Ilon ja surun aalloissa

Tässä viime viikolla eräänä iltana myöhään väsyneenä selasin valokuvia kesältä 2007.  Olin äskettäin kauhistellut, että olisiko minulta hävinnyt ulkoisilta kovalevyiltä runsaasti vanhoja digiajan valokuvia. Tässä välillä on tullut vaihdettua tietokoneita, ulkoisia kovalevyjä, jopa yksi hajosi. Etsin valokuvia, jotka otin elokuussa 2007 Sirkiän sukuseuran ensimmäisestä isosta tapaamisesta, jossa alustettiin sukuseuran perustamista. Sukuseura perustettiin melkein päivälleen vuosi tuosta tapaamisesta. Löysin kaikki kuvat. Ja paljon muita. Innostuin ja kysyin, voiko innostua liikaa kuten minusta joskus tuntuu? Joudun silloin melkein euforiseen tilaan.  Oli pakotettava itsensä nukkumaan. Kirjoitin muistilehtiöön läppärini viereen ”kirjoita blogi 2007 kesästä”. 

5.8.2007 iltamyöhään puutarhassa

Kuvat kuljettavat mukanaan mahdottoman paljon muistoja, ihan samoin kuin päiväkirjat ja kalenterit. Innostumiseni on ollut katkonaista, minkä lukijani ovat huomanneet. Olen sattuneista syistä keskittynyt viime vuoden kevätkesästä lähtien omaan surkeaan olotilaani ja kauhistellut muutenkin itseäni. Tilanne on hiljaa paranemassa. Minun on vaikea uskoa, miten alas sairastuminen vie ihmistä. Ei osaa edes tehdä enää mitään oikein. Omat mittasuhteet vääristyvät, kun jalka on epätoivoisen kipeä ja liikkuminen on vaivalloista ja rasittaa. Ihminen hidastuu.

Kesän 2007 valokuvissa näin itseni nopeana ja liikkuvana ihmisenä, joka kuvasi tilanteita jatkuvasti jalustalla olevalla kameralla ajastimen avulla. Kaikki raajani olivat toiminnassa. Nyt käteni ovat lyhentyneet ja ihmiseen on tullut leveyttä lisää. Mutta olen edelleen sama ihminen enkä voinut tulla surulliseksi kuvia katsoessani. Sain osan valtavaa elämäniloani takaisin ja ideat alkoivat taas heitellä säteitään ympärilläni.

6.8.2007 taidenäyttelyä pystyttämässä Tuusulan kunnantalon galleriassa, rakennuksessa, jota ei enää ole

Ajattelin jälleen kerran myös suomalaisten onnellisuutta. Se on oikeasti totta, ainakin omalta kohdaltani, vaikka välillä mietin, että olisin voinut olla erilainen, tehdä enemmän, olla enemmän sitä ja tätä. Onnellisuus on kiinni meissä syntymästämme asti, se on jo geeneissämme.

Viime viikolla äitini olisi täyttänyt 110 vuotta. Hänkin oli loppujen lopuksi onnellinen ihminen, vaikka kaikki eivät ehkä nähneet häntä niin. Hänestä tuli isomummi 79-vuotiaana, kun minä, hänen vanhin tyttärensä sain ensimmäisen lapsenlapseni. Olemme eläneet hyvin erilaiset elämät. Jaoin hänen syntymäpäivänään Facebookissa kuvan hänestä ensimmäinen lapsenlapsi sylissään. Kun tämä syntyi, vanhempani olivat innoissaan ja ajelivat Hyvinkään sairaalalle katsomaan vauvaa. He myöhästyivät vierastunnilta eivätkä päässeet näkemään vauvaa. Ilmeisesti he eivät löytäneet sairaalaa, koska äiti kirjoitti heidän ajaneen hurjaa vauhtia ympäri Hyvinkäätä ennen kuin löysivät sairaalan. Surullista. Vasta pari viikkoa myöhemmin äiti pääsi viemään rotinarinkelin ja nyt jakamani kuva otettiin. Selvisihän kuvan päivämäärä!

Innostus oli lyhytaikainen. Ehdin entään pystyttää kameran jalustimen ja miettiä, mitä tekisin. Alkaisinko kuvata itseäni siivoamassa ja tekemässä työtä?  Päivä oli ollut aika vaativa, olin väsynyt. Meillä oli ollut pitkä etäkokous ja muut työt odottivat.

Seuraavana päivänä odotin lapsenlastani Alexia jälleen kerran viikonlopuksi. Hänen tultuaan, omat jutut jäävät  auttamatta taka-alalle. Piti käydä kaupassa. Illalla kuitenkin aloin vielä hetken oikusta tutkia äitini päiväkirjoja, joiden lukeminen masensi minua enemmän kuin uskoinkaan. Niitähän ei ole paljon (yksi vihko ja yksi muistikirja), tekstejä 1970-luvulta ja sitten 1990-luvulta. Hän on repinyt paljon sivuja, koska ei ole halunnut jälkipolvien ehkä loukkaantuvan niitä lukiessaan. 

Äiti toukokuussa 2001 leivomassa karjalanpiirakoita Tuusulassa

 

Äidin päiväkirja päättyy 3.11.1998. Otin omat kalenterini esille. Niiden merkinnät koskivat lähinnä hektistä työelämää, tapaamisia, koulutuksia, työmatkoja ja kokouksia Olin 51-vuotias. Eräs merkintä kertoo, että olen juuri tuolloin hankkimassa äidilleni rintaproteesiuimapukua. Hän kävi ahkerasti uimassa ja tarpeen oli myös merkki, joka antaa luvan käyttää uimahallin saunassa uimapukua. Isälle lähetin postissa neulepuseron isänpäiväksi, koska en silloin päässyt käymään. Äidin viimeinen merkintä oli juuri noilta päiviltä. Hän mainitsee meidän käyneen edellisenä sunnuntaina ja kertoo oman ajanjaksonsa olleen muutenkin vilkas, hän on tavannut ihmisiä, käynyt kylässä, ostoksilla.

Isäni lienee vuorostaan käynyt tutkimuksissa, mitä äitini ei mainitse. Joka tapauksessa isä joutui sairaalaan 16.11. eikä hän pääse enää sieltä pois. Hän on silloin 80-vuotias. Ehkä äitini lopettaa kirjoittamisen isän vakavan sairastumisen takia. Hän itse sairasti rintasyövän samana vuonna kesällä leikkauksineen ja sädehoitoineen. Hoidot päättyivät vasta kuukausi ennen isän sairastumista.

Äitini tuntien, tiedän hänen tunteneen valtavaa syyllisyyttä jopa isäni sairastumisen takia. Äitini oli aina kiitollinen kaikesta saamastaan avusta, mutta toisaalta kärsi kuin häkkiin työnnetty lintu. Se kaikki tulee esille päiväkirjoista. Hänen elämänsä oli täynnä muiden palvelua, jolloin itselle ei jäänyt tilaa. Lukeminen, kutominen ja ennen kaikkea myös kirjoittaminen olivat hänelle pakopaikkoja. Hän mainitsee hävittäneensä jo monet kirjoittamansa vihot.

28.9.1998 hän muisteli, kuinka hän rintamalla ollessaan istui mättäällä ulkona sinikantinen vihko sylissään kirjoittaen. ”Kukahan sen vihkokasan löysi? Korsusta Valkeasaaresta.”

Aiemmin hän kirjoitti usein inspiraation puutteesta kirjoittamaan ryhtyessään tai ulkoisista häiriötekijöistä, koska hän halusi pitää kirjoittamisen salaisena ja koska hänellä ei ollut omaa työpöytää tai pöytä oli väärässä paikassa ja häiriöille altis. Välillä hän toivoi jopa tietokonetta.

 

Olin koko viikonlopun allapäin. Kävimme Alexin kanssa lauantaina kävelyllä kiertäen Hyrylän eli suuren Prisman rakennustyömaan. Rakennustyömaan näkeminen masensi jälleen ja väsähdin siitä hirveästi. Olihan se myös koe kokeilla jalkojani kävelemällä. Näin ollen koko viikonloppu sen jälkeen meni levätessä, ruokaa laittaessa ja jälkiä siivotessa. Sitä samaa, mitä äitini teki koko elämänsä. Hänestä olisi ollut paljon muuhunkin. Toivottavasti lapsenlapset muistavat häntä lämmöllä. Tunsin vahvaa syyllisyyttä lukiessani päiväkirjoja. Syyllisyys tuli siitä, että silloin kun olisi pitänyt, ei ollut riittävästi aikaa omille vanhemmille. Yritin parhaani. Tiedän, että olen yrittänyt työntää näitä muistoja syvemmälle, jottei minun ole tarvinnut ajatella niitä, vaikka olisi pitänyt. Äiti rakasti meitä lapsia yli kaiken. Monella vanhalla ihmisellä on edelleen karvas kohtalo ajassa ennen kuolemaa.  Vaikka ihmisen elämää sitten hehkutetaankin, kun ihminen siunataan haudan lepoon.

Meistä jokaisen tarina on yksilöllinen ja erilainen.

Elämää eri aikoina

26.7. kirjoitin: Ehkä huomenna saan aloitettua blogipostauksen, jonka voin kuvitella myös valmistuvan viikonlopun aikana. Kuljeskelin tänään aamupäivällä Ainolan puistossa. Aurinko paistoi ehkä hiukan väärästä suunnasta häikäisten silmiäni liikaa, jotta olisin saanut otettua kunnollisia valokuvia. 

26.7.

Kiersin puiston nopeasti, en edes käynyt Sibeliusten haudalla vaan käännyin suoraan temppelin polulle. Pari ihmistä seurasi, kun ihmettelivät, minne polku veisi. Kuulin naisen sanovat jotakin, että eihän tämä ole Tuusulanjärven rannalla. Järvi on aika lähellä, mutta sinne ei ole näkymää. Kauempaa tuleva ei voi tietää, jollei tutki opaskarttoja ja -kirjoja ennen vierailua. Viivähdin Sibeliuksen temppelin paikalla kauemmin. Eräs mies tuli myös siihen ihmettelemään, mutta ei sanonut mitään enkä minäkään. Odotinkin, että hän lähtisi jatkamaan matkaa, että saisin olla hetken omissa oloissani. Kun lähdin pois, japanilainen pariskunta oli tulossa museolle ja mies kysyi, missä se on. He olivat kääntymässä vasemmalle heti opastaulujen jälkeen, vaikka museon portti oli aivan suoraan edessä.

26.7.

Olen niin paljon omissa oloissani, että ihmettelen välillä itseäni, miksi en katkaise olotilaani ja ala rupatella ihmisille.  Kun puutarhan jälkeen palasin Hyrylään, kävin S-marketissa ostamassa ruokaa. En juuri koskaan siellä enkä missään muuallakaan näe tuttuja ihmisiä. Matkalla olin ajatellut tätä erakkomaisuuttani. Iso kylä, melkein kaupunki ja ainoat tutut tapaan joskus omassa ryteikössäni. lähellä entistä asuinpaikkaani, joka ei myöskään ole kaukana. Onko tämä seuraus, väistämätön vaihe ihmisen elämässä. Miksi se tuntuu kiusaavan minua? Se taitaa olla jo määrätty geeneissäni.

Edellisen päivän aamulla lähdin aamulla kiertämään Hyrylän, kotikyläni, joka on suuren myllerryksen ja muutoksen alla. Korvia huumaava meteli kaikui entisen torin paikalla, jossa on äskettäin alettu tehdä maanrakennustöitä tulevaa isoa rakennusta, Prismaa varten, jota myös Särmäksi kutsutaan. Alue on rajattu metalliaidoilla mahdollisimman isoksi. Tutkin aluetta, jotta tiedän jatkossa, miten pääsen siellä kulkemaan, jos vaikka on asiaa kirjastoon tai terveyskeskukseen. En voinut taas olla ajattelematta taidehistorian proseminaarityötäni 10.4.2012 ”Hyrylän tori Tuusulassa”. No, enhän minäkään keksinyt torille mitään uutta ja ennenkuulumatonta muutosta, mutta en villeimmissä kuvitelmissakaan osannut ajatella Prismaa. Nyt aiheen valinta tutkimuksen kohteeksi tuntuu tyhmältä tai sitten kauhean viisaalta. Silloinhan se oli pakon sanelema, lähikohde, koska minusta ei sairastumiseni takia ollut muuhun.

Tänään luin Keski-Uusimaasta mielenkiintoisen uutisen, joka itse asiassa liittyy myös tähän kotikyläni muutokseen. Seminaarityöni ajatus lähti aikoinaan Rykmentinpuiston alueesta, jota silloin vasta suunniteltiin rakennettavan. Nyt se on jo aika pitkälle rakennettu, entisen armeijan metsät on tuhottu lähes kokonaan ja kerrostaloja on rakennettu niin, että asuntojen ikkunoista näkyy toiseen asuntoon sisään. Pari aluetta on vielä rakentamatta, loppu metsästä ja Puistokyläksi kutsuttava alue. Lehdessä kerrottiin nyt, että kyseisiltä vanhojen metsien alueilta on löydetty harvinaisia sammallajeja. Ne ovat vanhan metsän lajeja, joilla on Suomen laissa suojelustatus. Näitä ovat mm. erittäin uhanalaiseksi luokiteltu itupyörösammal, kantopaanusammal ja lahokaviosammal ja vielä vaarantunut korpihohtosammal. Saa nähdä, miten käy.

Olen ehkä aiemmin kirjoittanut, etten puutu enää tämän päivän rakentamiseen, ajatuksiin ja ajattelemattomuuteen kirjoittamalla, mutta on aika vaikea pysytellä kokonaan ulkopuolella. Kaiken lisäksi tässä elämässä on mahdottoman paljon kaikkia mielenkiintoisia asioita ilman niitäkin. Itseasiassa niitä muita juttuja on niin paljon, että on suorastaan naurettavaa sekaantua asioihin, joihin ei voi puuttua ja joista muut eivät välitä. Niiden muiden, joilla on vielä paljon elämää edessä, pitäisi olla niistä asioista kiinnostunut ja yrittää vaikuttaa, jotta maailma menisi parempaan suuntaan eikä tuhoa kohti kuten minusta nyt näyttää.

27.7.1957

 

Ihminen ei kai koskaan voi lakata välittämästä. Kirjoittaessani tätä, taustalla kuulen Pariisin olympialaisten avajaisia. Katselinkin sitä aika pitkään, mutten en jaksa keskittyä koko aikaa. Samanaikaisesti kun kirjoitan ja katselen avajaisia, skanneri skannaa negatiiveja. Minun pitäisi oikeasti tehdä jotakin muuta valokuvilleni kuten tyhjentää joitakin kansioita, laittaa kuvia jakeluun, hävittää osa kuvista, järjestellä. Tarvitsisin töitäni varten paljon lisää tilaa, pöytätilaa ja muutakin tilaa ja paljon aikaa. Onkohan taas niin, että yritän vältellä pakollisia töitä. Huomaan, että olen usein kesäisin harrastanut kuvien skannaamista. Löysin pari päivää sitten mielenkiintoisia kuvia isäni negatiiveistä kesältä 1957. Kaiken lisäksi löysin kuvien ottamisajankohdan ensimmäisestä päiväkirjastani. Uskomatonta, kuinka nopeasti lensin siihen aikaan takaisin. Kirjoitin ko. päiväkirjasta aikanaan luvun kyläkirjaan, tosin vain otteen. Jaoin nyt kuvia serkuilleni Facebook-ryhmään, mutta liitän tännekin jonkun kuvista.

Kaiken lisäksi olen paljon ajatellut elämäni kertomuksen jatkamista.  Uniakaan en ole nähnyt. Alan olla melkein kokonaan toipunut viimeisimmästä kaatumisesta ja suojelen itseäni edelleen stressiltä tekemällä vain kaiken pakollisen. Helteet ovat olleet ajoittain sietämättömiä, mutta eivät ole estäneet minua paitsi tapaaminen ystäväni kanssa piti perua. Yritämme ensi viikolla uudelleen.

27.7. Valvominen ja olympialaisten avajaisten katsominen otti veronsa ja olin koko lauantaiaamupäivän tosi väsynyt. Tänään aamulla tyttäreni perhe palasi takaisin Suomeen asuntovaunuineen. Onneksi matka kaikkineen meni hyvin. He menivät suoraan omaan karavaanariyhteisöönsä, koska lomaa oli vielä jäljellä. Heidän matkaansa oli tosi kiva seurata yleensä ja myös siksi, että oma historiani liittyi moniin kohteisiin.

28.7. Niin vain ne päivät menevät, suoraan sanoen lipsuvat käsistä. Olen varmaan ollut aivan liian suorituskeskeinen ihminen, kun luppoaika tuntuu paheelta ja hukatulta ajalta. Olen yrittänyt ajatella sitä juuri nyt, kun oma historiani suorastaan kutsuu tutkimaan sitä lisää. Viimeisimmän postaukseni jälkeen olen aloittanut parikin uutta kirjoitusta, jotka jätän uinumaan. Ajatusten myllerrys on varmasti teille, rakkaat lukijani omalta osaltanne tuttua, varsinkin, jos ikää on takanapäin. Kestää aikansa ennen kuin ajatukset saa ymmärrettävään järjestykseen niin, että ne selittävät edes itselle jotakin.

Toisaalta asioiden järjestyksellä ei ole minulle ollut kovin paljon merkitystä. Ihmisen luonne, aikomukset, kaikki risteilee aikajanalla täysin sekaisin. Jokin pieni hetki, asia, tapahtuma ja usein valokuva tai teksti herättää uuden ajatusten vyöryn. Niin on kai tarkoitettu, kaikella on aikansa. 

19.7.2024

Palaan siksi hetkeksi aiemmin mainitsemiini valokuviin vuodelta 1957 ja päiväkirjaani. Se lienee ollut ensimmäinen päiväkirjan näköinen, vaikka taisin töherrellä sitäkin ennen jo jotakin. Aloitin ko. päiväkirjan keskiviikkona 13.2.1957. Olin silloin vielä 9-vuotias. Olin saanut kirjan samana päivänä isäni kanssa tekemäni kaupunkimatkan aikana. Kovakantinen, kukkakuvioinen päiväkirja maksoi 305 markkaa, joka muunnettuna tämän päivän hintaan oli vähän alle 10 euroa. Uuden kynänkin olin saanut ja olimme ostaneet kirjakaupasta muutakin, koska mainitsen laukkuni painavan mennessäni linja-autoon.  Muistan ko. kirjakaupan Hämeenlinnasta hyvin, se oli Suomalainen Kirjakauppa torin laidalla. Kaikki koulukirjani kävin myös ostamassa sieltä. Jostakin syystä kuljimme bussilla, isä kulki omilla asioillaan, minulla oli hammaslääkärikäynti. Kävimme kyllä yhdessä kahvilla ja lopuksi menin yksin bussilla kotiin. 

Olen yllättynyt päiväkirjaa lukiessani, kuinka tarkkaan kirjoitin sinne kaiken. Hetkessä voin palata pian 80 vuoden takaisiin tapahtumiin kuin ne olisivat tapahtuneet eilen.  Mutta niistä ei nyt enempää. Palaan tähän postaukseen liittämiini valokuviin ja niiden sanoman voimaan. Olen ennenkin palannut kesän 1957 tapahtumiin blogeissani. En muista, miksi lopetin päiväkirjan kirjoittamisen melkein kuukaudeksi elokuun 6 päivän jälkeen ja jatkoin vasta koulun alkamisen yhteydessä syyskuun alussa.

Valokuvat on isäni ottanut käsittääkseni lauantaina 27.7.1957, kun äitini kolme pikkuveljeä Hannu, Martti ja Yrjö olivat lähdössä. He olivat tulleet edellisenä iltapäivänä Ruotsista, jonne he olivat kaikki muuttaneet aiemmin samalla vuosikymmenellä. Kesäisin he tulivat tapaamaan perhettään, vanhempia ja sisaruksiaan. Menomatkalla laivalta Anjalan Junkkariin Kymenlaaksoon, he poikkesivat usein meillä ja saattoivat myös yöpyä. Kun he saapuivat perjantaina, niin äitini oli marjassa, metsässä, josta haimme hänet kotiin. Illalla kävimme porukalla uimassa. Kuvat ovat harvinaisia, en ollut nähnyt niitä aiemmin. Isäni oli intohimoinen valokuvaaja nuoresta saakka. Hänellä lienee ollut aina myös samat ongelmat kuin minulle myöhemmin, valokuvaaminen oli kallista. Joka hetkeä kuten nyt ei voinut kuvata saati tilata kuvista paperikuvat.

Minulla on kuvissa sylissäni keltainen Tassu-kissa, jolla oli sittemmin hurja kohtalo. Ehkä olen aiemmin kertonut, että annoin rikolliselle (silloin en sitä en vielä tiennyt) luvan ampua kananpoikia varastavan hurjan kissani. Se lienee tapahtunut seuraavana talvena eli 1958. Kanojen omistaja oli kioskivaras ja ampui myöhemmin itsensä, kun oli jäämässä kiinni. Siitä ajasta en muistaakseni ole kirjoittanut päiväkirjaa tai olen hävittänyt kirjoitukseni syystä tai toisesta.

Tässä tällä kertaa. Anteeksi tylsä otsikko ja asioiden kertaaminen sadanteen kertaan. Mene jo asiaan! Uudistu!

19.7.2024

 

Kesäretkiä eri aikoina

Ehkä monilla muillakin on tekemistä tähän aikaan, sopeutumisessa ja kaikessa muussa. Aika ennen koronapandemiaa on kuin jokin toinen aikakausi verrattuna aikaan sen jälkeen. Olen muistaakseni kirjoittanut, etten aloita tästä aiheesta, mutta en voi välttää, että se häivähtää aika ajoin mielessä eri asioita käsitellessäni. Silloin surumielisyys valtaa mieleni. Kun palaan vaikkapa vuoteen 2018, se on kuin paluu historiaan. Sen jälkeen hyvin moni asia on kokenut muutoksia, ehkä juuri sellaisia, jotka jättävät meihin arpia. Niitä on silti katsottava suoraan, vaikka tuntuukin, ettei pysty. Tavalla tai toisella ne ovat tulppa myös monen muun menneen asian käsittelyyn. Vaistoan, että tämä sama asia eri muodoissaan kalvaa monia muitakin ihmisiä. Se tekee minut surulliseksi.

 Maailma on muutenkin sen jälkeen muuttunut vihamielisemmäksi, joskus sietämättömäksi. Silti me yksittäiset ihmiset olemme samoja, kipeitä sisältäpäin, yllättäen kasvaneita ja vanhentuneita, muuttuneita. Rutiinit pyörivät samalla tapaa, mutta jokin on muuttunut. Toisaalta minäkin haluan muutosta, mutta erilaista, hellittämistä ja rauhoittumista.

Se oli äestämistä. Kuvistani alkaa näkyä paluuni yksityiskohtiin. Tästäkin pellon reunalla tehdystä tutkimusmatkasta on paljon valokuvia. Ehkä palaan lasten katseen mukana myös omaan lapsuuteeni.

Selailin koneellani kevään 2018 valokuvia, joita en ehkä koskaan ole edes katsonut kovin tarkkaan. Kuvat herättivät monia tunteita ja muistoja, tekivät ne eläviksi. Kuljin taas lomamatkalla Kreetalla, josta kirjoitin muistaakseni vain yhden blogin, joka sisälsi myös muistoja menneistä matkoista. Matkablogeja on vielä paljon kirjoittamatta enkä nyt tiedä, onko sellaisen aika koittanut. Joka tapauksessa niitä on odottamassa, sillä tuskin enää matkustan oikeasti minnekään.  Voin silti jatkossakin kuvitella matkoja eri paikkoihin. Maailma on niin mahdottoman täynnä turisteja ja täpötäysiä paikkoja, etten halua sellaista. Viimeinen etelän matka Espanjan Andalusiaan 2019 osoitti sen. Täälläkin on ja on ollut totuttautumista ihmisjoukkoihin, joita kyllä edelleen enimmäkseen välttelen. Tarvittaessa silti kestän niitä, osaan soluttautua joukkoon, mieluiten anonyyminä.

En ole nautiskelija muuten kuin kauniin luonnon suhteen. Ruoka ja juomat eivät kiinnosta muuten kuin elämisen kannalta. Vaatteita en osta muuta kuin tarpeeseen. En käytä hajusteita, mutta meikkaan itseäni ja värjään tukkaani, jotta paremmin kestäisin itseäni, en muiden takia. Minulla on kotona paljon tekemistä. On lukemista, tavaroiden läpikäyntiä ja sukutaulujen käsittelyä ja blogien kirjoittamista. Museot eivät enää erityisesti kiinnosta minua, mutta paikat ja historia erityisen paljon.

Himoitsen uutta kameraa, vaikken olekaan tyytyväinen valokuviini.

Tuon aloituksen tähän postaukseeni kirjoitin jo monen monta päivää sitten, mutta koska se pätee edelleen, jatkan siitä. En oikein usko, että saan tekstiäni tänäänkään valmiiksi. 

19.8.2023 Panssarimuseossa, yleiskuva, Leopard-panssarivaunu, jonka päälle sai kiipeillä. Sen edessä oli esillä Ukrainan sotaan liittyvää materiaalia.

Eilen olin Markkulan sukuseuran perinteisellä kesäretkellä. Olimme päättäneet jo kauan sitten, että se tehdään Hattulaan. Kohteeksi valikoitui sitten Parolassa oleva Panssarimuseo. Ihmisjoukoista puheenollen, se näytti olevan monen muunkin vierailukohteena. Meitäkin oli sentään 30 hengen porukka, jota varten oli pyydetty esittely. Saimmekin esittelijäksi asiantuntijan, Panssariprikaatissa sotilasuransa tehneen Rainer Syrjälän (kapteeni evp.). Hän osasi kertoa valituista panssarivaunuista erittäin paljon, jopa yksityiskohtaisesti.  Puolentoista tunnin esittelyn aikana ummikko helposti putoaa kärryiltä. 

Minulla olisi ollut vain tyhmiä kysymyksiä omiin kokemuksiini perustuen. 1960-luvun lopulla olin Länsi-Saksassa ja työnsin silloisen kotikyläni raitilla lastenvaunuja, kun ohitseni porhalsi valtavan korkea amerikkalaisten Nato-sotilaiden panssarivaunu. Se rikkoi kyläläisten puutarhoja ja taisi vaurioittaa myös kylän läpi kulkevaa rautatierataa. Kaikkihan korvattiin. Mutta se oli kyllä pelottava näky. Olisin ehkä kysynyt, olivatko amerikkalaisten panssarivaunut isompia kuin suomalaiset museopanssarivaunut? Toinen kysymys olisi koskenut panssarivaunujen kuljetusta paikasta toiseen ja niiden painoa. Niitähän on kuljetettu Ukrainaan kai myös lentokoneilla. Sitten lopussa kysyin jotakin aivan tyhmää eli voiko oppaaseemme ottaa yhteyttä, jos tulee kysymyksiä. Meidänhän pitää kirjoittaa jotakin sukuseuran lehteen ja ehkä olisimme tarvinneet joitain tarkennuksia. En kyllä tarkoittanut kysellä omia kysymyksiäni. Amerikkalaiset panssarivaunut ovat ehkä meillekin oleellisia nyt, kun olemme Natossa.  1960–1970-luvuilla ajatus Natosta tuntui kauhistuttavalta. 

Poikkesimme sitten lähistöllä Parolannummella katsomassa siellä seisovaa Parolan leijonaa. Koska aihe kiehtoi mielikuvitustani aivan liian paljon (jo etukäteen) , kopioin kuvauksen paikasta tähän.

Kuvaus (Museovirasto: Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY)

”Parolannummi on poikkeuksellisen pitkään sotaväen kokoontumis- ja harjoituskenttänä toiminut leirialue, josta on kehittynyt pysyvä majoitus- ja harjoitusalue. Parolannummi on toiminut lisäksi monien merkittävien historiallisten tapahtumien näyttämönä.

Kuiva ja pääosin avoin kangaskenttä on edelleen alkuperäisessä käytössään. Alueella on muutamia puolustusvoimain varastorakennuksia. Alueen etelälaidalla on Aleksanteri II:n 1863 tekemän sotaväen katselmuksen kunniaksi pystytetty muistomerkki, Parolan leijona. Samaan aikaan annetun kieliasetuksen 100-vuotisjuhlassa 1963 paljastettu muistokivi on samalla alueella leijonapatsaan kanssa.

Historia

Hämeen linnan laitumet sijaitsivat ainakin jo Kustaa Vaasan aikana Nummen kylän alueella. 30-vuotisen sodan aikana 1600-luvulla Parolannummelle koottiin seudun jalkaväkimiehet ja hakkapeliitat. Sotaväen harjoituskenttänä Parolannummen käyttö alkoi 1777.

Ruotsin kuningas Kustaa III vieraili leirillä kolmasti seuraamassa harjoituksia ja Kustaa IV Adolf kerran. Vallan vaihtumisen jälkeen Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili Parolannummella kerran ja Aleksanteri II kahdesti.

1863 kesäleirillä tapasivat Venäjän keisari Aleksanteri II ja J.W. Snellman toisensa. Tämän tapaamisen seurauksena keisari allekirjoitti Hämeenlinnan lääninhallituksen talossa 1.8.1863 julkaistun asetuksen, jonka mukaan suomen kieli tuli maassamme yhdenvertaiseksi ruotsin kanssa.

Aleksanteri II:n vierailun kunniaksi Parolannummelle pystytettiin 1868 ruotsalaisen kuvanveistäjän Andreas Fornanderin tekemä pronssileijona eli Parolan leijona. Pronssileijonan pystyttäminen pyrittiin yhdistämään myös kieliasetukseen. Kieliasetuksen satavuotisjuhlassa 1963 samalle paikalle paljastettiin suomen kielen oikeuksien kivi.”

12.7.2019 Alex tutustumassa panssarivaunuun sisältä

Kun lapsenlapseni oli vuoden Intissä eli varusmiehenä nimenomaan Parolassa Panssariprikaatissa. Hänen alokasryhmänsä oli 2/19-ryhmä. Olin todella innoissani, kun pääsimme katsomaan aluetta 12.7.2019. Silloin siellä vietettiin Hämeen Panssaripataljoonan perinnepäivää ja Suomen Panssarijoukkojen 100 vuotista merkkipäivää ja samalla vietettiin kesän alokkaiden saapumiserän läheisten päivää.  Lähdimme sinne perheen kera, mukana tyttäreni poikineen ja hänen tyttärensä ensimmäisen lapsensa kanssa. Se oli minulle ja ehkä muillekin ikimuistoinen päivä. Oli taistelunäytöksiä ja panssarivaunujen kulkue ja saimme tutustua koko alueeseen. Pikkupojilla oli hauskaa.

12.7.2019. Hämmästyin ottamieni kuvien määrää, suurin osa kameralla.

Sitten tulikin korona-aika seuraavana vuonna. Alussa mietin sitä, miten paljon asioita jäi varjoon edeltävien liian kiireisten vuosien 2018–2019 aikana. Samanaikaisesti oma vointini ei ollut kovin hyvä. Monta asiaa käsittelemättä. Nyt saan ehkä asiat käsiteltyä.  Ainakin mielessäni. Ympyrä on sulkeutunut. Neljä vuotta. Lukija saattaa ihmetellä, miksi kaikki asiat pitää käsitellä?

12.7.2019 panssariprikaatilla on omat valokuvaajaalokkaat...

Minusta tuntuu vähän siltä, että yritän ottaa mennyttä aikaa kiinni. Olen jäänyt jumiin jonnekin matkan varrelle. Elämä on jatkunut ja olen viivytellyt jossakin, eksynyt enkä ole löytänyt sille polulle, jonne minun pitäisi mennä. Tämä ei tietenkään pidä aivan paikkaansa vaan on minun kokemusperäinen käsitykseni koronajan vaurioista meissä ihmisissä. 

Alokkaan äiti on jäänyt kuvan ulkopuolelle.

jatkuu... Niin kävi kuin ajattelin eikä minulla ole nytkään aikaa kirjoittaa tai valikoida kuvia postaukseen. Edellisestä kirjoitusessiosta on nimittäin jo kulunut kolme-neljä päivää. On paljon tekemistä enkä ehdi tehdä kuin pienen osan. Sitten pitää laiskotella ja kerätä voimia. Olen sen verran tunnollinen ihminen, että tunnen syyllisyyttä, etten ole edes ehtinyt paneutua riittävästi sukukirja-asiaan.

Ehtiäkseni tehdä kaikki asiat, tarvitsisin kotiapulaisen, joka hoitaisi siivouksen, ruoanlaittamiset, pyykinpesut, kaupassa käynnit, kissan tarpeet. Sää alkoi myös pilkata minua, sillä sateiden jälkeen alkoi juuri aurinko paistaa. Luontoretket ja valokuvaukset haluan hoitaa kyllä itse.

12.7.2019 meteliä riitti taisteluharjoituksessa ja panssarivaunukulkueessa.

Vitkastelu myös tulee välillä esille. Lähdin viemään roskia pihalla olevaan roskavarastoon. Kertyykö teillä kaikilla muillakin roskia yllättävän paljon? Työtä riittää lajittelussa, onneksi meillä on täydellinen roskavarasto, jonne voi viedä kaiken: sekaroskan (sisältää mm. kissanjätteet, siis sen, jonka kerään päivittäin kissanveskistä), biojätteen (pussi pitää viedä lähes päivittäin, koska se alkaa hajota niin nopeasti), muoviroskat (miksi kaikki pitää pakata muoviin, pussi täyttyy nopeasti), pahvit (sitäkin kertyy paljon), lasia ja metallia kertyy onneksi vähemmän.

12.7.2019 maanviljelystä ja sotia, sitähän Suomen historia on ollut...

Otin pihalle mennessäni mukaani häkkivaraston avaimen. Olen vältellyt sinne menoa viikkokausia, vaikka mielessä on ollut. Varastohan on tupaten täynnä banaanilaatikoita täynnä kirjoja, tauluja pakattuina, myös käyttämättömiä ja paljon muuta entiseen taiteelliseen toimintaani liittyvää. Tarkoitukseni oli vilkaista käyttämättömiä kehyksiä, joita voisin tarjota ilmaiseksi paikallisella roskalavalla. Etsin sitten hetken vielä laatikkoa, jonne olin tammi-helmikuussa kätkenyt muistojani, runot ja tekstit 1960-luvulta ja kaikki vanhat asiapaperit. Banaanilaatikot ovat äärettömän painavia minun heikoille käsilleni ja tila, jossa siirtelen laatikoita, on liian pieni. Ilokseni löysin juuri sen laatikon melkein alimmaisena ja nappasin jotakin mukana. Laatikko oli muuten täynnä vanhoja asiakirjoja.  Voin olla iloinen tästäkin ennen seuraavaa käyntiä varastossa. 

 

Pyhän ja arjen iloja

Olen monta kertaa eri yhteyksissä sanonut ja kirjoittanut, ettei eläkeläisellä ole lomaa eikä vapaapäiviä. Olen vuosien mittaan todennut muiden sanomisista, etteivät muut välttämättä ajattele niin. Eläkeläinen on aina lomalla ja vapaalla. Se saattaa joidenkin osalta pitää paikkansa. Minä en koe niin. En ala väitellä asiasta. Miksi muuten aloitin edes tällä?

Kuvat eivät liity tekstiin muuten kuin lopun osalta. Mutta niinhän on melkein aina ennenkin.

En väittele enkä kommentoi muitakaan mielipiteitä, joita maailma on nykyään kyllästymiseen saakka täynnä. Lisäksi mielipiteitä värittävät väärin ymmärtämiset, koska ihmisten lukutaito on hukassa. Ja pitäähän se mielipide tuoda julki. Ikäänkuin sillä olisi mitään merkitystä. Nopea mielipiteen esittäminen on helppoa, johon sitten monet tarttuvat ja jopa media ottaa kiinni mielipiteistä. Väärinymmärryksen mahdollisuus kasvaa ja kaikki edellä oleva ehkä tarkoituksellakin lisää vastakkainasettelua ihmisten ja ihmisryhmien välillä. Oikeasti tilanne ei tietenkään ole niin paha kuin vaikkapa somesta saattaa ymmärtää.

Uskon, että aika moni muistakin pysyttelee kaikkien tyhjänpäiväisten väittelyiden, kiukutteluiden ja valittamisen ulkopuolella.

 

Maanantaina paperi Hesarissa oli kaksi artikkelia, jotka voisivat herättää kiivaan keskustelun. Jos niitä nyt yleensä edes luetaan. Seuraan erityisen tarkkaan ilmastonmuutokseen liittyviä artikkeleita. Piia Elosen aiheeseen liittyvä artikkeli (HS-analyysi) oli saanut lehdessä otsikon ”Silmänkääntötemppu”, jonka sanoma on, että ”Suomi onnistui vähentämään fossiilisten polttoaineiden käyttöä, mutta ryhtyi polttamaan tilalla puuta. Samalla metsien hiilinielut ovat vuosi vuodelta kutistuneet.” Monet ovat nimittäin kääntäneet kelkkansa ja pitävät ilmastonmuutosta ja luontokatoa vain jonkun ihmisryhmän hörhöilynä. Sehän ei pidä paikkaansa.

Toinen artikkeli liittyi koulushoppailuun, joka Ruotsissa on ollut täysin vapaata 30 vuotta (1992 lähtien) ja tehnyt tilanteesta siellä järkyttävän. Suomea varoitetaan tekemästä niin kuin Ruotsi teki aikoinaan.  Kaiken huippu on se, että meillä yhden puolueen puheenjohtaja (PS) on ymmärtänyt asian osittain väärin. Suomessa ovat asiat vielä oikeasti hyvin. 

Paljon melua syntyy milloin mistäkin aiheesta ja melu vain kiihtyy eduskuntavaalien ollessa aivan kohta edessä. Voi kysyä, miksi vanhus on vielä kiinnostunut em. asioista, koska eiväthän ne enää kosketa minua suuresti. Vanhalle ihmiselle on pääasia, että saa elää rauhassa, tulla toimeen ja kuolla äkkiä. Mutta me olemme nähneet maailmaa todella pitkän aikavälin, kokeneet muutokset ilmastossa ja kouluissa ja kaikessa muussakin. Olemme nähneet niin paljon, että se koskee, kun tietää, että harva nyt keski-iässä oleva ei tiedä asioista paljon mitään. Vanhuksesta tehtiin aikanaan seniori, siitäkin on viime päivinä keskusteltu. Vanha mikä vanha, olen aina sanonut niin.

Hesarissa on koko ajan vastaavia tekstejä. En tässä vielä puutu Auerin tapaukseen, jossa alunperin olin sitä mieltä, että aikanaan tehtiin oikeusmurha. Koin itse aikanaan myös oikeuslaitoksen ongelmat omassa talokiistassani, jota ei tietenkään voi verrata tuohon aiemmin mainitsemaani, koska kysymyksessä ei ollut rikosasia. 

Viimeisen vuoden ajan Ukrainan sota on ollut otsikoissa ja artikkeleissa hyvin paljon. Ihmisten elämää sodan jaloissa ja evakossa on kuvattu lähes joka päivä jostakin näkökulmasta katsottuna. Se on ollut minullekin opettavaista ja tuonut pinnalle asioita, joita olen itse tutkinut. Tämän päivän ihmiset ja lapset saavat lehdistä opettavaista aineistoa jo paljon ennen, kun se pääsee historian kirjoihin. Kouluaikoina maailmansotien käsittely jäi vähäiseksi. Myöhemmin 1970–1980-luvuilla ja sen jälkeen ahmin niistä ja holokaustista kaiken tiedon. Nyt historia tulee iholle saman tien.

 

Olen lukenut sanomalehtiä ja muitakin lehtiä jo lapsuudenkodissani, jonne oli tilattu useita sanomalehtiä. Isäni piti tärkeänä, että muodostimme vaikkapa poliittisesti oman kantamme itsenäisesti tai emme ollenkaan. Olen joskus näissä blogeissani maininnut erään kotiaineeni, jonka kirjoittamiseen isä kannusti. Olisiko ollut niin, että hän ehdotti aiheenkin, joka oli Neljäs valtiomahti. Aineeni taitaa olla vielä tallessa. 1960-luvulla se tarkoitti lehdistöä. Nykyään se on laajentunut koskemaan koko median kenttää.

En muista, olisinko jo silloin maininnut ammattihaaveeni olevan toimittajan ammatin. Ammatinvalintaa pohdittiin koulussa ammatinvalintaohjaajan kanssa ehkä oppikoulun 5:n luokan paikkeilla, joka nykyään vastaisi luokkaa 9. Itse asiassa muistan tilanteen olleen hirveän jännittävä ja oli vaikea paljastaa oma urahaave. Elimme 1960-luvulla aivan erilaista aikaa. Oli vaikea ilmaista itseään vapaasti ympäristössä, jossa ei saanut yleensä sanoa paljon mitään. Muistan, kuinka aikoinaan tyttäreni aloittaessa koulun 1970-luvulla ihmettelin, kuinka sanavalmiita sen ajan lapset olivat ja heitä jopa kannustettiin puhumaan. 

Ehkä ammattihaaveeni koki tuolloin kolauksen kuten monet muutkin asiat. En tutki asiaa nyt päiväkirjoistani, koska siihen menisi paljon aikaa. Voi olla, etten ole edes kirjoittanut asiasta, koska pettymykset olivat ikäviä asioita eikä niistä puhuttu.

Lukion jälkeen saatoin miettiä vielä toimittajakoulutukseen pyrkimistä, koska myöhemmin Saksassa ollessani mainitsin eräässä yhteydessä sen ammattihaaveekseni. Ehkä se johtui siitä, että olin joutunut karistamaan elokuvaohjaajan uran, koska en päässyt sitä opiskelemaan. Kaikkein tärkeintä minulle oli aina kuitenkin kirjoittaminen. Ja sitähän jatkan hamaan jonnekin.

 

Tässä tuli pieni katsaus eläkeläisen elämään. Viikonlopun perjantaista sunnuntaihin vietin 11-vuotiaan lapsenlapseni kanssa enkä oikein päässyt läppärille kirjoittamaan. Minni-kissa yrittää aina kirjoittaessani tunkea syliini ja istuu silloin usein sylissäni. Kehräten. Hänellä oli hiukan rasittava viikonloppu, kun omistaja halusi niin paljon leikkiä ja kanniskella häntä. Minun kanssani Minni saa itse päättää.

Kotikin on kaaoksessa (koska se ei olisi). Olin koko maanantain niin uupunut viikonlopusta, että nukuin suuren osan päivää. Vietimme nimittäin muutaman tunnin Tuusulanjärven jäällä. Samanaikaisesti sinne oli tullut tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä. Se oli uskomatonta. Korona-aikana vältin sinne menemistä viikonloppuisin, mutta nyt, päivänä, jonne sinne oli ahtautunut ihmisiä enemmän kuin koskaan, piti mennä. Mahtuuhan sinne joukkoon, mutta onhan se vähän ahdistavaa. Mekin olimme autolla liikkeellä ja löysimme paikan Kotorannantiellä olevan väistökoulun parkkipaikalta. Jäällä oli kova viima ja kylmää ja häikäisevä auringonpaiste. Tulimme toista kautta pois ja jouduimme uskomattomaan ruuhkaan pienellä Tuusulan kirkkotiellä, jonne oli ennen kello 14.00 tunkemassa lisää ihmisiä. Parkkipaikkoja näyttää kyllä lisätyn. Tännehän ei oikein mistään pääse bussilla. Minä sentään pääsisin milloin tahansa kävellen...