Yllättävät asiat nousevat huoliksi ja esteeksi. Siitä
huolimatta kesken kaikkien järjestelyjen on pakko aina välillä istahtaa
kirjoittamaan. Pakko ei ole hyvästä, mutta kirjoittajalle se on elämänehto ja
eräs keino kestää elämän joskus rajujakin kolhuja. Mitä ongelmat sitten
haluavat kertoa vai kertovatko ne ylipäänsä mitään, se on asia, jota en tässä
lähde pohtimaan. Sen sijaan vien ajatukseni toisille tasoille ja keskityn sillä
tavoin rentoutumaan.
Meillä kaikilla on omat tapamme, jolla osaamme hypätä ulos
omasta itsestämme ja mahdollisista ikävistä asioista. Sitä voi jopa verrata
meditaatioon, joskus se on sitä, mutta kaikkia tapoja ei voi eikä monen
mielestä saa edes kutsua sillä nimellä. Kaiken päämäärä on se, että palaamme
harharetkiltämme omaan itseemme ja käsittelemme omat kipukohtamme muuttamalla
ne voimavaroiksi. Eikä ongelmiin jäädä lillumaan, ei katkeroiduta, tulla
kyynisiksi ja kerätä vihaa, joka pursuaa kyllä ihmisestä ulospäin tavalla tai
toisella.
Nykypäivänä elämä on katkonaista ja vaatii meiltä itse
kultakin aikamoisia taitoja selvittääksemme joskus eteen tulevat ongelmat ja
katkot mallikkaasti. Sitä tuli aikanaan
harjoiteltua työelämässä ja siinä sivussa myös kotona. Tuskin meistä tulee koskaan täydellisiä
missään ja onkin terveellistä hyväksyä itsensä puutteineen. Se on ihmisen osa.
Minun oli tarkoitus kytkeä viime aikoina havaitsemiani
asioita yhteen.
En ole ehtinyt kovin paljon jatkaa sukututkimuksia, niitä,
joihin olen jatkuvasti viitannut. Ehdin joka päivä viettää pienen
hetken Sukujutut-ohjelmassa, mutta oikeastaan olen vaihteeksi välttänyt sellaista yhteiseloa näiden asioiden parissa, että valvoisin yli puolenyön. Myönnän liikkuneeni aihepiirin ympärillä. Lupauduin menemään kotipaikkakuntani Tuusulan sukututkimuskerhoon kertomaan omista tutkimussuunnistani. Onneksi se on vasta
ensi vuoden puolella. Nimittäin kaduin lupaustani heti peräjälkeen. Siellä on
paikalla mahdottoman kokeneita ja tietäväisiä sukututkijoita, joilla varmaan
olisi paljon enemmän annettavaa. Lohdutan itseäni sillä, että kerhotoiminta on
onneksi sellaista, että siellä olemme jakamassa kokemuksia ja saamassa muilta
vinkkejä ja ideoita emme arvostelemassa muita. Vaikka tutkimukseni eivät ole
vielä kovin syvällisiä ja pitkäikäisiä, voin kuitenkin jakaa innostustani
muille, niille, jotka oovat alkutaipaleella, jotta hekin uskaltaisivat edetä rohkeasti tiellään.
Kerroin tässä äskettäin omasta
tehtävästäni ja sitä ennen maalaiskylän
käsityöläisistä.
Oman kylän historia kirvoitti pian keskustelua sisarieni kanssa. On
totta, että muistamme lapsuudestamme erilaisia asioita. Kerroin
Peltossuutarista, hänen punataustastaan kansallissodan aikana. Hän oli myös
aikanaan 1950-luvulla SDP:n valittuna edustajana Rengon kunnanvaltuustossa.
Isäni toimi myös tuolloin aktiviisesti
kunnalliselämässä ollen aika pitkään kunnanhallituksen puheenjohtajana. Vanhassa
blogissani esitin aikoinaan jonkun aiheeseen liittyvän kuvan. Tulen myöhemmin
sopivan tilaisuuden tullen palaamaan aiheeseen näiden kuvien kera.
Isälleni Pentille on postileimalla 23.12.1937 Olavi lähettänyt tämän postikortin. Mitenköhän ehti jouluaatoksi? Miten posti kulki tuolloin? Jäävätkö postikorttini jopa kirjoittamatta tänä vuonna, jos on onglelmia sen kulussa? Mikki Hiiri ei ollut tuolloin vielä täyttänyt 10 vuottakaan! |
Sisareni Heljä muisti, kuinka suutari oli joulupukkina.
Hän oli ajanut kylän raittia pitkin hevosen vetämässä reessä. Sisareni oli käynyt
isän kanssa hakemassa suutarilta tämän korjaamat pienet punaiset nahkasaappaat,
jotka olivat täynnä joulupukkikarkkeja. Rekiajelu ja joulupukkikarkit
saappaissa saattavat olla kaksi erillistä tapahtumaa, jotka ovat muistojen
ketjussa yhdistyneet mukavaksi joulumuistoksi. Sisareni muisto herätti minussa voimakkaan,
aivojen syövereistä pyrkivän mielikuvan ja toi mukanaan muita, erilaisia
mielleyhtymiä.
Meillähän liikkui pihapiirissä tuolloin 1950-luvulla useinkin
niitä salaperäisiä pukkeja ja tonttuja, erityisesti joulutontut aktivoituivat
joulun alla. Palaan hetkessä kotimme keittiöön hämäränä joulukuun iltapäivänä.
Ehkä me sisarukset kinastelimme, riehuimme tai olimme muuten tottelemattomia.
Äiti sanoi nähneensä tontun kurkistavan ikkunasta. Jopa tuli äkkiä rauhallista
ja väitän nähneeni, kuinka pieni tonttu riensi metsän suuntaan.
Eräänä jouluna meillä kävi
jopa kaksi joulupukkia. Tuolloin meistä
kaikki eivät enää uskoneet joulupukkiin, koska muistan ihmetelleeni, kuka se
toinen pukki oli. Vanhempani eivät myöskään tienneet ja asiasta puhuttiin
vuosikausia, varmaan vielä äitini viimeisinä elinvuosina. Väinö Peltonen kuoli kesän kauneimpaan aikaan
8.6.1969 ollessaan vajaat 73 vuotta vanha. Hän on hyvinkin voinut olla noihin aikoihin
joulupukkina, ylimääräisenä
Tällä viikolla kuuntelimme Keravan Sukututkijoiden
tilaisuudessa herkeämättä Markku Pihlajaniemen kertomuksia siitä, millaista
renkien ja piikojen elämä on ollut 1700-luvulla. Kertojan pohjana olivat aikakauden renovoidut tuomiokirjat
eli käräjillä käsiteltyjen asioiden pöytäkirjat Pohjanmaan alueelta. Käräjille tuli
tuona aikana runsaasti renkien ja piikojen työsuhteeseen liittyviä
riitatapauksia, mikä ei tainnut olla mikään ihme, koska työsuhteeseen liittyvät
ehdot olivat sen verran ankaria. Olin yllättynyt siitä, kuinka säänneltyä pienen
ihmisen elämä tuohon aikaan on ollut.
Katselen nyt rippikirjoja toisenlaisten lasien
läpi, sillä esityksestä tuli sellaista taustatietoa, että sain uuden vaihteen
käyttööni. Omien talonpoikaissukujeni suurien perheiden lapset olivat
pakotettuja lähtemään kodeistaan aikaisin ansaitsemaan elantoaan piikoina ja
renkeinä. Vanhemmilla ei varmaan ollut mahdollisuuksia työllistää kaikkia
omilla tiloilla tai hyysätä (sana muuten saattoi jopa olla vieras joillekin,
kun esitelmöitsijä kysyi, tunnemmeko sanan) lapsiaan muuten. Elämän koko kirjo
paljastui noista pöytäkirjoista. Niistä voi olla apua sukututkijoillekin
selvitettäessä vanhempia juuria. Mutta ne käsialat, työmaata riittää. Päähäni pulpahti myös paljon kysymyksiä
aiheen ulkopuolelta, sairauksista, niiden hoidosta, lääkkeistä, matkustusluvista,
henkirahoista, oikeuden toiminnasta yleensä. Kirjasin niitä ylös palatakseni
niihin sopivan tilaisuuden tullen.
Aikansa työtodistus - päästökirje rengille. Tällaisia voi löytää huutokaupoista. |
Paikallisten kerhojen, sukututkimusyhdistysten ja
sukututkimusjärjestöjen kuten Suomen Sukututkimusseuran
ja Suomen
Sukuhistoriallisen yhdistyksen antama koulutus, seminaarit
sekä julkaisut ovat minulle tällä hetkellä todella tärkeitä. Suomen Sukututkimuseura julkaisee GENOS -nimistä
aikakausikirjaa, joka tulee seuran jäsenille. Viimeisimmässä kirjassa oli
muutama mielenkiintoinen kirjoitus aiheita tutkivilta henkilöiltä. FT Piia
Einonen kirjoitti Viipurista syyskuisena tulipaloyönä vuonna 1836. Kirjoitukset perustuvat tieteelliseen
tutkimustyöhön, asiakirjoihin ja kirjallisuuteen. Tällöin viitteet ja
lähdeluettelot ovat mittavia. On sitten kirjoittajasta kiinni, kuinka hän osaa
elävöittää kertomuksen, että sitä lukee kuin suurta seikkailua. Talojen asukkaat kaivetaan arkistoista
näyttämölle ja karttojen ja kuvien avulla lukija pääsee tutkimaan ympäristöä,
sen aikaisia olosuhteita ja perheiden elämää. Kävin artikkelin mukana pikakäynnillä
Viipurissa vuonna 1837. Itse asiassa tuo kysymyksessä ollut palo riehui
alueella, jolla olen yleensä lyhyillä Viipurin käynneilläni ehtinyt liikkua.
Domuksen talo on rakennettu juuri noille sijoille. Viime kesänä Viipurissa tein
videon, joka löytyy YouTubesta tämän linkin takaa.
Pari sataa vuotta aiemmin Viipurinkin asuinrakennukset lienevät olleet suurimmaksi
osaksi puusta rakennettuja.
Näkymä Kuolemajärven Karjalaisten kylässä kesällä 2011. Tätä mäkeä pitkin sukuni jäsenet lienevät kiivenneet kohti talojaan. |
Historia sinne tai tänne. Kohtalonyhteyksiä meidän ja
niiden sukupolvien, jopa niiden ammoin maan päältä hävinneiden välillä löydän
päivittäin. Tämän päivän hyvinvoinnin takana on se sama ihminen, tuskin yhtään
sen enempää kehittyneenpänä kuin ennen, vaikka niin saattaa kuvitella. Olosuhteet olivat sentään toiset, ei ollut
sähköä ei valoja, ei autoja eikä tietokoneita, ei osattu aina lukea saati
kirjoittaa. Maalla asuttiin talkoilla itse
rakennetuissa taloissa, lämmitettiin oman metsän puilla eikä ongelmien
ratkaisuun löytynyt asiantuntijoita. Oman avun piti riittää.
Entisajan talonrakentamisen vaiheisiin voit käydä
tutustumassa Kansalliskirjaston Doriassa.
Siellä löytyy Samuli Paulaharjun ” Kansatieteellinen kuvaus asuinrakennuksista
Uudellakirkolla Viipurin läänissä”. 1906. Vaikka kuvauksen otsikko koskee Uudenkirkon
pitäjää, se myös pätee täysin naapurissa olevaan Kuolemajärven pitäjään.
Useiden kuvien esimerkit ovatkin Kuolemajärveltä, Seivästöltä ja Karjalaisten kylistä. Tämä aihe alkaa näköjään murtautua ulos. Siitä vaan.