisen eräänä maanantaina ja saa nähdä, milloin saan valmiiksi. Aivan muuhun aiheeseen liittyvä ihana kirja odottaa lukemistani. Sitä muutaman sivun luettuani, kyyneleet alkoivat virrata jo useamman kerran. Siitä kerron sitten joskus kirjan luettuani.Ehkä.

Blogejani luetaan paljon, mutta kommentteja saan ani harvoin. Ehkä tekstieni laatu tai ominaisuudet ovat sellaisia, että harva osaa tai edes haluaa kommentoida mitään. Joskus saan toki henkilökohtaisia kiitoksia ja tuntemuksia kirjoituksistani. Ne ovat ilahduttaneet minua kovasti. Mutta kuten olen maininnut aiemmin, kirjoitan omaksi ilokseni.

Tähän karttaan olen merkinnyt punaisella ympyröimällä ne kylät, joissa liikumme. Pietari on kuvan ulkopuolella

 

En ole pyytämässä lupaa kirjoittaa tämänkertaisesta aiheesta. Kaikki siinä kirjoittamani asiat ovat yli sadan vuoden takaa. 1800-luvun tapahtumista ja ihmisistä on usein todella vaikea löytää mitään muuta tietoa kuin kirkonkirjojen merkintöjä eikä aina löydy niitäkään kuten tästä kertomuksesta huomaat.  Alkuperäisen tarinan todenperäisyyttä on vaikea todistaa. Yritän silti kirjoittaa, koska olen huomannut, että asian käsittely voi tuoda yllättäviä teitä uutta tietoa. Joskus… Kaiken lisäksi ko. henkilö liittyy myös omiin sukuihini, koska hän on kaukaista sukua molemmille karjalaisille isovanhemmilleni.Sehän ei ollenkaan harvinaista.

Monet Karjalan kannakselta muualle Suomeen siirtyneet henkilöt ovat kirjanneet ylös muistelmiaan tai he ovat vanhoilla päivillään kertoneet niitä jollekin toiselle, joka on kirjannut ne muistiin. Kirjaaja saattaa olla seuraavaan polveen kuuluva, joka ei ole tuntenut ollenkaan olosuhteita. Kuten hyvin tiedämme, muistot muuttuvat, niistä jää pois asioita tai tulee lisää.  Ne saavat väriä henkilön omista kokemuksista, ne muuttuvat myös niitä eteenpäin kerrottaessa. Joskus myös ihminen häpeää elämäänsä ja jättää siitä vaikeat asiat pois.

Vertasin saamaani, 1995 kirjoitettua kertomusta sukututkimukseen heti sen saatuani ja totesin siinä ristiriitaisuuksia, joita olen  nyt yrittänyt selvittää lisää.  Erot todellisuuteen johtuvat varmasti siitä, että kertova henkilö on jakanut muistinvaraisesti toisen henkilön kertomusta yli 100 vuotta tapahtumien jälkeen.

Kertomus vie meidät Karjalan kannaksen pitäjien, Kuolemajärven ja Uudenkirkon lisäksi Pietariin. Kuten monet tietävät Pietari oli erityisen tärkeä 1800-luvulla ja aina 1917 saakka. Se oli tärkeä sekä karjalaisille että muulle Suomelle, koska olimme osa Venäjää Suomen suuriruhtinaskuntana. Pietari suurkaupunkina tarjosi ihmisille paljon sellaisia oppimis- ja ansaintavaihtoehtoja, mitä muualla Suomessa ei ollut. Moni sinne lähtenyt jäi sille tielleen. 

 

Innostuinkin tutkimaan Pietarin Pyhän Marian seurakunnan arkistoja, joihin juutuin valitettavan pitkäksi aikaa. Pietarin luterilaisten seurakuntien historia ulottuu 1700-luvulle saakka eli loppujen lopuksi aina Pietarin kaupungin perustamiseen saakka. Pietariin oli muodostettu 1745 kaksi luterilaista seurakuntaa, joista toinen suomenkielinen sai 1804 nimekseen Pyhän Marian seurakunta. Toinen oli ollut jo 1767 lähtien ruotsinkielinen Pyhän Katariinan seurakunta.  Pyhän Marian seurakunnan arkistot löytyvät digitoituna täältä aina sadan vuoden rajaan saakka. Ruotsinkielisen seurakunnan arkistoja säilytetään Ruotsin valtionarkistossa, mutta niitä voi tutkia mikrofilmeiltä myös Kansallisarkistossa. Jos kiinnostusta löytyy niin arkistojen portista voit käydä lukemassa aiheesta enemmän ja tarkemmin. Tässä linkki ko. tekstiin.

Mielenkiintoista tietoa löytyy myös Suomen Pietarin passiviraston tietokannoista täältä. Arkistojen portin yhteenvetoon pääset täältä.   Em. linkit sisältävät myös tietoa aiheisiin liittyvästä kirjallisuudesta. Näihin tutustuminen ja selaaminen veivät aikaa ja johdattivat minua myös entistä enemmän syrjäteille. Paljon muutakin jää tekemättä, kun joudun omien paheideni tielle.

Olin erityisen yllättynyt siitä, kuinka paljon liikennettä oli koko Suomen suuriruhtinaskunnan alueelta Pietariin. Kaupunkia ympäröivä Inkerinmaa keräsi myös paljon ihmisiä. Tiedot ovat kirjattu saksaksi, ruotsiksi ja hyvin varhain suomeksi aina 1800-luvun loppuun saakka.  Silmäilin lähinnä tuttuja nimiä ja Kuolemajärven ja Uudenkirkon henkilöitä. Blogini aiheeseen en saanut selvitystä. Arkistojen tiedoissa on jonkin verran nimihakemistoja, mutta niiden selaamiseen menee runsaasti aikaa. 

Tässä muuten pari erittäin mielenkiintoista kirjaa, joista saa paljon tietoa liittyen Karjalan kannaksen elämään ja Pietari-yhteyteen ennen.

Tarina alkoi Pietarissa ja sen alku saattaa kuulostaa tarulta, vaikka lienee vahvasti totta. Kirjatussa kertomuksessa Kuolemajärven Karjalaisten kylässä 1891 syntyneen Amalia Nikolaintytär Fromholzin isän, Nikolain kerrotaan olleen lähtöisin Pietarista, jossa hän syntyi erään paronin aviottomana poikana.   

Oikeasti kysymys on hänen isoisästään Aleksander Fromholdtista, jonka syntymäaikaa en onnistunut löytämään mistään. Hän avioitui joskus 1830-luvulla Wilhelmina Maria Albertina Strömin kanssa, ja he tulivat asumaan Uudenkirkon Halolan kylään, jossa perheen lapset syntyivät.

Wilhelmiina Maria Albertina Ströhm oli syntynyt 1812 Uudellakirkolla.

Hiski 7.9.181224.9.1812 Kirkojärfvi  Joh. Wilh. Stroem.  Anna Jul. Klewerberg       Wilhelmina Maria Albertina). 

Löysin myös vanhempien 1798 Muolaassa tapahtuneen avioliiton. Sieltä perhe siirtyi Kivennavalle ja lopuksi Uudellekirkolle, joissa iso liuta lapsia syntyi.  Johan Wilhelm Ströhmin on mainittu olleen nimismies. Rippikirjamerkintöjä ei heistä juuri ollut ja Uudenkirkon kirjoissa oli vain merkintä, että vanhemmat siirtyivät sittemmin Viipuriin, jossa kuolivat noin 1830. On hyvin todennäköistä, että heidän juurensa ovat Ruotsinmaalla kuten muistelmissa myös oletetaan. Molempien isovanhempien kerrotaan olleen sivistyneitä, luku- ja kirjoitustaidon omaavia henkilöitä.

24.5.2014 kiertelin Kuolemajärven kirkon alueella saadakseni mahdollisimman paljon kuvia. Muiden lähtiessä jäin vielä kuvaamaan. Tämä kuva on rannasta kohti kirkkoa. Koko kuvassa oleva alue on entistä hautausmaata...

 

Aleksander Fromholdt on rippikirjojen mukaan toiminut Uudellakirkolla puusepän tehtävissä. Sukutarinasta voi päätellä, että Ströhmit tai Strömit ovat asuneet Pietarissa, jossa Aleksander ja Wilhelmiina ovat tutustuneet Wilhelminan ollessa töissä paronin hovissa.

Muistelmiin on kirjattu, että Fromholz (nimi esiintyy eri muodoissa) otti poika Nikolain omalle nimelleen. Todellisuudessa Aleksander, jonka oletan olleen juuri tuo avioton, paronin poika, sai Pietarista lähdettyään Nikolain vaimonsa Vilhelmiinan kanssa. Se on kirjattu kirkonkirjoihin.

Hiski: (13.10.1846 18.10.1846 Halola Snick. Alex. Frammont  Vilhelmina Strohm 34      Nicolai)

Lastenkirjasta he löytyvät täältä: Uudenkirkon seurakunnan (Viipurin lääni) arkisto - Lastenkirjat 1829-1847 (I Ab:2, Airikkala - Tarhola), jakso 20, sivu 36-37: Halola 8; Uuttu -- 9; Ström, Frommont, Toivoin -- 10 Inhysingar; Ravanti, Wiuhko, Pendikäin, Pusa; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6669151 / Viitattu 20.2.2021

Nikolain syntymä 13.10.1846 löytyy täältä: Uudenkirkon seurakunnan (Viipurin lääni) arkisto - Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1834-1849 (I C:7), jakso 184; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6670761 / Viitattu 20.2.2021

Kaikki muut 1839–1851 syntyneet lapset kuolivat pieninä, vain Nikolai jäi eloon. En ole saanut isä Aleksanderin kuolinaikaa selville, koska hän ei ollut kirjoilla luterilaisessa kirkossa vaan hänen mainitaan olleen katolinen ja kirjoilla muualla.  Uudenkirkon Halolan kylän rippikirjoissa aina noin 1860 lähtien Wilhelmiina esiintyy hänen leskenään kuolemaansa saakka.  Wilhelmiinalla oli surullinen kohtalo, sillä hänet löydettiin kuolleena metsästä helmikuussa 1884 ja haudattiin 9.3.1884. Hän oli silloin 71-vuotias.

Muutama muukin kuten Kuolemajärvellä syntynyt Väinö Valtonen tutki aluetta tarkkaan.

 

Kertomuksen mukaan Nikolaista tuli laivanrakentaja ja hän oli kesäisin rakentamassa laivoja Toivolan kylän lautarannassa. Äitinsä kuollessa, Nikolai oli jo avioitunut aiemmin eli 1875 Kuolemajärven Karjalaisten kylästä olevan Valpuri Abrahamintytär Soitun (3.10.1852 – 5.5.1898) kanssa. Tarinan mukaan äiti oli kuollut ollessaan matkalla poikansa luokse. Siihen aikaan käveltiin pitkiäkin matkoja. Oma äitini kertoi oman mummonsa tulleen kesäisin kävellen Uudeltakirkolta Seivästölle jalkaisin. Se oli ajan tapa.  Wilhelmiina kuoli talvella, vuoden kylmimpään aikaan.

Nikolai ja Valborg saivat Karjalaisten kylässä kaksi lasta, joista ensin syntynyt Amalia nimeltään syntyi 15.7.1878 ja kuoli vain 4-vuotiaana 21.9.1882 kurkkutautiin. Toinen Amalia syntyi 27.7.1891.

Kertomuksen mukaan Amalia oli 6-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli 45-vuotiaana 5.5.1898 punatautiin. Punatauti aiheutuu bakteerista, joka johtaa veriseen ripuliin. Huono hygienia, pilaantunut ruoka tai vesi voivat olla edesauttamassa tautia. Aikoinaan ennen antibioottien aikaa siihen ei ollut oikein hoitoa.  Minä voisin verrata punatautia aikanaan Thaimaassa ruoasta saamaani sairastumiseen. Mikään yleinen epidemia punatauti ei Kuolemajärvellä juuri tuohon aikaan ollut, koska se on kuolinsyynä koko kuolleiden luettelon aukeamalla vain hänen kohdallaan. On aina mahdollista, että kuolinsyyt eivät tuohon aikaan olleet edes täsmällisiä. Amalia on muistellut toisin eli hoitaneensa äitiään kaatamalla vettä tämän päälle. Hänen mukaansa äidillä oli kovat tuskat, koska hän ilmeisesti sairasti syöpää. Lääkkeitä ei ollut, vaikka lääkärissä käytiin.  Onhan sekin ollut mahdollista. Todellisuudessa Amalia oli silloin jo melkein 8-vuotias.

Vähän aiemmin kuin edelliset kuva, paikalla oli vietetty evakkoonlähdön 70-vuotisjuhlaa. Kuolemajärveläisten jälkeläisiä oli paikalla kaksi linja-autollista.

Nikolai avioitui jo saman vuoden marraskuussa 20.11.1898 Kipinolan kylästä olevan Eeva Samulintytär Samulin kanssa (ei vasta parin vuoden päästä, kuten muistelmissa mainitaan). Eevan mainitaan olleen jo vanhapiika, olihan hän 34-vuotias. Hänen isänsä Samuel Pietarinpoika Samulin perhe oli muuttanut Koiviston Saarenpäästä Kipinolaan 1893. Samuel Pietarinpoika Samulin ja Judith Bertilintytär Kukon perheessä oli yli kymmenen lasta. Judithin juuret olivat myös Koiviston Saarenpäässä.  Perheen lapset avioituivat Koivistolle ja Kuolemajärvelle. Joku lukija voikin tunnistaa jonkun lapsista esivanhemmakseen. 

Mukana olivat myös Erkki Kipinoinen ja Aalto Rusi, jotka molemmat ovat nyt jo lähteneet muiden ajastamme poistuneiden joukkoon.

Ennen uutta avioliittoa oli vielä muuta järjestettävää. Nikolai asetettiin huhtikuussa 1898 konkurssiin. Ilmoitus siitä oli Finlands Allmänna Tidningin 06.04.1898 ilmestyneessä no 79:ssä. Huutokauppa oli tarkoitus pitää 5.5.1898 eli samana päivänä, kun Valpuri kuoli. Valpurilla ja Nikolailla oli asumisoikeus Soitun tilaan, Karjalaisten kylän kruununtilasta 2.  Nikolai ilmeisesti omisti palstalla olevan rakennuksen.

 

Muita osakkaita olivat:

Simon Samuelinpoika Lerkki, joka oli naimisissa Valpurin vanhimman sisaren Helena Abrahamintytär Soitun (1844–1904) kanssa. He asuivat Inkilässä.

Valpuri Antintytär Evesti (1823–1905), joka oli isä Abraham Samuelinpoika Soitun (1825–1865) leski, Valpurin äiti ja Amalia Fromholzin isoäiti.

Beata Abrahamintytär Soittu (1847-1903), Valpurin sisar ja Amalian täti, joka oli naimisissa Gabriel Matinpoika Pihkasen (1857-1921) kanssa.

Kalevi Kettinen ja Arvi Akkanen laskivat Kuolemajärvi-säätiön puolesta sekä sankarihaudan että kirkon muistomerkille seppeleet. Huom. kirkon raunio korkeammalla taustalla.

Soittuja kutsuttiin kirjallisissa papereissa vielä noihin aikoihin sukunimellä Soitto.  Amalia lunasti oman osuutensa perintötilaksi marraskuussa 1906. Samanaikaisesti Samuel Simonpoika Lerkki eli edellisen Simon Samuelinpoika Lerkin poika ja kauppias Jaakko Mooseksenpoika Inkinen ostivat osuuksia samasta tilasta. Niitä voi tutkia annettujen perintökirjojen luettelossa tämän linkin takana.

Muistelmissa kerrotaan, että Amalian koti oli palanut ensimmäisen äitipuolen eli Eeva Samulin aikoihin ja uusi talo rakennettiin tien toiselle puolelle. 

Sirkiän sukuseuralla oli jo perinteeksi muodostuneen tavan mukaan kukat kirkon muistomerkille. Ritva Kukko ja Juha Ylitalo kuvassa.

Nikolai ja uusi toinen vaimo saivat kaksi lasta. Tytär Laina Maria syntyi 9.3.1900 ja poika Aleksander syntyi 14.5.1902. Laina kuoli kuitenkin alle 1,5 vuoden iässä 5.8.1901 kuumeeseen. Äiti Eeva kuoli Aleksanderin synnytyksen aiheuttamana pari päivää pojan syntymän jälkeen eli 16.5.1902. Poika Aleksander koki karmean kohtalon vain 15 vuoden iässä, sillä hänet ammuttiin 10.5.1918 kapinoitsijana. Tässäkin kohtaa ylöskirjatut muistelmat eroavat, sillä niissä kerrotaan Eevan kuolleen Lainan kanssa tätä synnyttäessään.

Tässä olemme juhlan jälkeen jalkautumassa Karjalaisten kylään.

 

Nikolai avioitui heti 7.12.1902 uudelleen. Se oli tapana jo lapsienkin takia. Uudeksi vaimoksi tuli Karoliina Beatantytär Vyyryläinen s. 22.5.1874 Taatilassa. Ennen Karjalaisten kylään tuloaan tämä oli piikana Pihkalassa ja sitä ennen Hatjalahdessa. Hän oli saanut helmikuussa 1896 aviottoman pojan, joka oli hätäkastettu syntyessään Paavoksi, mutta lapsi kuoli välittömästi. Karoliinaa oli huhtikuussa ripitetty asiasta kuten ajan tapa oli. Merkinnät löytyvät rippikirjoista.

Muistelmissa kerrotaan, että kolmas vaimo Karoliina toi mukanaan myös äitinsä Beatan s. 1850, joka kuoli pian sen jälkeen pihalla torkkuessaan. Se ei pidä paikkaansa. Beata Ristontytär Vyyryläinen meni toisen kerran naimisiin 1906 ja muutti työmiesmiehensä kanssa Haapavedelle, jossa kuoli 1922.  Karoliinalla oli olemassa muuta sukua toisin kuin muistelmissa kerrotaan.

Amalian äidinäiti ei ollut myöskään nimeltään Loviisa kuten hänen muistelmissaan on mainittu. Tämä oli edellä mainittu Valpuri Antintytär Evesti, joka kuoli 1905 korkeassa 82 vuoden iässä.  Maatila hänellä varmaan oli. Isoisäänsä Abraham Samuelinpoika Soittua hän ei ollut koskaan tavannut, koska tämä oli kuollut jo 1863. Isoäitinsä lapsien suhteen hän myös erehtyi. Ehkä joku toinen ystävällinen, vanhempi nainen olikin kysymyksessä. Tämä vei Amaliaa tapaamaan serkkuja, jotka asuivat kaikki yhdessä suuressa ”kartanossa”. Yhden serkun vaimo oli jopa käynyt puutarhaopiston ja hän viljeli tomaatteja, mikä oli siihen aikaan harvinaista.Tätä en pystynyt selvittämään.

Kertomuksen Amalia vaikuttaa hyvin onnelliselta tytöltä huolimatta ikävistä äitipuolista ja elämän vaikeuksista. Hän ratsasti hevosella ilman satulaa, hän oli loistava käsityöihminen isältä perittyjen ominaisuuksien johdattamana. Hän osasi lukea ennen kiertokoulua. Rippikoulun hän kävi Kuolemajärven kirkolla, jossa oli syrjäkyläläisille tarkoitettu asuntola.

Perunkirjoitus oli niihin aikoihin erityisen tärkeä, jos leski meni uudelleen naimisiin. Olisikin mielenkiintoista nähdä päästä lukemaan niitä, mutta ikävä kyllä, niitä ei löydy digitoituna. Amalia oli kovin suosittu morsianehdokas tultuaan siihen ikään. Ensimmäisistä kosinnoista hän kieltäytyi. Kukahan naapurikylän poika joutui pettymään? Amalia avioitui vain 17-vuotiaana 4.10.1908 Hermanni Paavonpoika Toivosen kanssa. Tämä oli Amaliaa kymmenisen vuotta vanhempi eli syntynyt 1882. Hän oli kotoisin Kuolemajärven naapuripitäjästä, heti Seivästön kylän viereisestä Toivolan kylästä. Hermanin kerrottiin olleen kipparina pienellä laivalla, joka kuljetti tavaraa kuten hiekkaa ja kiviä Pietariin, Kronstadtiin. Hän oli nuorena ollut töissä valtamerilaivassa ja päässyt vierailemaan Etelä-Amerikassa saakka. Hän jakoi matkalta tuomiaan näkinkenkiä sukulaisilleen.

Amalia pääsi Hermanin kanssa laivalle ja he kävivät yhdessä Pietarissa. He näkivät siellä elokuvan, jota pystyi katsomaan vain yksi kerrallaan pienestä koneesta. Valokuvakin otettiin ja Amalia näki oman äitinsä kuvan valokuvaamon seinällä. Pietarista he ostivat ompelukoneen ja kahdet sakset, joista toiset olivat räätälin sakset. Näitä hän käytti myöhemmin työvälineinä. Yhteinen koti rakennettiin Uudenkirkon Toivolan kylään. Perheeseen syntyi kaksi lasta, poika ja tytär. Jälkimmäinen syntyi isänsä kuoleman jälkeen.

Kevät 1918 oli erityisen vaikeata aikaa, koska siihen aikaan Karjalan rintamalla oli juuri koettu sisällissodan päättyminen valkoisten voittoon. En ole perehtynyt asiaan, mutta se on ollut erityisen raskas asia monelle sen ajan kokeneelle ihmiselle ja perheelle. Mainitsin aiemmin, että vain 15-vuotias, Amalian velipuoli Aleksander ammuttiin kapinoitsijana 10.5.1918. Sotasurmaluettelo kertoo lisäksi, että hänet mestattiin Pentikkälän kylässä Kuolemajärvellä.

Herman Paavonpoika Toivonen löytyy myös sotasurmaluetteloista. Hän on ollut sotilaana punakaartissa ja vangittu huhtikuussa 1918. Teloitus on todennäköisesti suoritettu Kivennavan Raivolassa 14.5.1918. Hän oli kuollessaan vain 35-vuotias. Näistä asioista ei ollut mainintaa Amalian kertomuksessa. Se on ymmärrettävää, koska asia on ollut kipeä. Rippikirja ei aina kerro koko tarinaa, vaikka se on usein ainoa lähde. Hermanin kerrottiin olevan seurallinen ihminen, joka ei harrastanut politiikkaa.  Rippikirjassa 1910–1920 kuten jo sitä aiemmassa on merkintä, että "oleskelee esteen takia muualla". 16.9.1917 hän on vielä käynyt ripillä, mutta sen jälkeen poistunut.

Uudellakirkolla oli sodan loppuvaiheessa kuolleita, ammuttaja, mestattuja, vankileirillä kuolleita ja kadonneita 228 henkeä. Kuolemajärvellä vastaava lukumäärä on 102 henkeä. Tässä linkki Suomen sotasurmatilastoon ajalta 1914–1922.

Kertomuksen mukaan elämä oli äärimmäisen köyhää kaikilta osin. Amalia muutti pian miehensä kuoleman jälkeen takaisin Kuolemajärven Karjalaisten kylään. Nikolai-isä kuoli 26.3.1923 keuhkotautiin. Amalia joutui lapsineen lähtemään muualle Suomeen. Sen jätän kertomatta, koska en voi sitä vielä mistään tarkistaa.

 

Toivon hartaasti, että Amalian komeat jälkeläiset, jotka tapasin Kuolemajärven matkalla toukokuussa 2014 eivät pahastu ottaessani heidän sukunsa tarinan aiheekseni. He olivat käsittääkseni käymässä siellä ensimmäistä kertaa, mutta jäikö se samalla viimeiseksi kuten myös useimpien serkkujeni matka sinne on jäänyt. Miksi niin? Syitä on monia. Voi olla vaikea kestää historian painoa, esivanhempien kovia kohtaloita ja sitä, että paikka ei ole entisensä. Usein on vaikea nähdä monien vuosikymmenien taakse ja kuvitella. Minä teen niin, kuvittelen jopa vuosisatojen taakse. Näen ihmisten elämän vaikeuden, murroskohdat, sodat ja köyhyyden. Jokainen kirjoittamani kertomus vie minut lähemmäksi.

Etsiessäni valokuvia tähän tarinaan, menin tutkimaan alkuperäisiä matkan aikana ottamiani valokuvia, joista vain pienen osan olen siirtänyt Google-kuviin muille jaettavaksi. Huomasin, että kertomus oli asianosaisilla jo silloin matkassa mukana. Tein muista kuvista paljon muitakin havaintoja sen lisäksi, että itse olen ollut matkoilla uskomattoman kiihkon vallassa (sen olen maininnut ennenkin). Olen halunnut tallentaa kahdella kameralla niin paljon kuin mahdollista ehkä juuri siitä syystä, että mennyt aika on niin katoavaista ja 2000-luvuilla joskus hätäisistä otetuista valokuvista selviää vielä yllättävän paljon. Meidän kaikkien historia on tallentamisen arvoista! 

 

Talvisodan alkamisen muistolle

Tammikuun puolessavälissä 1940 Karjalan kannaksella elettiin hurjia aikoja talvisodan riehuessa. Talvisota oli syttynyt 30.11.1939. Muistelemme nyt jälleen sitä aikaa kuten aina täysien vuosien täyttyessä, nyt siitä on 80 vuotta. Aika siirtyy aina kauemmaksi, mutta osa meistä ei koskaan unohda noita aikoja. Tosin lapsena enkä nuorena osannut vielä ajatella, että sotien ajasta kehkeytyisi minulle erityisen tärkeä. Kirjahyllyni ovat täynnä sekä talvi- että jatkosotaan liittyvää kirjallisuutta. En tule päästämään siitä koskaan irti, vaikken itse olekaan kokenut niitä aikoja. Se on vanhemmiltani ja aiemmilta sukupolvilta saamaani perintöä. Voi olla, että lapseni, lapsenlapseni ja lapsenlapsenlapseni ovat jo päästäneet siitä irti?

Olikin vaikea etsiä kuvia tänne. Muutama kuva on isäni albumeista enkä tiedä, miltä ajalta ne ovat. Talvisodan aikana hän oli varusmieskoulutuksessa Viipurin suunnalla.

 

Edellä oleva kuulostaa ehkä huvittavalta. Kun kävin koulua 1960-luvulla, historiassa ei käsitelty sotiamme juuri ollenkaan. Vaikka olisi käsitelty, aihe ei olisi mitenkään saanut minua kiinnostumaan.. Varhaislapsuudesta muistan, kuinka vanhempani usein kävivät keskenään ja läheisten ystävien kanssa sota-ajan kokemuksiaan läpi. Emme olleet edes sen vertaa kiinnostuneita, että olisimme istuneet hiljaa pöydän alla kuuntelemassa. Sen sijaan vanha historia, jopa muiden maiden sodat, herätti minut. Mieluiten sen historian tuli siis koskea maailmanhistoriaa vaikkapa Ranskan vallankumousta ja sitä edeltäviä tapahtumia.  Suomen historia jäi eräänlaiseksi kysymysmerkiksi, vaikka joskus toki yritin tutustua siihenkin. 

Miksi muuten aloittaessani mainitsin tammikuun puolen välin? Sota tulisi päättymään vasta maaliskuussa.  Vasta tai jo?  Sota kesti tasan 105 päivää, mutta ehkä paljon pitemmän ajan, jos mukaan otetaan siihen valmistautuminen.

Osa kuvista on SA-kuvia kuten tämä. Kuolemajärven kirkko räjäytettiin joulukuussa 1939.  Kuva 30.8.1941, kun Karjalaa oltiin valloittamassa takaisin.

 

Talvisota kosketti erityisesti äitini kotiseutua Kuolemajärvellä, sillä nk. Mannerheim-linja, kulki juuri niillä main Suomenlahdesta alkaen Karjalaisten kylän Lautarantaan juoksevan pienen Ahvijoen (Ahvenjoki, Ahvenoja) vartta pitkin halki Kuolemajärven kylien (Karjalainen, Inkilä, Kuolemajärvi, Hatjalahti, Summa) jatkuen aina Laatokalle saakka.  

  
 

No, eri lähteissä linjan kulkua määritellään ehkä toisellakin tapaa. Minun tapani liittyy paikallistuntemukseen. Usein Mannerheim-linjan mainitaan lähteneen Kyrönniemestä, joka oli tunnettu maamerkki, koska siellä katsottiin olevan kuulun Mikael Agricolan kuolinpaikka. Yhtä kaikki molemmat paikat olivat Kuolemajärven pitäjää, josta tuli sodan aikana erityisen kuuluisa. Kuolemajärvi jätetään myös usein mainitsematta ja puhutaan vain kylistä. Harvoin kuitenkin Kuolemajärven Karjalaisten kylästä ja sen ranta-alueesta Lautarannasta. (Kylä on äitini isänpuoleisen suvun vuosisatainen pesä.) Olen tarkoituksella pitkäpiimäisen tarkka. Viereisessä Muurilan kylässä sijaitseva Kyrönniemi näkyy Lautarannan hiekalle. Kartalta katsottuna Muurilan hiekat (Hiidenpään lentohiekat) Kyrönniemen lahden rannalla ennen Kyrönniemeä ovat vain pienen niemekkeen takana. Paikalla käyneellä välimatkat tuntuvat paljon pidemmiltä. Tähän kohtaan tulen laittamaan lisätietoja myöhemmin saatuani vahvistuksen.

Tämäkin isäni kuva voisi olla jostakin harjoituksesta.

 Tammikuu tuli mieleeni lukiessani taas ohimennen joitakin sotapäiväkirjoja (Vahvistettu erillispataljoona 7). Sotapäiväkirjoissa mainitaan usein lämpötila. Kun joukot olivat jossakin Hatjalahden lohkon pohjoispuolella olevalla Marjamäen tienoilla Työppölän lohkolla (kaikki paikat myös Kuolemajärveä) edeten Hanhiojan suon tienoille, lämpötila oli laskenut muutamassa päivässä aina -31 asteeseen C (15.1.1940). Lämpötila vain laski ollen jo 17.1. yli - 40 ° C. Se olikin huippu, sillä seuraavana aamuna mitattiin – 31 °C ja 19.1. -22 °C.  Joillakin sotaan liittyvillä alueilla on ilmoitettu olleen lähes – 50 ° C.

Oheislukemistona minulla on mm. Eino Pohjamon ”Verinen tanner”, jonka olen maininnut blogeissani ennenkin. Koska kyseisessä pataljoonassa oli oman pitäjän poikia, se on erityisen mielenkiintoinen teos. Kirjassa on myös kuvauksia, jotka auttavat lukijaa asettautumaan paikkaan. Pataljoona täydensi alueella JR 11:n ja JR 10:n toimintaa.

”Tätä maa-alaa kutsuttiin Työppölän lohkoksi. Maastollisesti sen selvin piirre on Työppölänjoki, mikä reilun puolen peninkulman matkan mutkaisena purkaa Hatjalahden järven vesiä. Alajuoksullaan Työppölänjoen vesi yhtyy pohjoisesta vastaan virtaavaan Summajoen vesimassaan, mikä on nielaissut voimansa Kaukjärvestä, matkaten pohjoiseen kuusi kilometriä, muuttaen sitten Summan kylän länsipuolella kulkunsa täysin vastaiseksi kohti Työppölänjoen juoksua. Siitä vedet pyrkivät mereen, nyt Rokkalanjokena, minkä äyräillä tänäkin päivänä jauhaa sellua entinen Hackmanin tehdaslaitos nykyisin Viipurin tehtaan nimisenä.”

Kuvaus jatkuu kertoen, että Työppölänjoki olisi kesäiseen aikaan paikoitellen jopa 40 metriä leveänä muodostanut tehokkaan panssaritorjuntaesteen. Talvisissa olosuhteissa puolustajan kannalta se antoi vain lohkolle nimen. Samoin kuvataan alueen tietä. Kirjan saattaa löytää kirjastosta tai ostaa antikvariaateista.

Johonkin sotaan tässä ollaan lähdössä. Isäni ja kuva ilman selityksiä.

Summa ei ollut kaukana ja vihollinenkin oli aivan vieressä. Moni mukana olleista sotilaista haavoittui tai kaatui myöhemmin helmi- maaliskuussa puolustaessaan omaa kotiseutuaan tai omaa maataan. Löysin Iltasanomien artikkelista pitäjäkohtaisen tilaston talvisodassa kuolleista ja osuudesta koko pitäjän väestöön. Kuolemajärveläisiä kuoli talvisodassa 72 henkilöä, joka oli 1,2 % väestöstä. En nyt löydä enää netistä löytämääni artikkelia, jotta voisin laittaa sinne linkin.

Sotapäiväkirjojen avulla voi joukkojen etenemistä seurata. Se on työlästä ja hidasta. Sotamme ovat täynnä yksityiskohtia ja asioita, joista voisi kirjoittaa vielä lisää kirjoja, tietokirjoja ja jopa romaaneja. Monet nuoret miehet kuolivat ennen kuin olivat edes ehtineet elää. Mitä sanoisi Teemu Keskisarja? Hänen mielestäänhän Kuolemajärvi oli erityisen merkittävä paikka.

Samaan aikaan otettu poseerauskuva? Eivätköhän vielä tienneet, minne joutuvat? Isäni vasemmalla.

Talvisodan aikana ei vielä tiedetty tai tiedettiinkö, että sotaa kutsuttaisiin talvisodaksi? Jatkosota alkoi kesällä 1941. Nämä sodat ovat koskettaneet monia ihmisiä, minua myös monelta taholta. Mutta meitä on myös monia, jotka eivät halua puhuttavan sodista ollenkaan. Niin tai näin Suomen viime sodat tulevat tavalla tai toisella elämään meidän ja jälkipolviemme muistissa. 

Sodan valmistelut alkoivat täydellä teholla Suomessa lokakuussa 1939, vaikka oikeastaan ne olivat alkaneet jo paljon aiemmin.  Koko 1930-luku on mielenkiintoista aikaa. Sitä ei minun aikoinani edes käsitelty koulussa, mutta nyt siitä ajasta tulee koko ajan esille uusia asioita. Oma historiamme tulee meitä entistä lähemmäksi, kun sitä tutkitaan lisää. Se on hieno asia. Olin syntyessäni niin lähellä sotaa, että haluan ottaa kaiken tiedon vielä syvällisemmin vastaan. Alan tapani mukaan yhdistellä kuulemiani asioita kaikkeen lukemaani ja myös tutkimuksiin. Sota on tavallaan mennyt aikanaan ihoni alle, vaikken sitä silloin ymmärtänyt. Pieni ihminen kuljettaa mukanaan paljon itseään laajempaa ja syvempää muistiketjua. 

Olen kirjoittanut ja käsitellyt tuntemieni ihmisten muistoja. Koska en riittävästi kuunnellut vanhempiani, omia sotaveteraanejani, olen sittemmin kuunnellut niitä ihmisiä, jotka olivat lapsia sodan syttyessä. 

SA-kuva Viipuri, maaliskuu 1940

Ajattelen usein sitä, mitä kunakin sodan päivänä tai sitä ennen kirjoitettiin. Mitä kirjoitettiin vaikkapa 16.11.1939, kun eräs tuntemani nainen täytti 10 vuotta? Kuolemajärven suojeluskunnan sotapäiväkirjassa kirjoitettiin lyhyesti, että ”16.11.39 kello 8.00 säätila sateista, lämpötila +3 astetta. 

Eila täytti nyt täydet 90 vuotta. Soitin hänelle ja kysyin, mitä hän muistaa 10-vuotispäivästään.  Siitä hän ei muistanut paljoakaan, koska siihen aikaan ei syntymäpäiviä ei sen kummemmin vietetty, ei jaettu lahjoja. Ajattelin sisarusteni ja minun syntymäpäiviämme 1950-luvulla. Ne olivat merkkipäiviä, jolloin karjalainen äitini näki suuren vaivan hankkiessaan meille lahjat ja teki yöllä sängyn viereen lahjapöydän.

Mutta Eila muisti tarkalleen kaksi viikkoa myöhemmin alkaneet evakkomatkan ja sen vaiheet. Samoin hän muisti, että tupa oli täynnä ensin linnoitusjoukkoja ja sitten sotilaita. Sirkiän kamarissa Karjalaisten kylässä asui mm. eräs kapteeni Räsänen ja tämän lähettipoika. Linnoitusjoukot tulivat alueelle jo kesäkuun alussa (tarkistan vielä)  ja kun ylimääräisten kertausharjoitusten (YH) aika lokakuun alussa alkoi, sinne saapui sotilaita jatkamaan töitä. Alueella oli myös paljon hevosia.

Isän kuvista, hän hevosen kanssa.

Perheen omat kaksi hevosta joutuivat myös sotaan eivätkä koskaan palanneet. Samoin kuusi lehmää lähtivät muiden lehmien joukossa evakkomatkalle, mutta eivät koskaan tavanneet perhettä uudelleen. Karjan ja viljan evakuointi jatkui paljon pitemmän ajan kuin ihmisten evakuointi.

Asukkaita evakuoitiin 1.12.1939 alkaen kylittäin.  Eilan mukaan Karjalaisten kyläläiset olivat kokoontuneet Tähkäpään talolle kylän alkuun kirkolta päin katsottuna. Sieltä heidät vietiin kuorma-autolla ensin Johannekseen Kaislahteen ja Uuraaseen, josta proomulla Viipurin lahden yli Säkkijärvelle. Viipuria pommitettiin ja sen taivas loisti punaisena. Sotapäiväkirjan mukaan evakuointipäivä oli 1.12. Päivä oli heti aamulla aurinkoinen, mutta lämpötilaa ei mainittu. Viikonpäivää ei mainittu, mutta se oli perjantai. Viipuria mainitaan toisaalla pommitetun 1. ja 2.12.

SA-kuva. Tältä näytti Summan kylässä lokakuussa 1941

Karjaa ja viljaa oli alettu eri kylistä evakuoida ja se jatkui vielä lauantaina 2.12. Pohjoisempana olevia kyliä kuten Hatjalahtea, Pinnoniemeä, Taatilaa ja Näykkiä evakuoitiin samoin 2.12.  Pommejakin tuli asemalle. Seivästön kyläläisten evakuointi oli aloitettu jo 1.12. ja sitäkin jatkettiin vielä lauantaina. Muiden kylien kuten esim. Huumolan ja Summan asukkaat kerättiin 3.12. Summan nuorisoseuran talon luokse, jossa oli kymmenen linja-autoa odottamassa vientiä Johannekseen.

Kirjoitin aikoinaan tarinaa äitini talvisodan aikaisista kokemuksista blogiini ”Viestejä menneisyydestä”, johon pääset tästä.  Kuolemajärven suojeluskunnan sotapäiväkirjassa mainitaan sunnuntaina 3.12.1939 kello 11.30 ”JR 12:n käsky asemakylän polttamisen valmisteluista. Seivästö ja Karjalainen palavat omien joukkojen toimesta.”

SA-kuva. Summassa kävi sittemmin asemasodan aikana 1941 - 1944 paljon ulkomaisia tutustumassa talvisosan alueeseen. Asukkaat olivat muuttaneet takaisin keväästä 1942 alkaen ja osa oli jo saanut rakennettua talonkin. Maaliskuu 1943.

Olisiko äitini sittenkin ehtinyt vielä Tammikkoon hakemaan jotakin kotoaan vaikkapa kuvansa ja kirjeensä, kun hän oli polkupyörällä matkalla kotiin lauantaina 2.12?  Kääntyikö hän sotilaita tiellä tavatessaan saman tien ajamaan takaisin Koivistolle, kuten hän varmaan teki? Siihen aikaan ei ollut yleisesti puhelimia, joten kotiväki Tammikossa ei ollut ehtinyt ilmoittaa Koivistolla olleelle äidilleni evakuoinnista.  Vaikka kunnissa oli suojeluskunnan ym. toimesta tehty suunnitelmat sodan syttymisen varalta, tuskin niistä oltiin yleisesti tietoisia. Kaikki toimenpiteet tehtiin niin nopeasti, että kaikille tiedottamiseen ei ollut aikaa.

Maailman tilanne ja sodan uhka olivat varmasti aiheuttaneet aikamoista kuhinaa. Myöhemmin yleensä keskitytään kohokohtiin, merkittäviin tapahtumiin, ei pienen ihmisen tuntemuksiin ja ajatuksiin. Tuskin moni olisi niitä sen kummemmin enää myöhemmin tarkkaan muistanut, kun väliin syöksähtivät sodan kauheudet ja karuus. Ihmiset kirjoittivat silloin paljon kirjeitä. Jos niitä on säästynyt, ne voivat vielä jälkikäteen antaa kuvaa ihmisten ajatuksista. Tai sitten ei, jollei rivien välistä. Se on oma huomioni kirjeistä ja päiväkirjoista, omistakin. Siksi aina myöhemmin olen yrittänyt kysellä juuri niistä asioista. Miltä sinusta tuntui, mitä ajattelit? 

Niitä samoja ajatuksia kerään myös sotakirjoista. Yleensähän niissä kuvataan sotajoukkojen toimintaa ja niihin liittyviä toimenpiteitä, taisteluja. Harvoin tulee esiin tavallisen ihmisen näkökulma. Toki niitäkin on kerätty paljon sotien jälkeen, mutta aina riittää kaiveltavaa, milloin mistäkin näkökulmasta. Bair Irincheev kuvasi kirjassa ”Talvisota venäläisin silmin” hetken, miltä näytti Kuolemajärven Summan kylässä joulukuussa.

SA-kuva. Summa maaliskuussa 1943.

 

Kirjan mukaan JR 15:n toinen pataljoona oli kapteeni Frans-Julius Janssonin johdolla asemissa Summankylässä ja aloittanut linnoitustyöt. Pataljoona rakensi panssarintorjuntaesteitä, konekiväärien vaihtoasemaa, syvensi pääpuolustuslinjan taisteluhautaa ja yhdyshautoja. Kylän teini-ikäiset nuoret avustivat. Heitä oli jäänyt kylään evakuoinnin jälkeen huolehtimaan karjasta ja muusta omaisuudesta. 

Joulukuun 1. päivänä on Summassa otettu yksi talvisodan ikoninen valokuva, jossa kolme sotilasta seisoo juoksuhaudassa tähystämässä. Voit katsoa kuvan täältä Wikipedian artikkelista, jossa kerrotaan silloisesta tilanteesta. Alueella oli muitakin pataljoonia.

JR 15:n sotapäiväkirjasta saa tarkemman kuvan tilanteista myös Summan osalta. Kuten kaikkialle muuallekin Kuolemajärvelle oli yleisen liikekannallepanon alettua (YH) lokakuun alussa 1939 kerääntynyt joukkoja. Summaan tuli miehiä etelä-Hämeestä. Heistä muodostettiin sittemmin JR 15. Joukkoja alkoi saapua junalla Leipäsuon asemalle (Muolaa), josta marssittiin kylään ennen lokakuun puoltaväliä. Miehet asettautuivat telttoihin, esikunta kylän koululle.  Silloin todettiin, että varustelutyöt eivät millään riittäisi täysipainoiseen puolustukseen.

Aivan erinomaisen kuvan tilanteesta ja sen kehityksestä antaa Jalkaväkirykmentti 15:n esikunnan sotapäiväkirja 1939 – 1940, joka alkaa sen perustamisvaiheesta ja kuvailee erittäin hyvin, millaista toimintaa Summassa harjoitettiin. (Sotapäiväkirjat (kokoelma) > Sotapäiväkirjat-kokoelma > Talvisodan sotapäiväkirjat > Jalkaväkirykmentti 15 1939-1940 (SPK 1074). Täältä pääset suoraan ensin Summan karttaan ja sitten tekstiin.

Mainitsemani sotapäiväkirja jatkuu sodan karvaaseen loppuun saakka. Sen sivulla 23 kerrotaan sotilaskoti- ja lottatoiminnasta. Summan nuorisoseurantalosta oli tehty sotilaskoti, jota paikalliset lotat hoitivat. Sotilaskodin johtajana toimi neiti Kukko apunaan kaksi sisartaan, jotka ”yhdessä väsymättömän uutterasti hoitivat aina sodan puhkeamiseen saakka suosittua ”sotapesää.” Heitä avusti puolenkymmentä muuta Kannaksen lottaa. Marraskuussa perustettiin kylään toinenkin lottakanttiini, joka sai paikakseen tilavan talon valtamaantien varrelta. Siinä perustajana oli Hämeenlinnan sotilaskoti johtajana rouva Uotila.

Isäni valokuvia.

 

Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.1939 valmistauduttiin polttamaan Summan, Kaukjärven ja muut lähikylät. Se mainitaan myös Bair Irincheevin kirjassa, jossa kerrotaan, että paikalla oli vielä paikallisia nuoria kuten Vilho Turta, joka yhdessä Karjalaisten kylästä olevan Mikko Liimataisen kanssa joutui seuraamaan asioita, joita moni jo evakkoon lähtenyt ei nähnyt.  He näkivät, kun Vilhon syntymäkoti paloi muiden kylän talojen tavoin. Molempien kotikylät olivat siis palaneet. Se oli ollut traaginen näky. Pojat olivat olleet yhtä aikaa rippikoulussa. Äitikin mainitsi tunteneensa Vilho Turran. Jos he olivat äitini ikäisiä, he olivat silloin jo sotilasiässä. En tiedä, joutuivatko he myös sotaan. Toisaalta samannimisiä ihmisiä on paljon.

Seuraavaksi hajanaisia löytöjä sotapäiväkirjoista. Erillisen pataljoona 7:n II komppanian sotapäiväkirja kertoo sen perustamisesta Viipurin Nuoraankylässä. Eino Pohjamon ”Verinen tanner” kertoo perustamisesta 6.10.1939 värikkäämmin. Joka tapauksessa jo seuraavana aamuna tämä komppania lähetettiin junalla Kuolemajärven asemalle ja se majoittui Pentikkälän kylään. Täydennystä saapui seuraavina päivinä. Lokakuun 10 päivänä komppania marssi Ylä-Kirjolan kylään majoittuen sinne. Samana päivänä komppanian hevonen nro 2601 kuoli odottamatta rehumyrkytykseen. Sen tilalle saatiin seuraavana päivänä hevonen nro 2040.

Sitten aloitettiinkin kenttätyöt eri kohteissa. Pääpuolustuslinjalla riitti erilaisia tehtäviä. Välillä käytiin jumalanpalveluksessa Pentikkälän koululla. Aamu alkoi kello 6.00 herätyksellä, 6.15 oli aamutee, 7-8 varushuoltoa, 8-11 kenttätöitä, 11-12 ruokailu maastossa, 12-16 kenttätöitä, 16-17 huoltoa tai harjoitusta, 17 päiväkäsky, 17.15 ruokailu majoituspaikoilla, 20.45 iltahartaus tuvissa, 21.15 hiljaisuus. Sunnuntaisin ohjelma oli kevyempi sisältäen vain joitakin harjoituksia.

Isojoki, jota komppanian toimesta mm. padottiin, on pitkä joki, joka aluksi Juvajärvestä lähteneenä virtaa Juvanruukin ja Mersillan ohitse muuttuen Isojoeksi ja virtaa Pentikkälän läpi Kuolemajärveen. 

29.10. majoituspaikkaa vaihdettiin Karjalaisten kylän taloihin. Komppanian toimisto ja päällikön asunto tuli Tatu Muurisen tyhjään taloon. Yksikkö otti vastuun hoitaa uutta puolustuslohkoa välillä Tervajärvi-Mudanniityn välinen kannas. Alue sijaitsee Karjalaisten ja Inkilän välissä. 

Marraskuun puolivälissä oli sateisia päiviä, jolloin työt jätettiin vähemmälle. Silti suoritettiin aseiden käsittelyä, kaasunaamarien tiivistystä ja muuta tarvikkeiden huoltoa, tupien kunnostamista. 11.11. komppanianpäällikkö ja kolmen joukon johtajat majoittuivat Tuomas Kukon taloon. Syynä muuttoon oli pataljoonan muuttaminen Kuolemajärven asemalta Karjalaisten kylään. 

Eilan syntymäpäivänä 16.11.1939, jonka takia soitin hänelle, tehtiin kenttätöitä tavalliseen tapaan. Divisioonan eläinlääkäri tuli paikalle illalla paikalle tarkastamaan hevoset, jolloin komppaniasta vaihdettiin kolme hevosta. Seuraavana päivänä, 17.11. oli jälleen huono sää, mikä silloin esti kenttätyön. Mutta kun huono sää jatkui vielä lauantaina 18.11. töihin mentiin, mutta sieltä palattiin jo kello 15.

Sunnuntaina ammuttiin kivääreillä Ahvenjoelle (Ahvijoki) heti aamusta alkaen kolmisen tuntia, jonka jälkeen marssittiin takaisin majoituspaikoille. 20.11. mainitaan Eilan mainitsema kapteeni Räsänen, siinä kerrotaan eri joukkueiden uudesta työjärjestelmästä. Vainiemen suolla asetettiin piikkilankaesteitä.

23.11. käsittelemäni komppania siirtyi telttamajoitukseen omalle puolustuslohkolleen. Tehtiin töitä kuten ennenkin, mutta edessä oli suurempia urakkatöitä. 40-miehinen työryhmä veti neljä isoa lankakerää veistosryhmälle, jossa kuusi veistosmiestä ja neljä sahamiestä oli tekemässä 300 paalua. Lauantain puoleenpäivään saakka urakoitiin ja sitten palattiin kylän taloihin majoitukseen. Yksi joukkue oli ollut tekemässä komentokorsuja.

Sunnuntaina 26.11.1939 pidettiin Karjalaisten koulun pihalla koko pataljoonan yhteinen

kenttäjumalanpalvelus.

Ja sitten alkoikin sota. Jätän tämän kertomuksen tällä kertaa tähän.  Saatan myöhemmin täydentää  jonkin verran.

Isän kuvia.