torstai 17. maaliskuuta 2022

Kiireinen ja pinnallinen kohtaa rinnakkaistodellisuuden

 

On aika aloittaa uusi postaus, jonka yritän lopettaa ja julkaista vielä tällä viikolla. Uutta tekstiä aloittaessani en muista yhtään siitä, mitä olen aiemmin kirjoittanut. Tämän tyyppisiä tekstejä kuin tämä, kirjoitan, kun käsittelen lähipäivien tapahtumia. Välillä olen aktiivinen myös Facebookissa. Siis silloin kun huvittaa. Harva kuitenkaan lukee Facebook-päivityksiä loppuun saakka, tykkää ehkä tai vain ohittaa. Ajattelen usein, että vaikka tekisi mieli jotakin kirjoittaa, niin ehkä jätän asian blogiini. Usein se sitten unohtuu, siis se asia, jollei se putkahda pinnalle jossakin muussa yhteydessä. Mitä väliä!

16.3.2022 olin menossa Tuusulanjärvelle

 

Edellinen kuvaa hyvin tämän hetken elämää ja sen hetkellisyyttä, josta useimmiten ei oikein jää mitään jälkiä. Tai sitten jää. 

Helsingin Sanomat on jonkin aikaa julkaissut lauantaisin erinomaista HS Visio-nimistä lisälehteä. Lehti on täynnä asiaa koskien aiheita talous, markkinat, teknologia, autot ja ura. Äskettäin luin HS Visio 26.2.2022 artikkelin ”Pinnallinen totuus. Nyt HS Vision toimittaja tietää itsestään sen, minkä Internet jo tiesi.” Toimittaja Niclas Storås oli pyytänyt useilta nettiyhtiöiltä itseään koskevat tiedot ja niitä kyllä riitti aina yli kymmenen vuoden taakse. Tämä ei ollut minulle mitään uutta, mutta näin siinä myös positiivisia asioita.

Siellä kohde jääkävelylle 16.3.2022. Istuin hetken kuvan keskellä puiden takana olevalla penkillä. Tuhat kertaa käyty paikka 20 vuoden aikana, mutta nyt yleensä tupaten täynnä ihmisiä.

 

Valitettavasti en voi jakaa artikkelia, koska se on merkinnällä vain tilaajille. Helsingin Sanomia arvostellaan paljon valtamediana ja valheiden jakajana. Kommentit ovat yleensä tulleet ihmisiltä, jotka eivät lue lehtiä, mutta klikkaavat otsikoita esim. Facebookissa lukematta tekstiä kuitenkaan loppuun ja kommentoivat negatiivisesti.

Itse luen minua kiinnostavat artikkelit alusta loppuun. Toimittajaa kiinnosti em. tapauksessa erityisesti se, pystyisikö hän tunnistamaan datasta tietoa elämänsä suurista käänteistä, uudesta asunnosta, parisuhteen tilasta tai työpaikan vaihtamisesta. Gdpr-lainsäädäntö toi EU-kansalaisille mahdollisuuden pyytää nähtäväksi itseään koskevat tiedot. Tässä tapauksessa pyydettiin Facebookilta, Googlelta. Linkedinilta, Finnairilta ja Stockmannilta. Tosiasiassa tietoa keräävät lähes kaikki toimijat. Kaupat tietävät yksityiskohtaisesti, mitä ostamme. Mainontaa kohdistetaan kiinnostuksemme mukaan.  Maailma on muovautunut uudenlaiseksi. Lait eivät ole pysyneet perässä teknologian perässä, mutta niitä ollaan säätämässä.

Siellä kirjatoukka Aava, äitinsä ja ehkä tulevaisuuden diginatiivi tulossa mummin ja isomummin luo 11.3.2022

 

Mitä positiivista minä näin? Olen ollut aina eräänlainen diginatiivi, vaikken olekaan aloittanut tietotekniikan käyttöä lapsena. Eivät kaikki lapsetkaan ole sellaisia. Olen silti henkeä pidätellen ollut mukana kaiken uuden kehityksessä ensin Saksasta palattuani 1970-luvulla kauppaopistossa, jossa opettelin ohjelmointikieliä ja systeeminsuunnittelua. Muistan, kuinka silloin 1975 kokeilimme yhteyttä johonkin yliopiston verkkoon. 


 
 

Vasta 1980-luvulla, kun ensimmäiset IBM PC:t tulivat, olin täysillä mukana.  Olin silloin sovellusneuvojana pankissa ja menin käytännössä soitellen sotaan. Aluksi opettelin asioita kantapään kautta, kunnes sitten aloimme saada koulutusta. Toimin sittemmin koko työurani pankin ja asiakkaan välissä. Kun 1986 syksyllä HOP fuusioitui SYP:iin, niin jouduin kylmiltään hyppäämään vielä opettamaan henkilökuntaa uusien mikroverkkojen ja pankkisovellusten käyttöönotossa.  Tästä kaikesta oli ollut minulle hyötyä, koska ymmärsin myöhemmin entisen maailman käyttöjärjestelmät. Niitähän ei sittemmin Windows- ja Internet-maailmaan mentyämme ole ollut enää minulle paljon merkitystä. Kaikki on sittemmin tehty käyttäjäystävälliseksi ja kaikki osa-alueet ovat eriytyneet omille spesialisteille. 


 

Eikö vieläkään positiivista asiaa. No, ensinnäkin ymmärrän kaiken lukemani ja se riittää. Ehkä joku voisi joskus käyttää tietojamme tutkiessaan historiaa. Minun tietoni ovat vapaasti käytettävissä. Enhän ole muutenkaan ymmärtänyt tätä hurjaa tarvetta olla anonyymi. Minulla ei ole mitään salattavaa, ei edes googlaamissani asioissa.  Joku voisi kyllä ihmetellä, YouTube-videoitani Minecraft-peliin liittyen. Ja onhan siellä muitakin pelejä. Lapsenlapseni Alexin Pc-versio Minecraftilla on toistaiseksi minun laitteellani ja on hän muitakin pelejä siellä pelannut.

Kuvat näyttävät myös hyvin ajan kulumisen. Minulla on edelleen samat vaatteet kuin 2000-luvulla.

 

Olen ajatellut myös paljon, kuinka paljon valokuvani, vanhat että uudet inspiroivat minua. Ne eivät yleisesti ottaen taida kovin paljon kiinnostaa jälkipolviani. Ehkä sitten myöhemmin. Minulle ne ja kaikki kirjoittaminen ovat kokonainen maailma, joka on minulle rakas ja läheinen. (Mietin, mitä kuvia liitän tähän postaukseen, no inspis voitti.)

 

2.2.2009

 

Tällä viikolla lähtee myös kyläkirjan vedos painettavaksi. Kirjan toimittaja on koonnut viimeisten vuosien aikana kirjan aineistoja kuntoon ja pian se julkaistaan.  Kirjoitin kirjaan kolme artikkelia, joista yhden otin 1950-luvun päiväkirjastani.  On ollut sääli, että toimikunta ei ole sitten 2020 jälkeen pystynyt enää tapaamaan tai jos onkin, niin en ole osallistunut. Nimeksi tullee ”Kaartjoen rannoilta – elämää ja ihmisiä Kaloisten seudulla”. Huikeata. 

Fjällbo 2.2.2009. Penkkejä ei ollut vielä montaa eikä laiturista koppeineen tietoakaan.

 

Tämä viimeisin kyläkirjaprojekti alkoi kesällä 2017. Käsittääkseni aloituksia oli ollut joskus ennenkin. Joku oli tietoinen blogeistani ja vinkkasi, että minäkin voisin tulla toimikuntaan. En päässyt omien talonmyynti- ja muuttokiireideni takia heti mukaan. Artikkelien ja valokuvien keruu alkoi, pidettiin tapaamisia. Sitten toimikunnan vetäjä kuoli. Hänen mukanaan hävisi osa kerätyistä valokuvista. Uusi vetäjä ja kirjan toimittaja tuli mukaan. Sitten tuli korona. 

16.3.2022

 

Nyt on jo keskiviikko. Eilinen päivä meni niin, etten jaksanut katsoa edes läppäriini päin. Väsymysoireiden lisäksi olin masentunut erityisesti kaikista Ukrainan sotaan liittyvistä uutisista, jotka ovat sydäntä raastavia. Emme voi koko aikaa käsitellä niitä asioita ja vaipua uutisten maailmaan. On pidettävä myös huoli omasta mielentilastaan. Tiedän kyllä, että huonojen päivien jälkeen tulee aina parempia päiviä, sodan ulkopuolella ja sodassa. Toivoa on hyvä ylläpitää.

Sotauutisten lisäksi olen aina ollut mahdottoman kiinnostunut aivan liian monista asioista. Menen usein syvälle asioihin. Joskus minua alkaa ylenpalttisesti ärsyttää nykyajan pinnallisuus. Se on sitä samaa, mihin viittasin postaukseni alussa. En kuitenkaan halua hypätä ulos. Keskityn joksikin aikaa tavallisiin arkipäiväisiin asioihin. Siivoan, pesen pyykkiä, käyn kaupassa, jopa joskus leivon.

Äskettäin ajoin taas joelle käydessäni vanhan kotitaloni ohitse ja kuvasin ajaessani. Kaikki on muuttunut. Ajatella, että pihalle on jäänyt kasveista melkein vain minun noin 2008 istuttamani tuija.

 

Sellainen päivä oli maanantai. Aloitin ensin tämän postauksen, värjäsin tukkani, leivoin korvapuusteja. Ainakin. En kuitenkaan saanut siivottua loppuun, sillä siivoukseni edellisellä viikolla jäi kesken, kun sain vieraita. Mutta sehän ei ole mitään uutta. Nyt pitäisi jo siivota uudelleen. Hiusten värjäys on ajankohtainen noin 7 viikon välein, kun harmaa juurikasvu tulee niin selvästi esille. Hiusten leikkaus olisi myös tarpeen, mutta se saa odottaa ensi viikolle.

Tässä sama tuija 21.5.2008

 

Iloiset tapahtumat nostattavat vuorostaan aktiivisuutta. Niin kävi viime viikolla, kun sain kuulla kirjan menevän painoon. Se vaikutti pienen hyökyaallon tavoin, mutta laantui aikanaan. Samanaikaisesti olin todella iloinen, että kaikki tämän talven velvollisuudet olivat onnistuneet täydellisesti; autonkatsastus, passin- ja ajokortin haku.

Minni-kissa on edelleen luonasi. Hän alkaa olla tottunut erilaiseen rytmiini kuin kotonaan, jonne hän jossakin vaiheessa palaa. Kotona herätään aikaisin ja on hälinää. Minä nukun pidempään ja en ole muutenkaan niin kiireinen töiden aloituksessa. Saatan lukea aamun Hesaria todella pitkään, välillä tutkien sen herättämiä ajatuksia kännykästä ja kirjoittamalla tärkeitä asioita ylös. Kun Minni on syönyt aamuruokansa, hän menee kirjoituspöydälle nukkumaan ja odottamaan, että tulisin koneelle. En edes joka päivä avaa läppäriäni. Kun en näytä siltä, että asettuisin kirjoittamaan, hän siirtyy tuolille nukkumaan. Koko ajan hän tuijottaa kulmiensa alta minua. Lopulta hän siirtyy kunnolla jatkamaan uniaan sohvan selkämykselle.

Kun on elänyt pitkään kuvitelmien maailmassa, todellinen maailma siirtyy osittain sivuraiteelle. Rinnakkainen todellisuus on kuitenkin yhtä todellinen kuin se hätäisen kiireinen ja pinnallinen maailma ovien ulkopuolella.

Ja nyt maailmamme muuttuu vielä entistä enemmän.On käännekohta.

16.7.2017 en enää omistanut taloa ja pihakin kasvoi ihanaa valkoapilaa, kun katse oli muutossa


Taisi olla viimeinen päivä siellä 28.7.2017


tiistai 8. maaliskuuta 2022

Erilaisia taisteluja

Tässä on hetki aikaa aloittaa uusi postaus. Olemme viettäneet toiseksi nuorimman lapsenlapseni 2-vuotissyntymäpäivää. Hän on yksi korona-ajan lapsista, joka on syntynyt ja kasvanut erikoisessa maailmassa verrattuna aiempaan. Meille muille tällaiset tapahtumat kuten syntymäpäivien vietto tai mikä tahansa muu juhla ovat olleet harvinaisuuksia viimeisen kahden vuoden aikana. Olemme jättäneet monia yhteistapaamisia väliin. Olenkin toivonut ja esittänyt, että pitäisimme keväällä myöhemmin yhteisen juhlan. Ehkä niin ei kuitenkaan tapahdu.



Juhlien pito lienee siis turha toive, sillä maailma on peruuttamattomasti muuttunut. Joitakin asioita voimme yrittää palauttaa ja ehkä onnistumme siinä, ehkä emme.

Ajattelin, että voisin tutkia taas jotakin omasta menneestä ajastani.


 

Mieleeni tuli Postcrossing-harrastukseni aikana käymäni kirjeenvaihto joidenkin ihmisten kanssa. Olen tallentanut kaikki kirjeet kuten myös ne yli 3000 korttia (3217), jotka olen saanut ja kuvat lähettämistäni yli 3000 (3216) kortista. Olin aktiivinen keväästä 2006 aina alkukesään 2016. Profiilini on edelleen palvelussa, joten voisin jatkaa milloin tahansa. Palveluun on myös tallennettu kaikki edellä mainituista korteista kuvineen.

Toinen kirjoitusaihe liittyy omaan postikorttituotantooni, niitäkin kortteja on jäljellä, vaikka parhaimmat ja minulle rakkaimmat ovat aikoja sitten loppuneet.

Kirjeenvaihtoni yleensä alkaen teini-iästäni lähtien on myös aihe, jota olen usein ajatellut käsitellä. Kenenkään tuttuni, joka saattaa lukea tätä, on turha pelätä, että paljastan mitään heidän salaisuuksistaan, joita käsittelimme kirjeenvaihdossa. Sama koskee päiväkirjojani kirjoittaessani niistä.  Toki käsittelen omia tuntemuksiani, niitäkin usein peitellysti tapauksissa, joissa se on aiheellista. Lukijakuntani on kaiken lisäksi pääasiassa ihmisiä, jotka eivät tunne minua kovin hyvin. En usko, että kukaan sukulaisistani jaksaisi edes lukea kirjoituksiani. Minkäänlaisia viitteitä siihen suuntaan en ole saanut.


 

Kaivoin kansioitani romuhuoneen hyllyistä ja kaapeista. Postcrossingiin liittyen sieltä löytyi 8 mappia, joista yksi on lähes tyhjä. Lisäksi omaan kirjeenvaihtooni liittyen postcrossingiin kuuluu myös hyvän ystäväni kanssa käymäni kirjeenvaihto eli kolme mapillista. Postikortit ovat maittain tallennettuna isoon laatikkoon. Postikorttimappeja säilyttämisen arvoisista postikorteista on myös kolme mapillista. Vanhoja, saamiani tai vanhempieni saamia kortteja on myös aika paljon. Tyhjiä, kulkemattomia postikortteja en ole edes laskenut, mutta niitä on paljon.


 

Ihmettelen itsekin, mikä minuun on aikanaan iskenyt. Se lienee tapahtunut jo ennen postcrossingia, mutta sinä kymmenen vuoden aikana, kun olin aktiivisesti mukana, olin seonnut lopullisesti.

Jotakin on tehtävä muutakin kuin vain kirjoitettava yksi blogipostaus. Usein käsittelen jotakin asiaa kirjoituksissani, mutta kun saan postaukseni julkaistua, työnnän koko asian taas muiden asioiden taakse. Olen kyvytön käsittelemään arkistojani järkevällä tavalla. Useimmat sanoisivat, että minun pitää heittää kaikki roskiin. Niinhän useat ihmiset tekevät ja ovat sitten tyytyväisiä.


 

Luin äskettäin taas vähän Merete Mazzarellaa, kirjaa nimeltä ”Ainoat todelliset asiat -Vuosi elämästä”.  Kirja on ilmestynyt 2012. Kirjan alussa hän kertoo eläkeläiselämänsä alusta. Hän kertoo hankkiutuneensa eroon paljosta. Siihen paljoon kuuluivat kirjeet, joista suurinta osaa hän ei edes lukenut uudelleen. Jos hän olisi tehnyt sen, olisi hän tietenkin joutunut kohtaamaan menneisyytensä ja olisi saattanut vajota siihen. Hän halusi mennä eteenpäin.

Minulle kävi päinvastoin ja käy edelleen. Haluan vajota ja tutkia omaa menneisyyttäni, koska minulla ei aiemmin ollut koskaan siihen aikaa. En aivan tarkkaan tiedä, mitä uskon löytäväni tai mihin se tutkiminen johtaa. Menen silti koko ajan eteenpäin, kohti suurta tuntematonta.


 

Merete Mazzarella hankkiutui eroon vaatteista, joita ei enää ikinä käyttäisi. Sitä minäkin tein, mutta en silti luopunut aivan kaikista heti vaan vähitellen, joitakin on vielä jäljellä. Niistä luopuminen on helppoa. Toisaalta suuri osa nyt käyttämistäni vaatteista on 10–15 vuotta vanhoja.

Merete hankkiutui myös eroon kirjoista, jotka oli lukenut ja joita ei aikonut lukea uudelleen. Siinä asiassa minäkin voisin parantaa paljon. Tosin olen jo kauan luopunut monista kirjoista luettuani ne. Mielellään annan ne eteenpäin jollekin toiselle, joka voi sitten myös antaa kirjan eteenpäin. Joskus olen vienyt niitä kirjaston noutohyllylle ihmisten valittavaksi. Hän luopui myös koriste-esineistä, niin tein minäkin, vaikka jäljellä on vielä jonkin verran. Niistä kaikista voin kuitenkin luopua milloin tahansa. Tarkoitan milloin tahansa myöhemmin, kun aika on minut jättänyt.

Minäkin luovuin osasta huonekaluja ja astioita. Voin luopua niistä kaikesta milloin tahansa, mutta juuri nyt osa niistä on edelleen tarpeen kodissani.

Merete luopui myös vanhoista valokuvista säilyttäen vain jonkun harvan. Minä taas en ole pystynyt luopumaan vielä yhdestäkään. Sen sijaan olen tutkinut vanhoja kuvia ja löytänyt niille sisältöä, tietoa ja tarinoita. Kaiken lisäksi olen skannannut niitä talteen, vaikka työ on vielä kesken. Paperivalokuvia sisältävien kansioideni määrä on valtava enkä itsekään enää hallitse niitä. Vähitellen yritän tehdä jotakin asian hyväksi, jaan kuvia muille ja sitten tavoitteeni karkaa jälleen. Aihe on edelleen täusi kysymysmerkki.

Myönnän, että tyhjä tila on tavoittelemisen arvoista, mutta olen kykenemätön sen saavuttamisessa.

Postikortteihin liittyvä kirjeenvaihto tuli mieleeni, kun ajattelin tarkistaa, kuinka paljon olen ollut tekemisissä ukrainalaisten ihmisten kanssa. Tarkistus ilmoitti, että olen saanut Ukrainasta 83 postikorttia ja lähettänyt 82. Vain yhden henkilön kanssa olen vaihtanut yksityisiä kortteja, mutta yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi.

Jatkan kirjoittamistani seuraavana päivänä. Kirjeenvaihtooni liittyen vaihtelin pitkään kirjeitä ja postikortteja erään valkovenäläisen nuoren naisen nimeltä Natalia kanssa. Hän opetti journalismia Minskin yliopistossa, kirjoitti paljon ja haaveili kirjoittavansa tarinoita maansa ja sukunsa historiasta.

Luin hänen pitkiä kirjeitään uudelleen, joissa hän mm. selvitti oman kotivaltionsa historiaa. Alun perin hän oli kotoisin Borisovin kaupungista, joka sijaitsi noin 70 km Minskistä pohjoiseen. Kaupungin halki virtaa Berezina-joki, joka liittyy Napoleonin Venäjän-sotaretkeen 1812. Napoleon oli perääntymässä Venäjältä valtavan armeijansa kanssa, joka tuossa vaiheessa oli jo pienentynyt 600.000 miehestä 50.000–40.000 mieheen. Armeijan mukana kulki myös suuria joukkoja siviilejä ja muuta porukkaa. Oli lokakuu ja jokien ylitykset olivat vaikeita. Yksityiskohtia lukiessamme voimme vain kuvitella, millaista sodankäynti oli silloin.

Päädyttyään Berezinalle, armeija joutui taas vaikeuksiin. Alueella käytiin taisteluja 26.-29.11.1812. Wikipedian artikkelista voit lukea, miten julmaa sodankäynti oli. Sitä se on aina. Michel Ney, ranskalainen marsalkka, sai ansioistaan Napoleonilta Moskovan-sotaretkeltä arvonimen Moskovan Prinssi. Mainitsen hänet tässä, koska olen kirjoittanut hänestä aiemmin. Tässä linkit blogiini 10.2.2015 ja 8.3.2018. Napoleonille uskollinen Michel Ney teloitettiin myöhemmin. 

Erityisesti nyt minulle on lukiessani käynyt selväksi, kuinka itseoikeutettuja Ukraina ja myös Valkovenäjä ovat kuulumaan Eurooppaan. Samoin myös idempänä oleva Georgia. Näiden valtioiden juuret ovat Euroopassa, mikä selviää, kun tutustuu niiden historiaan.

Tänään minua alkoi hävettää oma toimintani, se kaikki, mitä kuvasin edellä.  Se tuli erityisesti ilmi selatessani tuota kymmenen vuoden ajan kirjeenvaihtoani. Taustalla oli valtava tiedonjano, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta olen vain rääpinyt asioita. Olen ollut ja olen kai edelleen levoton sielu. 


 

Eilen todellakin vietimme Aavan syntymäpäivää. On aivan uskomatonta, että meitä oli koolla yhteensä 15 henkeä. Pieni tyttö oli hämmentynyt ihmispaljoudesta. Kaikki olivat varmaan tuttuja, koska olihan hän erikseen tavannut meitä kaikkia.

Minä vuorostani olen tänään uupunut enkä jaksa muuta kuin kirjoittaa pari riviä, pestä pyykkejä ja yrittää toipua. Julkaisemiseen voimani eivät riitä. Ehkä huomenna.

Nyt on huomenna. Olen taas ok, vaikka eilen iltaan kohti mennessä, olotilani vain heikkeni. Päätä särki eikä särkytabletti edes auttanut. Tuli taas mieleeni, että jonkinlainen sään muutos oli tulossa. Menin aikaisin nukkumaan ja kumma kyllä nukuin tosi hyvin. En edes tiedä, mihin aikaan lumisade alkoi. Niin se vain on, että vanhuuden tuskaksi meille joillekin tulee ilmapuntarin osa, joka vaikuttaa keholliseen olotilaamme joskus hyvinkin voimakkaasti.


 

Tänään on sitten ollut kotitöiden päivä ja itsensä asemointi naisten päivänä. Siitä ei sen enempää, mutta aamulla minulle välähti myös, että Pultava on Ukrainassa. Suuri Pohjan sota ja Ruotsin ja Venäjän taistelut. Pultavan taistelu 8.7.1709 teki lopun Pietari Suuren ja Ruotsin sodasta. Ruotsin nuori kuningas Kaarle XII oli koko elämänsä sotatantereella. Sodat hänen osaltaan jatkuivat vielä senkin jälkeen.

Teemu Keskisarja kirjoitti kirjan ”Murhanenkeli”, jossa hän käsitteli Suuren Pohjan sodan ihmisten historiaa Suomessa. Kirjassa ei mielestäni ole käsitelty ollenkaan Pultavan taistelua vaan aiempia ja myöhempiä sotaretkiä kuten järkyttävää Norjan retkeä, jossa Ruotsi yritti vallata Norjan Tanskalta. Tämä sotaretki koitui kuninkaan kuolemaksi marraskuussa 1718 hänen ollessaan vain 36-vuotias. Sen retken aikana tuhansia miehiä paleltui kuoliaaksi.


 

Pultavan taistelu oli erityisen ratkaiseva. Jo sitä ennen Pietari Suuri oli aloittanut Inkerinmaan, Karjalan ja Suomen miehittämisen alue kerrallaan. Tästä aiheesta olen kirjoittanut blogissani Vuosisatojen takaa 18.2.2019 . Alkoi isoviha. Historiassa mainitaan, että Suuren Pohjan Sodan aikana Euroopassa kiersi rutto eli mustarutto, joka lopulta levisi myös Suomeen.

Silmiini osui lukemistani teksteistä, että Venäjä käytti aikoinaan poltetun maan taktiikkaa. Samoin kaikki Venäjän valloittajat ovat aina joutuneet loppujen lopuksi perääntymään. Mikä vetää miehiä sotimaan ja tapattamaan omaa kansaansa?

Ja miksi suuret koettelemukset tulevat peräkkäin ja yhtä aikaa. Silmiini osui myös, että talvi 1709 oli erityisen kylmä.  Se ja sen vaikutukset vaikuttivat myös sodan kulkuun. Tässä linkki tietoon.

Hyvää naistenpäivää kaikille lukijoilleni! Sitä samaa ja rauhaa toivon koko kärsivälle maailmalle. Sota Ukrainassa koskettaa meitä kaikkia!