lauantai 11. joulukuuta 2021

Minun oli lähdettävä

Olen mennyt eteenpäin muistojen kahlauksessa ja niiden vaikutuksia miettiessä, kun ne tulevat eteeni. En käsittele asioita loogisesti tai siinä järjestyksessä, kun esimerkiksi luen jotakin päiväkirjaani. Käyttämäni menetelmä on vähän samanlainen kuin aiemmin kirjojen putoaminen kirjahyllystä antaen minulle hiljaisen muistutuksen kirjoittaa juuri kirjan aiheeseen liittyen.

Syksy 1966 tie vie Tähtitorninmäelle

 

Eräänä päivänä aivan syyskuun lopussa, aloin etsiä kadonnutta taskulamppua ja osuin skannattavaksi merkittyyn mustavalkoisia valokuvia sisältävään negatiivipakkaukseen, jossa luki päällä: ”Uusi vuosi 1966 eli 31.12.1966”. 

Negatiivit vaikuttivat vaurioituneilta ja kastuneilta. Olin pelastanut ne 1999, kun lapsuuden kotipiirissä poltettiin vanha nk. ”kanalanvintin” rakennus.  Koska valokuvaus oli silloin hyvin kallista, kuvani jäivät usein negatiivivaiheeseen. Usein en edes ottanyt valokuvia.


 

Muutettuani lokakuussa 1966 Helsinkiin minulla oli voimakas tahto ja halu tulla valokuvaajaksi. Kävin kursseilla ja opettelin valokuvien kehittämistä. Tilaisuuksia kehittämiseen oli harvassa, joten monet mustavalkoiset kuvani jäivät negatiiveiksi ja hävisivät. Aihekin saattoi olla sellainen, etten edes myöhemmin halunnut niitä kuviksi. Niin oli näissäkin kuvissa, jossa olin poikaystäväni ja hänen kaveriensa kanssa viettämässä uuden vuoden aattoa jossakin mökillä kotipaikkakunnallani.


 

Sen ajan päiväkirjani ovat täynnä tajunnan virtaa, runoutta, kertomuksia ja viitteitä lukemaani kirjallisuuteen. Sieltä ei irtoa yksityiskohtia. Onneksi minulla on tallella, samoin 1999 pelastamani kalenterit.  Olen huoletta jättänyt ne jälkeeni lähtiessäni maailmalle. Äiti on myöhemmin jossakin vaiheessa kerännyt sisarusteni ja omia muistojani pahvilaatikoihin. Nyt iloitsen siitä. Kiitos äiti! Valitettavasti en ehtinyt silloin haalia aivan kaikkea mustiin jätesäkkeihin.

Kalenterissani 19-vuotias nuori nainen kertoo, mitä on kunakin päivänä tehnyt. Muistot vyöryvät pilven tavoin ylleni. Muistan kylmän ja lumisen Helsingin ja osoitteessa Runeberginkatu 65 A sijaitsevan asunnon, jonne olin muuttanut koulukaverieni luokse jossakin vaiheessa lokakuuta Vartiokylästä. Kun tulkitsen kalenterini merkintöjä, huomaan, että myöhemmin kovin pitkiltä tuntuneet ajanjaksot ovat vain pari viikkoa.

Maritan ja Urhon häät Vartiokylän Ahdekaunokinkadulla joskus 1950-luvun alkupuolella. Äitini seisoo aivan keskellä Maritan äidin rva Löfmanin vierellä.

 

Olin lokakuussa tullut Vartiokylään vanhempieni hyvien ystävien Urhon ja Maritan kanssa. He kuuluivat tiiviisti lapsuuteni ja vierailivat kotonani usein. Olin jo lapsena, 10-vuotiaana ollut heidän luonaan. Tässä linkki erääseen postaukseeni, jossa kerron heistä tarkemmin. Olen käsitellyt heitä usein muulloinkin kuten myös useita tähänkin postaukseeni liittyviä yksityiskohtia. Nyt yksityiskohdat menevät tunteiden tasolle, syvemmälle, kuoren alle, ne saattavat johdattaa pidemmälle, ne eivät ole enää pelkkää faktaa.

Nuoren naisen maailma on täynnä haaveita, unelmia, rakkautta, tunteita, kaipausta, ikävää, surua. Toisaalta niitä muistoja on ihana käsitellä, tutkia ja kirjoittaa. Silti aika, jonka varaan niitä varten jää aina kovin lyhyeksi. Joku ulkopuolinen voisi todellakin saada niistä paljon paremman kertomuksen, vaikkei se olisikaan niin todenmukaista kuin omani. Muistan niin paljon enemmän, kuin mitä kalenteri ja valokuvat kertovat. Sen ajan päiväkirja on kuten olen maininnut, hyvin kryptinen, mutta se antaa silti kuvan tunnetiloistani.

Innostuin skannaamaan samalla muitakin negatiiveja. Valitettavasti negatiivit ovat melkein aina kärsineet. Ne ovat pölyisiä ja niissä on muitakin vaurioita. 

Tässä Manu-koira. Vanhasta rouvastakin on jossakin kätkössä hänestä ottamani yksittäinen valokuva, mutta en sitä ole juuri nyt löytänyt

Tuo 1960-luku tuntuu nyt niin kiehtovalta, että jatkan siitä. Kun olin päässyt Helsinkiin, kalenterini mukaan vasta sunnuntaina 9.10., aloin etsiä töitä. Kalenteriani tutkiessani olen erityisen yllättynyt siitä, että asuin Lehtosten luona Vartiokylässä vain parisen viikkoa. Jouduin ulkoiluttamaan Manu-nimistä isoa koiraa, joka hyppäsi isäntäväen lähdettyä aina sänkyyni herättäen minut. Alakerrassa asui Maritan vanha ruotsinkielinen äiti, joka halusi seurustella. (Tätä kirjoittaessani kaikki materiaali rinnallani tajusin, että hänen etunimensä oli Elsa, löysin hautahauista jopa hänen hautapaikkansa.) En ehtinyt lähteä kaupungille kuin vasta iltapäivällä. Isäntäväki rakasti tekemiäni unelmakääretorttuja, niitäkin piti ehtiä välillä leipomaan. Ei mennyt kuin pari viikkoa, kun koulukaverini Hämeenlinnasta löysivät minut. He istuivat odottamassa minua, joka olin viettänyt aikaa erään Kaisun kanssa, johon tutustuin 18.10. aloittamallani valokuvakurssilla Annankadulla. Kaisun kanssa tapasimme usein muutenkin ja kävimme yhdessä mm. elokuvissa.

Tässä ottamani kuva kouluajoilta näistä kolmesta ystävästäni. Surullista on, että heistä kaksi on jo kuollut.

Sain sentään työpaikan, sillä marras-joulukuun 1966 olin joulumyyjäapulaisena Stockmannilla. Minulla oli hurja ikävä poikaystävääni, jonka kanssa olin seurustellut noin vuoden päivät. Hän oli minua kaksi vuotta nuorempi naapurinpoika, joka halusi välillä viettää aikaa omien kavereidensa kanssa. Näin jälkikäteen ajatellen, olin varmaan tuskaisen riippuvainen hänen rakkaudestaan. Kuten myöhemmistä elämänvaiheistani huomaan, minulla oli kiihkeä tarve saada rakkautta. Ehkä se ei kuitenkaan näkynyt aina päällepäin, koska olin aina hyvin aktiivinen muissakin asioissa. Tai sitten näkyi ja tuntui. Lopun alku suhteessamme saattoi alkaa jo tuolloin tai aiemmin kuten päiväkirjassani ounastelin.  Näin kaukaa katsottuna, olisin voinut olla niissä muissa asioissa paljon johdonmukaisempi ja tavoitteellisempi. Se olisi nyt ohjeeni nuorelle itselleni.

Tämä kuva saattaa olla seuraavasta asunnostamme Munkkiniemessä?

 

1960-luvulla kaikki oli kovin vaikeaa verrattuna tämän päivän nuorten elämään. Opiskelu- ja työpaikat olivat tiukassa, rahaa oli vähän käytettävissä. Jossakin piti asuakin, yleensä asuttiin alivuokralaisena ja nähtiin nälkää. Rahapula oli ikuinen seuralainen. Jos sai työpaikan, se helpotti asioita, mutta palkka ei riittänyt koko kuukaudeksi.

Mutta muistan vieläkin, kuinka joulukuussa nautin työstäni Stockmannin paperiosastolla. Olin synnynnäinen työntekijä, samanlaisia ovat olleet tyttäreni ja hänen tyttärensä. Paperitavara on aina ollut minulle tärkeää ja nyt olin elementissä myydessäni sitä. Paperiosasto sijaitsi silloin keskeisellä paikalla Stockmannin ensimmäistä kerrosta, siinä missä joskus myöhemmin oli huiveja, laukkuja ja muuta vastaavaa. Päivät olivat pitkiä, lauantai oli tietysti myös työpäivä. Marraskuun alussa oli sentään Pyhäinpäivä 5.11., joka sattui lauantaille. Pyhät olivat vapaita. Lähdin heti perjantaina Hämeenlinnaan, jossa poikakaverini oli vastassa. Seuraavana aamuna kävin herättämässä hänet. Illalla olimme jossakin häissä Rengon seurahuoneella, josta palasimme vasta yöllä. Sen olen kokonaan unohtanut enkä mainitse edes nimiä almanakassani. 

Tämä kuvan olin ilmeisesti ottanut samaan aikaan kuin ne uuden vuoden kuvat. Sisareni Päivikki (kuoli 2011) leipomassa vanhempieni keittiössä

Sunnuntaina ehdimme vielä kävelylle, mutta minun oli töiden takia palattava Helsinkiin. Tulin kipeäksi ja olin sillä viikolla yhden päivän poissa töistä.  Kun kirjoitan tulleeni kipeäksi, olin hienotunteinen, koska en voinut kirjoittaa, että minulla alkoivat kuukautiset.  Koko nuoruuteni kärsin vaikeista kuukautisista. Yksi päivä meni joka kuukausi hukkaan, en voinut tehdä mitään. Niin kävi jo kouluaikoina, kun minun oli pakko päästä pois luokasta. Työt kuitenkin jatkuivat. Kävin edelleen valokuvien kehityskurssia, joka oli itse asiassa yksityinen valokuvalaboranttikurssi.  Perjantaina tehtiin töitä kello kuuteen saakka, mutta sen jälkeen vielä menin ystäväni Leenan kanssa elokuviin katsomaan elokuvaa ”Käpy selän alla”.  Kirjoitin poikaystävälle kirjeitä. Viikonlopun vietin Helsingissä ja pelasin Sinin ja Sadun ja jonkun Ollin kanssa korttia lähes koko yön. Leena oli lähtenyt Hämeenlinnaan.

Sain ensimmäisen palkan 14.12. Se oli toki vain puolen kuun palkka. Olen kirjoittanut sille päivälle summan 129,20. Jos se tarkoittaa käteeni (käteisenä kirjekuoressa muuten) saamaani rahaa, se on nykyarvon mukaan 244,40 euroa. Maksoin siitä samalla viikolla kurssimaksun värifilmin kehittämisestä 65 markkaa. Lokakuussa olin jo maksanut toiset 65 mk. Enkä yhtään muista, että äitini serkku Aino Käpylästä ja Marita Vartiokylästä kävivät minua katsomassa.

Siihen aikaan yleensä kirjoitettiin kirjeitä tai soitettiin. Mutta kuka otti vastaan soiton, jos taloudessa tai asunnossa oli puhelin. Usein ei edes ollut. Edellä mainitsemani Aino oli soittanut äidilleni ja ihmetellyt, kun en ole pistäytynyt (erikoinen sana äidin mielestä). Äitini kirjoitti minulle siitä 11.11.1966 päivätyssä kirjeessään, joka on säilynyt.

Mutta kuka oli salaisen ihastukseni kohde marraskuussa 1966? Se kesti runsaan viikon päivät, kitkin sen itsestäni. En missään kerro nimeä enkä mitään muutakaan, josta voisin tunnistaa henkilön. Todennäköisesti se oli työpaikalla joku henkilökuntaan kuuluva. Äkkinäisiä mielikuvia työntyy tajuntaani, en saa niistä kiinni, jotta voisin tunnistaa henkilön. Olin tulta ja tappuraa, mutta hillitsin itseni.  Se joku miellytti minua kovasti, mutten koskaan ilmeisesti tutustunut häneen sen paremmin. Taistelin tunteitani vastaan. Ja voitin.

Runeberginkadun keittiössä Sadun kanssa juomassa teetä. Melkein muistan kuvanottohetken! Kalenterini mukaan kuvia on otettu enemmänkin?

 

Asumiseni Runeberginkadulla kesti vain pari kuukautta, vaikka mielessäni se tuntuu pidemmältä. Asuin siellä samassa huoneessa kolmen kouluaikaisen ystäväni kanssa. Nukkumispaikkani oli patjalla lattialla. Jo marraskuussa kävimme Leenan kanssa katsomassa alivuokralaisasuntoa Munkkiniemessä. Muutimme uuteen paikkaan Laajalahdentielle helmikuun 1 päivänä 1967.  

Stockalla ollessani tutustuin myös muihin ihmisiin, mutta mitään pysyvää ystävyyttä ei syntynyt.

Leena aloitti myös työt Stokkalla lauantaina 10.12.1966. Silloin vasta asuinkumppanini tajusivat, miksi olin aina iltaisin niin väsynyt ja saatoin nukkua sikeää unta patjallani muiden juhliessa. 

Asuintalo Rengon keskustassa, jossa vanhempani asuivat 1966 (toisen kerroksen ikkunat). Vieressä oikealla keskustalo, jossa oli kunnanvirasto, Osuuspankki ja Rengon Sähkö, joka oli ensimmäinen työpaikkani kevät-kesä 1966. Talot on purettu 2010-luvullaja tilalla aivan muuta.

 

Viikonloppuina eli lauantaisin töiden päätyttyä riensin aina kotiin Renkoon. Kuljin bussilla Hämeenlinnaan ja sieltä toisella bussilla Renkoon. Muistan vain, että raahasin aina isossa laukussa (ruskea säkkimallinen) tavaroita mukana. Poikaystäväni tuli sunnuntaina 4.12. mukanani Helsinkiin, koska sillä viikolla oli itsenäisyyspäivä tiistaina ja saisimme olla kahden asunnossa muiden ollessa poissa. Hän lähti takaisin itsenäisyyspäivän iltana, jolloin vuodatin jo ikävääni päiväkirjaani.  Seuraavan kerran hän tuli joulun alla. Silloin loppuivat työni.

Mieleeni on erityisesti jäänyt itsenäisyydenpäivän aikainen yhdessäolomme, jossa varmaan yhdistyy myös se toinen käynti myöhemmin, kun vietimme aikaamme kuljeskelemalla kaupungilla, käymällä elokuvissa mm. katsomassa Clauden Lelouchin Mies ja nainen ja nukkumalla.  Kuvasin myöhemmin eloamme lumoavana. Aina paljon myöhemmin, ehkä vieläkin Runeberginkadun talon ohi kulkiessani osasin katsoa sitä ylimmän kerroksen sivuseinää, johon lumi tuprutti ja jonka takana me nuoret olimme silloin. Olisiko myöhemmin, viime vuosina, että viereistä taloa korotettu niin, että seinä peittyi. Ruuhkavuosina 1970-luvun lopulla asuin siinä lähellä Ruusulankadulla eikä minulla silloin vielä ollut aikaa muistella nuoruuden hurmaavia hetkiä.

Ja sitten oli se uuden vuoden 1967 vastaanotto poikaystäväni vanhempien mökillä. Oletan niin, koska olimme käyneet edellisenä iltana siellä lämmittämässä. Aika kilttiä meidän juhlinta oli, vaikka kotiin tulimme vasta aamulla 7:n aikaan. Skannaamiani negatiiveja en kuitenkaan liitä tähän.

Tammikuussa hain sitten töitä PYP:ssä ja pääsin aloittamaan lähes välittömästi. Marita Lehtonen oli kertonut minusta eräälle ruotsinkieliselle ystävälleen, jonka voisin mainita suosittelevan minua. Hän tiesi, että minulla oli erinomaisen hyvä käsiala? Se ei nyt edes pitänyt paikkaansa,

Haettuani maanantaina 9.1.1967 työtodistuksen Stokkalta, menin Pohjoismaiden Yhdyspankin työhönottoon Aleksanterinkatu 30:een, jossa minun piti kysyä kamreeri Gustafssonia. Kamreeri suhtautui minuun tietenkin aika nuivasti, mutta tarkasteltuaan asiaa, otti muistaakseni puhelimitse yhteyttä jo samana tai seuraavana iltana ja pyysi minua tulemaan töihin keskiviikoksi 11.1. Olin juuri niihin aikoihin vielä erityisen kiireinen valokuvakurssin kanssa, joten hän on saattanut yrittää tavoittaa minua aiemmin. Kukaan ei välttämättä ollut kotona vastaamassa puhelimeen. Suosittelija taisi olla tärkeä henkilö!

Asuimme silloin vielä suuressa Runeberginkadun asunnossa, neljä tyttöä samassa huoneessa. Päävuokralaiset, kaksi noin 30 vuoden ikäistä naista, olivat nk. ikuisia opiskelijoita, meistä he vaikuttivat jo vanhoilta.

Tässä kuva vanhemmistani. Kuva lienee huhtikuulta 1968, kun isäni täytti 50 vuotta.

 

Otsikko tälle postaukselle syntyi siitä, että syyskuun puolivälissä 1966 olin kirjoittanut kalenteriini "Minun on lähdettävä". Oli aika jättää lapsuuden ja nuoruuden koti lopullisesti. Ilmapiiri alkoi olla painostava ja stressaava. Olin päässyt keväällä ylioppilaaksi, olin ollut kesäkuussa kaksi viikkoa pyrkimässä Ateneumiin elokuvaohjaaja-linjalla pääsemättä, olin osan aikaa kesästä töissä enkä sitten syksyyn mennessä ollut yrityksistäni huolimatta onnistunut saamaan töitä. Vanhempani katsoivat minua jo pitkään. Syntyi myös riitoja. Olin pistänyt kaiken yhden kortin varaan. Muut koulutoverini olivat olleet paljon viisaampia ja hakeneet yliopistoon ja päässeet aloittamaan opiskelunsa. Kapinallisuus ei auta.

Edellisen vaiheen jälkeen alkoi taas uusi vaihe, mutta siihen saatan palata joskus myöhemmin, kun on sen aika. Nyt minusta tuntuu, että tuosta edellisestä ajasta on vielä paljon kaivettavaa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti