Menneen ajan matkoja 1

Yritän pitää matkamuistiinpanoni yhdessä paikassa.  Aina se ei onnistu, ei mitenkään. Kuten olen ennenkin kertonut, minulla on Moleskine-muistikirjoja, kansioita ja paperitavaraa niin paljon ja tilaa niille aivan vähän, jolloin jotakin etsiessäni joudun käyttämään tuhottomasti kallisarvoista aikaani etsimiseen. 

 

Parannusyritykseni hoitaakseni asiaa eteenpäin tuntuvat menevän usein hukkaan.  Välillä etsin paikkaa jollekin irralliselle paperilapulle. Suuren osan esimerkiksi lehtileikkeistä vien paperikeräilyyn, mutta jokin matkoihini, niihin harvoihin liittyvä paperi olisi kiva viedä oikealle paikalle matkapäiväkirjan väliin. Miten ihmeessä olen joskus kuvitellut, että minulla on edessäpäin mittaamattomasti aikaa?

 

Tällä kertaa etsin lokeroa Tjäreborgin matkaesitteestä tai -kirjasesta repimälleni sivulle. Se liittyi ainoaan matkaani Teneriffalle, joka on vuosittain monien suomalaisten vakiokohde. Minä olin aina väheksynyt Kanarian saarille johtavia matkoja. Se johtui osittain siitä, että olin halunnut poiketa muista pitäen Kanarian saarten kohteita liian helppoina.  Tosiasiassa myönnän nyt, että emme niin kauheasti poikkea toisistamme, vaikka joskus niin luulemmekin.

 

Olen maininnut tämän matkan ainakin kerran blogeissani. Tosin linkittämässäni blogipostauksessa ”Merkityksellinen elämä” kesäkuussa 2015 pohdin lähinnä sisäisiä asioita, niitä, jotka matkanteon aikaan jäivät käsittelemättä tai niitä käsiteltiin vähän. Tässä linkki siihen blogiini.

Kirjoitettuani tämän tekstin valmiiksi, huomasin kyllä kirjoittaneeni siitä ajasta ennenkin. Ei ole mikään ihme, että aina silloin tällöin jokin juuri siihen aikaan liittyvä asia tai yksityiskohta pulpahtaa esille. Ajatukset eivät enää herätä meissä voimakkaita tunteita vaan pystymme tarkastelemaan niitä tyynesti. Aika on tehnyt tehtävänsä.

 

Matkaesitteen innoittamana palaan keskelle tuota vaikeata aikaa, Teneriffan matkaan maaliskuussa 2005. Kun lentokone laskeutui 10.3.2005 Teneriffan saaren eteläiselle lentokentälle joskus puolenpäivän jälkeen, kuvasin laskun olevan dramaattinen koneen hypättyä ensin ilmaan osuttuaan kenttään ja sitten vasta takaisin kiitorataan. Taisi lentokoneessa ollut merkintäni mukaan skotlantilainen kapteeni.

 

Olimme seurustelleen matkan aikana vieressä istuvan suomalaisen nuoren miehen kanssa, joka kertoi olevansa viiniasiantuntija. Repimästäni irtosivusta löydän hotellimme, joka oli nimeltään Palmeras Playa sijaiten Puerto de la Cruzin Avda Venezuelalla. Matkalla olin tapani mukaan tutkinut ja kuvannut maisemia ja piirtänyt niitä karttaan erityisesti Ranskan etelärannikon kohdalla. Loppumatkalla ilma huononi.

 

Vasta päiviä myöhemmin tajusin, että juuri tuolla pohjoisella Teneriffan lentokentällä sattui 27.3.1977 valtavan tuhoisa lento-onnettomuus, kun kaksi lentokonetta törmäsi maassa kentällä toisiinsa. Lento-onnettomuudessa kuoli 583 ihmistä. Tässä linkki Wikipediaan, jossa kerrotaan ko. onnettomuudesta.

Muistin lentoturman erityisen hyvin, koska juuri niihin aikoihin olin lähdössä aivan ensimmäiselle etelän matkalleni. Se suuntautui Gran Canarialle Las Palmasiin. Hetken päähänpistosta olimme tyttäreni ja silloisen parhaan ystävättäreni kanssa varanneet matkan Kanarian saarille, jonne en sitten oikeastaan myöhemmin halunnut matkustaa sen tavanomaisuuden vuoksi.  Se olikin erikoinen ja ikimuistoinen matka. Olen sittemmin käynyt kyllä toistekin Gran Canarialle muiden toiveesta, mutta myös La Palmalla ja Lanzarotella.

 

Teneriffan lentokentälle saavuttuamme, kuvaan kokemamme ongelmat matkalaukkuhihnalla. Epäkohteliaat suomalaiset matkustajat eivät väistäneet, kun sisareni meni nostamaan matkalaukkuja. Minun laukkuni putosi hihnalta, sisareni oli joutua hihnalle käsilaukkuineen eikä häntä tahdottu päästää sieltä pois. Joku meni nostamaan minun laukkuni takaisin hihnalle. Tilaa ei annettu. Jälkikäteen ajateltuna se oli meistä huvittava tilanne, josta saisi hauskan sketsin.

Teneriffan suurella tulivuorella Teidellä kasvaa kasvi nimeltä Kuningatarneidonkieli, joka herätti heti aluksi mielenkiintoni. Siinä vaiheessa näin vain postikortissa tämän kasvin jättimäisenä ja haltijamaisen epätodellisena.

Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin odottamaan auringon nousua. Kirjoitin ison kasan kortteja, vaikka jo silloin ajattelin, miksi? Kaupungin haltuunotto oli alkamassa.

Matkapäiväkirjassani pohdin sitä tunnetta, että minua ei enää tarvita. Silloin voinkin olla jatkossa vain antava osapuoli muille. Ajatus herätti ristiriitaisia ajatuksia. 

 

Onneksi olen silloin ottanut myös ympäristöön liittyviä valokuvia, niitä, joita nuorena ei tullut otettua. Tällaisissa valokuvissa näen jälkikäteen, miltä maisemat näyttivät parvekkeelta. Saimmekin hyvän sään vallitessa katsella Teideä, joka erityisesti kiehtoi minua. Kuvien kautta on jälkikäteen mukava palata vuosien takaiseen matkaan ja melkein tuntea uudelleen kaikki samalla tavalla kuin silloin. Päiväkirja täydentää aina kuvamuistoja ja tuo niihin uskomattoman paljon lisää vivahteita.

 

Olen usein jälkeenpäin eri yhteyksissä palannut taidemaalari Marianne Northiin, joka vietti myös Teneriffalla aikaansa maalaten kasveja.  Sitio Litren puutarha on Teneriffan vanhin puutarha.  Sitio Litre = Little´s place. Nimi tulee englantilaisesta kauppiaasta Archibald Littlestä, joka osti paikalla olevan vanhan luostarin ja rakensi sinne puutarhan vuonna 1774.  Omistajat ovat myöhemmin vaihtuneet.  Puutarhan ilmapiiri huokui vanhaa aikaa. Melkein saattoi kuvitella siellä aikoinaan käyneiden ihmisten ilmestyvän milloin tahansa puutarhan polulle. Vaikkapa siis ihailemani Marianne North, luonnontieteilijä Alexander voin Humboldt tai kirjailija Agatha Christie.  Puistossa kasvaa myös yli 600 vuotta vanha traakkipuu. Vietimme puistossa paljon aikaa kuten myös sen läheisessä ihanassa Risco Bellon vesipuutarhassa, jonne menimme myös uudelleen.

 

Päiväkirjassa jäin sitten pohtimaan omaa ikuista ajatuskulkuani siitä, miksi ihmisillä on aina niin kiire elämässä. Minusta oli jo siihen mennessä tullut pohjaton viivyttelijä, kiireetön ihminen. Olisin voinut jäädä yhteen paikkaan tutkimaan yhtä ainoata puuta tai kukkaa koko päiväksi. Sehän pätee edelleenkin. Miksi ylipäänsä aloin kirjoittaa tätä bloggausta, kun minulla olisi sata muuta tehtävää odottamassa? Otin joulukoristeet esiin. Voi olla, että ne jäävät laittamatta. Aloin kirjoittaa tätä ennen joulua. Minulla ei ollut oikeasti sataa muuta tehtävää.

 

Matka Teidelle oli kaiken kaikkiaan kohokohta.  Teide on koko Espanjan korkein vuori, sen huippu on 3718 metrin korkeudessa.  Kaiken lisäksi se on maailman kolmanneksi korkein tulivuori. Retki oli vuorossa maanantaina 13.3. Aivan lähelle huippua emme päässeet. Köysiratahissi oli mennyt rikki edellisellä viikolla ja ihmiset olivat joutuneet kiipeämään jalkaisin alas rinnettä.

 

Maisemat Teiden kansallispuistossa olivat kaikkialla muutenkin huikaisevia. Eräältä näköalapaikalta näkee selkeällä ilmalla La Gomeran, El Hierron ja La Palman saaret.  Tätä kirjoittaessani tajuan ehkä silloista aikaa paremmin, miksi Teneriffa on ihmisistä kiehtova. Se on juuri tämän ja puistojen vuoksi, ei rantaelämän, joka ei ole koskaan kiinnostanut minua. Puerto de la Cruzin rannat eivät edes ole puoleensa vetäviä.

 

Viikon loma loppui lyhyeen ja paluu arkeen koitti. Paluu kotimaahan oli dramaattinen. 17.3.2005 Suomessa oli sinä aamuna todella huono ajokeli, joka aiheutti Lahdenväylällä ja Porvoonväylällä lukuisia ketjukolareita, joissa kuoli muutama ihminen ja autoja romuttui. Se taisi olla Suomen pahin kolarisuma kautta aikojen.

Lukiessani päiväkirjani pohdintoja matkan aikana ja sen jälkeen, ymmärrän nyt niiden tärkeyden kaikelle sille, mitä oli edessäpäin.  Mikä on minun tieni ja tehtäväni tässä maailmassa, kun se pienen pieni lokero jatkuvasti toistuvine toimineen ja rutiineineen ei riitäkään. Onko se paperi ja kynä ja kuva, minne saakka minun on mentävä?  Saman ajattelu jatkuu koko kevään, parasta olisi päästä lentoon ja unohtaa kaikki nalkutus, valitus, meteli, kiire ympärillä, kukaan ei kuuntele. Sellaista on oman tien etsiminen.

Sen jälkeen on virrannut paljon vettä siltojen alta. Ajatuksiani keväällä 2005 on nyt erityisen hyvä peilata tähän päivään, tähän hetkeen, erilaiseen aikaan ja elämään, mutta jätän sen toiseen kertaan.

 

 

Ennen joulua 2021 - ajatuksia

Sumu on vallannut maiseman jo toista tai useampaa päivää peräjälkeen. Blogipostaukseni ovat aika mielenkiinnottomia ja ehkä ne ovat myös eräänlaisen sumun vallassa. Kirjoitan usein kuluvan päivän ja seuraavien päivien tapahtumista tai menen hurjan kauas taaksepäin, viime aikoina omaan historiaani. Kirjoittamalla verryttelen sormiani. Olen viime aikoina ollut huolissani oikean käteni nimettömästä. Kirjoittamisessa en tarvitse juuri sitä sormea, mutta muuten olen huomannut sen olevan tärkeä. Saatan olla satuttanut sen huomaamattani. Sormivoimani ovat olleet usein ennenkin koetuksella sairauteni heikentäessä niiden voiman. Sitten ajattelen muita ihmisiä, joilla on paljon suurempia ongelmia sormien tai jalkojen kanssa ja lopetan sisäisen marinani.

Kaikki tämän postauksen kuvat ovat aiemmilta ajoilta

 

Sain tänään 13.12. vihdoin varattua ajan kolmanteen koronarokotukseen. Ennen joulua oli kyllä pari aikaa vapaana, mutta syystä tai toisesta ne eivät sopineet minulle. Sitten pitikin mennä kauas. Sain ajan vasta keskiviikoksi 19.1.2022. Kuuden kuukauden toivottu aika toisesta rokotuksestani menee umpeen 2.1. Samalla varasin ajan laboratorioon verikokeita varten. Olen senkin suhteen vähän myöhässä, lääkkeideni takia minun pitää käydä verikokeissa aina kolmen kuukauden välein. Aika oli kuitenkin helppo saada tälle viikolle.

Ennen jouluaattoa 23.12.2018 kiirehdin vielä kauppaan, ehkä silloinkin Järvenpään Prismaan kiertäen Tuusulanjärven

 

Edellisessä postauksessani palasin vuoden 1966 kahteen viimeiseen kuukauteen. Vanhojen asioiden muistelu tuo aina mukanaan lisää muistoja. Huvittavaa on, että jos muistelee ääneen jotakin jollekin satunnaiselle nuoremmalle, niin usein tämä joku ei ole silloin edes vielä syntynyt. Kuten äskettäin muistelin kovia pakkasia. Äskettäiset kovat pakkaset eivät olleet niin kovia kuin loppu- ja alkuvuodesta 1986–1987, jolloin mittari näytti Helsingissä aamuvarhain usein yli – 30 ° C.  Kovat pakkaset kestivät silloin viikkokausia.  Yksittäisiä asioita pystyy tutkimaan aikakauden sanomalehdistä kuten Helsingin Sanomista, jos on lehden tilaaja. Tutkiminen on mielenkiintoista, mutta vie aikaa ja kaiken lisäksi se johdattaa usein sivupoluille. 

Sää oli silloin mitä parhain, oikein jouluinen...

 

Edellisestäkin tulee mieleen muisti, joka on kuin sanomalehden uutiset. Tosin ne ovat värittyneitä ja ajan käsitys voi erota nykyisen ajan käsityksistä. Niinhän minunkin osaltani, lyhyt ajanjakso 1966 tuntui paljon pidemmältä kuin se oli. Aika kulkee nuorena hitaammin kuin vanhana.

Hillitsen nyt itseni olemalla palaamatta edellisen muistelun herättämiin, kesken jääneisiin mielikuviin. On vain todettava, että se aika ei herätä enää mitään katumista, surua tai vastaavaa. Sellaisia kokemuksia on myöhemmin riittävästi enkä tiedä, pystynkö koskaan niitä käymään yhtä tarkasti läpi ja analysoimaan samalla tunteitani. Aika näyttää.

Tässä olen jo kotiin päin menossa.

 

Tällä hetkellä, sää mukaan lukien ei ole paljon muita inspiraatioita jaettavana.

Jatkan kirjoittamista seuraavana päivänä 14.12. Totean heti aluksi, että nyt olisi äärimmäisen helppoa vajota voimakkaaseen alakuloon ja masennukseen. Ne eivät nykyään ole minua, mutta tunnistan, kun liukuminen alas voisi alkaa. Olen aina ollut oikeastaan vähän liian positiivinen ihminen, mikä estää minua vajoamasta murheiden syövereihin. Se on ehkä myös yksi syy, että kirjoittamiseni on aina jäänyt puolitiehen, ei ehkä määrällisesti mutta sisällöllisesti.

24.12.2019 Alexin huone silloin, perhe on senkin jälkeen muuttanut.

Näin mukavia unia, joissa sain ehkä palata onnellisiin hetkiin, yhdessäoloihin muiden ihmisten kanssa. En muista uniani enää nyt, vaikka herätessäni ne olivat vielä kirkkaita ja jättivät mukavan mielen.  Koin välähdyksenomaisesti taas sen, kuinka ihanaa olisi elää muiden kanssa, jakaa arki, ilot ja huolet. Sen sijaan kökötän täällä kerrostalon neljännessä kerroksessa ypöyksin. En edes halua kissaa kaverikseni, mutta toivotan Minnin kylään aina kun se tarvitsee parin päivän hoitoa perheen ollessa muualla. Kaltaiseni kohtalo on monilla muillakin ikäisilläni ihmisillä. Emme halua enää edes asua kenenkään kanssa. Kun ikäännymme, ympärillämme on entistä vähemmän sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voimme jakaa samanlaiset kokemukset ja muistot. Tämä pandemian aika vielä korostaa eräänlaista yksinolon kokemusta. Huolimatta ajatuksistani, en koe mielekkääksi jatkaa tästäkään aiheesta. Ehkä soitan tänään jollekin vanhalle ystävälleni. Asiaakin olisi.

On taas kulunut pari päivää. Soitin yhdelle ystävälle, ihka ensimmäiselle ystävälleni, koska oli selvitettävä muutama 1950-luvun koulukuvassa olevan henkilön nimi.  Puhuimmekin sitten pari puhelua ja sain häneltä vielä kaksi muuta luokkakuvaa.

En halua viettää ollenkaan joulua. En aio lähettää yhtäkään joulukorttia. Mietin, miten ilmoittaisin, etten aio ostaa joululahjoja, en edes lapsille. En halua lähteä maski naamalla kuljeskelemaan kaupoissa. Tyttäreni tuli käymään ja kertoi, että he eivät vietä joulua kotona vaan asuntovaunussa. Kissa tulee siis taas minun luokseni. Ei siis tarvitse viettää joulua sen kummemmin. Pääasia on selvitä joulun ohi, mielialakin paranee sitten.

Lapsen ensimmäinen joulu 2012.

 

Tekemistä kyllä riittää. Jos selviän turhista hörhelöistä, saatan saada jotakin tehtyäkin. Se on kuin menisi metsämökille rauhassa kirjoittamaan ja valokuvaamaan. Ehkä innostun kirjoittamaan tulevaa varten. Kaiken lisäksi lukemista riittää. Parikin kirjaa on kesken ja olen haalimassa lisää luettavaa. Iltaisin ennen nukahtamista luen Helena Ruuskan ”Olisit villiä villimpi”, joka kertoo Mary Gallen-Kallelan elämästä. Ihmettelen nykyään, miten ihmiset ehtivät lukea mahdottoman paljon. No ehdinhän minäkin ennen. Hesarin lukemiseenkin saattaa joskus mennä hirveästi aikaa, kun artikkelit johtavat eteenpäin kirjoittamaan muistiinpanoja ja googlaamaan lisätietoja.  Miten joskus aiemmin sitä vai keräsi kaikkea ja nyt tuntuu, että kaikkea on liikaa eikä ehdi enää mitään?  Ettei vain turhaksi tuntemisen tunne alkaisi pesiä minuunkin. Muistan sen vanhemmistani.

En avaa edes joka päivä läppäriäni, toki voisin hyvin jatkaa tekstiäni tabletilla tai puhelimella, kun kaikki on synkronisoitu. Nyt on taas kulunut päiviä, on jo 17.12. Omista joulusuunnitelmistani ilmoitin tyttärelleni, mutta kuten tavallista peruin puheeni, kun jouduin tai lähdin mielelläni viemään ystävätärtäni ostamaan pölynimurin rikkimenneen tilalle. Muutama lahja tuli sillä matkalla ostettua lapsenlapsille. Nimittäin ei ole mitenkään hauskaa tässä tilanteessa lähteä ruuhkaisiin kauppoihin. Jotakin sain jo hankittua, mutta ehkä pitää vielä mennä, ainakin ruokaostoksille.

Edellisenä yönä olin valvonut taas kerran täysikuun takia ja viime yönä ilmastopäänsärky (ilmanpaineen vaihtelut) valvotti. Siihen ei nimittäin auta edes lääke. No, loistavia ideoita taas syntyi liittyen siihen, etten taida saada yhtäkään joulukorttia lähetettyä. Toisaalta ne eivät enää edes ehtisi jouluksi. Tänään aamiaisen jälkeen aloin jo valmistella ideoiden toteuttamista.

Kun menin verikokeeseen, ihmettelin ihmispaljoutta terveyskeskuksen edessä. Näköjään tällä viikolla on järjestetty walk-in – rokotuksia.  On kuulemma ollut päiviä, että kaikki jonottaneet eivät ole päässeet rokotukseen asti, kun rokotukset on jostain syystä katkaistu. On ehkä puutetta rokotteista ja pistäjistä. Toistaiseksi odotan sinne 19.1. saakka.

Oli käytävä valokuvien kautta katsomassa vuoden takaista aikaa. Tosiaan silloin lähetin muutaman joulukortin todella myöhässä. Toisaalta kukaan en varmasti enää muista minua paitsi ne, jotka näkevät verkossa. Saa nähdä, miten nyt käy.

Äskettäin viritin valokuvauslaitteet valmiiksi ottaakseni perhekuvan. Ei enää onnistu. Taitaa niiden aika olla ohi. Tämän 24.12.2018 ottamani kuvan jälkeen hyvin paljon on muuttunut.

 

Nyt on sunnuntai 19.12. ja toteamus, että on lopetettava tämä blogipostaus, kun eilen ehdin aloittaa jo seuraavan. Hiljaisuus on ollut pakahduttavaa, vaikka eihän se ole mitenkään paha juttu. Ehkä joskus sitten, kun tämä hirveä aika on ohi, muistan juuri sen hiljaisuuden. Saatan muistaa myös sen, miten arka minusta tuli ottaakseni yhteyksiä muihin ihmisiin. Kukaan ei ota minuunkaan yhteyttä. Muistan, että perheen sisäiset välit muuttuivat. Kukaan ei enää uskalla tehdä mitään. Paitsi ne jotkut muut, jotka edelleen kehuvat omilla tavoillaan tekemisiään Facebookissa ja muualla.

Siivosin vähän, pesin tukkani, tein puolukoista ja mannaryyneistä vatkattavaa marjapuuroa. Siivosin pöytää, siirsin kukkia, kaivoin vähäiset jouluun liittyvät koristeet esille. Tarvitsen vähän kuvausrekvisiittaa. Ehkä uskallan viikolla kuvata joulun toivotukset videolle. Ehkä. Olen miettinyt ideoita kuutamoisina öinä muutaman hetken valvottuani.  Vanhan ihmisen aivot tekevät koko ajan työtä. Joulukortit jäävät oikeasti kokonaan kirjoittamatta. Olen saanut pari korttia, toisessa allekirjoituksena nimen jälkeen ”Ystäväsi menneisyydestä”. Aika kohtalokkaasti sanottu.

Entä koronan omikronmuunnos, kuinka paljon huomenna ilmoitetaan uusia tartuntoja. Mikä on hätäjarru? Loppuuko tämä aika koskaan? 

Viime vuoden 2020 joululahjoja