Muutos, harkinta ja päätös

Olen usein maininnut näissä blogeissani, että tämä erikoinen aikamme johtanee muutoksiin.  En ole osannut nimetä niitä enkä vieläkään osaa. Kukaan muukaan tuskin osaa. Muutoksista, varsinkin niistä yleisistä ja koko yhteiskuntaa koskevista, kyllä kirjoitetaan paljon. Niiden kommentoiminen ja käsittely on tässä erikoisen sekavassa ja monimuotoisessa maailmassamme hyvin vaikeaa. Parasta on pysytellä omassa elämässään ja tarkastella sitä.

Muutokset tapahtuvat yleisesti hitaasti tai vaikka ne näyttävät alkavan toteutua, niiden valmistumista ei sitten tajuakaan. Eli emme aina ymmärrä, että olemme muutoksen virrassa. Minun ikäiseni ihminen on jo lähellä lopun suurta muutosta, mikä pitää tietenkin myös muistaa. Muutos voi olla joskus loppu, lopullinen muutos, usein ilman harkintaa ja omaa päätöstä. Kun olemme nuoria ja keski-ikäisiä, emme usko sellaisen muutoksen olemassaoloon ja toteutumiseen. Tässä iässä se pitää ottaa huomioon ja aina välillä ajatella sitä, mutta niihin ajatuksiin ei kannata jäädä jumiin. Monet ikäiseni silti kieltävät lopullisen muutoksen kokonaan.

En ole varma, osaanko edes kirjoittaa omaa mieltäni myllertävistä asioista. En edes tiedä, millaisiin muutoksiin ne johtavat ja millä aikajänteellä. Olen nyt runsaan vuoden ollut lähes koko ajan kiinteästi paikoillani lukuun ottamatta muutamia pyrähdyksiä kauemmas kotiseudulta edellisenä kesänä. Aiemmin liikuin enemmän, lähinnä harrastusteni viemänä. Oli kokouksia ja juhlia, retkiä, arkistokäyntejä ja kotiseutumatkailua.

Suuri muutos on jo tapahtunut, olen erakoitunut entisestään. Minun on vaikea ottaa yhteyksiä muihin ihmisiin paitsi tietenkin aivan lähimpiin. Olen alkanut mielessäni mitätöidä kaikkia entisiä tekemisiäni ja harkita niiden lopettamista. Viime aikoina, jopa blogin kirjoittaminen on aiheuttanut häpeän tunnetta ja tuskaa. Monena päivänä en uskalla avata läppäriäni ollenkaan. Käyn harvoin tarkistamassa sähköpostini, koska en aina halua kohdata mitään tehtäviä. Muutos ei ole vielä niin pitkällä, että olisin suorastaan kieltäytynyt mistään. Se on kuitenkin aika lähellä. Kaiken lisäksi se liittyy juuri näihin tunteisiin, joita tunnen juuri nyt.

 

Olen jopa miettinyt, pitääkö minun työntää mottoni ”teot ratkaisevat” roskakoriin ja muodostaa uusi, jos nyt sellaista edes tarvitsen. Olen ryhtynyt kaikkiin tekemisiini täysin vapaaehtoisesti kenenkään vaikuttamatta päätöksiini. Se on minulle edelleen tärkeää, vapaaehtoisuus itse päättämänäni. Jos joku alkaa sitä ohjailla, määrätä ja määritellä, ilo tekemisestä on poissa. Silloin saatan minäkin poistua maisemasta.

Me ihmiset olemme omanlaisiamme yksilöitä, kukin arvokas omana itsenään. Itsensä muuttaminen toisten tahdosta on vaikeaa. Onkin tärkeää, että meidät hyväksytään omana itsenämme. Vuosien kuluessa voimme muuttua monista eri syistä. Useimmiten muutos kehittyy huomaamattamme. Siihen vaikuttaa sekin, miten muut ihmiset kohtelevat meitä. Kunkin oma elämäntilanne ja kokemukset muuttavat jännitettä meidän ja muiden välillä.  Ihmisten välinen vuorovaikutus on usein näkymätöntä, ei aina sanallista. Teeskentelykin näkyy, koettelemukset vaikuttavat hitaasti, mutta vaikuttavat. Lopulta kaikki ikävyydet saattavat johtaa muutokseen. Se voi joskus tuntua huomaamattomalta. Sellaisia muutoksia on vuosien varrella tapahtunut paljon. Harkinnalla on harvoin silloin mitään tekemistä, paitsi jos asiat kärjistyvät niin paljon, että alkavat johtaa nopeaan muutokseen.

Saan usein oivalluksia unen ja heräämisen käännekohdassa. Nyt on aikaa miettiä, koska ei ole kiire minnekään. Olemme aika yksin käännekohdissa emmekä aina osaa sanoa, mikä lopulta vei meidät harkinnan eteen.

Olen todella usein kirjoittanut blogeissani muutoksista. Useimmiten ne ovat liittyneet oman elämäni isoihin, ulkoisiin muutoksiin. Niitä onkin riittänyt runsaan kymmenen vuoden aikana ja jo ennen sitä. Koko sen ajan olen täyttänyt toiminnalla, opiskelulla, vapaaehtoistyöllä sukuseuroissa, kerhossa ja Facebookissa, tutkimalla sukuja, olemalla monessa mukana. Siihen on liittynyt myös perheeni kasvaminen ja muutokset lasteni ja lastenlasteni elämässä. Elämä on usein ollut kaoottista selviytymistä päivästä toiseen. On ollut hyvä hypätä muualle ja unohtaa arkipäivän vaikeudet. Joskus olen kauhistellut työn paljoutta ja tehtäviä. Silloinkin kirjoittaminen on auttanut. En ole jättänyt mitään käsittelemättä, mutta…

Ehkä olen sittenkin jättänyt asioita puolitiehen.  Ihminen on selviytyjä ja muutokset kuuluvat elämään. 

nämä loput kuvat ovat keväältä 2013

 

Käsiini osui työpöydälläni lojuva päiväkirjani sisältäen melko pitkän ajan lokakuusta 2012 aina joulukuuhun 2013. Tosin päiväkirja sisältää pitkiä taukoka kirjoittamisessa. Syystä tai toisesta, varsinkn kun silloin elämä on ollut täynnä työtä ja touhua. 

Lauantaina 26.10.2013 istuin aamulla varhain olohuoneen ruokapöydän ääressä kirjoittamassa, kun samalla luin Helsingin Sanomia, jossa kerrottiin Beatles-elämänkerrasta. Elämänkerran oli kirjoittanut Mark Levisohn. Wikipediasta kopioin nyt seuraavat tiedot: The Beatles: All These Years – Tune In (2013), The Beatles-trilogian ensimmäinen osa. Kirjassa on 946 sivua, ja se painaa 1400 grammaa. Kirjasta on julkaistu myös Expanded Special Edition, jossa on 1728 sivua ja joka painaa 3250 grammaa.

Päiväkirjatekstini mukaan toimittaja Vesa Siren mainitsee ko.teoksen käsittelevän aikaa esi-isistä joulukuuhun 1962. Toimittaja vertasi kirjoittajaa Erik Tawaststjernaan. Mielenkiintoista minusta oli Juha Salosen lauantaiesseessään tekemä maininta, että Beatlesien kuvat alkoivat levitä maailmalla syksyllä 1962. Tutkin saman tien päiväkirjaani ko. ajalta, josko löytäisin merkinnän, mistä oletettavasti muuten Anna-lehdestä sisareni ja minä löysimme ensimmäisen Beatles-kuvan. Sen kuvan perusteella, jonka vielä tunnistaisin jaoimme neljä Beatlesien jäsentä meidän neljän sisaruksen kesken!  En löytänyt, mutta 15.12.1963 kirjoitin: ”Nyt olisi ihana ottaa valokuvia, mutta kun kamerassani ei ole filmiä.”

Itse asiassa minulla on kellarivaraston häkissä jossakin monista banaanilaatikoista  Beatlesien laaja historiateos, jonka olen aikanaan tilannut ulkomailta. Kyseinen yhtye oli meille 1960-luvun nuorille mahdottoman tärkeä. Kirjasta voisin vaikka jo luopuakin, kunhan saan sen ensin kaivettua esille.

 

Jatkoin kirjoittamalla näkemästäni unesta. Samantapaisia unia olen kirjannut tänne ennenkin. Mikä tarkoitus on unillani, joissa kuljeskelen jossakin vieraassa paikassa kameroiden kanssa? Usein olen nähnyt niitä sarjoittain, kuten myös tuolloin kuvaamassani unessa. Tällä kertaa oli kysymys enemmän kameran tekniikoista. Lähdin ensin kuvausretkelle, ehkä Roomassa, jossa olin ollut keväällä, ottaen asunnosta lähtiessäni mukaani ensin väärän kameran, joka oli vanhanaikainen iso ”rötiskö”. Toisessa unessa olin isomman porukan kanssa retkellä ja otin koko ajan kuvia kahdella kameralla. Osa toisesta kamerasta putosi sisältäen muistikortin, mutta loppujen lopuksi asia ei ollutkaan niin. Näköjään vasta harjoittelin unissa kuvaamista? Nykyään olen muuten paljon taitavampi.

Tapani mukaan olin tuolloin myös tutkinut vanhoja valokuvia. Isästäni kaivattiin valokuvia Rengon Sotaveteraanien julkaisuun (se oli itse asiassa Rengon Sotainvalidit). Isästäni ei ollut kuulemma missään mitään tietoa! Myöhempinä vuosina olen sitten tehnytkin jo paljon työtä selvittäen isäni historiaa ja julkaisten myös tietoja blogeissani, Instagramissa ja Facebookissa.  Me kaikki ihmiset olemme tärkeitä eikä tietoja pidä salata. Suomalaisille on erityisen hyvin ominaista äärilleen viety yksityisyyden suojeleminen, joka koskee myös kuolleita ihmisiä.

Olen usein ennenkin sanonut itselleni, että parempi päivä on huomenna tai ylihuomenna. On vain rauhoitettava itsensä, levättävä, vaikka on levännyt kuinka paljon ja kauan. Tulemme tavalla tai toisella ulos sieltä päättämättömyyden suosta, ehkä vakaan päätöksen kanssa.

 

 

Kuvittelemisen mestarit

Syntymäpäivääni edeltävänä yönä heräsin, mikä nyt ei oikeastaan ole mainitsemisen arvoista, koska heräilen usein. Ymmärsin, että oli jo syntymäpäiväni. Hapuilin kädelläni sängyn viereen, josko siinä olisi tuoli ja tuolin päällä äitini siihen laittamat lahjat valmiiksi aamua varten.  Me kaikki lapset tulimme samalla tavalla huomioiduksi. Siksi oli ihana herätä omaan jokavuotiseen juhlapäivään. Meille kaikille jää lapsuudesta paljon erilaisia muistoja, jotka auttavat meitä vielä aikuisena kuvittelemaan ja palaamaan muistojen kautta moniin erilaisiin asioihin.

Kävin tarkistamassa joenrannan tilanteen.

 

Aamulla noustuani ylös, ajattelin tehdä päivästäni erityisen. Etukäteissuunnitelmat eivät yleensä pidä, koska olen erityisen joustava ja sopeudun muutoksiin tilanteen mukaan. Olin sopinut, että käyn ystäväni kanssa Kukkatalossa. Kiitin itseäni, etten ollut käynyt siellä edellisenä päivänä ulkoilu- ja kauppareissun yhteydessä, vaikka olin alun perin suunnitellut.  Vaikka kaikki myös nyt meni eri tavalla, niin päivästä tuli kuitenkin hieno.

Satakielen laulutuomi ja ympäristö ovat vielä harmaita.

 

Aamuajatukseeni kuului ajatus kuvitelmista, jotka ovat yllättävän paljon viimeisimmän vuoden aikana johdattaneet minua. Vuosi sitten keväällä kuvittelin kuljeskelevani hiljaisen Helsingin kaduilla. Niin hiljaista siellä ei ole tänä vuonna ollut. Kuvittelen koko ajan jotakin. Aloin heti aamusta kuvitella aloittavani uuden blogikirjoituksen, tämän, jonka pääsin aloittamaan vasta illalla. Tavalliset touhut veivät aamupäivästä yllättävän paljon aikaa. Kesken tukanpesun innostuin taas kuvaamisesta, otin jalustan esiin ja otin muutaman kuvan kameran itselaukaisulla minusta omassa ympäristössäni ennen kuin lähdin hakemaan ystävääni. 

 

Kukkakauppareissu venähti, osin siksi, että istuimme osan ajasta autossa jutellen. Sitten menimme vielä ystäväni luokse kahville ilahduttaen erityisesti hänen koiraansa. Me kaikki, sekä ihmiset ja eläimet olemme erityisen iloisia, jos saamme edes hetken olla muiden seurassa. Vuosi on vaikuttanut meihin paljon.

Kuvittelu auttaa meitä ja kaikkia setviessämme pandemian vaikutuksia yksilöön. Muutoksia on jatkossa tultava, muuten tällä pandemia-ajalla ei ole mitään merkitystä. Emme voi jatkaa enää samanlaisessa maailmassa kuin aikaisemmin. Mitä muutoksia henkilökohtaisesti haluan, jätän sen vielä auki, mutta jokaisen meistä on aika ajatella asiaa omalta kohdaltaan.

Kuvittelen usein tätä idänpuoleista pihaa ennen, jossa krookusten purot vaelsivat mäkeä alas ja peittivät omenapuiden alustat. Sinivuokot olivat levinneet kaikkialle pihalle lintujen kuljettamana. Nyt pihalla ei kasva enää yksikään kukka. Vain ne huonommat omenapuut ovat tallella.

 

Viivyin yllättävän kauan ystäväni luona. Meillä on aina paljon muisteltavaa. On ollut omituista tajuta, että useimmat tuntemamme ihmiset ovat meitä nuorempia. Minua se on usein riipaissut, koska se tuo erityisen lähelle ajatuksen, että aikani alkaa olla ohi. Tekemiseni ja kirjoittamiseni eivät ole kiinnostavia, ei ainakaan siinä maailmassa, jossa elämme. Sitten otan kuvittelun viitan ylleni ja olenkin yhtäkkiä kiinnostava ihminen, ajatukseni ja tekoni ovat kiinnostavia. Riittää, että kuvittelen niiden olevan sitä. Tavallaan olen palannut takaisin nuoruuteen, kun kuittasin usein muiden vähättelyn sanoilla ”ei helmiä sioille”. Se on kyllä nykymittapuun mukaan rumasti sanottu. Sika on arvokas eläin. Kiinalaisen horoskoopin mukaan olen sian vuotena syntynyt. Ajatus tuli kuitenkin selväksi.

Perhoset lentelivät jokialueella, mutta vain yksi sattui kaukaa kuvaani.

 

Myöhemmin iltapäivällä kiittelin kaikkia ihmisiä, jotka eri väylillä olivat onnitelleet minua. Tein ruoan kahdelle päivälle. Erityistä oli, että tyttäreni ja lapsenlapseni Alex pistäytyivät onnittelemaan. Alex viettää ehkä loppukevään kotona koulusta, koska kärsii nenänvuotamisesta, jota maski vain edesauttaa ja koulussa ei saa olla nuhaa eikä vastaavaa vaan heti soitetaan hakemaan pois. Voi tätä maailmaa! Minuakin yskittää aina, kun olen ottanut maskin pois. Nenäkin alkaa vuotaa, jos jalat kastuvat. Niin kävi vähän aikaa sitten.

Isäni piti vauvakirjaani. Tässä kehitysvaiheitani ja lapsuuden hiuskiehkura.

 

Me kaikki olemme kuvittelemisen mestareita.  Pitää antaa itselleen aikaa kuvittelemiselle ja unelmoinnille. Joinakin päivinä kuten vaikkapa syntymäpäivänä se on helppoa. Muistan paljon muitakin sellaisia päiviä, jolloin olen leijunut pilvien päällä ja nähnyt valoisan tulevaisuuden täynnä mahdollisuuksia. Aina ei tarvita paljonkaan, kun kuvittelemisen moodi memee päälle.

 

Viikon seuraavina päivinä olin vuorostani väsynyt enkä saanut oikein mitään aikaiseksi. Suorittaminen ei tietysti ole aina pakollista. Viikolla oli sukuseuran Zoom-kokous, jonka pöytäkirjan sain ihme kyllä kirjoitettua ja jaettua heti seuraavana päivänä.  Minua on paleltanut ja väsyttänyt, nilkkani ja ranteeni ovat kipeytyneet. Huippupäiviä seuraa usein lasku. Alamäkeä on kestänyt koko loppuviikon. Silloin mielikuvitus ei lennä eikä luova työ onnistu. Joskus ihmettelen, miten yleensä olen koskaan saanut mitään aikaiseksi. Silloin olen myös erityisen skeptinen suunnitelmieni suhteen. Lähipäivien suunnitelmat pitää kyllä viedä päätökseen, auton renkaiden vaihto ja verikokeessa käynti. Ikkunoiden pesu saa vielä odottaa. Ehkä saan lyhyen pätkän keskeneräisiä kertomuksiani kirjoitettua.

Olen tällä viikolla juhlinut myös muiden syntymäpäiviä, mutta lähinnä somessa postailemalla joitakin kuvia.  Ystäväni Helmi täytti 89 vuotta ja puhuimme pitkään puhelimessa. Täyttäessäni täysiä vuosia kirjoitin blogin ”Vuosien välissä on paljon”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä. Jaan sen, jotta en tässä enää palaisi asioihin, joita olen muutenkin tällä viikolla hehkuttanut. 

 

Kun ajatus ei juokse, mielikuvituskaan ei kulje, silloin on aina hyvä katselle hetki menneisyyteen, vaikkei sinne kaipaakaan takaisin. Tasan 10 vuotta sitten, syntymäpäiväni ajoittui keskiviikolle. Jälkikäteen lehtiuutisten mukaan huhtikuun todettiin olleen harvinaisen lämmin. Tätä lopettaessani, tiedän, että sää on myös nyt vain lämmennyt.

Päiväkirjani sivuille olen liittänyt paljon pieniä lehtileikkeitä. Olin keskellä taidehistorian opintoja, juuri silloin aiheina mm. Rolf Sandqvist ja hänen maalauksensa ja Kiasman tarina. Kävin keskusteluterapiassa eroni ja sitä seuranneiden ongelmien takia. Syntymäpäivääni edeltävänä päivänä olimme käsitelleet asioitani sukukartan kautta. Oli aika hienoa, että terapeutti käytti pohjana sukukarttaa, koska niihin aikoihin olin alkanut perehtyä syvemmin sukututkimukseen ja osasin jo hyvin kuvata oman sukupuuni.

Hän johdatti sukupuun kautta ymmärtämään ominaisuuksiani. Sillä tiellä totesin jo olleeni, mutta olin odottanut tukea, kannustusta ja arvonantoa muilta ihmisiltä, usein läheisimmiltä.  Kirjoitin ajattelevani isääni, joka oli ehkä aluksi hakenut sitä samaa. Sitten hän oli ymmärtänyt saavansa sen toiminnasta ja hyvän tekemisestä. Siihen samaan olin minäkin päätynyt. Kiitosta ja kannustusta ei meille heru, vaikka sitä joskus toivoimme. Terapeutti sanoi saman, minkä jo olin ymmärtänyt, että minun on rakennettava kaikki tuki oman itseni sisälle.  Sinä vuonna 2011 kaikki luulivat, että täysiä vuosia tuli täyteen. Sain hirveän paljon kukkia ja huomiota, kun yleensä synttärit menivät melkein huomaamatta ohitse.  Kakkuni oli myös onnistunut. 

Kakku vuosimallia 2011

 

Pääsiäinen oli kymmenen vuotta sitten vasta kuun loppupuolella. Ajatukseni olivat mustia, olin kokenut pettymyksiä opinnoissa ja muut murheet painoivat.  Oikeudenkäynti oli lähestymässä. Jokakeväinen masennuksen alku oli uhkaamassa. Kehon muisti! Ajattelin sitä myös nyt, kun jäseneni kipeytyivät. Olemme tuollaisten tunteiden kanssa yksin. Sen huomasin, koska silloin vielä odotin saavani muilta ymmärrystä ja tukea. 

Silloinkin aloin kaivella vanhoista päiväkirjoistani aiempia kokemuksiani, jotka lähes aina olivat ajoittuneet kevääseen. Ja niitähän oli ollut vuosien mittaan paljon. Ihmisen omat kehon säikeet muistavat, mistä kaikki on alkanut. Silloin pitää mennä erityisen syvälle ja kauas.  Olin mennytkin ja oivaltanut, kuinka kauas menneisyyteen oli matkattava, aikaan, jolloin olemme juuri syntyneet.

Kukkia huhtikuun synttäreillä 2011.

Valitettavasti kehoni ei  enää kestänytkään vaan saman vuoden syksyllä 2011 alkoi reaktio, joka johti autoimmuunisairauteen, nivelreumaan. Ihmisen immuunijärjestelmä hyökkää virheellisesti ihmisen omia soluja ja kudoksia vastaan tuhoten niitä. Autoimmuunisairauksien syntymisen vaikutusmekanismeja ei ole pystytty täysin selvittämään. Oma tulkintani on ollut se, että erittäin pitkäaikainen ahdistus ja stressi olivat minulla sen vaikuttavia tekijöitä.  Yhdessä jonkin muun tekijän kanssa, sairastuminen oli mahdollista. Koronasta parantuneilla on huomattu myös taipumusta sairastua johonkin lukuista autoimmuunisairauksista. Lääketiede kehittyy koko ajan ja ehkä jonakin päivänä pystytään paikallistamaan kaikki tarvittava tieto parantamiseen.

Niin tai näin. Uskon, että useimmilla meillä on omat ongelmansa, vaikeutensa ja mahdolliset sairautensa, joiden kanssa meidän on elettävä. Ihminen kokonaisuutena on salaperäinen ja monimutkainen olento. Vaalikaamme itseämme, terveyttämme ja mieltämme! 

Pian vihreys rävähtää silmille!