Jos voisi aloittaa alusta

Koulumuistojen sattuneesta syystä tullessa eläviksi aloin kaivella laatikkoa, jossa on pelastamiani  nuoruuden kirjeitä, aineita, kalentereita ja piirroksia. Ajattelin järjestää kirjeet lähettäjän mukaan järjestykseen, jotta voisin helpommin käsitellä niitä.  Vaikka kirjeet ovat muilta saamiani, niin ne kertovat myös lähettäjästä, minusta itsestäni. Kirjeissä kun usein vastataan kysymyksiin, joita lähettäjä on esittänyt ja tehdään kysymyksiä viitaten aiempiin kirjeisiin. Ajattelin ottaa kirjeistä edes yhden käsittelyyni, mutta selvittelyni keskeytyi perheen poiketessa.  Koska halusin vapauttaa ruokapöydän kahvi-jäätelöhetkeämme varten, kasasin kaikki sekaisin takaisin laatikkoon, en enää viitsinyt ottaa niitä uudelleen esiin.  Näin käy usein. Milloin mikin asia katkaisee milloin minkin setvimistyön. Varmaan kovin tuttua meille kaikille.

Nekin alkavat kukintansa...

 Aiemmin viikolla tarkistin jonkin pienen yksityiskohdan äitini kertomuksesta, jota aikanaan kirjoitin muistiin käsin. Olen kirjoittanut ne muistelmat kylläkin puhtaaksi ja täydentänyt, mutten ole saanut aikaiseksi niiden julkaisua missään muodossa. Tarina kun täydentyy hiljalleen edelleen. Äidin jälkeensä jättämät paperit odottavat edelleen toisessa laatikossa.  Ne kertovat tarinaa hänen elämästään nuoressa perheessä ja vaativat  paneutumistani niihinkin, koska haluan kytkeä ne samaan tarinaan.  Uskon, että samantapaisia projekteja on meillä kaikilla keskeneräisenä odottamassa, että ehdimme jonakin päivinä saada ne valmiiksi. Entä ne isän sotakuvat? 

Maa täynnä tuoksuvia omenankukkia. Saa nähdä. näenkö enää samanlaista kukintaa tässä pihassa.

Alan olla entistä vakuuttunempi siitä, että ehkä sittenkin romaani on se oikea muoto näiden kaikkien muistojen esittämiseen. Meidän nykyinen maailma on liian repaleinen. Blogia siellä ja facebookia täällä. Kaikki tarinat hukkuvat toistensa alle. Enhän minäkään jaksa lukea kaikkea, mitä eteeni tulee. Olen miettinyt tätä silloin tällöin ennenkin. 

Nykykirjailijatkin sotkevat lahjakkaasti faktaa ja fiktiota. Se on kai eräänlainen ajan trendi. 

Samantapaiset ideat ja keksinnöt putkahtavat kuin sienet sateella yhtä aikaa eri puolilla maailmaa. Huomasin sen kymmenen vuotta sitten, kun olin valmistelemassa ensimmäistä näyttelyä valokuvistani.  Olisin halunnut tehdä postikortteja omista kuvistani myytäväksi näyttelyn aikana.  En rohjennut tilata joltakin tuntemattomalta painofirmalta satoja kortteja yhdestä samasta aiheesta ja maksaa itseäni kipeäksi. Taitoni eivät riittäneet omaan postikorttituotantoon, vaikka näyttelykuvat printtasinkin itse. Olin edellä ajatukseni kanssa, mutta hetken päästä olikin jo mahdollisuuksia tilata pieniä eriä postikortteja valokuvista edullisesti. 

Myös jotkut kuvausaiheet, joita luulin ainoana käyttäväni, toistuivat ympäri maailman. Minun ideani oli useiden muiden idea!

Näyttely elokuussa 2007 Tuusulan kunnantalolla.

Postimerkkejä sentään saatoin käyttää. Suomen Posti oli jo parisen vuotta aiemmin lanseesannut ”Oma postimerkki”-palvelun, jota käytin tilatakseni kutsukirjeisiin omat merkit näyttelyn teemaksi nousseella edellisenä kesänä kuvaamallani unikon kuvalla. Myin näyttelyn aikana postimerkkejä myös muille, eräskin nainen osti koko arkin. Tilasin sittemmin myös jälkikäteen omia merkkejä usealla eri kuvalla käyttäen myös vanhoja valokuvia. 

Posti järjesti samana vuonna syksyllä omakuvapostimerkeistä näyttelyn, josta sain erillisen kirjeen. Lähetinkin näyttelyä varten tunteellisen ja vaikuttavan kirjeen ja mukana oli oman ensimmäisen postimerkkini historiasta. Tässä lyhyt ote kirjeestä:

”Yhteinen näyttelymme Tuusulan rantatien Galleriassa päättyi eilen. Käytin unikkopostimerkkiä kutsuessani ystäviäni ja sukulaisiani näyttelyn avajaisiin. 1.8.2006.  Näyttelyssämme kävi lähes 400 katsojaa. Olimme joka päivä itse paikalla ja saimme kävijöiden kommentit tuoreeltaan. Kyseinen tasan vuoden vanha unikkokuva seisoi taiteilijan telineessä kunniapaikalla muita kuviani suurempana kuvieni näyttelyn symbolina julistaen Helmin luomiskertomusta kuvaavan Maailmojen synty-sarjan jatkumoa, ihanan kaunista maailmaamme, sen kukkia, lähiympäristöä ja muita kauniita kohteita.  Oli ihana nähdä, miten kuvat pysäyttivät monta kiireistä ihmistä ja herkistivät huomaamaan, että ei tarvitse lähteä kauas löytääkseen kauneutta ja samalla hengähtää tämän ajan kiireessä.”

Kävin myöhemmin syksyllä näyttelyssä Postimuseossa Helsingin Postitalossa ja löysin oman merkkini sieltä lukemattomien merkkien joukossa ilman saatekirjettäni tietenkin. Sen valtavan määrän keskellä oma tarina häipyi satojen muiden tarinoiden joukkoon. 

Nyt Postimuseo on jo aikoja sitten siirtynyt Tampereelle.  Postitalossa postin toiminnot ovat hiipuneet. Omapostimerkkejä ja – postikortteja voi edelleen tilata täältä.  Kaiken kaikkiaan maailma on muuttunut kymmenessä vuodessa. Meidänkin posti on nykyään K-kaupan nurkassa.

Tämä kuva heinäkuulta 2014 on musituttamassa minua siitä, että tarkkailen tuota kärhöä luumupuun juuressa. Se kun näyttää juuri nyt elottomalta.

Mutta kesäkukat ovat hyvin itäneet. Rikkaruohoja pitää vaan kitkeä.

Niin vain on käynyt, moni aloittaa samoin ajatuksin, taustalla omat ainutlaatuiset tärkeät ideat. Sitten huomaakin jossakin vaiheessa, että kaikki muut tekevät samaa. Kirjastoissa voi pitää omia pikkunäyttelyjä. Minunkin piti.  Enää en viitsi ”vaivautua”. Kun joku kysyy minulta, milloin on seuraava näyttely vastaan ”Aika aikaa kutakin.” 

Pari päivää sitten vietin hetken aikaa lukemassa muiden blogeja. Ja totta tosiaan, kyllä nekin ovat yhtä repaletta, kuvausta hetkestä, suunnitelmista, ajatuksista ja hankinnoista.  Minun blogini ovat niiden rinnalla jotakin menneestä maailmasta, siitä, joka häipyy mukanani. Ikävystyttävän pitkää kertomusta tämän hetken katkonaiseen pätkäelämään tottuneille ihmisille. Jos sinua kiinnostaa katsaus blogimaailmaan, niin tästä klikkaaalla pääset blogit - sivustolle lukemaan eri aihepiirin blogeja.  Kun laittaa hakutekijäksi minun blogini nimen,  saa hienosti näkyviin kaikki postaukseni siitä asti, kun ilmoitin blogini tähän palveluun https://www.blogit.fi/unikkopellossa. 

Oikeastaan tämä aihe tuli entistä ajankohtaisemmaksi, kun keskustelin ystäväni kanssa luovuudesta, uusista ammateista ja siitä, mitä me olemme ehkä seuraavassa elämässä.  Tässä elämässä kun ei enää ehdi aloittaa alusta.  Tietää silti varsin hyvin, mitä haluaisi tehdä sitten kun/jos sattuisi syntymään uudelleen.   

Muistutus tämäkin.

Oma kertomukseni kulkee läheltä graafisen suunnittelijan ammattia, joka oli ystäväni toiveammatti. Lähelle minäkin haluaisin, voisin olla vaikkapa arkkitehti. Nimittäin huomasin postikorttiyhteisössä (postcrossing) aktiivisesti ollessani, että siellä oli ympäri maailma erityisesti luovia ihmisiä, graafisia suunnittelijoita, opettajia, taiteilijoita jne.  Suomessakin on tällä hetkellä ylitarjontaa graafisista suunnittelijoista, mikä mainittiin mm. Helsingin Sanomien Ura-liitteeäsä tänään 29.5.2016. Sama koskee markkinoinnin asiantuntijoita. Uusi ammatti voisi olla palvelumuotoilija.  Siitähän se artikkeli ensisijaisesti kertoi. 

Niinhän se aikoinaan työelämässäkin oli.  Luovuus ei varmaan ollut kovin hyväksyttyä pankkityössä, mutta kun löysi sellaisen alueen, missä saattoi toteuttaa faktojen lisäksi luovuutta ja mielikuvitusta, niin maailma oli kohdallaan.  Ja sitähän toteutan edelleen, näissä harrastuksissani. Ja vaikken kaikkea ehdi tehdäkään, niin mitä siitä?

Tämä on vain yksi niistä sadoista unikkokuvista.

Puita ja muistoja

Minulla on enemmän muistoja kuin tuhatvuotiaalla - J'ai plus de souvenirs que si j'avais mille ans - I have more memories than if I'd lived a thousand years.  

Päivät hurahtavat käsistä eikä minulla koskaan riitä aika toteuttamaan niitä kaikkia asioita ja ideoita, joita singahtelee  sekä omien että muiden muistojen takaa. Tähän päivään.  Silloin tällöin mietin, voisinko koskaan enää sellaisessa ympäristössä, johon saatoin nuorempana ja aika ajoin myöhemminkin kaivata. Luostari, pieni kylä kaukana kaikesta, vieras maa. Toisaalta yksinäisyys ja yksinolo ovat nykyään rakkaita ystäviäni ja antavat minulle mahdollisuuden keskittyä niihin asioihin, jotka ovat minulle mieluisia.  Yhteys muuhun maailmaan on tänä päivänä mahdottoman helppoa. Tosin suurin osa tuntemistani ihmisistä on sen yhteyden ulkopuolella joko omasta tahdostaan tai syystä, etteivät omista tietokonetta, läppäriä, tablettia.  Osalle taas uudet sovellukset ovat liian vaikeita omaksua, sähköpostikin tuottaa suuria ongelmia. Silloin ei ole muuta keinoa kuin soittaa tai kirjoittaa.

Ivan Shishkin (1831-18989  Ruispelto. 1878. Tretjakov Galleria. Moskova

Soitankin kun minulla on asiaa. En jaksa turhaan rupatella niitä näitä puhelimessa. Toki teen sitäkin, mutta yleensä aiheen ja syyn ohessa. Töissä käytin vuosikaudet hyvin paljon sähköpostia, mutta vaikka oli kuinka huolellinen kirjoittaessaan, jo silloin huomasi, että ihmisten lukutaito oli huonontunut. Jouduin usein sanomaan soittajalle, että asiahan oli jo sähköpostissa.  Sähköposti säästi arvokasta työaikaa muuhun tärkeämpään ja nykyään se on joka puolella entistä enemmän käytetty menetelmä. Jos on kiireellistä asiaa, silloin soitetaan.

Merja Kalenius. Tammen juurella. 2006. Kuolemajärvi, Seivästö. Tammikon ulkoilmamuseo. Venäjä (entinen Suomen Karjala)

Monen edelleen vihaama Facebook, on loistava systeemi. Hyvää on myös se, että kaikki ovat siellä omalla nimellään eikä jollakin nimimerkillä, jonka taakse voi piiloutua.  Sieltä voisi löytää enemmänkin kavereita, jos he saisivat liitettyä profiiliinsa kuvan itsestään.  No, menee varmaan runsaasti aikaa, että olemme niin pitkällä, että ”ällöttävä naamakirja” omaksutaan laajemmalti. Nuorisohan on kuulemma jo sen hylkäämässä?

Taneli Eskola Hämeenlinnan Verkatehtaan korttitapahtumassa 11.9.2010.  Tämän kuvan yhteydessä en voi olla mainitsematta, että taustalla hymyilee toinen korttitaiteilija Päivi Mansikka-aho, jonka kanssa keskustelimme hetken. Kävi ilmi, että hänen juurensa ovat Tuusulassa, sieltä kirkon kulmalta (s. Yli-Antola) , jossa  minäkin olen aikoinaan asunut.

Aloin taas kirjoittaa tylsiä itsestäänselvyyksiä.  Anteeksi. Poikkesin eilen nopeasti Helsingissä kiertämässä Sinebrychoffin taidemuseon ”puut ovat runoja”-näyttelyn.  Vihdoin. Monta näyttelyä jää auttamatta väliin, mutta tämä piti nähdä.  Olinhan jo kerran viime kesänä sinne menossa. Näyttely on auki enää ensi viikon, joten olikin korkea aika singahtaa Helsinkiin.  Näyttelyssä on hienosti koottu vanhoja grafiikan vedoksia ja joitakin maalauksia neljän valokuvataiteilijan teosten rinnalle. Vanha idea sinänsä kun itsekin olen usein aikanaan innostuessani rinnastanut omia valokuviani jonkun taidemaalarin teoksiin.  Myös aihe luonto ja erityisesti puut koskettavat aina.  Taneli Eskolasta olen kirjoittanut aiemminkin eli 9.9.2012.  Tähän blogiini liitän pari vanhempaa kuvaa tapaamisista. Kunnioitan häntä erityisesti siksi, että vaikka hän on tohtoriksi väitellyt tutkija, hän kuitenkin tekee valokuvistaan postikortteja ja käy esittelemässä niitä postikorttimessuilla.  Meillä kun on tapana eristää taiteet ja tieteet omaan lokeroonsa korkeakulttuuriksi. Hyppäyksiä jopa eri tieteiden välillä saati niistä ulkopuolelle harrastusmaailmaan pidetään kyseenalaisina.  Minä olen myös tuntenut kokeneeni aikoinaan sanoiksi pukematonta halveksuntaa eri tilanteissa postikorttieni takia. Nyt ne ovatkin jääneet taka-alalle. Tosin tällainen taidenäyttely teki jälleen kerran omista ideoista ja haaveista läheisempiä. Sen seurauksena tuli tämäkin kirjoitettua, laihana lohdutuksena.

Olen sattumalta kuvannut tuolla alempana mainitsemallani  Loviisan vierailulla kirjasta samaa Shishkinin maalauksen kuvaa, jonka toisaalta myös sattumalta valitsin tänne ennen kuin kävin selaamassa kuvani.

Materiaalia kyllä löytyy ja aina voi aloitella niitä uusia projekteja. Tässä kirjoituksen lomassa kopioin valokuvakansioitani uudelle Seagate Backup Plus Drive-nimiselle ulkoiselle 1 teratavun (TB) kovalevyasemalle, jonka sain lopulta tilaamani pienemmän 500 gigatavun (GB) tilalle samaan hintaan, kun kuukausien odottelun jälkeen tuota toista ei saatu toimitettua.  Taidan saada nyt kaikki valokuvani, joita lienee useita satojatuhansia kopioitua tuolle uudelle asemalle.  Nyt niitä on usealla ulkoisella kiintolevyllä ja etsimiseen menee joskus aikaa. Menee varmaan jatkossakin, mutta nyt voin keskittää haun yhteen laitteeseen. Jos ne nyt lopulta kaikki mahtuvat siihen....

Taiteilija Nissinen heiluttaa meille jäähyväiset.

Männyt, tammet, koivut, omenapuut, kuvia niistäkin riittää. Sinebrychoffilla oli siis valokuvien joukossa inspiroivaa vanhempaa taidetta mm. valtavan suuri hiilipiirros venäläiseltä Ivan Shishkiniltä. Piirros kuvasi tuulen kaatamia puita. Shishkin toi mieleeni kaikki hänen hienot puumaalauksensa, jotka ovat aina koskettaneet minua, metsien ja puiden rakastajaa.

Mieleeni tulee aina myös vierailu Loviisassa pikkuserkkuni Helmin kanssa. Olimme tutustumassa Galleria Theodorissa erään valokuvaajaystäväni ja hänen miehensä taidenäyttelyyn Loviisan keskustan tuntumassa. Koska olimme jo sinne saakka menneet, halusimme nähdä enemmän. Riitta Nelimarkan Bongan linna oli suljettu, mutta gallerian pitäjä neuvoi meidät kaupungin ulkopuolelle. Sieltä löysimme taiteilija Kai Nissisen valtakunnan. Hän otti meidät ystävällisesti vastaan talossaan, joka aikoinaan oli ollut viinatehdas.  Talossa oli vaikka mitä katsottavaa ja tutkittavaa  ja taiteilijalla vaikka mitä kerrottavaa ja meillä kysyttävää. Hänen tyttärensä sattui olemaan Tuija Reinikainen, joka asui Tuusulassa ja on nykyään Tuusulan kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Tyttären keramiikkatöitä oli kaupan yhdessä talon monista huoneista ja kerroksista. Kumman paljon muuta vielä samana päivänä ehdimme, sillä ajoimme sieltä Anjalankoskelle, jossa vein Helmin veljensä luo ja menin tätiäni Kerttua tapaamaan.  Oli valoisa toukokuun päivä ja meillä riitti kummasti energiaa.

Pysähdyimme jopa paluumatkalla Ahvenkoskella, maisemassa, jota ei enää ole. Lopuksi vein Helmin vielä Pasilaan juna-asemalle. Shishkin liittyi tuohon käyntiin, koska taiteilija oli jossakin vaiheessa opiskeluaan (oletan) kopioinut tämän teoksia ja juutuin erään kopion äärelle sitä valokuvaamaan ja vertaamaan kirjassa olevaan kuvaan.

Olipa silloin ihana kevätsää!

Retkipäivän jälkeen aloimme suunnitella näyttelyä Loviisaan, mutta loppujen lopuksi päätimme toisin. Aivan hyvä niin, sillä pian tuon retken jälkeen kesäkuussa 2009, suuret muutokset omassa elämässäni odottivat minua keskittymään niihin. Näyttelyiden aika oli toistaiseksi ohitse.

Mutta puut. Kun nyt selailin valokuviani, näen, että minullakin on valtavan paljon kuvia puista. Mutta näin komeata kokoelmaa ei suomalaisista puista saa. Mutta eikö asia ole enemmänkin niin, että tehdään vaan omia kokoelmia ja projekteja omista valokuvista, vaikke ne eivät ehkä vedä vertoja kaikille, usein nykyään jopa käsitellyille, liian räikeille valokuville, joita Internet on pullollaan?

Muuten tuo aamulla päässäni soiva runon alku, jolla aloitin tämän postauksen, oli todella Charles Baudelairelta, rappion runoilijalta, nuoruuteni rakkaudelta. Mutta en löytänyt sitä vanhasta Pahan kukkia - käännöksestä.  Muistutan vielä, että alleviivatuista kohdista pääsee tutustumaan tarkemmin kohteeseen.

Ivan Shishkin. Tammia Vanhassa Pietarhovissa. 1891. The Museum of Academy of Arts. Pietari.

Oma koti kullan kallis

Kotiin on vuosien myötä kerääntynyt kaikenlaista pikkutavaraa. Minun osaltani kaiken sellaisen hankkiminen lukuun ottamatta postikortteja päättyi jo aikoja sitten. Vielä 2007 tuli Kreetalta mukaan pieniä ruukkuja ja kipsinen taulu. Siinä vaiheessa olin jo melkein pudonnut pois tämän päivän markkinoilta. Kiersimme tavalliset matkamuistomyymälät kauempaa ja etsimme jotakin ainutlaatuisempaa. Sellainen tavara oli yleensä takahuoneessa tai tiskin alla. Kun kävin Turkin Efesoksessa viimeksi syksyllä 2008 menin varta vasten kysymään matkamuistokojusta, olisiko heillä jotakin muuta kirjallisuutta kuin esillä olevaa turistitavaraa. Löytyihän sitten kirja, jonka kelpuutin.  Kirjoihin sorrun siis edelleen, mutta yritän harkita niiden ostamista kahteen kertaan.

Taulun takana lukee The "Ladies in blue". Fresco from Knossos, Crete. Herakleion Museum. About 1500. Hand made in Creece. The Cantaur.

Tässä kuvasin Helmiä  ja myyjää eräässä Iraklionin matkamuistomyymälässä. Pöydällä näköjään muistikirjani ja lompakkoni. Olisikohan taulu ostettu juuri täältä? Nuori mies innostui sitten oikein kovasti, kun aloin tehdä kysymyksiä Kreetan ja Kreikan ikivanhaan historiaan liittyen. Siinä sitten piirreltiin pakkauspaperille kaikenlaista ja tultiin loppujen lopuksi siihen tulokseen, että sieltä mekin olemme aikanaan pohjoiseen tulleet! Nuori mies oli opiskellut arkeologiaa Italiassa ja muistaakseni löytänyt sieltä vaimon ja olivat tulleet hänen kotipaikalleen takaisin.

Tämän kirjoituksen otsikko lähti liikkeelle sellaisesta oveen laitettavasta esineestä, jossa lukee ”Oma koti kullan kallis”. Minulla on ehkä edelleen sellainen, jollen ole antanut sitä pois. Muistan ainakin yrittäneeni tyrkyttää sitä tyttärelleni ja ehkä myös hänen tyttärelleen. Se saattaa juuri nyt olla laatikoissa, jotka odottavat seuraavaa kirpputoria. Kirjoitukseni juuret ovat syvemmällä ja ovat nyt erityisen ajankohtaisia.

Tein näyttelyn jälkeen pienen kirjan aiheeseen liittyen.

Turussa käydessäni keskustelin aiheesta kaksi kertaa kotinsa jättäneiden naisten kanssa.  Muistin siinä yhteydessä  myös aikoinaan pikkuserkkuni Helmin kanssa pitämämme yhteisnäyttelyt. Erityisesti tammikuussa 2007 Helsingin Karjalatalolla oleva näyttelymme, jonka nimeksi keksimme ”Kotia etsimässä”, pisti minut kovasti miettimään tätä teemaa. Tavallaan jopa tuo näyttelyn nimi oli meitä yhdistämässä.

Helmi oli pikkutyttönä joutunut kaksi kertaa jättämään kotinsa.  Hän oli kauniina kesäpäivänä ennen sotia nähnyt kotirannassaan näyn, jota oli vaikea selittää aikuisille.  Helmin perhe asui Johanneksen Kukkolan kylässä, joka sijaitsee meren ranta-alueella Viipurin ja Koiviston välissä. Itse asiassa viime kesänä en bussilla ohi ajaessamme voinut olla ajattelematta Helmiä ja maisemaa merelle. Helmi oli myöhemmin kotipaikallaan käydessään käynyt kuvaamassa samaa näkymää, joka jätti alle kouluikäisen lapsen mieleen sellaisen vaikutuksen, että sitä ei sen jälkeen ole pyyhitty mielestä pois. Voi vain kuvitella, mitä vanhemmat ajattelivat silloin, kun lapsikaan ei näkyä ymmärtänyt. Linna taivaalla.

On niin, että elämä on täynnä ihmeitä, joita emme pysty eikä tarvitse selittää. Olen itse jälleen kerran
tuntemattoman edessä. Kun lapsena, nuorena ja vielä myöhemmin aikuisena jouduin hyppäämään tuntemattomaan, minulla oli aina jokin turva. Suurin turva lapsille, nuorille ja vielä nuorille aikuisillekin, ovat omat vanhemmat. Usein se turva on enemmän henkistä laatua, tietoa siitä, että ei ole yksin. Kun iäkkäänä joudumme vastaaviin tilanteisiin, samankaltainen turva puuttuu. Joku voi tähän sanoa, että onhan meillä sisarukset ja ystävät.  Se ei ole aivan sama asia.

Kuuntelin viikolla erään vanhemman naisen kertomusta joulusta 1939, jonka he viettivät Viipurin lähistöllä. Yli 10-vuotiaan tyttö muistaa asiat hyvin elävinä. Hän muisti tarkalleen kaikki paikalla olleet henkilöt ja perheen istumassa pimennetyssä keittiössä kynttilän valossa. He lähtivät kotoaan evakkoon vasta 22.2.1940.  Siinä hänen kertoessaan tunnelmistaan ja erityisesti nyt jälkeenpäin ajatellessani tätä ja muita kohtaamisia ja kertomuksia ymmärrän vahvasti, kuinka meillä on vielä monta kertomusta kirjaamatta. Huomaan, että naisten äänet eivät ole vielä tulleet riittävästi kuuluviin. Miltä lapsista on tuntunut, kun koti on jouduttu jättämään? Olemme monissa tilanteissa käsitelleet runsaasti sotateknisiä kysymyksiä kuten sodan kulkua. Kun sotapäiväkirjat tulivat esille Kansallisarkiston kokoelmiin digitaalisena versiona, on tullut mahdolliseksi seurata oman sukunsa sotilaiden tietä kunhan tarkat tiedot komppaniasta ovat selvillä.

Näyttelyiden yhteydessä oli todella mukava tavata myös sukulaisia. Tässä olen serkkuni Annelin kanssa. Takana hänen poikansa ja miehensä.

Kaikki lapset eivät ehkä ole niin kiinnostuneita kirjaamaan omien vanhempiensa muistoja. Heitä kyllä koko ajan pyydetään kirjoittamaan omat muistelmansa, mutta harva saa mitään aikaiseksi ilman ulkopuolista apua.  Kuten useat vanhemmat ihmiset ovat minulle kertyneet, muistot vain tarkentuvat vuosien myötä. Olen tuntenut tässäkin asiassa olevani melkein tulilinjalla, koska minulle tullaan kertomaan paljon asioita. En pysty niitä aina saman tien kirjaamaan enkä ehdi kaikkia koskaan haastattelemaan, vaikka kuinka haluaisin. Ostin vuosia sitten pienen äänityslaitteen, joka kulkee mukanani.  Tilanteet eivät vain aina ole sellaisia, että haastattelu onnistuisi, koska ne vaativat rauhallisen ympäristön ja useita istuntoja. Haastattelijan on osattava myös esittää kysymyksiä ja tunnettava aihetta jonkin verran. Pelkkä kirjaaminen toki myös riittää, koska aukkokohtia voi myöhemmin täydentää. Näin tein äitiäni haastatellessa. Haastattelujen purkaminen on myös jossakin vaiheessa tehtävä, se vie aikaa. Uudet tietokonelaitteet muuttavat tilanteita, tarvitaan uusia ajureita, jotta laitteesta saadaan aineisto siirrettyä. Aiemmat sukupolvet ja heidän jälkeläisensä ovat tehneet ihailtavan paljon työtä tallentaessaan muistoja kirjoihin ja lehtiin. Minun ikäpolveni taitaa olla niitä viimeisiä tallentajia, ainakin sen suhteen, mitä tulee autenttisuuden tavoittamiseen aikakauden kokeneiden henkilöiden kautta.

Kuolemajärven Seivästön Tammikon vanhin Alma Heliö kuoli  11.12.2013.  Hän oli syntynyt siellä 20.10.1921. Kuvassa hän on  tyttärensä Hilkan kanssa kesällä 2006 suunnilleen oman kotinsa paikoilla. Sitähän se ikivanhan tammen kuoleminen ennusti.

Menin kyllä koti-aiheesta liian kauas, mutta hyvästä syystä. Tämän päivän elämä on mahdottoman pinnallista ja materiaan kiinnittynyttä. On hyvä huomioida sellaisetkin asiat, myönnän.  Koti on naisen aluetta ja sisältää monia meille tärkeitä asioita sen henkisen puolen lisäksi.  Karjalasta evakkoon lähdöt liittyvät naisen elämään ja ympäristöön todella vahvasti. Lapsena enkä nuorena en ymmärtänyt, kuinka suuresta asiasta oli kysymys. Parhaassa iässä olevat naiset lapsilauman kanssa joutuivat lähtemään ja jättämään lähes kaiken taakseen. Sota mullisti kaikkien elämän täydellisesti.

Tammikuussa 2007 jouduimme siis äskettäin löytämäni pikkuserkkuni kanssa jo kolmanteen yhteiseen näyttelyymme.  Nyt ihmettelen, mikä ihme pilvi meitä noina vuosina kannatteli, että pystyimme hoitamaan nuo näyttelyt ja niitä seuraavat. Haaveilemme vieläkin vastavasta toiminnasta, mutta… Omalla kohdallani itsekritiikki kasvoi liian vahvaksi, jotta olisin enää kehdannut näyttää valokuviani näyttelyissä. Muut asiat nousivat myös pinnalle, mutta aina voi unelmoida.

Meille kaikille ei myöskään ole suotu kiinnittymistä yhteen paikkaan, vaikka kuinka yritämme. Kirjoitin näyttelymme ”esipuheessa” siitä, kuinka aluksi näyttelyn nimi ”Kotia etsimässä” kuvasi sitä etsintää, kun Helmin kanssa edellisenä kesänä olimme yrittäneet löytää vanhempiemme syntymäkodin paikan.  Helmi oli joutunut lähtemään omasta syntymäkodistaan sieltä Johanneksesta, mutta hänen isänsä oli syntynyt Kuolemajärven Tammikossa kuten äitini.  Minä olin joutunut jättämään oman lapsuuden kotini, sen polut ja mansikka-ahot. Ymmärsin tuolloin, että olin vihdoin irtautumassa kaikista fyysisistä kodeistani. Jatkossa kotini olisi tämä maailma ja minä yhdessä.

Siinä vaiheessa olin kuitenkin kiintynyt omaan asumispaikkaani, tähän kotiini, jossa istun vielä tätä kirjoittamassa. Halusin tehdä tästä itselleni kiinnekohdan jäädessäni eläkkeelle.  Ennen omien taistelujeni alkamista en ymmärtänyt, kun raaka asianajajani sanoi minulle puhuessani kodista, että se on vain asunto, sillä ei ole merkitystä.  Ihmisellä on kova pää ja kaikkina aikoina emme ole valmiita suureen muutokseen. Karjalaiset joutuivat kaksi kertaa jättämään kotinsa. Nyt saanen karvaimman kautta kokea heidän kohtalonsa hypätessäni tuntemattomaan. Omituista kyllä, olen ihmeen rauhallinen. Olen löytänyt turvan itsessäni.

Kevennys ja paluu nykyhetkeen.  Veljekset Arttu ja Alex eilen pitämässä hauskaa.