Telon - unohtunut sukuhaara

Elokuun 1 päivänä 1793 kastettiin Rengon Vehmaisissa poikalapsi, joka sai nimen Henric (Henrik tai Heikki) Johan Telon. Hän oli syntynyt 29.7.1793. Syntyneiden luettelossa ei ole merkintää, missä hänet kastettiin, mutta kastajana toimi Rengossa jo pari vuotta kappalaisena toiminut David Cavander. Lapsen vanhemmiksi Rengon kastettujen luetteloon on merkitty snickaren eli puuseppä Henrik Telon ja vaimo Anna Maja Rasberg. 

Tässä kuvassa eletään 1960-lukua. Rengon raittia ja Rengon kirkko. Negatiiveistäni skannattu.

Kaste saatettiin suorittaa Rengon keskiaikaisessa kivikirkossa, joka oli kymmenisen vuotta aiemmin rakennettu lähes uudelleen. Kivikirkko oli sitä ennen ollut pitkään lähes raunioina, ja seurakuntalaiset olivat käyttäneet sen korvaajaksi rakennettua puista kirkkoa, joka sekin oli 1770-luvulle tultaessa huonossa kunnossa. Ajatus kivikirkon uudelleen rakentamisesta raunioista heräsi. Kirkolla pidettiin katselmus ja tehtiin korjaussuunnitelma ja alettiin valmistella rakentamista vuodesta 1779 alkaen. Rengon historia (1993) kertoo näistä vaiheista yksityiskohtaisesti. (Markus Hiekkanen: Kivikirkon rakentaminen uudelleen 1779–1784; ss. 110–124).

On siis hyvin todennäköistä, että alussa kuvaamani lapsen kaste tapahtui uudelleen pystytetyssä kirkossa. Alkaessani kirjoittaa tätä tekstiä ja tutkittuani suvun historiaa ja kirjoitettuani tämän tekstin jo lähes valmiiksi,  heräsin eräänä yönä kesken uniani ja aloin miettiä siihen mennessä tutkimaani, tätä isäni puoleiseen sukuun kuulunutta henkilöä. Yöllinen oivallus kantoi minut tutkimaan jälleen kirjaa Rengon historiasta.  Kirkon uudelleen rakentamisella olikin ilmeisesti suuri merkitys ko. henkilön ja hänen jälkeläistensä elämään. 

18.2.2018 Rengon kirkolla

Koen edellisen kaltaiset oivalllukseni katseen tarkentamisena menneisyyteen. Usein silloin joku kirjoitukseni tai tutkimukseni on kesken ja vaikka en koko ajan ajattele sitä, alitajuntani tekee työtä.

Peruutan alussa mainitsemani lapsen isän, myös Henric-nimeltään, syntymään vuonna 1765.  Kirjoitin kotitaloni historiaa tutkittuani artikkelin ”Paluu Vehmaisten kylään ja Siukolan talon historiaan” vuosi sitten ilmestyneeseen kirjaan ”Kaartjoen rannoilta: elämää ja ihmisiä Kaloisten seudulla”. Minulta jäi tutkimisen ja kirjoittamisen välissä paljon huomioita tekemättä. Tosin niillä ei ollut merkitystä kokonaisuuden kannalta, joka kattoi ajan 1700-luvun alusta aina 1980-luvulle.

Siukolan talossa Rengon Vehmaisten kylässä syntyneellä Anna Antintytär Siukolalla (1728–1798) ja tämän aviopuolisolla Antti Juhonpojalla (1721–1794) oli kuusi lasta. Anna oli syntynyt Vehmaisissa kylään 1720-luvun puolivälissä muuttaneiden vanhempiensa toisen avioliiton lapsena.  Annan isän Antti Tuomaanpojan kuoltua 1746,  18-vuotiaasta Annasta ja hänen miehestään Antti Juhonpojasta tuli talon uusi isäntäpari. Perheeseen syntyi kuusi lasta välillä 1751-1765. 

Tuli myös mieleeni, että olisiko Henrik Telon myös ollut rakentamassa 1800-luvun alussa rakennettua aittaa. Kuvani elokuulta 1999.

 

Tässä käsittelen perheen nuorinta 1765 syntynyttä Heikki tai HenricAntinpoikaa. Rengon rippikirjat, varsinkin Vehmaisten kylän syntyneiden ja kuolleiden kirjojen osalta tuolta ajalta ovat puutteellisia tai niitä ei ole. En löytänyt tietoja edes naapurikuntien kirjoista. Näin ollen Heikki Antinpoika jäi tarkemman tutkimuksen ulkopuolelle. Kun nyt sattumalta jostakin syystä kiinnitin tähän yksityiskohtaan huomioni, löysin kokonaan uuden sukuhaaran. 

Somen sukututkimusryhmissä herää silloin tällöin erityisen kiivasta keskustelua ja väittelyä, miten nimet pitäisi kirjata. Tässä tekstissä ja kuten kaikissa muissakin kirjoituksissani, saatan käyttää vaihtelevasti erilaisia muotoja. Kasteessa lapsi on ehkä Henric, mutta oikeassa elämässä täysin suomenkielinen henkilö käyttänee nimeä Heikki tai Henrik. Arkistotiedoissa tämän henkilön nimi esiintyy lähes aina 1700–1800-luvuilla muodossa Henric tai Henrik. Yleensä suosin suomenkielistä versiota, jota ensimmäinen sukututkimuksen opettajani Teuvo Ikonen suositteli.

Viisi vuotta vanhemmasta veljestä Juho Antinpojasta (1760–1833) tuli talon seuraava isäntä, mutta nuorempi veli pysytteli myös kylässä. Perheessä oli kaksi muutakin veljeä, jotka asuivat kylässä iäkkäiksi avioitumatta. Heikki Antinpoika sen sijaan lähti pian ripille päästyään puusepän oppiin ja palasi vielä ennen avioitumistaan kotiinsa, mikä seikka oli minulta jäänyt huomioimatta.  Hän solmi avioliiton 27.6.1793 Anna Maja Rasbergin kanssa, jonka sukujuuret vievät Vanajalle. Oletan, että vaimo on tullut ensin piiaksi Siukolaan ja sitä kautta tutustunut tulevaan mieheensä. Avioliiton solmimisen aikaan, alussa mainittu isänsä mukaan nimen saanut Henric (Henrik tai Heikki) oli jo pantu alulle.

Ammatti-ihmisenä Heikki Antinpoika oli ottanut sukunimen Telon, joka muuttui aika ajoin Teloniukseksi, mutta vakiintui koko perheen osalta nimeksi Telon. Myöhemmin Rengon Vehmaisten rippikirjassa hänen ammattinsa on sockensnickare eli pitäjän puuseppä.  Vieraantuntuinen sukunimi vaikutti, etten osannut yhdistää häntä syntymäperheeseensä.

Rengon historiassa kerrotaan, että kirkon kattoa tervattiin uudelleen jo vuonna 1790 ja tervamestarina toimi puuseppä Henrik Telon Vehmaisista. Minäkin siirryn tässä vaiheessa käyttämään etunimeä Henrik kuten Rengon historia.

Kun kirkon katto tervattiin seuraavan kerran 1800 ja sitten vielä 1821, niin edelleen Henrik Telon toimi tervamestarina.  Hänet mainitaan myös sakariston lattian korjauksessa 1813.  Tiedot historiaan löytyvät Rengon kirkonkokousten pöytäkirjoista ja tileistä, jotka kuka tahansa pääsee lukemaan digitoidusta aineistosta. Kirjaukset on tehty ruotsin kielellä ja vaikeasti luettavalla käsialalla.

18.7.2018 Rengon museo kirkon vieressä oli kiinni.

On hyvin todennäköistä, että lapsen isään ja koko Telon-sukuhaaran historiaan, Rengon kirkon uudelleen rakentaminen vaikutti suuresti.  Henrik lähti varhain Vihtiin oppimaan puusepän taitoja.  Olisiko hän ollut Rengon kirkon rakennusmestariksi valitun, puusepäksi mainitun Martti (Mårten) Tolpon opissa?  Rengon kirkon mainitaan olleen tämän kuuluisan kirkkojen rakentajan ensimmäinen työ vuosien 1770–1783 välillä.   Olisiko ollut mahdollista, että Henrik lähti Martti Tolpon oppiin? Hän lähti kotikylästään välillä 1782–1784? Palattuaan hän oleskeli ensin kotitalossaan, mutta avioiduttuaan asui koko elämänsä Vehmaisissa. Rippikirjassa, joka alkaa vuodesta 1789 hänen mainitaan olleen pitäjän puuseppä.

Telonin perheeseen syntyi kymmenen lasta, joiden elämää lähdin tutkimaan ulottaen tutkimukseni niin pitkälle eteenpän kuin pystyin.

Edellä mainittu vanhin poika 1) Henrik muutti 16-vuotiaana rengiksi Vanajalle 1809, muutto löytyy sen vuoden muuttaneista numerolla 20.  Sitten onkin vaikea löytää häntä, koska ei ole tietoa siitä, minne siellä hän muuttaa eikä sukunimi kulje mukana.

2) Vilhelm syntyi 31.3.1796. Hän vuorostaan muutti numerolla 23/30.11.1810 Pyhäjärvelle. Sukunimi Telon kulki Vilhelmin mukana. Hän toimi myös renkinä. Viimeiseksi asumispaikaksi jäi Tuusulan Paijalan Lill-Klaavon tila, missä hän kuoli 40-vuotiaana 10.6.1836 vilutautiin (frossa) naimattomana. Tuusulaan hän oli tullut Janakkalasta pari vuotta aiemmin. Paijalaan hän siirtyi Tuusulan Vanhankylän Mykkylän rälssitilalta.

3) Johan Staphan syntyi 28.12.1798 ja muutti sepänkisälliksi Hämeenlinnaan 1825, josta hän siirtyi Janakkalan Tervakosken rusthollille tilan sepäksi ja avioitui 29.10.1829 Tervakosken Napialan Knuutilan talon tyttären Ulrika Heikintyttären kanssa. He saivat yhden lapsen 15.2.1831, joka kuitenkin kuoli 14.5.1831. Ikävä kyllä myös isä Johan Staphan oli kuollut vähän aiemmin eli 23.3.1831 keuhkotautiin.

4) Ulric syntyi 11.4.1801 ja kuoli parivuotiaana 1.10.1803.

29.5.2018 Rengon sankarihaudoilla

 5) Gotleb syntyi 4.7.1803. Hän muutti myös Tuusulaan. Hänellä oli kasteessaan arvovaltainen kummien joukko, jota en nyt käy läpi. Olihan hänen isänsä siinä vaiheessa jo hyvin tunnettu paikkakunnalla. Joukossa myös suvun jäseniä.

Gotlebin myöhemmästä perheestä kirjasin seuraavaa:

Tuusulan Jäniksenlinnassa Vanhakylän kartanon mailla asui Telonin perhe. Isä Gotleb Telon oli syntynyt Rengon Vehmaisissa ja hän kuoli Tuusulassa 6.2.1868 ollessaan 64 vuotta ja 7 kuukautta. Hänen jälkeensä jäi vaimo Stina Lovisa Ramstedt s. 11.12.1811 Nurmijärvellä.  Leski kuoli Tuusulan Vanhakylässä 70-vuotiaana 5.4.1882. Pariskunta oli avioitunut Nurmijärven Raalan kartanon mailla, jossa Gottleb oli oppimassa sepäksi.  Hänet on merkitty seppä Henrik Johan Ramstedtin (s. 1771) työntekijäksi ja käsityöläisten sivulle rippikirjaan. Samalta sivulta löytyy vaimo, em. sepän tytär Stina Lovisa. Avioliitto solmittiin Raalan aateliskartanossa Nurmijärvellä /Råskog, Adlerskap 1.8.1828, jolloin vaimo oli vasta 17-vuotias. Tytär Anna Sofia syntyi 9.12.1831 Raalan aateliskartanossa ja kastettiin 11.12. samassa paikassa. Kummeina olivat Henrik Lojander ja Maria Henrikintytär.

Nuori perhe muutti lokakuussa 1833 lyhyen matkan päähän Tuusulaan, josta heidät löytää rippikirjasta Vanhankartanon (Gammelby) viimeiseltä rippikirjan sivulta muonamiehenä (spannmålstorpare). Lyhentääkseni tekstiäni, olen poistanut alun perin tekstiin kirjaamani viittaukset alkuperäisiin kirkon asiakirjoihin.

Gotlebin perhe asui Tuusulassa Gammelbyn Jäniksenlinnassa ja siellä syntyi 23.9.1939 toinen tytär, joka sai nimen Maria Wilhelmiina. 

2.9.2018

Koska 1800-luvun maailma on meille 2020-luvun ihmisille hyvin kaukaista, halusin etsiä tähän postaukseeni jotakin tekstiä siitä, missä kohtaa Tuusulaa ko. alue sijaitsi. Karttaa tutkimalla voi löytää suunnilleen sen paikan, jonka alueella perhe silloin asui. Minua asuinpaikat kiinnostavat erityisesti, koska itsekin olen asunut pitkän aikaa Tuusulassa. Kulutin paljon aikaa tarkkojen paikkojen tutkimiseen ja etsin tarkat kuvaukset sijainneista, mutta jätän ne tästä kirjoituksesta pois.

Tyttäret aloittivat työelämän piikoina todella varhain. Esimerkiksi vanhin tytär, joulukuussa 1831 syntynyt Anna Sofia oli jo rippikirjaan 1840–1851 merkitty Jäniksenlinnan eller Margarethendalin tilan piikojen suureen joukkoon. Hän oli päässyt ripille 1846 ja muutti sitten jo syksyllä 1848 Nurmijärvelle. Maria Vilhelmiina oli myös myöhemmin piikana samassa paikassa, mutta muutti 14.10.1855 Helsinge.

Vanhempi tyttäristä Anna Sofia Telon avioituu Nurmijärven Nukarilla 11.7.1858 Johan Henrik Lindin kanssa, joka on syntynyt rippikirjojen mukaan 1.3.1828. Paikkakuntaa ei ole mainittu. Hän oli muuttanut Nukarin Tallbackaan Helsingistä 14.2.1858. Hänen edessään oleva merkintä tarkoittaa hänen olleen aiemmin matruusi. Samanaikaisesti Helsingistä muuttaa samaan paikkaan useita miehiä. Ehkä siellä juuri silloin tarvittiin lisää työvoimaa, renkejä.  Perhe liikkui Nukarin ja Raalan kartanon välillä, jotka olivat myös Anna Sofialle tuttuja paikkoja. Olihan hänet jo kastettu Raalan kartanon mailla.

Mainitsemani alueet ovat tuttuja, mutta en ole koskaan perehtynyt syvällisesti Nurmijärven enkä myöskään Tuusulan historiaan. Tyttäreni perhe asui muutaman vuoden Raalassa ja myös aiemmin jonkin aikaa Jäniksenlinnassa.

Tällaiset maisemat kuten tämä kuvani Rengon kirkonkylästä, jossa kirkko taustalla, alkavat olla historiaa, koska kaikki vanha alkaa olla tuhottu ja alueet täyteen rakennettuja. Kuva on 1960-luvun puolivälistä.

 

Johan Henrik Lind ja Anna Sofia Telon saivat kaksi poikaa. Johan Victor Lind syntyi Nurmijärven Nukarilla 22.3.1859 ja Henrik Edvard Lind 17.8.1861 Nurmijärven Raalassa. Muuttiko koko perhe pois Nurmijärveltä? Löydän merkinnän, että Anna Sofia Telon muutti Helsinkiin 26.10.1861. Sieltä löytyy myös koko perheen tiedot, joista selviää Johan Henric Lindin alkuperä. Hän on syntynyt Ulvilassa ja työskennellyt tai palvellut matruusina ennen Nurmijärvelle tuloaan Finska Sjöllä.  Pojat muuttivat mukana. Heidän osaltaan tutkimukseni päättyy tähän. On mahdollista, että sukuhaara on jatkunut näistä Lindin veljeksistä.

Telonin veljekset eivät unohda syntymäpaikkaansa Renkoa, sillä se kulkee koko ajan mukana uusilla paikkakunnilla. On silti aika surullista, että lapset joutuivat lähtemään rengiksi tai piiaksi heti rippikoulun käytyään. Mutta niin vain oli siihen aikaan, tilattomien nuorten, joilla ei ollut ammattia eikä avioliittoa, oli jo lainkin mukaan lähdettävä liikkeelle. 

Gotleb Telon anoi todistusta Helsinkiin 3.10.1850, olisiko kysymyksessä meno sairaalaan (Gammelby, Jäniksenlinna rippikirja 1840-1851 s. 346.  Hän kuoli 5.7.1868 Vanhakylän Jäniksenlinnassa 65-vuotiaana kuumeeseen ja haudattiin 16.2.1868. 

2.9.2018

6) Axel syntyi 26.1.1806, mutta kuoli vajaan 4 vuoden ikäisenä 3.11.1809 punatautiin.

7) Ulrik syntyi 18.6.1809. Hän kuoli 20.5.1814 myös lähes 4-vuotiaana (trånssjuka)

8) Konstantin syntyi 3.8.1810 ja lähti nuorena miehenä 1830 myös Tervakosken kartanolle. Pari vuotta myöhemmin hän suutarioppilaana 1832 lähti Pietariin ja värväytyi Venäjän armeijaan sotilaaksi.

9) David syntyi 20.3.1812. Hän lähti Rengon rippikirjan mukaan 21.12.1828 Lopelle.

10) tytär Albertina syntyi 8.1.1815. Hän avioitui Markkulan sukuun kuuluneen palovahti Juho Emmanuelinpoika Murinin kanssa 3.12.1837. Miehen isä on ollut Markkulan tilan puolikkaan isäntänä 1796–1811. Perheen elämä jatkui Hämeenlinnassa, jossa Juho toimi myös sahurina. Ainakin tytär Maria Lovisa s. 20.3.1841 avioitui ja sai lapsia, hänen miehensä nimi oli Johan Benjamin Andell.

Henrik Telon kuoli halvaukseen 65-vuotiaana 21.2.1830  kotonaan Rengon Vehmaisissa, oletan ja hänet haudattiin 28.2.1830. Vaimo Anna Maria Rasberg kuoli keuhkotautiin 28.9.1831 lähes 50-vuotiaana.

Myöhemmin selvisi myös, mistä Henrik Telonin vaimo Anna Maria tuli. Hän tuli Vanajan Rastilan rakuunantorpasta 1789 Kaloisiin piiaksi ja sitten 1793 Henrik Telonin vaimoksi. Hänen isänsä 28.7.1751 syntynyt Matti Rastberg (huom. t) oli tullut Vanajalle Pälkäneeltä ja nainut Riitta Tuomaantyttären s. 1748, joka oli tullut Janakkalasta Ikaloisten Skinnarille piiaksi. Oletan vahvasti, että tämä oli tullut Janakkalaan Rengon Oinaalasta ja oli sukunimeltään Asp, isän ja veljen ollessa sotilas. Toisin sanoen Henrikin puoliso syntyperä johti myös Renkoon.

On aivan hyvin mahdollista, että joku Henrik Telonin jälkeläisten jälkeläinen elää vielä tänäkin päivänä, sillä aika monen osalta polun tutkiminen jäi minulta kesken. Olisi nimittäin lähes ihme, jollei noin rikkaasta sukuhaarasta ei olisi jäänyt yhtäkään henkeä jatkamaan  tähän päivään asti.

Hautausmaan vanhimman osan muuria 23.7.2020

 

Aamuvarhain ojennan käteni historiaan...

En saanut enää unta. Oli pakko päästä kirjoittamaan. Parikin teemaa alkoi pyöriä päässäni. Se nyt ei ole mitenkään ihmeellistä, niitä teemoja ja inspiraatioita pyörii siellä koko ajan, mutta ei vain ole aikaa eikä tilaa lähteä niitä toteuttamaan juuri sillä hetkellä, kun ne putkahtavat esiin. Usein ne tulevat liikkeellä ollessani, kun on välttämätöntä keskittyä juuri siihen asiaan, mitä on tekemässä vaikkapa autolla ajamiseen. Aamuyön hiljaisuudessa, kun on jo tarpeeksi nukkunut yöunia, on helppo nousta, keittää kuppi teetä ja istahtaa kirjoittamaan. Tuntuu kivalta ja kodikkaalta.

Siukolan aitan vanhin osa on vuodelta 1802.

Olin edellisenä päivänä tutkinut Rengon pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjoja digitaaliarkiston sivuilta.  Aivan sattumalta osuin kirjaan, jonka otsikkona oli ”Rengon Seurakunnan Protokolla Kirja alkain vuodesta 1859”. Hienoa lukea suomenkielistä tekstiä. Tosin joku kirjureista oli kirjoittanut jonkun pöytäkirjan ruotsiksi, mutta pääosin nuo vuoteen 1891 asti ulottuvat pöytäkirjat olivat suomen kielellä kirjoitettuja.  Rengon historiasta (Gummerus, Jyväskylä 1993) on mahdollista tarkistaa joitakin henkilötietoja. Löydän pöytäkirjasta paristakin kohdasta isoisäni isoisän Henrik Siukolan nimen. Koska nimi on kirjoitettu pöytäkirjaan tuolla tavalla ja aiemmin Henrik Johan Siukola, jonka nimen hän on sitten omalla puumerkillään H vahvistanut, oletan, että hän on käyttänyt tuota nimeä. Aiemmin olen kirjannut hänet nimellä Heikki Juho. Alun perin hänen sukunimensä oli Nålberg ja naidessaan Siukolan talon tyttären Leena Maijan (myöhemmin mainittu nimellä Helena Maria) nimi muuttui Siukolaksi.

Unohtunut hauta Rengon vanhalla hautausmaalla

Henrik Johan oli syntynyt Rengossa pitäjänräätäli David Gabriel Nålbergin ja Ahoisten Nikkilän talon tyttären Hedvig Kustaantytär Nikkilän vanhimpana poikana 30.10.1823, siis lähes 200 vuotta sitten, kun katsomme asiaa tästä päivästä. Kaivoin Henrik Johanin kastemerkinnän esiin. Se löytyy Rengon seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelosta 1798-1824. Henric Johan Nälberg kastettiin heti seuraavana päivänä 31.10.1823. Kummeina olivat Hedvigin pari vuotta vanhempi isoveli Erik Kustaanpoika ja tämän vaimo Eeva Kustaantytär Ahoisista ja Ahoisten Anttilan talosta oleva Kustaa Antinpoika.

Tietenkin tarkistan vielä näiden muiden taustoja. Henrik Johanin äidin Hedvigin veljen Erik Kustaanpoika Nikkilän vaimo  Eeva Liisa Kustaantytär on lähtöisin Rengon Kuittilan Vahteristosta (mylly), jossa hän on syntynyt 1797. Hänen isänsä mylläri Kustaa Sigfridinpoika on syntynyt Rengon Muurilan Uotilassa, mutta nainut sitten Kuittilan myllärin tyttären  Liisa Sigfridintyttären. Kuollessaan 1834 Kustaa Sigfridinpoika  on Nevilän mylläri. Tyttären mies Nikkilän Erik Kustaanpoika siirtyy sittemmin Nevilään ja hänen nimensä onkin sitten Nikkilä-Sipilä. Löydän heidät Oinaalan Sipilän talosta, jonne perhe on siirtynyt Nikkilästä joskus 1830-luvulla.

Sillan yli ja vasemmalle. Sitten olemmekin pian Ahoisten Nikkilässä.

Miksi Sipilään? Pitää tutkia vähän lisää enkä kuitenkaan voi heti saada selville sitä perimmäistä syytä. Joka tapauksessa Erik Kustaanpoika Nikkilän isän velipuoli kuudennusmies Antti Juho Yrjönpoika Nikkilä on siirtynyt aiemmin Oinaalan Sipilän taloon mentyään naimisiin Sipilän talon tyttären Juliaana Jaakontyttären kanssa. Antti Juho Yrjönpoika kuolee vähän ennen joulua 1833 hermokuumeeseen alle 55 vuotiaana. Hänellä ja Julianalla on useita lapsia, joita en nyt seuraa sen tarkemmin. Jonkinlainen järjestely lienee kyseessä, koska nuorempaa sukupolvea oleva Erik Kustaanpoika on tuolloin 1830-luvun alussa  vielä Nikkilän isäntänä.  Vanha isäntä 1774 syntynyt Kustaa Yrjönpoika Nikkilä,  Antti Juho Yrjönpojan velipuoli, elelee tuolloin  vielä Nikkilän talossa toisen vaimonsa Helena Paulintyttären kanssa.

Siukolan pihalla kesällä 1981. Oli kyllä täysin sattuma, että nimesin poikani Henri Johaniksi....

Huomaan kuitenkin, että hänen poikansa Kustaa Antinpoika Nikkilä, joka on syntynyt 10.4.1812 siirtyy nyt Ahoisten Nikkilään isännäksi.Tämä 1812 syntynyt Kustaa Antinpoika oli isänpuoleisen isoäitini Lempi Maria Nikkilän isoisä. Järjestely saattaa liittyä siihen, että vanha Nikkilän emäntä Hedvig Erkintytär, joka on syntynyt 1749 Janakkalassa on kuollut toukokuussa 1827. Hänellä oli ainakin kaksi poikaa kahdesta eri avioliitosta. Vanhempi heistä oli edellä mainittu Nikkilän vanha isäntä Kustaa Yrjönpoika Nikkilä, jonka poika on juuri tuo Sipilään siirtynyt Erik Kustaanpoika.

Nuorempi toisen avioliiton poika on 1779 syntynyt ja Sipilässä 1833 kuollut Antti Juho Yrjönpoika Nikkilä. 

Aiemmin mainitsin Henrik Johan Nålberg-Siukolan olevan isoisäni Kalle Kustaa Siukolan isoisä. Henrikin isän Davidin puoliso oli toisen Nikkilän suvun veljen Kustaa Yrjönpoika Nikkilän tytär Hedvig oli siis Kalle Kustaan isoisän äiti.  Auttaa varmaan, jos piirrän tästä kiemurasta pienen kartan! On huomattavan vaikea sukkuloida näiden samanlaisten etunimien viidakossa, olen itsekin täysin solmussa. Kirjoitan näitä yrittäessäni oppia jotakin. Virheitä voi aina jäädä tekstiin.

Molemmat Janakkalasta lähtöisin olevan Hedvig Erkintyttären pojat ovat siis esi-isiäni.

Kirjoittajan kommentti 3.11.2019: Tuohon edellä olevaan polveutumiskuvaan voisi vielä lisätä, että Hedvig Erkintytär (Härkälän) äiti oli Anna Christerintytär Orenia (1713  - 1763), josta olen kirjoittanut myöhemmin. Tätä kirjoittaessani en ollut sitä vielä tutkinut.

Palaan vielä hetkeksi pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjoihin.  Pitäjänräätäli David Gabrielinpoika Nålbergin toinen poika, Henrik Johan Siukolan veli, Vanajan kirkonvartija eli suntio Wilhelm Nålberg esiintyy myös pöytäkirjoissa. Hänet valittiin työnjohtajaksi, kun Rengon kirkon katto piti uudelleen paanuttaa 1860-luvun puolivälissä.  Olen kirjoittanut Henrikin veljeksistä enemmän blogissani 5.12.2013, joten en tässä palaa heidän tarkempaan sukuhistoriaansa.

Sattumalta tästä samaisesta kokouksissa päätetystä kirkonpaanutuksesta kerrotaan myös Rengon historiassa (s. 410). Paanutuksesta  päätettiin seuraavaa Rengon kappelin kirkossa 24 toukokuuta 1863 pidetyssä kokouksessa, josta oli tavan mukaan kuulutettu jo kaksi viikkoa aiemmin.

”Kun allekirjoitetulle esimiehelle on ilmoitettu, että tämän seurakunnan kirkon vesikatto, joka paanuista on tehty vuonna 1783 ja on niin riutunut, että uusi katto välttämättömästi on tarpeellinen, niin kuulutettiin täksi päiväksi tämä kokous, jolla asiaa tutkittua päätettiin mainittu vesikatto uudestaan tehtäväksi paanuista niin kuin ennenkin, jotka paanut välttämättömästi pitää tehtämän honkapuun sydämestä eikä pinnoista ja pitää tehtämän valmiiksi ensi talvena kuivumaan yhdeksi vuodeksi ja katto valmistetaan vasta keväällä vuonna 1865. Kysyttiin myös, jos paanut toimitetaan ja rahan maksut suoritetaan vanhan eli uuden manttaalin jälkeen, ja kuin usevat tilan haltiat tahtoivat kaiken tämän vanhan eli kirkkomantalin tästä työstä myös perustukseksi. Myös suostuttiin ja päätettiin työ tehtäväksi  henki- eli miesluvun jälkeen talollisilta, torppareilta, käsityöläisiltä ja ittellismiehiltä, sen jälkeen kun kullakin perhekunnalla on miehiä, 15 vuoden iästä 63 vuoden ikään asti. Wiimeiseksi valittiin rakennuskomitea, jonka jäseniksi tilan haltiat maanviljelijä Johan Vilhelm Lindfors Wehmaisista, tilan haltiat Gustaf Gustaanpoika Ali-Penttilä Nevilästä, herastuomari Gustaf Mikkelinpoika Iso Pietilä ja kirkkoväärtti Gustaf Torenius Oukkonen Muurilasta, joidenka välttämätön velvollisuus tulee olemaan, että kohtuullista palkintoa vastaan murhetta pitäävät on mainitun työn toimituksesta ja kaikista siihen kuuluvista asioista.”

Pöytäkirjan loppuun on kirjattu vielä valitusohjeet ja allekirjoittaja on Vanajan kirkkoherra B. W. Wegelius. Toukokuun 31 päivänä pöytäkirjan todistivat seurakunnan puolesta W. Andersson, v. kirkkoherra, Gustaf Torenius, kirkkoväärti, David Eliaanpoika Rekola Uudestakylästä ja Mikkeli Juhonpoika Ylitalo Lietsankoukusta. Kaksi viimeksi mainittua käyttivät puumerkkiä nimikirjoituksena.

Valituksia tuli muutamalta seurakuntalaiselta koskien maksua vanhan manttaalin mukaan. Joka tapauksessa päätös paanutuksesta saatiin vahvistettua. Wilhelm Nålbergin valintaa koskeva päytäkirja on päivätty väärin päivälle 25.9.1865 ja se on siksi liitetty pöytäkirjannidontaan väärään paikkaan. Oikea päiväys on 25.9.1863.

Pöytäkirjat ovat täynnä yksityiskohtia, joita haluaisin lähteä tutkimaan. Kuka on Johan Vilhelm Lindfors Vehmaisten kylästä?  Hän löytyy Junnilan talosta ja olen taas sen ongelman edessä, että olisi aika perehtyä kylän maanomistusoloihin.  Junnilan talo nimittäin häviää kylästä myöhemmin. Johan Wilhelm on syntynyt 1810 Pyhäjärvellä ja hänet mainitaan myös kyläntarkastusmiehenä ja kirjanpitäjänä. Hän on ilmaantunut kylään 1830-luvun lopulla, koska löydän hänet perheineen Rengon rippikirjasta 1837 – 1840 sivulta 69. Mukana on tullut myös nuorempi veli Karl Gustaf Lindfors s. 1813. Talossa on myös yksi renki ja kaksi piikaa.

Kun Johan Vilhelm Lindfors ja vaimo kuolevat 1860-luvun loppupuolella, näen sen ajan rippikirjan sivuilta perheen jäsenten siirtoja muualle, mutta en lähde nyt niitä sen enempää seuraamaan. Olen jo muutenkin taas edennyt harhapoluille. Huomaan vain, kuinka syntymäkyläni historia koko ajan kalvaa minua. Olisikohan joku muu sitä jo tutkinut? Joskus tulevaisuudessa opittuani ja tutkittuani lisää, on näistäkin harhapoluista ehkä hyötyä.

lliä Rengon kirkon vieressä.

Tarkistan asioita yleensä useasta lähteestä, vertailen eri vuosia. Onneksi olen myös vuosien mittaan hankkinut paljon aiheeseen liittyvää paikallishistoriallista kirjallisuutta. Monet termit ovat sen verran vieraita, mutta niihin löytää juuri kirjallisuudesta apua. Nyt olen siis Rengon rippikirjojen ja pitäjänkokouksten pöytäkirjojen  lisäksi käyttänyt lähteenä Rengon ja Vanajan historiaa Tosin Internet toimii nykyään myös suurena apuna. Loppujen lopuksi tieto lisää tuskaani.

Käräjämäellä 1960-luvulla.

Enpä voi muuta sanoa kuin, että aina auttaa kun paneutuu hetkeksi tai pidemmäksi entisajan ihmisten asioihin häivyttääkseen tämän hetken tai aamuvarhaisen mieleen nostattamista oman elämän pohdinnoista.. Kiitos teille omat esivanhempani vuosisatojen takaa!. 

Hiljainen päivä

Nyt voin sitten pysytellä kotona koko päivän, mikä ei nyt muutenkaan ole mitenkään harvinaista. Yön aikana koko ympäröivä maailma oli jo peittynyt valkoiseen huntuun. Lunta sataa edelleen hiljalleen. ilman ääntä, ilman melua.  Hiljaisuus on uskomaton voimavara, mitä ihmiset eivät tahdo ymmärtää. Usein he eivät sitä kestäkään vaan pyrkivät metelin keskelle. Ajattelin pureutua aiheeseen luettuani pätkän omasta kirjamerestäni putkahtanutta pokkaria ”Läsnäolon taito”. Sen on kirjoittanut Owe Wikström, Uppsalan yliopiston uskontopsykologian professori.  Ei sen puoleen, ettenkö olisi näitä asioita ajatellut vuosikaudet ja luullut jo päässeeni selville vesille. Eikä kirjoittajan esittämä kysymys miksi ihminen tulee levottomaksi hiljaisuudesta ja vastaus että hän ei hiljaisuudessa voi välttää suuria elämänkysymyksiä, ole minulle mitenkään vieras. Toki tiedän, että ”oma elämämme on ajan mereen piirretty ohut viiva” enkä ole vältellyt asioiden silmiin katsomista. 

 

Työ ei sulje hiljaisuutta ja rauhaa pois. Siihen puutarhassa työskentely sopii mahdottoman hyvin. Jos et ole ennen katsellut puutarhakuviani, niin löydät ne tämän linkin takaa.

 

Lähdettyäni työelämästä jouduin pikkuhiljaa kohtaamaan hiljaisuuden aivan uudella tavalla. Elämä oli siltikin täynnä kaikenlaista tekemistä, välillä jopa liikaakin, mutta minulla oli vihdoin aikaa myös oman sisimpäni pohdintaan.  Owe Wikström kirjoittaa kirjassa roolien merkityksestä ja neuvoo ihmisiä sivuuttamaan ne vaiheittain, ammattiroolin, vapaa-ajan roolin, roolit sukulaisten ja ystävien keskuudessa ja kiinnittämään sitten huomiota siihen, mitä sitten tapahtuu. On seurattava ajatuksia, joita nousee siinä vaiheessa pintaan. Ne ajatukset on otettava hyvin vakavasti. Kuulostaa kovin tutulta, sillä noinhan olen tehnytkin. Ensin tein niin omasta tahdostani, sitten kohtalo puuttui peliin ja kietoi minut monenlaisiin hankaluuksiin, jotka pakottivat katsomaan asioita tarkemmin. Pikku hiljaa ympärilleni tuli hiljaisuus. Kohtaan jälleen kerran paradoksin, eletty elämä vapautti minut. Me kaikki teemme tätä työtä itsemme kanssa koko elämämme.  Voin muistaa ne hetket jo nuoruudesta kun olen tajunnut sisäisen tieni.

Wikström kirjoittaa eksistentiaalisesta levottomuudesta. Elämä on kehitysharppauksia. Tulee ulkoisia ja sisäisiä tapahtumia, jotka puhkaisevat turvallisen olemassaolon. Silloin joutuu miettimään asiat uudelleen. Juuri nyt koen kohtaavani ja käsitteleväni sellaisia asioita, joita luulen jo jättäneensä taakseni. Voi jonkin hetken tuntea olevansa rämpimässä suolla.

Selfie metsässä

 

Ei ole kovin pitkää aikaa siitä, kun keskustelin sisareni kanssa pyhiinvaelluksesta, sellaisesta minkä me voisimme tehdä yhdessä. Aihe on jo vuosia tullut pinnalle silloin tällöin. 1990-luvulla suunnittelin Santiago de Campostelan vaellusta. Aloitin nk. sapattivapaan säästämisen uhraamalla joitakin päiviä vuosilomistani ja tallettamalla ne säästöön, jotta voisin joskus vuosien päästä ottaa kuukauden loman lähteäkseni vaellukselle. Keskustelin aiheesta erään nuoren työtoverini kanssa, joka oli myös aiheesta kiinnostunut ja pohdimme, josko lähtisimme vaellukselle yhdessä. Loppujen lopuksi kävi niin, että tästä vaellusreitistä tuli ylettömän suosittu, mikä lopahdutti kiinnostukseni. Oma elämä myös usein menee toisin kuin on suunnitellut. Työurani aikana ei koskaan edes ollut aikaa pitää sapattivapaata, järjestelmä taidettiin purkaa ja saimme sinne säästetyt lomat rahana. Mutta koetut asiat eivät poistaneet vaeltajan sielua ja sen suuntaisia haaveita. Kyllähän se näkyy myös kirjoituksistani.

Lepoa ja liikettä. Kuralan kylämäellä.

 

Tulin tähän aiheeseen, koska Wikström siirtyi kirjassaan samaan aiheeseen. Pyhiinvaellus kun koetaan ulkoiseksi matkaksi, joka vahvistaa ihmisen sisäistä matkaa. Ihminen kohtaa siellä itsensä samalla kun hän matkaa jonkun toisen, usein kauan sitten eläneen pyhän ihmisen jalanjäljissä. Me nykyihmiset kun tunnumme aina tarvitsevan tukea joiltakin tärkeiltä esikuvilta. Se on täysin inhimillistä. Minäkin etsin nyt kirjoittamisen kautta ja sattumanvaraisesti käteeni haaliman kirjan satunnaisten tekstien avulla tietä eteenpäin ja yhdistän kohtaamiini ajatuksiin omat mietteeni. Vähän niinkuin pikkulapsi ottaa käteensä jotakin opetetellessaan kävelemään.

Diakuvia, joita olen skannaillut, osan värit ovat syystä tai toisesta kärsineet enkä ole påystynyt niitä kaikilta osin tavoittamaan kuvankäsittelyllä. Rengon kirkkoa olen tässä kuvaillut erilaisesta  kuvakulmasta. Pitääpä seuraavalla kerralla tarkistaa pääseekö lammen rannalle nyt.

Olen sittemmin oppinut, että pyhiinvaelluksia voi tehdä kotikulmilla, retriitti voi olla metsä tai jopa oma koti. Oman sisimpänsä voi löytää läheltä ja siitä omasta arkielämästä. Joskus kuitenkin tulee hetkiä, että pitää mennä kauemmas löytääkseen takaisin. Kaikki matkani vuosien mittaan ovat olleet tavallaan pyhiinvaelluksia. Monta niistä on käsittelemättä, sillä olen varma, että jokainen on tuonut minulle jonkun oivalluksen ja opettanut jotakin tärkeää ihmiselämästä. En ole kuitenkaan sen fiksumpi kuin ne matkaajat, joita olen tavannut matkoillani. Monen matkailijan mielessä on kiireinen nähtävyyksien katselu, syöminen ja juominen ja eteenpäin ryntääminen. Jälkeenpäin he tuskin muistavat, missä ovat käyneet. Olen toki itsekin osallistunut näihin toimiin joskus sydän kipeänä. Mieleeni tulee monta kohtausta, joiden olisi pitänyt avata silmäni.  Sääli, ettei minulla ole valokuvaa siitä, kun palasimme Kreetan Agia Marinassa korkealla rinteellä olevalle hotellille juovuksissa ja poikkesimme viereiselle hautausmaalle. Vaikka niin ei ehkä tapahtunutkaan, mielikuvissani on kuva, että seuralaiseni kipusi kiviseen avonaiseen hauta-arkkuun makaamaan. Joka tapauksessa samalla lyhyellä kävelyllä kadotin silmästäni toisen piilolinssin.

Rengon kirkonkylää Käräjämäeltä katsottuna. Olen ottanut kuvan syksyllä 1968 vähän ennen Saksaan lähtöäni.  Maisema siellä on suuresti muuttunut. Mäellä sai olla itsekseen. 

 

Jotkut asiat sekä huonot että ne hyvät palaavat mieleen, mutta en toki jää niihin lillumaan. Koko ihmiselämä on yhtä oppimista. Kun keskustelin viimeksi pyhiinvaelluksista ja tutkin Italiassa kulkevia reittejä, päädyin lopuksi jostakin kumman syystä Hadrianuksen vallia seurailevaan reittiin Englannin ja Skotlannin rajamailla. Rooman keisari Hadrianus rakennutti sen 122 – 125.  The Hadrian’s Wall Path on vain 135 km pitkä.

Toisaalta voisi aloittaa läheltä, Hämeestä, jossa Rengon kirkko on Pyhälle Jaakolle omistettuna ollut keskiajalla tärkeä Santiago de Campostelaan apostoli Jaakobin haudalle johtaneen tien pohjoisena lähtöpaikkana Hattulan Pyhän Ristin kirkon lisäksi. Rengon kirkolla lienee keskiajalla ollut huomattavasti merkittävämpi asema kuin me tiedämme.  Täältä löytyy uutispätkä ja valokuvia kesän 2011 vaelluksesta.

Itkettävä kuva. Vain sisareni ymmärtävät tätä kuvaa. Eletään 1960-lukua. Meidän lapsuuden leikkimökki hajosi, kun ukkosmyrskyssä poppelin oksa kaatui sen päälle.

 

Jokakesäinen evakkovaellus voisi myös korvata vaelluskaipuuta. Tänä vuonna evakkovaellus tehdään Virolahdella 19.7.  Onpa tässä lähelläkin ollut Vantaan Pyhän Laurin kirkon yhteydessä pyhiinvaelluksia. Pyhän Laurentiuksen reitti lähti Roomaan. Tuusulan ja Nurmijärven väki käytti myös aikoinaan Vantaan Pyhän Laurin kirkkoa. Tosin suomenkielisinä heidän paikkansa oli kivikirkon vieressä olevassa puisessa kirkossa, joka purettiin 1800-luvun alussa ja suomenkieliset jumalanpalvelukset siirrettiin kivikirkkoon. Ette arvaakaan kuinka paljon valokuvia minulla on tämän kirkon ympäristöstä. Taidehistorian opiskelussa yksi tehtävämme oli esitellä joku uudempi kirkko tai kappeli. Otin aiheekseni Vantaa Pyhän Laurin kappelin ja ravasin siellä useampaan otteeseen. Samalla ja senkin jälkeen olen käynyt tutustumassa vanhan kirkon ympäristöön. Kirkon alue on uskomattoman hieno paikka aivan Kehä III:n ja Tuusulantien läheisyydessä. Viereltä kulki aikoinaan Turku-Viipuri- ja Helsinki-Hämeenlinna-maantiet. Alue onkin nykyään museoviraston nimeämä valtakunnallisesti merkittävä kulttuuriympäristö. Täältä löytyy lisää tietoa.

Nämä kuvat olen ottanut viime kesänä Vantaan Pyhän Laurin kirkon kupeista.

 

Nyt poikkesin aiheestani – hiljaisuudesta –  kauemmas. On taito opetella nauttimaan myös ihmismerestä erilaisten tapahtumien yhteydessä. Nykyään on harvassa sellaisia paikkoja, joissa voi olla täysin yksin. Meillä Suomessa on vielä suhteellisen helppoa löytää niitä. Hidas kuljeskelu on mieluisaa, kovin tuttua omilta harvoilta matkoiltani. Sitä kirjan kirjoittajakin harrastaa monessa maailman kolkassa keskustellen tapaamiensa ihmisten kanssa. Voin hyvin verrata sitä omiin matkoihini, joista kaikista on jäänyt jäljelle matkalla kirjoittamani päiväkirja. Niiden ja ottamieni valokuvien kautta voin milloin tahansa tavoittaa ne hetket ja palata niihin. Hiljaisuus, yksinäisyys ja ihmisten seura eivät sulje toisiaan pois. Kuinka ihanaa onkaan viettää aikaa sellaisen ihmisen kanssa, jolla on antaa aikaa, joka malttaa pysähtyä katsomaan edessämme avautuvaa näkymää tai asiaa yhdessä toisen ja omin silmin. Tänä päivänä vain ihmisillä on yleensä niin mahdoton kiire eteenpäin ja lukemattomia tehtäviä suoritettavana, että sellaiset hetket ovat harvinaisia.

Ove Wikström kirjoittaa kirjan lopussa, että hänen kirjansa on käsitellyt saman asian kahta puolta: elämännautintoa ja syvää vakavuutta, joista meidän aikanamme on suurin puute. Tässä kohdin suorastaan hykertelen. Olen täysin samaa mieltä. Meidän aikamme suosii kiirettä, hölynpölyä, hupia, hauskaa. Jos uskaltaa vaikkapa Facebookissa esittää vakavampia ajatuksia, kirjoittaa ongelmista ja elämän syvistä asioista, saa melko varmasti kuulla kunniansa. Kun kuitenkaan ne vakavat asiat eivät sulje pois elämän iloja ja hauskuutta.