Kun synnyin...

Aloittaessani tämän kolmannen osan elämäni tarinasta, on parin päivän kuluttua jo kuukausi kulunut syntymäpäivästäni. Kertomuksen jatkaminen on usein mielessäni, mutta yhtä usein päivien ja viikkojen tehtävät ja asiat hukuttavat minut alleen ja kun olen niistä pääsemässä irti, tarvitsen lepoa syistä, joita olen silloin tällöin käsitellyt myös blogipostauksissani.

Tämän postauksen kuvat liittyvät kotipaikkaani, mutta kauan syntymäni jälkeen...

Tässä osassa kerron syntymästäni ja siihen liittyvistä asioista. Tosin olen pohtinut niitä aika ajoin, vaikkapa sitä, miksen kysellyt itsestäni äidiltäni enempää, koska hänhän oli elänyt kaikki hetket kaikkien lastensa kanssa. Unia olen nähnyt viime aikoina aika vähän, koska olen tarvinnut unen jokaisen rippeen lepoon toipuakseni. Olen kerännyt jo aiemmin valokuvia, joita voisin/haluaisin esittää kuvituksena. Mutta löydänkö ne uudelleen, se on toinen asia eikä todellakaan oleellinen.

Isäni piti Ensi askeleet- nimistä vauvakirjaa, alaotsikolla ”Pienokaisemme elämänkerta”. Kirjan välissä on aiheeseen liittyviä lippuja ja lappuja ym. Kaiken lisäksi olen itse työntänyt sinne kaikenlaista. Tyttären kastetodistus 30. joulukuuta 1969 on myös siellä, pitääkin muistaa antaa se hänelle.

 

Aiemmin olen kertonut, miten olen saanut alkuni. Tässä linkit niihin postauksiin:

Aika ennen syntymääni 1: https://unikkopellossa.blogspot.com/2023/10/aika-ennen-syntymaani-1.html

Aika ennen syntymääni 2, odotusaika: https://unikkopellossa.blogspot.com/2023/11/aika-ennen-syntymaani-2-odotusaika.html

Syntymäni lähestyessä: https://unikkopellossa.blogspot.com/2024/03/syntymani-lahestyessa.html

Toki olen muulloinkin käsitellyt aihetta eri asioiden yhteydessä.

Tänään päätin aloittaa, vaikka minun pitäisi tehdä muuta, sellaisia asioita, joita olen koko viikon ja jo aiemmin lykännyt. Mutta mitä omalle perusluonteelleen voi. On vain oltava armollinen ja mentävä eteenpäin.

Vauvakirjani motoksi isäni on kirjoittanut ”Isän pieni Telle…” 

En selittele näitä...

Kuten olen aiemmin maininnut, niin perheeseen odotettiin poikaa. Sitähän ei sen ajan tutkimusten tai ylipäänsä puuttuvien tutkimusten vuoksi voitu tietää, vaan se oli vahva toivomus. Se, että vauva oli perätilassa, valkeniko se vasta synnytyksen yhteydessä, sitäkään en tiedä. Miksi synnytys tehtiin Helsingissä eikä vaikkapa Hämeenlinnassa?  Onneksi isä on kirjoittanut kohtaan Sairauteni seuraavasti: Minua hoitivat tohtorisedät: Jahkola ja Pikkola auttoivat minut maailmaan, tämä ei ollut sairautta tietenkään, mutta kun yritin tulla väärin päin, oli siinä vähän avustettavaa. Minulle on kerrottu, että tulin toinen jalka edellä.

Löydän lääketieteen ja kirurgian tohtori Alarik Jahkolan Googlen kautta. Hän on syntynyt 1900 ja kuollut 1970. Hän on myös kirjoittanut artikkeleita Kätilölehteen ja osallistunut talvisotaan sairaalajunassa ollen sotilasarvoltaan lääkintäeverstiluutnantti. Hänet on haudattu Urjalaan. Hän on toiminut ennen sotia myös Viipurissa. Pikkolaa en löydä.

Synnyin kello 12.28 huhtikuun 13 päivänä (tyttö n:o 86). Päivä oli sunnuntai ja vietettiin Tellervon nimipäivää. Sää saattoi olla sateinen, mutta lämmin. Säätiedotukset eivät siihen aikaan olleet niin tarkkoja kuin nyt.

1947 syntyneistä muodostui kautta aikojen suurin syntyneiden ikäluokka, meitä syntyi 108.168.  Olen leikannut vauvakirjan väliin Helsingin Sanomien 19.2.1995 artikkelin: Suurin ikäluokka jäi toiseksi. 1947 syntyneitä vähemmän kuin 1948 syntyneitä. Se tarkoitti, että 1947 syntyneitä oli jäljellä vuonna 1993 vähemmän kuin 1948 syntyneitä eli enää 89.559, joka oli muutama kymmenen vähemmän kuin ikäluokan 1948 syntyneistä, joita oli ollut 107.759.

Selailin sen viikon Hesareita. Tiistain lehdessä oli pari syntymäilmoitusta, muttei Kätilöopiston syntyneitä. Sattumalta samasta 15.4. 1947 lehdestä osui silmiini uutinen, että edellisen vuoden joulukuussa käyttöön otettu seerumi tuhkarokkoa vastaan, oli aiheuttanut neljän lapsen kuoleman ja useampien sairastumisen kovaan kuumeeseen. Lääkintöhallitus oli luettuaan lehdistä tapauksista päättänyt kieltää rokotukset ja asettaa tarkan tutkimuksen. Tosin jo seuraavana päivänä todettiin sairaaloissa annettujen rokotteiden olleen täysin kelvollisia, mutta jo aiemmin todettu lasten yliherkkyys on saattanut olla syynä ongelmiin. Kulkutautisairaalan tuhkarokkopoliklinikalle Pasilaan pyydetään lähettämään tarkkoja tietoja yksittäisistä rokotuksista. Paras lopettaa Hesarin lukeminen tähän, etten juutu kokonaan sinne.  Sota heijastuu vielä pitkään moniin uutisiin. Kotonani luettiin varmasti siihen aikaan Helsingin Sanomia.

Edellisen rokotusjutun lisäsin tähän, koska neuvolakortissani, jonka olen saanut syntymäni jälkeen, mainitaan myös rokotukset. Isäni on maininnut vauvakirjassa, että sain pahan ”krampin”, kun minut rokotettiin isorokkoa vastaan. Se tapahtui 17.11.1948. Calmette-rokotuksen sain sairaalassa 18.4. eli päivää ennen, kun pääsimme lähtemään kotiin.

Kotiin sairaalasta pääsimme 19.4. isäni syntymäpäivänä. Hän täytti 29 vuotta. Olin vähän laihtunut syntymäpainostani 3500 g ja olin nyt 3220 g. Olen vähän yllättynyt, kuinka paljon juttua kertyy yhdestä lapsen syntymästä. Miten matkustimme sairaalasta kotiin Hämeeseen, koska perheessämme ei ollut vielä autoa? Olihan isä ajanut autoa jo nuoresta pitäen, ehkä auto oli lainassa.  Voit ajatella, miten epäolennaisia kysymyksiä mietin.  Tänä päivänä perheen kaikki hetket tallennetaan älypuhelimella tekemällä videoita ja ottamalla valokuvia. Säilyvätkö ne tulevaisuuteen ja missä muodossa, sitä en tiedä. Jos tunnet minut, ymmärrät ajatuksenkulkuni. Minullahan on kaikki tallella, paperilla tai digitaalisena. Ajatus tallentaa kaikki on ollut minussa jo lapsesta saakka. Tosin olen ymmärtänyt sen itsepintaisuuden luonteessani vasta aika myöhään. En oikein rohkene kysyä, onko muillakin sama ominaisuus syntymälahjana tai -vikana.

Kotimatkalla lempinimeni oli isäni mukaan ”Röllö”. Kyseinen nimi ei tarttunut minuun millään tavalla kuten eräs nimi, jonka en olisi halunnut tarttuvan. Mutta se on jo toinen juttu.

Sain virallisen nimen kasteessa ristiäispäivänäni 25.5.1947, jolloin sattui olemaan 1. helluntaipäivä, sunnuntai. Minusta tulisi Merja Helvi Tellervo. Minua kutsuttiin Telleksi, koska kolmatta nimeäni Tellervoa pidettiin virallisena etunimenä. Merja-nimi oli ensimmäinen nimeni ja se viittasi suomalais-ugrilaiseen kansaan merjalaiset, jotka puhuivat merjan kieltä. Jossakin vaiheessa varhaislapsuudessa aloin itse käyttää Merja-nimeä, josta sitten tuli etunimeni. Telleksi minua ei enää myöhemmin kutsuttu, mutta olen tavallaan ottanut sen myöhemmin joissakin yhteyksissä käyttöön esim. @merjatelle Instagramissa.

 

Äitini mainitsi joskus myöhemmin häntä haastatellessani, että kastajaistilaisuuteeni oli oikeastaan hyvin suuri juhla, isäni kai oli halunnut niin. Äiti oli sitä ihmetellyt, siksi se jäi hänelle erityisesti mieleen.  

Kastepapiksi oli pyydetty rovasti Henrik Erland Sihvonen, jonka yhteyttä perheeseeni en tarkalleen tiedä.  Hän oli syntynyt 25.10.1873 Lopen Launosten Santamäen kartanossa perheen vanhimpana lapsena. Hänen isänsä oli kartanossa renkivoutina. Rippikirjan syntymäaika on kirjattu kuukautta aiemmaksi ja siellä nimenä on Heikki Erland. Kastettujen kirjassa Henrik Erlandin syntymäaika on lokakuussa ja siellä todetaan, että hänet oli aiemmin hätäkastettu. Nyt kummina oli mm. äidin Wilhelmina Ahlrothin sisar, joka oli avioliitossa pataljoonan kirjurin Gustav Kustaanpoika Alfthanin kanssa. Althanin suku omisti Launosten kartanon, mutta em. vanhin poika ei halunnut ottaa kartanoa hoidettavakseen ja näin ollen kartano siirtyi sisaren ja tämän miehen hoitoon. Erland Sihvosen isä Heikki Juho Vilhelminpoika oli syntynyt Launosten kylän naapurikylässä Janakkalan Vähikkälässä Sauvalan kartanon Kolisevan torpassa. Jostakin sukunimeksi oli tullut Siivonen, joka sitten vaihtui Sihvoseksi. Oma kotini on myös lähistöllä Rengon puolella.

Kuten lukijani voivat arvata, lähdin tutkimaan, löytäisinkö yhteyksiä sille, että isäni pyysi Erland Sihvosta kummikseni. Sukututkimus tuo aina jotakin vihjeitä yhteyksistä ihmisten välillä. Nehän ovat nykyään tyystin erilaisia kuin ennen. Sukuyhteyksiä voi ollakin, mutta ne ovat hyvin kaukaisia. Sitten eteeni tuli yhteys, joka voi hyvinkin olla se, mitä kautta isäni olisi voinut tutustua Sihvoseen. Nimittäin em. Gustav Alfthanin tytär Edla Sofia Alfthan meni naimisiin August Isolan kanssa. Perhe asui Hausjärven Arolammilla Riihimäen kupeessa.  Isäni kävi keskikoulun Riihimäellä 1930-luvulla ja tutustui em. pariskunnan ainoan pojan kolmeen tyttäreen ja todennäköisesti koko perheeseen. Kirjeenvaihtoa hän kävi vielä sotien jälkeen yhden tyttären kanssa. Samoin sukuyhteyksiä Alfhtaneihin Launosissa oli muutakin kautta, nimittäin isäni esivanhempien Nålbergin suvun kautta.

Kaiken lisäksi Erland Sihvonen oli hyvin kuuluisa. Hän oli lähtenyt vuosisadan alussa (1902) nuorena miehenä lähetystyöhön Kiinaan ollen Suomen Kiinan lähetyksen uranuurtajia. Hän oli Kiinassa kolme ajanjaksoa eli 1902–1920, 1912–1923 ja 1926–1929. Hänen monipuolinen ja vaikuttava elämäntyönsä keskittyi lähetystyöhön Kiinassa.  Myöhemmin hän toimi eri seurakunnissa pappina ja siirtyi eläkkeelle 1940.  Hän kuoli Suomen vanhimpana pappina 10.10.1967. Hänellä oli vaimo ja kaksi tytärtä, jotka oleskelivat tietääkseni myös Kiinassa. Olen kerännyt häneen liittyvät tiedot sekä sukututkimuksesta että Helsingin Sanomien julkaisuista. Kuvamateriaalia on Finnassa ym.  Erland Sihvonen Wikipediassa . Hänestä ja perheesstä löytyy paljon kirjallisuutta ja kuvia.

Tämähän on kuin ensi versio elokuvan käsikirjoituksesta, jota alan seuraavaksi muokata. Kummit ja haltijat ilmestyvät pian paikalle lahjoineen. Vauva on puettu pitkään valkoiseen kastajaismekkoon. Mekko kulki sittemmin suvussa useilla lapsilla, koska äitini säilytti sitä. Lopuksi se oli minulla ja annoin sen lainaksi jollekin enkä muista kenelle eikä se enää koskaan palautunut minulle. Siinä oli muistaakseni vaaleanpunaisia nauhoja, jotka muutettiin myöhemmin vaaleansinisiksi.

Olen yrittänyt tutkia myös noiden päivien säätä ja kehittänyt jonkinlaisen hyvin karkean arvion, että 13.4.1947 Helsingissä oli vielä lunta, vaikka lämpötila oli plussan puolella. Ensimmäisenä helluntaipäivänä 25.5. 1947 ei ollut vielä kovin lämmintä, korkeintaan 15 astetta. (Ilmatieteen laitoksen sääasemien arkisto). Olisin mielelläni laittanut itseni nukkumaan vaunuihin pihalle katsomaan pilviä taivaalla ja odottamaan varsinaista kastetta ja sen jälkeisiä vaiheita.

Nimittäin en saa kastetilaisuuttani koskaan kirjallisena versiona valmiiksi, jollen katkaise sitä tähän odotuksen hetkeen.  Sukulaiset ovat jo varmaan tulleet paikalle, sillä äitini tarvitsi varmasti apua. Mutta siitä kaikesta seuraavassa aiheeseen liittyvässä postauksessa. 

 

Marraskuussa matkustan eri tavalla

Viikonlopun aikana hurahdin taas hetkeksi sukututkimuksen pariin.  Siitä on yleensä paras hankkiutua eroon ennen iltaa, koska muuten tutkimukset  saattavat herättää kesken yötä. Ajatelkaa nyt sitä määrää ammoin kuolleita ihmisiä, jotka saattavat seurata vielä häiritsemään unia, minne he mielihyvin saavat tulla inspiraatioita tuodakseen mutta eivät valvottamaan  Ihmisten polut jäävät joka kerta lopettaessani kesken.Joudun  jättämään suvun useimmat haarat  sinne 1900-luvun alkuun. Jos saisin kiinni nuoremmista, sukujen ketju tulisi täyteen ja saisin ehkä rauhan.

Olen usein miettinyt luopuvani kaikesta tuosta mielenkiintoisesta, jota olen harrastanut viimeiset vuodet ja painua jonnekin muualle, pois sateisesta ja harmaasta, mutta niin rakkaasta kotimaasta. Voisi olla mukava hellittää hiukan. Ehkä aloittaisin kirjoittaa aivan jotakin muuta, päästäisin henkeni irtoamaan ja iloitsemaan jälleen luonnosta ja maailman värikkyydestä. Onko mikään ihme, että ihminen välillä kyllästyy ja kaipaa lomaa. Lomahan on eläkeläiselle vieras asia. Mutta voinhan aina matkustaa mielikuvituksessani ja unohtaa hetkeksi tuon jatkuvan sateen ropinan.

Maaliskuussa 2008 katselin Pietarin kirkon tornista alas Vatikaanin museon pihalle. Silloin emme ehtineet sinne ollenkaan, mutta nyt vietimme siellä koko päivän, kävimme myös hengähtämässä tuossa pihalla.

Roomassa

Omituista kyllä, kun olin sulkenut Sukujutut-ohjelman, matkustin jälleen kerran Roomaan. Pariisihan sen piti nyt olla, mutta otin Rooma-kortin. Olin keväällä opiskelutoverieni kanssa viikon matkalla Roomassa. Palattuani kätkin kaiken sieltä hankkimani aineiston, kirjat, kortit isoon arkkuun ja työnsin kaikki Roomaan liittyvät kirjat kirjahyllyn uumeniin. Olin kyllästetty Roomalla hetkeksi. Tein matkalla ottamistani valokuvista kansiot ja jaoin linkit kansioihin matkalla mukana olleille. En yksinkertaisesti jaksanut ajatella kuvien tarkempaa tutkimista, aiheisiin ja Rooman taiteeseen palaamista. Onneksi matkan kohteista on olemassa matkakertomus, jonka eräs meistä teki. 

Olen usein miettinyt erästä tapaamista Roomassa, sillä se kuvaa minun matkojani minne sitten matkustankin. Tutustun sattumalta ihmisiin, jotka johdattavat minua uusiin asioihin vähän samalla tapaa kuin ne kirjahyllystä tippuvat kirjat aina silloin tällöin lähtevät viemään mukanaan.  Kevään matka oli niin tiivis ja täynnä ohjelmaa, että sen jälkeen kaikki oli päässäni ja muistoissani yhtenä sekamelskana. Taisin siitä mainitakin, kun kirjoitin matkasta toukokuun alussa. Tässä linkki siihen kirjoitukseeni.

Olen matkoillani tottunut olemaan oma matkaoppaani, mutta tällä kertaa en ollut tehnyt minkäänlaista ohjelmaa, koska huomasin jo matkan suunnitteluvaiheessa, että se onnistui muilta paremmin. Itse asiassa pari meistä oli siellä täydentämässä vielä puuttuvia opintopisteitä.  Omalla matkaohjelmallani en koskaan olisi pystynyt näkemään niin suurta määrää kohteita kuin nyt näin.  Mutta näinkö todella kaiken, omaksuinko taideteokset, otinko ne vastaan sieluni silmin, muistanko niitä?  Luulen tarvitsevani sulattamiseen enemmän aikaa, olen hidas, ehkä vailla tarpeellista sivistystä. Niin kävi myös Ahvenanmaan ekskursion jälkeen keväällä 2012. Kaikki sekin on edelleen sulattamatta ja käsittelemättä.

Tässä tytöt kiiruhtavat peräkanaa kirkkoon.

 

Jeesuksen pyhimmän nimen kirkko ja jesuiittalähetyssaarnaajat Kiinassa

Roomassa vierailimme hyvin monessa merkittävässä kirkossa kohteena erityisesti kirkoissa olevat taideteokset. Tämä kirkko ei ehkä ollut vierailukirkoista tärkeimpiä. Nimittäin matkamme viimeistä edellisenä iltapäivänä tulimme Jeesuksen kirkolle (Il Gesù), jonka oikestaan muutenkin sivuutimme lähes joka päivä, koska se sijaitsee sen verran keskeisellä paikalla Rooman keskustassa. Meistä kolme asui Campo dei Fiorin kulmalla ja toinen kolmen ryhmä Pantheonin vieressä.

Tässä kuva maaliskuulta 2008. Heljä istuu vasemmanpuoleisen oven edustalla ja seuraa, kuinka nuori mies voimistelee rappujen alapuolella (ei näy tässä kuvassa).

Il Gesù on jesuiittaveljeskunnan pääkirkko, joka on rakennettu 1500-luvun loppupuolella.  Sitä on suunnitellut kuuluisa Giacomo Barozzi da Vignola , italialainen arkkitehti, joka on ehkä tunnetumpi pylväsjärjestelmistä kirjoittamastaan teoksesta. Fasadiin on vaikuttanut toinenkin tunnettu arkkitehti eli  Giacomo della Porta, jolla oli sormensa pelissä myös myös Pietarinkirkon suunnittelussa ja Capitolium-kukkulan rakentamisessa Michelangelon lisäksi. Jostakin kumman syystä taidehistorian opiskelun puitteissa kiinnostuin erityisesti arkkitehtuurista. Mutta kaikkein eniten olen kuitenkin kiinnostunut historiasta yleensä, on se sitten yleistä historiaa, uskontojen historiaa tai pienen ihmisen historiaa. Joskus lapsena jesuiitat herättivät mielessä kauhua, mustina miehinä, jotka käyttivät kidutusta, inkvisitiota ihmisten käännyttämiseen. Mutta se ei ole mikään ihme, että saimme sellaisen kuvan, koska Ignatius Loyolalla, järjestön perustajalla, oli ajatuksena vastauskonpuhdistus meitä protestantteja vastaan.

Sittemmin harhaluuloni ovat rapisseet. Uskonnoissa ei ole mitään pelättävää vaikka ihmisissä saattaakin olla. Mahtipontinen kirkko teki minuun vaikutuksen suuruudellaan. Kirkon keskilaivan katossa korkealla loistavat värikkäät ja runsaat barokkityyliset  freskot, jotka on luonut Baciccia 1670-luvulla. Niitä kirkossa vierailija saattoi ihailla myös lattialle sijoitettujen peilien kautta.

Olen aiemmassa blogissani kirjoittanut Franciscus  Xavieristä, joka teki lähetystyötä Kaukoidässä ja Japanissa.  Rooman Jeesuksen kirkossa tapasin hänet uudelleen sekä kirkon ulkopuolella että sisällä, ulkona patsaana ja sisällä hänelle pyhitetyssä kappelissa. 

Pyhiinvaellusreitit, apostolit ja ilman muuta myös kristinuskoa muualle vieneet lähetyssaarnaajat ovat lapsesta saakka kiinnostaneet minua. Tuo kaikki johtunee varmasti ikiaikaisesta kiinnostuksestani löytöretkiin. Jos olisin elänyt toisena aikakautena ja ollut jotakin muuta kuin talonpoikaista sukua, niin ehkä piian sijasta minusta olisi voinut tulla maailmanmatkailija. Pyhä Francisco Xavier (1502 – 1552) teki aikanaan lähetystyötä Kauko-idässä, Japanissa ja Kiinassa, jossa hän aikoinaan kuolikin.  Hänet haudattiin eri vaiheiden jälkeen Goaan Intiaan, mutta oikea käsi, jolla hän kastoi ihmisiä, on tuotu tähän Rooman kirkkoon pyhäinjäännökseksi.

Matteo Riccin kuva museossa muistutti tätä, mutta ei kuitenkaan ollut tämä kuva, jonka olen ladannut netistä.

Kun kiipeää ylös katon tasalle, löytää museon, josta voi katsella samalla tapaa kuin Pietarinkirkossa alas kirkon alempaan osaan. Samalla voi tutustua museoon.  Sinnehän mekin kiipesimme. Otin muutaman valokuvan alaspäin ja olisin ottanut enemmänkin, mutta huoneessa ollut nainen tuli sanomaan, että ei liikaa valokuvia. Olin kuvitellut tuota isokokoista vaaleaa naista vierailijaksi, mutta hän olikin museon opas.  Jäimme keskustelemaan erään maalauksen eteen, joka oli saanut minut pysähtymään ja kyselemään tuosta muista maalauksista poikkeavasta muotokuvasta.

Matteo Riccin kartta Kauko-idästä 1602

Siinä oli kuvattuna henkilö nimeltä Matteo Ricci (1552 – 1610). Hän kulki myös Kaukoidässä ja kuoli Kiinan Pekingissä, jonne hänet on haudattu. Ricci oli minulle uusi tuttavuus, johon opas kehotti minua tutustumaan etsimällä jälkeenpäin hänestä tietoa. Sillä tiellä olen nyt. 

Matteo Ricciä arvostettiin erityisesti Kiinassa. Kuten Xavier aiemmin myös Matteo sopeutui paikallisiin oloihin täydellisesti ja sillä tavalla saavutti luottamuksen.  Hän osasi täydellisesti kielen ja osasi kietoa katolisen kristinuskon taitavasti  yhteen Kiinan valtauskonnon kungfutselaisuuden kanssa. Hänen kerrotaan olleen myös matemaatikko, astronomi ja kartografi. Molemmat sekä Francisco Xavier että Matteo Ricci oleskelivat Kiinassa Ming-dynastian aikana. Silloin Kiina oli lähes kaikessa edellä länsimaita, tehtiin löytöretkiä ja käytiin kauppaa kunnes seuraavan dynastian aikana 1600-luvun puolivälissä maa alkoi sulkeutua ja pysyikin suljettuna 1800-luvun puoliväliin saakka. Lähdetietojen mukaan katolinen seurakunta kuitenkin kasvoi aina melkein 1700-luvun puoliväliin, jolloin paavi määräsi Kiinan lähetystyön loppuneeksi.

Käsittääkseni 1500-luku on kaiken kaikkiaan mahdottoman kiintoisaa aikaa, se oli uuden ajan alku monessakin mielessä. Taiteen mullistukset renessanssin kypsyessä Euroopassa täyteen kukoistukseen, katolisuuden kyseenlaistaminen,  Lutherin uskonpuhdistuksen leviäminen, jesuiitat. Me täällä kaukana Pohjolassa tulemme historiassa vasta selkeästi näkyviin, meistä alkaa olla tietoja paperilla.

Merjan kastajaiset ja luterilainen lähetyssaarnaaja

Kun minä synnyin, pidettiin suuri kastetilaisuus. Olin vanhin lapsista, odotettiin pojan syntyvän. Isän pöytäkalenterin sivuilla syntymäni aikana luki ”Poika syntyy”. Ei tullut poikaa vaan tyttö ja tytön jälkeen vielä kolme muuta tyttöä kunnes lopulta syntyi POIKA 12 vuotta minun jälkeeni. 

Äidin vieraskirjassa lukee 25.5.1947 ”Niin kuin kaunis tähdenlento ompi lapsi pieni, hento tullut teille iloksi vaivaan tuomaan kutsun kotiin taivaan.” Sen on kirjoittanut minut kastanut pappi nimeltä Erland Sihvonen.  Hänen nimensä perässä on hänen vaimonsa Hilja Sihvosen nimikirjoitus. 

Erland Sihvonen 1911

Kun kirjoitin tuossa kiinnostuksestani Kiinan lähetystyöhön, niin se johtuu varmaan tuosta Erland Sihvosesta, joka oli myös toiminut Kiinassa samassa tehtävässä kuin nuo jesuiitat. Hän oli aloittanut työskentelyn Kiinassa 1902 ja oli siellä kolmeen otteeseen aina vuoteen 1929 saakka.

Löysin netistä mielenkiintoisen kirjoituksen Kiinan lähetystyöstä vuosina 1925 – 1929. Pekka Lundin tekemä tutkimus Kuilunreunalla kertoo vaikeista ajoista Kiinan historiassa ja miten lähetystyöntekijät ovat sen kokeneet. Kun aikanaan bittiavaruuteen hävinneessä blogissani käsittelin tätä samaa aihetta, löysin myös Erland Sihvosen mandariinikiinalaisen asussa kuvattuna Lähetysseuran näyttelykiertueen aikana 1911. Kuvan olen silloin printannut  ja liimannut vieraskirjan väliin.  Pienenä pulleana vauvana  omaksuin tuolta iäkkäältä (74 v) rovastilta erään koko elämän aikaisen kiinnostuksen aiheen, jos näin voi sanoa. Välillä aihe pongahtaa esille ja pistää minut kirjoittamaan.

Täytyy kuitenkin myöntää, että mikäs virtuaalimatka Roomaan tämä oli, kun käsittelin Roomaa vain viitteenä, mutta ehkä tähän väliin lisäämäni kuvat tuovat sitäkin puolta esiin. Ja tärkeämpää on olla matkalla kuin päämäärä.