Kirjoittamalla pohtimista

22.6.2020

 Uusi viikko alkamassa. On 25.3. Koko viikonloppu meni lapsenlapsen kanssa erilaisissa asioissa jopa niin paljon, että olin helpottunut, kun se päättyi. Aloittaessani kirjoittaa tätä, läheisyyttä kuumeisesti haluava Minni-kissa roikkuu minussa kiinni kehräten korvaani ja takertuen terävillä kynsillään vaatteisiini ja vähän niiden läpikin. Sain juuri valmisteltua parin päivän ruokani, kesäkurpitsajauhelihapaistoksen niin pitkälle, että laitan sen vain uuniin.

Kun alan kirjoittaa, en koskaan muista, mistä olen aiemmassa blogipostauksessani kirjoittanut, mutta nopeastihan käyn sen kurkkaamassa. En kirjoita tekstejäni koskaan suoraan blogipohjaan, vaan kirjoitan ne Wordilla ja tallennan lisäkirjoitusta varten. Lopuksi kun olen valmis, teen virhetarkistukset ja muokkaan vielä tekstiäni ja sitten kopioin sen blogipohjaan. Tosin teen sielläkin tarvittaessa korjauksia ja lopuksi liitän kuvia. 

3.7.2020

Terveysjuttuni on edennyt, että olen käynyt pitkän keskustelun terveydenhoitajan kanssa. Sain lääkärinajan vasta 4.4. Jatkan siis Buranan syöntiä, jotta pystyn toimimaan, liikkumaan ja menemään. Nivelkipujani ei kukaan näe minusta päältäpäin.

Kun aloitin kirjoittaa näitä ja niitä näitä, unohdin kokonaan, mitä kaikkea minulla oli aiemmin mielessäni kirjoittaa. Mielen taustalla kummittelevat jotkin ihmetyksen aiheet liittyen sukuseuratoimintaan. Puutun asiaan vasta sitten, kun yöuneni menevät.

Muutkin kotihommat painavat myös päälle. Kevät tuo esille taas kaappien tarkistuksen, ylimääräiset rääsyt pois, kirjojen ja paperien karsimista. Toki teen koko ajan jotakin asioiden hyväksi, mutta enemmänkin voisin tehdä. En enää kestä tuota Minnin hellää katsetta. Nyt hän istuu pöydällä läppärini vieressä kehräten ja tuijottaen. Ehkä menen hetkeksi sohvalle, jotta hän pääsee kunnolla syliini.

27.3.2024 aamupäivällä

Unohdin Minnin aamulla parvekkeelle ja muistin vasta, kun en löytänyt häntä mistään nukkumasta. Olin vaipunut omiin, synkkiin ajatuksiini. Parveke-elämä alkaa säiden lämmetessä. Viime yönä oli maa jälleen peittynyt lumeen. Nyt lumi on jo sulanut.

Toissayönä todella valvoin ainakin pari tuntia, miettien ja miettien ja suunnitellen. Aamulla huomasin, että oli ollut täysikuu. Eilen sitten ajatustyö oli ollut samalla telepatiaa ja eräs asia, johon minun piti puuttua, lähtikin purkautumaan. 

23.6.2020

Silti on paljon asioita, joita en saa selvitettyä, jotka rassaavat sydäntäni ja sieluani. Minusta on tullut entistä arempi. Suljen itseni ulos, kun lähiperhe arvostelee luonnettani, jotakin sanomaani, tekemistäni, puhumistani.  Olen sisältä liian pehmeä ja herkkä, olen aina ollut.  Olin sitä lapsena, olin sitä aina myöhemminkin. Olen sitä edelleen, vaikka kaikki eivät ehkä uskoisi, koska olen jämäkkä hoitamaan ja tekemään asioita. Olen hyvä kannattelemaan muita tiettyyn pisteeseen saakka. Kannatan myös itseni ja kestän vaikeuteni, vaikka kerron niistä muillekin. Läheiseni pitävät sitä valittamisena, heikkoutenani. Oletan, että haluavat ehkä enemmän väittelyä asioista. Minä taas varon sanomasta kenestäkään mitään negatiivista, en halua arvostella enkä arvottaa toisia. Toisin sanoen vältän aina ristiriitoja. Vältän niitä, vaikka ne voisivat olla rakentavia.

Tajuan, että taustalla on myös ristiriitoja aiheuttavien tilanteiden välttäminen olemalla puhumatta niiden juurisyistä. Ajattelemalla, että olemalla pehmeä läheisiä ja muitakin ihmisiä kohtaan, voin jättää moninaisten syiden käsittelyn piiloon.

Koska olen aina kirjoittanut päiväkirjaa, olen usein kirjoittanut muistiin myös asioita, jotka ovat haavoittaneet minua. En missään nimessä halua levittää niitä ko. ihmisen eteen auttaakseni jotakin tilannetta/olotilaa laukeamaan. Ärsytys on muuttunut usein todella voimakkaaksi. Minä kestän sen, toinen ei ehkä niinkään. Tässä kohdin voisin mainita myös sanan puhumattomuus, suomalaisten valuvian, jonka olemme perineet edeltäviltä sukupolvilta. Joskus on ehkä hyvä olla puhumatta.

Lisäksi, kun vanhenemme ja meillä on vielä elämäntehtävää tehtävänä, ei ole aina aikaa lähteä riitelemään, haastamaan ja pahoittamaan toisten ja omaa mieltään.

Kukaan toinen ei voi elää sinun tai minun elämääni. Siksi varjelen niitä.

15.7.2020

29.3.2024 pitkäperjantain aamupäivä

Tästä blogipostauksesta tuli taas tilkkutäkki, mielensä pahoittajan kirjoitus. Vaihteleva olotilani on vain entisestään heikentänyt mieltäni. On tavallaan erikoista, etten ole koskaan pystynyt kenellekään täysin sanoittamaan nivelreumani erilaisia tuntemuksia. Toki olen joskus yrittänyt. Tuskin yleislääkärikään sitä ymmärtää, mutta katsotaan.

Kuvittelin tilanteeni ranteideni osalta jo helpottuneen ja olen välillä jättänyt särkylääkkeen väliin. Viime yönä jouduin taas miettimään, ettei niin käynytkään. Pystyn nukkumaan erinomaisesti, koska minulla ei ole koskaan ollut mitään säryiksi kutsuttuja kipuja vain erilaisia liikkeen aiheuttamia kipuja ja tuntemuksia vähän joka puolella: ranteissa, käsivarsissa, olkavarressa, jaloissa, nilkoissa ja jalkapohjissa.  Niin on nytkin. Sehän ei taida olla päältäpäin näkyvissä, jos otan aamulla yhden Buranan ja selviän siitä päivästä aamuyöhön saakka.  Tästä taisin kirjoittaa/valittaa jo edellisessä blogissani.

Olen usein sanonut, että en halua olevani sairauden määrittelemä enkä useimmiten koekaan olevani, vaikka myönnän sen rajoittavan asioita.

Joskus aikoinaan saatoin miettiä, olisiko vaikeita asioita, joita kannattaisi edistää, jotta en kokisi tällaisia ajanjaksoja. Yritin eilen iltapäivällä ennen sukuseuran Teams-kokousta tutkia korona-aikaa ja sitä edeltävää aikaa, joka loppujen lopuksi kuvien ja kalenterin kautta hujahti ohitseni salamavauhtia löytääkseni jotakin, johon paneutuisin syvemmin. Kokouksen jälkeen keskustelin ystävän kanssa puhelimessa pitkään asiaan liittyen. Jaoimme kokemuksiamme, se oli kuin katseen tarkentamista ongelmakohtiin. 

Vuodet 2019 lähtien tähän päivään ovat olleet liian täynnä tekemistä eikä tekeminen lopu vieläkään. Sukukirja on vielä kesken. Koen monien asioiden olevan velvollisuuksiani. Olen joskus sanonut, että teot ratkaisevat. Minulla luovuus johtaa useimmiten tekoihin. Tiedän heikkouteni. Olen ikään kuin aina kuvitellut, että luonteemme näkyy meistä toisille ihmisille, ettei minun tarvitse selittää asioita itsestäni. 

3.7.2020

Eilen puhelinkeskustelun jälkeen aloin ajatella asiaa tarkemmin ja kauemmas taaksepäin. Toden totta, olen lapsuudesta asti ollut aivan liian kiltti ja luullut, että ihmiset ymmärtävät sen. Eipä ole niin käynytkään, olen aina kouluajoista lähtien kokenut eräänlaista alistamista, jota ehkä nykyään kutsuttaisiin kiusaamiseksi. Se on usein niin hienovaraista, että olen vain herkkyyttäni sen vaistonnut. Olen usein jo lapsuudessa ja nuoruudessa kirjoittanut siitä päiväkirjoissani. Se on jatkunut myös myöhemmin, aikuisena. Olen ajatellut, mikä piirre minussa voisi olla se, joka herättää joissakin ihmisissä ärsytystä niin paljon, että vaistoan sen ja jäykistyn. Ikään kuin joku toinen näkisi minussa aukon, josta pääsee tunkeutumaan minun perusolemukseeni. Omituisinta on, että se tunkeutuminen on usein melko hienovaraista, pari sanaa, katse, välinpitämättömyys, ohittaminen. Enkä minäkään puutu siihen, mutta olen saanut särön. Kun niitä säröjä kertyy liikaa, voi olla parasta vältellä sellaista ihmistä, joka tuo paljon säröjä.

Mutta, tällä kaikella voi olla toinenkin puoli. Jossakin vaiheessa ihminen voi alkaa katkeroitua ja alkaa miettiä liikaa kokemiaan pettymyksiä. Se ei vielä ole minulle tuttua, koska olen monessa toiminnassa mukana, mutta vaara on olemassa. Kukaan ei saa pienentää meitä edes vanhoilla päivillämme. Eikä meidän tarvitse muuttaa luonnettamme hyökkäämällä.

Tällaisia mietin juuri nyt. Joskus on tartuttava asiaan. Omalla tavallaan. On myös järisyttävää ajatella, kuinka paljon elämässä on vielä tekemistä. Ajatelkaa tekin! Kun kirjoittaa ja ajattelee samalla, monet asiat aukenevat seuraavaan vaiheeseen.

22.6.2020

 

 

Onnellisuus on sisäänrakennettu ominaisuus.

Hiljainen aamupäivä. Ajattelin aloittaa uuden blogikirjoituksen, jota en tietenkään saa valmiiksi tänään. Tämä tulee jälleen olemaan sekavaa tarinaa tavallisesta elämästäni, arkipäivästäni. Kirjoitin eilen valmiiksi erään lehtikirjoitukseni ja pian vuorossa ovat toivottavasti artikkelini sukukirjaan. 

enemmän kuin teksti niin kuvien takana on onnellisuutta

Viime sunnuntaina maa oli jälleen peittynyt lumeen, eikä pakkasilma ole edesauttanut lumen sulamista pois. Talon parkkipaikalla oleva autoni on edelleen lumen peitossa. Ehkä minun on kuitenkin käytävä puhdistamassa se, koska viimeistään torstaina on menoa. Sää tuskin ehtii lämmetä niin paljon, että lumet sulaisivat.

Olen ehkä maininnut ranteeni kipeytymisestä, niveltulehduksesta ym. Viikko sitten maanantaina vihdoin soitin terveyskeskukseen pyytääkseni lääkärin tapaamista. Soittopyyntööni vastattiin lauantaina ja luvattiin palata seuraavalla viikolla, kunhan ensin olisi keskusteltu lääkärin kanssa. Eilen soitettiin takaisin ja todettiin, että lääkärikäynti olisi tarpeen viikon sisällä.

Odotan nyt soittoa terveyskeskuksesta, jossa kerrottaisiin minulle lääkäriaika. Itse asiassa minulle on yritetty soittaa jo eilen, mutta en vastannut, koska en tajunnut, että se on terveyskeskuksesta. Olisikohan minun pitänyt soittaa takaisin siihen vastaamattomaan numeroon? Viimeksi kävin oikealla lääkärillä syksyllä 2019, sen jälkeen on tapahtunut paljon muutoksia.

mutta en selittele sen enempää

Selviän päivän tällä hetkellä ottamalla aamuvarhain yhden särkylääkkeen (Burana). Olin huolestunut, koska aloin päivää seuraavana yönä herätä vasemman ranteen ikävään jomotukseen ja olisi ollut pakko ottaa jälleen lääke. Siitähän huoleni alkoi. Viime yönä herätessäni, ajattelin asiaa perinpohjaisesti. Tajusin, että olin tehnyt oikein halutessani lääkärin palvelusta. Minusta tuntui lähes samalta kuin aikoinaan 2011–2012 sairastuttuani. Ranteet, käsivarret, jalat ja polvetkin olivat kipeät. Jos olen paikallani, en tunne muuta kipua kuin sen ranteen. Särky jäsenissäni on vierasta. Minun on osattava kertoa lääkärille, että särkylääkkeen avulla pystyn liikkumaan normaalisti. Hänhän saattaa ihmetellä, miksi en vaikuta kärsivältä sairaalta.

Sanotaan, että liike on lääkettä. Minulle liike on lääkettä useimmiten vain hyötyliikunnan kautta. Muistin nimittäin sairastumisen alkuajan, kuinka vedin jalkoja perässäni toteuttaessani runsasta liikkumista. Seuraavan päivän lojuin sohvalla väsyneenä ja jalat kipeinä.

Naiivi nainen kirjoittaa tällaiset asiat blogiin kaikkien luettavaksi. Siis vaikkei se kiinnostaisikaan ketään. Blogipostauksiani luetaan ihme kyllä harvinaisen paljon. En tosin tiedä lukijoista mitään, paitsi joistakin harvoista. Se ei ole edes oleellista, koska kirjoitan lähinnä itselleni. Somessa jossakin kommentissa joku kirjoitti, että blogit ovat vanhanaikainen juttu, kukaan ei niitä enää lue, kaiken pitää olla podcasteja ja lyhyitä videoita tai muita päivityksiä.

Minä olen itse asiassa usein raivona (ehkä liian voimakas sana), kun näen Instagramissa tai Facebookissa näitä videoita tai päivityksiä, jotka katkeavat kesken ja ovat epämääräisiä. Kukaan ei jaksa tai osaa enää lukea eikä keskittyä tai olla ylipäänsä kiinnostunut muiden jutuista.

Kukaan ei myöskään lue enää asioiden taustoja, ei ole perillä tosiasioista, ei halua edes tietää niistä vaan suoltaa eteenpäin suoranaisia valheita.

Tämä Suomen hallituksen ja työelämän välinen kiista on herättänyt myös minussa todella voimakkaita tunteita. Olen alkanut rajoittaa omaa sekaantumistani aiheeseen vähän kerrallaan, koska kaikki kommentit ja keskustelut ovat lähinnä herättäneet minussa liian paljon ajatuksia. En kuitenkaan voi tehdä mitään.

Eräänä päivänä äskettäin kirjasin paperille omia muistojani ammattiyhdistyselämästäni ynnä muusta. Ihmettelin, kuinka harva uskaltaa/haluaa puolustaa työntekijöiden oikeuksia tässä nykytilanteessa. En tiedä, mutta asia on ollut minulla jo alusta alkaen veressäsi, en tiedä, mistä olen sen napannut. Heti oman työelämäni alusta lähtien, jopa ollessani Saksassa kaksi kuukautta töissä kaupassa kesällä 1971. Aloitin pankkialalla Suomessa jo 1970 ja jatkoin kevääseen 1971, jolloin lähdimme takaisin Saksaan. Kun palasin tyttäreni kanssa Suomeen 1972 keväällä, menin taas kesäksi töihin pankkiin. Syksyllä aloitin kauppaopiston. Kesän 1973 jatkoin pankkityöllä. Edellisiin kausiin sisältyi jotakin lakkotouhuja, mutten muista tarkemmin.

Kun alkukesästä 1975 muutin pääkaupunkiseudulle, aloitin taas pankissa. Aina vaihtaessani pankkia ja työpaikkaa pidin tärkeänä, että palkkani olisi edellistä parempi. Helsinkiin tullessa, kieltäydyin hyvästä paikasta syystä, että pankki ei suostunut palkkatoivomukseeni.

Kesästä 1975 alkaen tehtäväni työssä alkoivat olla asiantuntijan tehtäviä. Silloin oli jo ilmiselvää, ettei palkkani koskaan riittänyt yksinhuoltajalle. Minusta tuli taistelija, ensin sellaisenaan ja myöhemmin luottamusmiehenä. Yleensä yritimme sopia palkoista ja toimenkuvista. Turbulenssia riitti. Talvella 1990 oli todella pitkä lakko alkaen 19.1.1990 ja päättyen 4.3.1990. Asuin silloin Tuusulassa ja kuljeskelin metsissä koiran kanssa. Mutta en muistanut, että se oli noin pitkä. Saimme muistaakseni palkkoihin silloin hyvän lisän.

Olin myöhemminkin erilaisissa kärhämissä puolustamassa työntekijöitä koskivat ne sitten palkkoja, lisiä, työoloja tai muutoksia. Loppuun saakka.

Tämän hetken tilanne onkin minusta vaikea ymmärtää. Työntekijöitä syyllistetään siitä. Hallitus teki itsestään työnantajan. Saa nähdä, miten käy.

20.3.2024

Käy siis, miten käy. Terveystilanteeni ei ole kovin innostava juuri nyt. Puhelua ei ole kuulunut. Kantaan oli merkitty, etten ole vastannut puheluun, lupasivat yrittää joku päivä myöhemmin.  Ärsyttää, kun pitää puhelinta koko ajan vieressä.

Jaan blogeissani julkaisemiani kuvia myös Instagramissa, josta ne siirtyvät myös Facebookiin. Siellä kerron enemmän kuvien ajankohdista.

Suomi on taas valittu maailman onnellisimmaksi maaksi. Mikä on se, joka tekee minut onnelliseksi. Kun ajattelen niitä harvoja käyntejä muissa maissa, tiedän, mikä. Se jokin on minussa sisäänrakennettu ominaisuus, joka on kulkenut mukanani syntymästäni saakka. Sen kautta olen kasvanut tähän maahan ja vaikken hyväksy kaikkea kuten en nykyajan polarisaatioita, ihmisten turhaa valitusta, vaikkapa siitä, että väestö vanhenee ja kaikkeen kommentointia ja historiatietämättömyyttä, liiallista nopeutta/hätäisyyttä, niin olen onnellinen vaatimattomaan elämääni.

Minäkin olen valittanut tässä postauksessani, koska olen tuntenut oloni aika ajoin kurjaksi enkä tiedä, saanko riittävän avun. Olen silti aina loppujen lopuksi saanut. Huomaan, että olisin voinut valittaa paljon useammin. Se ei vain ole ominaisuuteni, kuuluu siihen sisäänrakennettuun, syntymässä saamaani. Nyt ihmettelen sitä, miksi tavallisten ihmisten pitää taistella niin kovasti, että saavat paremmat olosuhteet, miksi maallinen rikkaus kiertää meidät. Silti tyydymme olotilaamme.

Kuten jo esivanhempamme sanoivat, mitään emme saa mukaamme lopullisesti poistuessamme.

Olikohan tämä tässä tällä kertaa. Seuraavat ideat kolkuttelevat.

 

Syntymäni lähestyessä

Kirjoittamiseni tiellä on koko ajan paljon esteitä. Ajatuksissani on myös ruuhkaa. Hassusti sanottu, mutta olen kuullut joskus niin sanotun. Milloin teen mitäkin, pitäisikö tehdä jotakin, minkä asian asetan etualalle? Olen kyllä hyvä jäsentämään tehtäviäni, kun niiden aika on käsillä. Siksi olenkin jakanut ne pieniin kokonaisuuksiin ja ajoittanut ne niin, että pystyn aina hoitamaan kaiken ajoissa. Olen myös aina ollut täsmällinen enkä nykyään edes tarvitse sen kummempia muistilappuja muistaakseni tehtäviäni.

Kuvia ei ole oikeastaan yhtään kertomaltani ajalta. Tämäkin on otettu, kun vuodesta 1947 on kulunut jo reilusti aikaa.

Kunhan vain kaikki pysyy hallinnassani eikä kukaan ala määräilemään minua tai aikataulujani, niin kaikki menee suhteellisen hyvin. Jos stressi ottaa minusta vallan, jos sairastan, jos on liikaa kiirettä, niin pakka menee vähän tai paljon sekaisin. Sehän on viime ja tämän vuoden aikana koettu pariin otteeseen. Siksi yritän koko ajan pitää hallinnan itselläni, mutta onko meistä kukaan täysin vaikutteille immuuni.

Mietin, millaisia ominaisuuksia saamme syntymälahjaksi, mitä perimme ja mitä keräämme elämämme aikana.

Rannekivun viime yönä vaivatessa, aloin taas ajatella, että olemme kohta huhtikuussa ja täytän 77 vuotta. Olisi aika palata elämäni kertomukseen ja syntymääni eräänä huhtikuisena sunnuntaina.

En voinut olla ajattelematta sitä, miten äitini raskautta ehkä seurattiin ja miten hän pääsi Helsinkiin Kätilöopistolle synnyttämään. Vanhemmillani ei ollut silloin autoa, joten oli käytettävä julkisia kulkuvälineitä. Todennäköisesti linja-autolla Riihimäelle ja sieltä junalla Helsinkiin tai linja-autolla Helsinkiin Topenon tien varresta, josta vanhempieni ystävät kulkivat 1950-luvulla. Joku talosta vei varmaan sinne hevoskyydillä. 

Toisaalta tuohon aikaan raskaudenkulkua ei varmasti seurattu niin tarkkaan kuin nykyään. Raskautta ei ainakaan ennen pidetty sairauteni. Enhän minäkään käynyt 1968-1969 sen takia kuin yhden kerran lääkärillä, jotta voitiin todeta, milloin lapsi syntyy. Pieleen meni sekin arvio, muistaakseni syntymä olisi noin 10.5. Tyttäreni syntyi jo 24.4. Pahoinvoinnit koin aivan alkuvaiheessa. 

Helsingin vanha kätilöopisto 1923, kuva Helve K., Helsingin kaupungin museo

Jos äitini tarvitsi Helsingissä kortteeria lähellä synnytysaikaa, niin kenen luona hän sen ajan vietti? Minulla on jossakin kirjeitä äitini veljen vaimolta Helsingistä, muistaakseni 1950-luvulta. Äitini oli silloin pyytänyt päästä hänen luokseen muutamaksi päiväksi, muistaakseni liittyen jonkun sisareni syntymään. Veljen vaimo ei suostunut ottamaan sukulaisnaista pieneen asuntoon. Sama aihe taisi toistua toisessakin kirjeessä. Koin kirjeet erityisen ikäväksi, kun ajattelin niitä lukiessani, miten äitini piti aina kaikkia vieraita hyvänä. Eräästä kevään 1947 kirjeestä selvisi, että tämä perhe ei silloin asunut vielä Helsingissä. Mutta oli muitakin sukulaisia.

Vanhempani olivat vielä nuoria, vaikkakin kovan sodan rasittamia. Isäkään ei ollut vielä täysin toipunut sotavammastaan eikä koskaan edes toipuisi. Silti oli varmaan suuri helpotus, kun oli päästy vaikeuksien jälkeen aloittamaan normaali elämä. Puutteita oli vielä, mutta maatilalla asumisessa oli hyvät puolensa.

Isä ja äiti ovat näköjään ottaneet itselaukaisulla kuvan, aika ei tiedossa, mutta tuon näköisiä he silloin olivat.

 

Naapuritaloon oli vuosi aiemmin syntynyt tyttö, sen perheen vanhin lapsi. Hänen isänsä oli myös ollut sodassa. Tuula-nimisestä tytöstä tulisi aikanaan Siukolaan nyt keväällä 1947 odotetun Merjan lapsuuden ensimmäinen leikkikaveri. Yhteys välillämme on vieläkin olemassa.

Mummo, äitini Aino-äiti kirjoitti Karunasta 6.3. sikäläisistä vaikeuksista, ihmisten sairauksista ja jopa kuolemista. Kirjeessään hän kertoi mm. äitini Lauri-veljen tulevista vihkiäisistä Tyrnävältä olevan morsiamen kanssa. Siinäkin muuten taisi käydä niin, että lasta odotettiin ennen vihkimistä, nimittäin kolmas serkkuni syntyi jo syyskuussa. Muiden sisarusten asioita käytiin myös läpi.

”Vai olet sinä oikein mammutin kokoinen ja se sitten varmaan kohta syntyykin se poika. Toivon vaan onnea ja menestystä sinulle ja sille pikkuiselle.”

Oli siis melko yleinen kuvitelma, että odotettava vauva olisi poika kuten olen aiemmin jo kertonut tulevan isänä kalenterimerkinnästä. Jos oikein kovasti toivoo, niin ehkä toive toteutuu.

Pappa, äitini isä oli sairastellut, päänsärkyä ja jalkojen pakotusta. Väinö-veljen vaimo ja tytär, Viipurissa syntynyt, oleskelivat myös Karunassa. Äitini oli lähettänyt mummolle villoja kehrättäväksi ja niitä ja neulomisia käsiteltiin kirjeessä vielä tovi.

Siinä näkyy vanna, jossa myöhemmin kylvin. Taustalla näkymä, jossa edessä olivat vielä vanhan talon rauniot. Kivi, jonka hyvin muistan ja koivu, jonka kaatumisen paljon paljon myöhemmin muistan.

Äitini syntymäpäivänä 21.3. hänen vanhin siskonsa Lempi kirjoittaa. Olisiko äitini tilannut häneltä vannan (kylpyammeen) vauvalle? Lempi kirjoittaa, kuinka vaikea se on ollut hankkia. Hänen miehensä tai tuleva miehensä oli avustanut sen hankkimisessa ja vanna oli saatu. Hän toisi vannan pääsiäisenä, jolloin suunnitteli Ilma-siskon kanssa tulevansa käymään. Pääsiäinen oli 1947 alkaen 3.4. kiirastorstaina ja päättyen 7.4.toisena pääsiäispäivänä. Tiukaksi menisi, koska syntymääni olisi enää aikaa viikko.

Löydän yhden vannakuvan, mutta siinä on kyllä puuta ja metallilla tehdyt vahvistukset. Kirjeessä mainitussa vannan käsitin olevan metallia. Sellainen oli ehkä myös kotitalossani olemassa, vauvaa varten.

Syntymäajankohta siis lähestyi. Kävikö äitini neuvolassa, huomattiinko ennen syntymistäni, että olin kohdussa perätilassa? Ensi askeleet-kirjan välissä on neuvolakortti, mutta se on tehty vasta syntymäni jälkeen eikä siinä ole monta merkintää.

Ajatella, jos olisin ollut aikoinaan niin yksityiskohdista kiinnostunut, olisin saanut kaikki asiat voinut kysyä äidiltäni, kun hän oli vielä elossa.

Kirjeitä lukiessa näen, kuinka suvun jäsenet auttoivat toisiaan pienissä asioissa, tavaroiden puutteessa, ompelutyössä, tarvikkeita hankkien. Useat tavarat ruoan lisäksi olivat aina 1950-luvulle saakka säännöstelyn piirissä. Jos joku sai esimerkiksi kangasta, niin se kyllä löysi perheen piirissä käyttäjänsä. Olihan suurin osa perheen jäsenistä joutunut jättämään koko omaisuutensa jälkeensä evakkoon lähtiessään. Uusi elämä aloitettiin useimmiten vieraissa nurkissa ennen kuin saatiin lopullinen asuinpaikka ja menetetystä omaisuudesta saatu korvaus.

Pian syntyvä lapsi ei aavistanutkaan, minkä perinnön hän tulevaisuudelleen saisi. Se tulisi aikanaan vähitellen aukeamaan. Tässä vaiheessa kirjoittaja ei voi olla kuin äärettömän kiitollinen. 

Tässä oltiin jo vuodessa 1951, kun tyttöjä oli kertynyt kolme.

 

Palasten kokoamista

 Ihan ”oikeesti”! Kyllä tämän olotilan olisi aika loppua. Pitäisikö jossakin vaiheessa rikkoa omia periaatteita ja lähteäkin jonnekin lomalle vähäksi aikaa? No, Minnin vuoksi en voi lähteä. Ja haluaisinko edes? Kun kevät on täällä, voin viettää paikallista lomaa.

Kirjoitan jälleen hetken muiden kotitöiden lomassa. Esitystä pitää vielä harjoitella huomista varten. Tässä välillä yritin lähteä selvittämään erästä toista DNA-tapausta. Toki tutkin sitä jo useita vuosia sitten. Yhteisen DNA:n määrä on aika suuri eli melkein 500 cM.  Otin nyt yhteyttä henkilöön, mutta hän ei ilmiselvästi halunnut auttaa, hänen antamansa sukunimet ovat täysin vieraita paikkakuntia myöten.  Pakotan itseni pitämään taukoa ja saan kyllä selvää muuta kautta. Olen parantumaton hörhö.

Selvittämäni tapaus aiheuttaa myös harmaita hiuksia, oli pakko värjätä hiukset, kun en saanut alkuviikolle hiusten leikkausta. Sen selvittäminen tuntuu minusta nyt olleen aivan liian helppoa. Jännitän seurauksia.

Eilen sain hämäläisen isoisäni isän Kalle Kustaa Heikinpoika Nålberg/Siukolan s. 1851 sisaren Maria Vilhelmiinan. s. 1866 myöhemmin Vainio sukuhaaran lähes kaikki tiedot. Suuri osa niistä olikin jo minulla, joten blogini kautta tutuksi tullut kolmas serkkuni Tuija täydensi tietoja hienosti ja on kertonut tarinoita ihmisten takana. Ehkä ensi kesänä voisimme jopa tavata.

29.2.2024

Sääli, että heräsin tänä aamuna pää särkevänä. Yritän ottaa aamupäivän rauhallisesti, jotta jaksan lähteä Helsingin Kuolemajärvikerhon iltaan ja pitämään siellä äkkipikaisesti kuukausi sitten lupaamani esityksen. En enää tänään pohdi sitä sen enempää. Onneksi Marja Riihimäeltä tulee mukaani, haen hänet Keravan asemalta. Tässä yhteydessä monia ajatuksia on herännyt, joista kirjoitan jatkossa postauksia jaksamiseni mukaan.

Selailin eilen pitkään kadoksissa olleita papereita, jotka löysin äskettäin. Työnsin ne banaanilaatikkoon kirjojen kanssa helmikuussa 2014, kun jouduin lähtemään evakkoon vesivahinkokorjauksien alta. Muutettuani takaisin en ehtinyt purkaa kaikkia laatikoita ja kun lopulta muutin omakotitalosta pois, laatikot seurasivat mukana ja ko. laatikko taisi joutua kaikkien muiden alle, kunnes lähdin etsimään sitä. 

 

Paperien joukossa on surkeita kirjoituksiani vuodelta 1971 ja iso kasa kirjeitä vanhemmiltani aikavälillä 13.5.1971-26.4.1972. Se oli vuosi, kun olin perheeni kanssa palannut Saksaan oltuamme vuoden Suomessa. Itketti lukiessani, sillä äidillä ja isällä oli hirveä ikävä, varmaan he kaipasivat lähinnä tytärtäni, joka oli pois lähtiessämme vasta 2-vuotias. Kirjeet olivat muutenkin ihania, koska he kuvasivat niissä päivittäisiä askareitaan, kertoivat sisarieni tekemisistä ja sukulaisista, vierailuista ja muista tapahtumista. Äitini oli suunnilleen sen ikäinen kuin tyttäreni on nyt. Rakas tyttäreni oli heidän ensimmäinen lapsenlapsensa.

Voitte vain arvata, että kyyneleeni virtasivat eri tilanteissa, jotka muistuttivat tyttärestäni. Jopa hänen tuttinsa sai äitini ja sisareni kyyneleet valumaan, kun he pian lähtömme jälkeen tulivat lapsuuteni kotitaloon, josta olimme äskettäin lähteneet. Siihen aikaan he viettivät siellä koko kesän. Äitini alkoi tehdä kasvimaataan, leipoi ja teki ruokaa ja kävi marjassa ja säilöi. Äidin sisarukset kävivät siellä. Kesä oli kiireistä aikaa. Isä kävi veljeni kanssa kalassa Paloniitunjärvellä ja kalasaaliit olivat toisinaan hirveän runsaita ja täyttivät pakastimen. Elokuussa äiti kävi kahden sisarensa ja molempien poikien kanssa Turussa Kuolemajärvijuhlilla.

”Tuossa pihalla ihan keittiön ikkunan alla kävelee parhaillaan fasaani. Kumman värinen, ihan ruohonvihreä. Siinä olisi nyt Tiinalle lintu, kun hän kärpäsiäkin sanoi linnuiksi. Vieläkö hän puhuu suomea?”

Parivuotiaalta kesti parisen viikkoa, kun hän alkoi puhua saksaa. Näköjään vielä heinäkuussa, kun sisareni kävi siellä, hän osasi suomea. Kun sitten 1973 tammikuussa tulimme lopullisesti Saksasta pois, kävi samoin. Hän ei koskaan suostunut puhumaan kahta kieltä, mikä olisi ollut hyvä tulevaisuutta ajatellen. Saksahan oli siihen aikaan Länsi-Saksa.

Vanhempani olivat huolissaan minun asioistasi, ajokorttini vanhenemisesta, jonka isä lupasi uudistaa. Isäni ajokortti oli vanhentunut, hän oli ajanut 5 kuukautta ennen kuin huomasi asian ja joutui menemään uudelleen autokouluun.

Kirjeet ovat mahdottoman eläviä, koska ne kuvaavat myös minun tilannettani ja kotimaan oloja. Omia kirjeitäni minulla on tallella eri paikassa, mutta äiti mainitsee kirjeissään aina, mitä olen kertonut.  Ikävä on suunnaton. Äitini oli tulossa myöhemmin syksyllä käymään, kun olisimme saaneet asunnon.

Täytyy nyt sanoa, että maailma on menettänyt paljon nykyajan vempaimien tullessa ja kaiken muututtua digitaaliseksi. Minähän menin heti alussa innolla siihen kaikkeen mukaan ja olin ylpeä kaikesta kehityksestä. Tosin kirjoittelin kirjeitä myöhemminkin ja kaapit pursuvat edelleen niitä. Kirjeitä lukiessani koin edelleen tuulahduksen ajasta vähän ennen. Vaikka kuinka toivoisimme, se aika ei palaa. Emme voi sille mitään.

Samasta paperikasassa oli myös epämääräisiä päiväkirjamerkintöjäni. Palaan niihin myöhemmin. Totean vain, että toteutan omia unelmiani vasta nyt. Miksi? Siinä riittää vielä pohtimista. En saa kuitenkaan mitään valmiiksi.

5.3.2024

Kirjoittamisen välillä on aina pitkä aika, koska en vain ehdi. Myönnän kyllä, että elämäni ei ole enää aikoihin ollut niin hektistä ja ehtiväistä kuin ennen, mutta nykyään tarvitsen enemmän lepoa toiminnan jälkeen. Viikon ajan olen jälleen kärsinyt ranne-käsi-nilkkaoireista ja joutunut joinakin päivinä tukeutumaan särkylääkkeeseen. Aiheuttaisiko jopa polaaripyörre niitä tällaiselle ilmastoyliherkälle ihmiselle?

Hälytystilasta, jolla viittaan edelliseen postaukseeni, on vaikea irtautua. Se vie aikaa. Miksi en muuten aloittanut näitä kaikkia juttuja jo silloin nuorena. Sen sijaan menin vuosikymmeniksi pankkiin töihin, en vain töihin vaan paneuduin syvällisesti tekemiini asioihin. Töitä voi nimittäin tehdä myös matalimmalla mahdollisella paneutumisella ja palkka juoksee kuitenkin. Muistan 1970-luvulta erinäisiä keskusteluja, joita kävin työkaverieni kanssa. Olimme eri mieltä asioista. Taisin olla oikeastaan tyhmä ja yksinkertainen, kun aina menin syvälle tekemääni asiaan enkä nähnyt suurta kuvaa elämästäni.  Vaikka tiesin unelmani jo lapsesta saakka. Unelmani sai vuosien myötä paljon lisäuria ympärilleen. Kaiken lisäksi siitä ei koskaan tule valmista. Mistä tässä elämässä tulisi valmista?

Punainen lanka katkesi, yritän tavoittaa sitä myöhemmin tällä viikolla. On muuta tutkittavaa.

 

6.3. Tänään aamulla herätessäni, ajattelin jälleen ilmastoherkkyyttäni ja löysin sanan meteopaatti. Suomessa asiaa ei ole todellakaan paljon tutkittu. Olen itse ollut asiasta tietoinen jo todella pitkään. Aikoinaan liitin sen ilmanpaineeseen. Se onkin täysin totta. Jos ajattelen pidemmälle, lienen kärsinyt asiasta jo lapsesta saakka. Päänsäryt ovat olleet riesanani sieltä asti. Särky ei ole migreeniä. Eilen ajattelin asiaa vähän enemmän. En jaksanut kirjoittaa pitkään, olin allapäin, lähes masentunut, mikään ei huvittanut. Ulkona oli ihana auringonpaiste, mutta minä kärvistelin sisällä. Pystyin vain katselemaan sarjoja YleAreenasta.  Näin, vaikka tekemistä olisi riittänyt. En jaksanut edes tutkia mitään.

Aamulla tutkin silti uteliaisuudesta tarkemmin polaaripyörteen vaikutusta. Sen toinen nimi on napapyörre. Wikipedia kertoo sen olevan planeetan tai kuun pohjois- ja etelänavan lähistölle muodostuva tuulijärjestelmä. Maapallolla se koostuu kahdesta osasta: pyörteen ulkoreunan suuntaisesti puhaltavista voimakkaista tuulista ja niiden sisälleen rajaamasta keskiosasta. Se sijaitsee 10–80 kilometrin korkeudessa. Sen sisällä on matalapaineen vyöhyke ja ympärillä korkeapaineen vyöhyke. Näiden ilmanpaine-erot aiheuttavat reunoille voimakkaan suihkuvirtauksen. Se voi heiketä ja levitä sieltä pohjoisesta kuten nyt on tapahtumassa ja sää kylmenee. Katso tarkemmin vaikkapa Forecan sivulta.

Nythän koko talven ajan toiminut napapyörre on tuomassa kovenevia pakkasia ja sen jälkeen auringon edelleen lämmittäessä se hidastuu ja hajoaa. Silloin olemme keväässä. Tajusin, että siksi kevättalvet saattavat olla ajoittain vaikeimpia aikoja meteopaatille, joksi en kyllä kokonaan tunnistaudu. En ole nimittäin muuten sääyliherkkä, hyväksyn kaikenlaiset säät, mutta fyysinen kärsiminen on muuta. Saatan olla yliherkkä, koska minulla on reuma tai olen jo nuorena syystä tai toisesta ollut syystä tai toisesta herkkä. Näin vanhana taaksepäin katsoessani, tajuan asian selvemmin. Vanhana ihminen on entistä herkempi. Sitä tuskin koskaan saan selville, mikä kohta säässä, sen vaihteluissa, ilmanpaineessa tai pyörteissä, pistää elimistöni koville. Tyttäreni sanoi, että jos menen lääkärille ja sanon tästä, minua pidetään hörhönä. Osaisinpa pitää suuni kiinni sellaisessa tilanteessa ja monesti muulloinkin.

Tilannehan jatkuu tänään, en saa tätä tekstiä vieläkään valmiiksi. Ohje itselleni ja muille saman tapaisessa tilanteessa on: Ota rennosti, lepää ja tee vain pakolliset asiat. Huomenna voi olla jo parempi päivä.

Näkemäni unet saattavan myös liittyä tällaisiin ajanjaksoihin. Ajattelin tässä jokunen päivä sitten, etten ole aikoihin nähnyt unta, jossa olisin kulkenut maisemissa kamerani kanssa. Viime yönä sama asia tuli mieleeni unen sisällä. En kirjoittanut unta muistiin, mutta vastaava uni on toistunut usein aiemmin, aina vähän erilaisena.

 

Olen unessa suuressa kaupungissa, jonka ymmärrän aina lopulta olevan Helsinki, mutta paljon suurempi kuin se oikeasti on. Tarkoitukseni on löytää vanhalle työpaikalleni Helsingin keskustassa. Unessa on usein muitakin, mutta en muista, kuka siinä oli nyt. Joka tapauksessa, jos joku on seurassani, niin lähtiessäni eteenpäin, kaikki putoavat joukosta. Näytin suunnan, minne minun olisi mentävä, vaikken siis taaskaan yhtään tiennyt, missä olin.  Matkalla eteenpäin samannäköiset paikat kuin ennenkin tulevat eteeni, oikeasti ne eivät muistuta Helsinkiä mitenkään. Tällä kertaa löysin oikeille kulmille, vaikka eihän kukaan olisi niitä tunnistanut. Siinä vaiheessa kamera tuli mieleeni, ihmettelin, miksi minulla ei ole sitä mukana. Jostakin syystä mielessäni oli iso ja raskas järjestelmäkamera kun useimmiten käsissäni on ollut yksi tai kaksi digipokkaria. En päässyt niin pitkälle, että olisin mennyt työpaikalleni sisään, en kyllä edes haluaisi, sillä se on aina jotakin aivan muuta kuin oli todellisuudessa. Uni on eräänlainen painajaisuni. Tässä pääkohdat.

Kaksi päivää myöhemmin eli 8.3. kansainvälisenä naisten päivänä

No, olen aika usein kirjoittanut näitä blogipostauksiani kuin päiväkirjaa. Anteeksi. Lukijalle sanon, että jätä väliin. Tosin tekstin välissä voi sattumalta olla jotakin mielenkiintoista. Elämä on tällaista, tavallista ilman sen suurempia huippukohtia. Ajattelin, että olen nuoruudesta, ehkä jo lapsuudesta saakka toistanut samaa kaavaa. Luin joitakin kirjoituksiani 1960-luvulta ja näen niissä myös minut nyt, vanhana naisena. Jos minulla oli unelmia silloin, en osannut tarttua niihin ja mennä määrätietoisesti niitä kohti. Elämä jäi ja jää kesken.

Eilen siivosin koko päivän, järjestelin suurta arkistoani, laatikoita ja muita tavaroita, imuroin koko asunnon ja pyyhin lattiat kostealla, pesin pari mattoa, vaihdoin jopa ruokapöydän eri asentoon.  Oli myöhäinen iltapäivä, kun olin valmis ja rättiväsynyt. Tuollaisessa toiminnassa on hyvänä puolena se, että siinä voi sitten samalla suunnitella seuraavia tehtäviä. Ne eivät valitettavasti aina ehdi toteutukseen ennen kuin asunto on taas sekaisin.

Minä ajattelen sinua täällä punaisten verhojen (ja) sinisen taivaan alla,

Ajattelen sinua usein

silloinkin kun valot syttyvät ikkunoihin luoden kellertäviä juovia tähän maahan

näille kaduille

Ajattelen sinua juuri tänään

kun pöytään on laitettu kulunut vihreä liina. (6.5.1968)

jatkuu…